Browsing Category

Yhteiskunta

Nam Yhteiskunta

Loppuiko lihansyönti reissuun?

maanantai, kesäkuu 18, 2018

En ole koskaan ollut kasvissyöjä, enkä oikeastaan edes harkinnut ryhtyväni sellaiseksi. Madventuresin innoittamana olemme pari kertaa osallistuneet lihattomaan lokakuuhun, mutta that’s about it.

Reissussa lihansyönnille kuitenkin tapahtui jotakin. Se väheni pikkuhiljaa matkan edessä ja jäi lopulta luonnostaan. Nepalissa, Intiassa ja Sri Lankassa emme syöneet oikeastaan ollenkaan lihaa, emme edes kanaa.

Etelän hetelmät ja kasvikset maistuivat niin hyvältä, ettei lihaa ollut juurikaan ikävä.

Oletin, että liha olisi hiipinyt takaisin ruokavalioon Suomeen palatessa, mutta ei.

Emme ole tehneet minkäänlaista linjanvetoa lihansyönnin suhteen, mutta sitä ei ole tullut poimittua kaupan hyllyiltä. Minä olen valinnut töissäkin pääosin vegevaihtoehtoja, Mikko milloin mitäkin. Kotona olemme syöneet vain kasvista, kalaa ja kämppiksen metsästämää peuraa.

Kaikista hassuinta on se, että tämä kaikki on tapahtunut vahingossa. Lihaa ei ole yksinkertaisesti tehnyt mieli.

Tuli reissussa lihaakin maisteltua, eritoten Ausseissa ja Uudessa-Seelannissa. Noissa maissa lihankulutus on muuten melkoisissa lukemissa ja nauta hämmentävän edullista.

Pari viikkoa sitten silmiini osui tämä Hesarin uutinen. Siinä kerrotaan tutkimuksesta, jossa selvisi, että liha- ja maitotuotteiden vältteleminen on tehokkain tapa vähentää omaa ympäristökuormaa. Artikkelissa oli kohtia, jotka saivat minut ajattelemaan kasvispainotteista ruokavaliotani aivan uudelta kantilta. Esimerkiksi tämä:

”Vegaaninen ruokavalio on todennäköisesti merkittävin yksittäinen keino vähentää vaikutustasi planeetta Maahan, ei vain kasvihuonekaasuja, vaan happamoitumista, rehevöitymistä sekä maan ja veden käyttöä”, sanoi tutkimusta johtanut Joseph Poore Oxfordin yliopistosta.

Aikamoista.

Meistä ei todennäköisesti tule vegaaneja koskaan, eikä ehkä kasvissyöjiäkään. Mutta olen sitä mieltä, että jokaisen pitäisi miettiä omaa lihankulutustaan.

Lihaa voisi ajatella enemmän luksuksena, jota kokataan vaikka viikonloppuisin tai mökillä grillatessa. Ateria kun ei kaipaa lihaa maistuakseen hyvältä tai täyttääkseen vatsan, vaikka niin tuntuvat monet edelleen ajattelevan. Jotenkin uskomatonta, miten joku voi vastustaa koulujen kasvisruokaPÄIVÄÄ. Mielestäni koulussa voisi hyvin olla yksi liharuokapäivä viikossa.

Maapallon tulevaisuus lepää seuraavan sukupolven harteilla. Näyttää siltä, ettei lihankulutus voi jatkua samalla tasolla, saati kasvaa. Siksi lapsille tulisi opettaa, mistä liha tulee, mitä sen tuottaminen vaatii ja mitkä ovat tuotannon vaikutukset. Eikä sitä tarvitse niin kauheasti kaunistella.

Nepalissa lihaa syödään erittäin harvoin. Tämä vuohi uhrattiin harvinaiselle juhla-aterialle. Moniko meistä länkkäreistä pystyisi katsomaan teurastusta saati tekemään sen itse? Se on kuitenkin aina lihansyönnin hinta, että eläin menettää henkensä. Ehkä meistä jokaisen pitäisi joutua näkemään useammin, mistä se liha marketin hyllylle tulee.

En ala jeesustella aiheesta yhtään tämän enempää. Jotkut rakastavat liharuokia, niin Huimakin. Mutta onko liha niin hyvää, että sen takia pitää tuhota koko maapallo? No, jokainen miettiköön tahollaan.

Huima jatkaa kasvispainotteisena, mutta edelleen lihaa silloin tällöin nauttivana yksikkönä. Ainakin juhannuksena ruokalistalta löytyy molempia sortteja. Ja kyllä ne kyrsät jossain vaiheessa tiensä grilliin löytävät, ei epäilystäkään.

Upeaa keskikesän juhlaa – olitpa sitten lihansyöjäkasvi tai kasvinsyöjäliha.

Yhteiskunta

Homona Intiassa

perjantai, maaliskuu 30, 2018

”Viime vuonna yritin tappaa itseni.”

Tuijotimme Mikon kanssa hiljaisina eteemme tietämättä, mitä sanoa. Seurassamme ollut intialaismies käänsi katseensa alas ja jatkoi:

”Vihaan elämääni, mutta minulla ei ole mitään keinoa päästä pois.”

 

Tuo synkkä tunnustus tapahtui pari päivää sitten majatalollamme Udaipurissa. Istuimme iltaa paikan työntekijän, 29-vuotiaan intialaismiehen kanssa. Majatalo on hänen perheensä omistama.

Muutaman oluen jälkeen mies kertoi meille olevansa homo. Olisimme tienneet asian kertomattakin – niin selvää se oli. Silti mies kertoi asiasta kuiskaten ja sivuilleen vilkuillen. Kukaan hänen perheenjäsenistään ei tiennyt totuutta.

”He tappaisivat minut, jos tietäisivät”, mies sanoi vakavana.

Intiassa on tavallista, että miehet pitävät toisiaan kädestä ja hengailevat muutenkin toistensa iholla. Miesten välinen seksi on kuitenkin laissa kiellettyä. Kuvan miehet eivät liity juttuun.

Intiassa asuu arviolta 2,5 miljoonaa homoseksuaalia. Homous on maassa edelleen paitsi tabu myös rikos.

Hyvä uutinen on, että lakipykälä, joka kriminalisoi saman sukupuolen välisen seksin, on tällä hetkellä maan korkeimman oikeuden tarkastelussa. Voi siis olla, että pian homoseksuaalisuus sallitaan laissa. Täysin toinen juttu on se, saavatko homot  hyväksynnän intialaisessa yhteiskunnassa.

Tapaamamme miehen tarinan perusteella ollaan vielä kaukana siitä.

 

Krooninen masennus, identiteettihäiriö, itsetunto-ongelmat, päihdeongelmat ja itsetuhoisuus. Seuraukset ”kaapissa pysymiselle” ovat karua luettavaa. Niistä on saanut kärsiä myös tapaamamme intialaismies.

”Muutama vuosi sitten masennuin pahasti”, hän kertoi.

Majataloon oli tullut vieraaksi länsimaalainen mies, joka oli vannonut rakkauttaan ja luvannut järjestää intialaismiehelle työpaikan kotimaastaan. Todellisuudessa mies halusi vain seksiä.

”Sama toistui toisen kerran eri miehen kanssa. Se särki sydämeni.”

”Sitten tapasin netissä paikallisen miehen, joka vaikutti mahtavalta. Hän paljastui kuitenkin hulluksi, joka yritti kiristää minulta rahaa. Upposin todella syviin vesiin.”

Tilanne meni niin toivottomaksi, että mies yritti itsemurhaa. Onneksi hän epäonnistui yrityksessään. Sen jälkeen hän uskaltautui lääkärin vastaanotolle ja sai masennuslääkkeet.

”En voinut kertoa lääkärillekään homoudestani, vaan jouduin valehtelemaan masennukseni syistä.”

Kuvan miehet eivät liity juttuun.

Lohtua miehelle antaa tieto siitä, että asiat voisivat olla paremmin. Pari vuotta sitten hän kävi kuukauden mittaisella matkalla Saksassa ja Ranskassa. Se oli miehelle tajunnanräjäyttävää.

”Sain olla vapaasti oma itseni. Pystyin harrastamaan seksiä. Se oli käsittämätöntä!”

”Sen jälkeen olen yrittänyt kaikkeni, jotta pystyisin muuttamaan Eurooppaan. Se on kuitenkin osoittautunut mahdottomaksi. Minulla pitäisi olla työpaikka odottamassa, enkä sittenkään saisi välttämättä jäädä.”

Mies on säästänyt edellisestä Euroopan matkasta asti rahaa uuteen reissuun. Se koittaa parin kuukauden päästä, mikäli viisumiasiat järjestyvät.

”Jaksan taas elämääni jonkin aikaa, kun saan nauttia vapaudesta – edes hetken.”

 

Miljoonat ihmiset ympäri maailmaa joutuvat elämään elämäänsä samalla tavalla kuin tapaamamme intialaismies. Häveten, teeskennellen, peläten. Se on helvetin järkyttävää.

Toivomme sydämemme pohjasta, että laki Intiassa muuttuu. Laki ei kuitenkaan sanele kaikkea. Tärkeintä olisi, että intialainen yhteiskunta kehittyisi niin, ettei yhdenkään sen asukkaan tarvitsisi jättää kotiaan ollakseen oma itsensä.

Jokainen ansaitsee mahdollisuuden rakastaa ja tulla rakastetuksi omana itsenään.

Kuvan miehet eivät liity juttuun.

Yhteiskunta

Näin katkaistaan suomalainen valitusvirsi

keskiviikko, marraskuu 22, 2017

Mielestäni suomalaiset nuoret pitäisi lähettää rippileirin sijaan pariksi viikoksi vapaaehtoistyöhön johonkin maailman köyhimmistä maista.

Me suomalaiset olemme maailman onnekkain ja onnettomin kansa. Mitä paremmin asiat ovat, sitä enemmän keksimme valittamisen aiheita. Tuntuuko teistäkin siltä, että välillä Facebookia selatessa on kuin seuraisi loistavasti käsikirjoitettua tragikomediaa. Vaikuttaa siltä, että Prisman parkkipaikan muuttuneet ajosuunnat voivat suistaa kansalaisen totaaliseen epätoivoon.

Valitamme kaikesta, koska emme tajua, kuinka hyvin asiat meillä ovat. Auttaisiko, jos näkisimme elämää jossakin kaukana omasta turvallisesta hiekkalaatikostamme? Uskon niin.

Emme ole reissullamme matkustaneet kaikista köyhimpiin maihin. Silti olemme nähneet kodittomuutta, vähävaraisuutta ja suoranaista kurjuutta. Ihmisiä, jotka elävät epäinhimillisissä oloissa, mutta ovat silti tyytyväisiä elämäänsä. On täysin eri asia nähdä köyhyyttä ja kärsimystä televisiosta kuin kohdata se silmästä silmään. Ihmisten kärsimys menee ihon alle ja jää sinne.

Itselleni oli iso juttu matkustaa Tansaniaan.

Olin mukana Specsaversin silmäklinikalla, jossa paikallisille jaettiin suomalaisten lahjoittamia käytettyjä silmälaseja. Näin, kuinka vanhat silmälasit muuttivat kokonaisia elämiä. Oli pysäyttävää ajatella, että huononäköiset paikalliset viettävät vuosikymmeniä kotiinsa teljettyinä vain, koska heillä ei ole varaa silmälaseihin. Että huono kaukonäkö invalidisoi ihmisen täysin. Siinä on asia, jota me länsimaalaiset emme osaa edes ajatella.

Silmäklinikka oli paikallisessa kaupunginsairaalassa. Näin, kuinka lakanoihin käärittyjä vainajia kärrättiin joka päivä klinikkahuoneemme ohi. Eräs ryhmämme jäsenistä kysyi hoitajilta, mihin ihmiset sairaalassa kuolivat. Malariaan ja ripuliin, kuului vastaus.

Noilla ihmisillä ei ollut varaa parin dollarin arvoisiin lääkkeisiin, jotka olisivat pelastaneet heidän henkensä. Kuvotti ajatella, että olin itse käyttänyt kaksi dollaria samana päivänä limppariin.

En tiedä, mitä muutaman viikon jakso maailman köyhimpien ja hätää kärsivien joukossa tekisi suomalaiselle nuorelle. Rikkoisiko se hänessä jotain vai tekisikö se hänestä vahvemman ja paremman ihmisen? Osaisiko nuori sen jälkeen suhteuttaa omat vastoinkäymisensä eri tavalla ja käyttää energiansa turhasta valittamisen sijaan johonkin järkevämpään?  Kuka tietää.

Sen kuitenkin tiedän, että sellaista kokemusta kantaa väkisinkin sydämessään loppuiän. Ehkä se painolasti riittäisi muuttamaan maailman onnekkaimmasta ja onnettomimmasta kansasta oman onnensa tiedostavan ja onnestaan muille jakavan.

Maailma tarvitsee entistä avarakatseisempia ja maailmaa ymmärtävämpiä ihmisiä. On meidän vastuullamme kasvattaa heistä sellaisia.

Hyppää pois Indonesia Yhteiskunta

Mitä olen oppinut islamista

lauantai, lokakuu 14, 2017

Sielunsisko Santi.

Siellä rankaistaan raipaniskuilla, jos pitää julkisella paikalla kädestä. Homot kivitetään kuoliaaksi. Naiset kulkevat nöyrinä miesten perässä huiveihin verhottuina.

Tuota kaikkea Google tiesi kertoa Sumatran pohjoiskärjessä sijaitsevasta Acehista. Aceh on muuhun Indonesiaan verrattuna erittäin uskonnollinen alue, jossa on voimassa islamilainen sharia-laki. Länsimaisesta näkökulmasta sharia vaikuttaa konservatiiviselta ja vanhoilliselta ja jopa ihmisoikeuksia rikkovalta järjestelmältä.

Me teimme googlettelun jälkeen nopeasti sen johtopäätöksen, ettei paikka ollut meitä varten. No spank you, taisin heittää raipaniskuista luettuani.

 

Pari viikkoa myöhemmin katselin Sabangin kylän vanhinta ladyboyta. Seurasin, kuinka hän sulki silmänsä ja latasi kaikki tunteensa karaokeballadin viimeiseen kertosäkeeseen.

Olimme saaneet kutsun acehilaisiin häihin ja olimme juhlien ainoat ulkomaalaiset. Paikalla oli parisataa ihmistä, siis koko kylä. Naiset olivat sonnustautuneet parhaimpiinsa, huulipunien sävyt valittuna tarkasti huivien mukaan. Miehet näyttivät skarpeilta kauluspaidoissaan ja hääpari kuninkaallisilta säkenöivissä asuissaan. Söimme paljon hyvää ruokaa, nauroimme vedet silmissä, jammailimme karaoken tahdissa, otimme teinien kanssa selfieitä ja saimme mummoilta lämpimiä halauksia.

Kesken häiden minut valtasi syyllisyys. Olimme melkein jättäneet tulematta koko paikkaan omien ennakkoluulojemme takia. Ajatus vihlaisi syvältä.

Acehilaiset häät olivat kokemus, jota kumpikaan meistä ei tule koskaan unohtamaan.

Se, mitä ei tunne, pelottaa.

Länsimaissa islam tuntuu olevan tällä hetkellä kirosana ja synonyymi terrorismille. Mielestäni on paitsi epäreilua myös idioottimaista tuomita koko uskonto ja ihmisryhmä tuntematta kumpaakaan lainkaan. Väitän, että monet rasistisia kommentteja laukovista ja rajoja kiinni vaativista tyypeistä eivät ole koskaan tutustuneet islamiin tai keskustelleet muslimin kanssa. Toivon, että he näkisivät sen vaivan, ja muodostaisivat mielipiteensä omien kokemustensa perusteella. Google, keskustelupalstat ja huhupuheet kun eivät ole koko totuus, vaan usein kaukana siitä.

Pelko ja ennakkoluulot kulkevat käsi kädessä, kuten olemme saaneet itsekin huomata. Mekin turvauduimme tietämättömyydessämme Googleen ja olimme siksi lähellä missata yhden ihanimmista paikoista koko reissullamme. Onneksi saimme sosiaalisen median kautta suosituksia, joiden rohkaisemana uskalsimme suunnata Acehiin.

Haluamme jakaa kokemuksemme islamista, muslimeista ja sharia-laista, jotta pelot ja ennakkoluulot eivät hallitsisi keskustelua. Todettakoon kuitenkin, että nämä ovat vain meidän kokemuksiamme ja hyvin rajallisia sellaisia. Toisten kokemukset voivat olla hyvin erilaisia (ja haluamme kuulla myös niistä).

Totuus sijaitsee kai jossain raipaniskujen ja ladyboyn välimaastossa – ja se on jokaisen löydettävä itse.

Teinitytöt ovat aina teinityttöjä – olipa maa, valuutta tai uskonto mikä tahansa. Voi sitä hihityksen ja selfieiden määrää.

Muslimit eivät ole yksi homogeeninen joukko

Balilla tapaamamme surffiopettaja Geko on muslimi, mutta hän ei juurikaan rukoile, käy moskeijassa tai noudata muutenkaan sharia-lakia. ”Jokaisella on oma tapansa olla muslimi”, Geko sanoi, kun keskustelimme uskonnosta. ”Voin päättää itse, millä tavalla uskonto on osa elämääni. Se on henkilökohtainen juttu.”

Acehissa tilanne on hieman toinen. Aceh edustaa islamin tiukinta muotoa. Sharia-laki velvoittaa kaikki alueen ihmiset (myös ei muslimit) käyttäytymään ja pukeutumaan tietyllä tavalla. Useimmat muslimeista noudattavat myös islamin viittä peruspilaria, eli he esimerkiksi rukoilevat viisi kertaa päivässä. Uskonto on luonnollinen ja iso osa jokapäiväistä elämää.

Acehkaan ei ole niin yksiulotteinen kuin saattaisi olettaa. Tapasimme useita acehilaisia muslimeita, jotka eivät rukoilleet tai noudattaneet pukeutumissääntöjä. He kertoivat avoimesti kokevansa arvostelua valintojensa takia yhteisön taholta. Mitään kovin vakavaa sääntöjen rikkominen tai ”huonon muslimin leima” ei ollut onneksi saanut aikaan. Valinnanvapaus on siis olemassa, vaikkakin se on Acehissa huomattavasti kapeampi kuin muualla Indonesiassa.

Kaikki tapaamamme muslimit ovat olleet kuitenkin samanlaisia siinä, miten he ovat suhtautuneet meihin ja elämään yleensä. He ottavat vieraat vastaan avosylin, ovat hyviä keskustelijoita ja kuuntelijoita, puhuvat vaikeistakin asioista harvinaisen avoimesti ja toivovat muille ihmisille lähtökohtaisesti vain hyvää.

Häissä meidät otettiin vastaan avosylin.

Uskonto antaa lohtua

Acehin ihmiset ovat käyneet läpi maanpäällisen helvetin. Ennen tsunamia alueella käytiin sotaa kolmekymmentä vuotta. Acehin itsenäisyyttä vaatineet ryhmät ottivat yhteen Indonesian hallituksen kanssa tuhoisin seurauksin. Sota päättyi vasta vuonna 2005 Martti Ahtisaaren johtamissa rauhanneuvotteluissa.

Tsunami tuhosi vuonna 2004 Acehista kokonaisia kaupunginosia ja kyliä. Tapasimme ihmisiä, jotka olivat perheensä tai koko sukunsa ainoita eloonjääneitä. He olivat menettäneet kaiken, ihan kaiken. Sitä tietoa vasten voi hyvin ymmärtää, miksi ihmiset kääntyivät katastrofin jälkeen jumalan puoleen. Monelle se oli ainoa keino pysyä järjissään ja kiinni elämässä.

Rukoilu viisi kertaa päivässä tuntui meistä vaivalloiselta ja aikaa vievältä. Kysyimme asiasta tapaamiltamme muslimeilta ja he kertoivat, että rukoileminen on heille kuin terapiaa tai meditaatiota. Se tarjoaa hetken rauhoittumiselle ja antaa lohtua ja rohkeutta.

Banda Acehissa tapasimme Aden, joka kutsui meidät kotiinsa illalliselle.

Islam on rauhan uskonto

On äärimmäisen surullista, että islam rinnastetaan terrorismiin. Eniten sitä mieltä ovat varmasti muslimit itse. Tapaamani acehilaisnainen, joka asuu nykyisin Berliinissä, kertoi, ettei enää uskalla käyttää huiviaan Saksassa. ”Päälleni syljetään”, hän kertoi kokemuksistaan.

Kaikki muslimit, joiden kanssa keskustelimme islamista, korostivat, että islam on rauhan uskonto. He alleviivasivat, että islam hyväksyy muut uskonnot ja kunnioittaa niitä. Siltä myös meistä tuntui, sillä emme kokeneet minkäänlaista syrjintää kristinuskon tai ateismin takia.

Tosiasiassa islam eroaa kristinuskosta ja juutalaisuudesta vain vähän. Kaikilla on sama jumala, mutta hieman eri käsitykset profeetoista ja muista yksityiskohdista. Kaikkien uskontojen ytimessä on lähimmäisen rakkaus ja pyrkimys hyvyyteen – ja noita arvoja tapaamamme muslimit tuntuivat toteuttavan myös käytännössä.

Hymyilimme Acehissa vietetyn kuukauden aikana niin paljon, että posket alkoivat loppukuusta krampata.

Avoimuutta ja vieraanvaraisuutta

Oletimme, että sharia-lakia noudattava yhteiskunta olisi sulkeutunut ja vanhoillinen. Me saimme kokea kuitenkin sellaista ystävällisyyttä, että välillä suorastaan häkellyimme. Meidät kutsuttiin häiden lisäksi ihmisten koteihin syömään, kalastamaan ja grillaamaan suvun kesken ja bailaamaan musliminaisten kanssa. Olimme aina tervetulleita ja meihin suhtauduttiin sellaisella lämmöllä, että poskia alkoi välillä kuumottaa. ”When you are happy, I’m happy”, kuulimme useampaan otteeseen.

Toki teimme oman osamme ja kunnioitimme paikallisia tapoja ja sharia-lakia pukeutumisellamme ja käytöksellämme. En tiedä, millaista suhtautuminen olisi ollut, jos olisimme kekkaloineet kadulla shortseissa ja pussailleet yleisellä paikalla.

Tapaamiemme muslimien avoimuus hämmästytti. Puhuimme uusienkin tuttavuuksien kanssa vaikeista aiheista, kuten tsunamista, uskonnosta, rakkausasioista ja perheongelmista. Keskusteleminen tuntui luontevalta, eikä sen suurempia tabuja tullut vastaan. Ehkä juuri siksi muodostimme parissa viikossa aitoja ystävyyssuhteita.

Malla ja hurmaava mummo Mujut. Hän itki, kun lähdimme. Ja niin itkimme mekin.

Nyt on teidän vuoronne.

Kommentoikaa ja kertokaa, millaisia ovat teidän kokemuksenne islamista ja muslimeista. Millaisiin kulttuurieroihin olette törmänneet? Entä mikä on ollut samanlaista? Oletteko saaneet huomata, että ennakkokäsitykset ovat olleet täysin vääriä?

Hyppää pois Yhteiskunta

Truetravellerin kuvottava kaksinaismoraali

torstai, syyskuu 7, 2017

Ei helvetti. Minähän se syöpä olen.

Tuo ajatus iski tajuntaani eräänä iltana Nusa Penidalla. Ajatus sai aikaan ikävän, kurkkua kuristavan tunteen. Kuvotti.

Olimme tulleet saarelle ”etsimään autenttisuutta, aitoa indonesialaista elämäntapaa ja koskematonta luontoa”. Pakoon Balin aivottomia turistilaumoja, you know.

Nusa Penida tarjosi meille kaikkea tuota – ja vielä enemmän. Kylien lapset olivat innoissaan nähdessään länkkäreitä. Luonto oli henkeäsalpaavan kaunista ja saimme nauttia huikeista maisemista usein kahden. Paikallisten pienistä warungeista sai hyvää ruokaa hävettävän halvalla.

Myrskypilvet olivat kuitenkin jo nousseet horisonttiin. Massaturismin merkkejä ei käynyt kieltäminen.

Aamuisin saaren terhakkaiden kukkojen äänet peittyivät naputuksen, sahauksen ja sirkkelöinnin ääniin, jotka kantautuivat lukuisista rakenteilla olleista bungalow-kylistä. Rantojeen kahvilat ja ravintolat tarjosivat english breakfastia ja superfood bowleja. Kiiltävän valkoisia minivaneja liikkui tiuhaan tahtiin sataman ja muutamien saarelle rakennettujen resortien välillä.

Ja meitä pisti vihaksi.

Kritisoimme kaikkea tuota keskenämme Aina Inkeri Ankeisen tyyliin.

Miksi kaiken pitää aina muuttua? Parin vuoden päästä tämä saari on yhtä täyteen rakennettu kuin Bali. Kohta täällä kuulee enemmän saksaa kuin indonesiaa ja lounaaksi voi tilata patongin Subwaysta. Ne pilaavat luonnon ja roskaavat rannat. Syrjäyttävät paikalliset ja tuhoavat heidän elämäntapansa. Vitun turistit.

Sitten se kurkkua kuristanut ajatus iski. Me olemme turisteja.

Uskon, että kyseinen oivallus on tullut eteen monella muullakin. Turismin ja sen vaikutuksien arvostelu on yleistä reppureissaajien parissa, vaikka turismia se on reppu selässä matkustaminenkin. Jeesustelu on turhaa, kun on ostanut orjantappurakruununsa H&M:ltä.

Oivallus on silti tärkeä. Kun tiedostaa olevansa osa kapitalismin isoa pyörää, voi alkaa ottaa vastuuta tekemisistään ja valinnoistaan.

Me olemme alkaneet miettiä, onko kapitalismin sanelema ”kehitys” ehdotonta.

Onko olemassa tapaa, jolla turisti voi tukea paikallisia ja paikallista elämäntapaa ilman, että lopulta rahat päätyvät isojen herrojen taskuun ja maat hotelliketjujen omistukseen? Millaisia valintoja turisti voi tehdä luonnon ja kestävän kehityksen tukemiseksi? Turismi tuo paljon rahaa ja synnyttää monenlaista kehitystä, mutta millä hinnalla? Kysytäänkö paikallisilta missään vaiheessa, mitä he haluavat? Onko raha aina se, joka ratkaisee?

Jatkamme reissua yrittäen löytää vastauksia noihin kysymyksiin. Loppujen lopuksi meidän on kuitenkin hyväksyttävä, että matkustamiseen liittyy aina tietynlainen kaksinaismoraali. Siitä on mahdotonta irrottautua, vaikka olisi kuinka ekoturisti ja truetravelleri. Reissaajan on tunnettava vastuunsa.

Jos Nusa Penidalle nousee Burger King, se on meidän syytämme.

Malla Yhteiskunta

Osta matkalippu ja aloita taistelu pelkoa vastaan

lauantai, elokuu 19, 2017

Sanotaan, että rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan pelko. Eilinen osoitti jälleen, kuinka harvinaisen totta tuo lause on.

Pelko on nimittäin siitä vittumainen tunne, että se ruokkii muita negatiivisia ilmiöitä. Se on lähtökohtana vastakkainasetteluille, syrjimiselle, rasismille, ennakkoluuloille, väkivallallekin. Pelko saa ihmisen kääntymään sisäänpäin ja sulkemaan pois kaiken erilaisen.

Viime päivien tapahtumat ovat olleet järkyttäviä.

On ollut surullista seurata myös sitä, kuinka keskustelupalstat ovat täyttyneet yhteisen suremisen ja uhrien muistamisen sijaan rasistisella vihapuheella. Terroriteosta ei tuomita yhtä ihmistä, vaan kaikki maahanmuuttajat tai muslimit. Monien kommentoijien mielestä ainoa keino terrorismin kitkemiseen on muslimien häätäminen Suomesta.

Kommenteista huokuu pelko. Niiden kirjoittajat eivät todennäköisesti tiedä islamista yhtään mitään ja siksi he rinnastavat sen suoraan terrorismiin. Uskon, että jos he olisivat tavanneet muslimeita ja keskustelleet islamista, mielipiteet olisivat erilaisia.

Kommentoijien radikaalit toiveet sopivat täydellisesti terroristien suunnitelmiin. Terrorismin päämääränä on luoda pelon kautta pysyvä vastakkainasettelu, joka lukitsee ihmiset omiin maailmannurkkiinsa.

Yksi tapa taistella terrorismia vastaan on lopettaa omaan nurkkaan tuijottaminen ja matkustaa. Väitän, että mikään ei auta pelon hälventämisessä niin tehokkaasti kuin vieraisiin kulttuureihin ja erilaisiin ihmisiin tutustuminen. Matkustaessa tajuaa, että maailma on täynnä upeita, sydämellisiä, hyvää tahtovia ja rakastavia ihmisiä.

Toivon sydämestäni, ettei yksikään ihminen lopeta matkustamista sen takia, että hän pelkää jonkun jäävänsä auton alle turistikadulla tai saavansa puukosta torilla.

Mitä suuremmaksi tunnemme pelon kasvavan sisällämme, sitä aktiivisemmin meidän pitää taistella sitä vastaan. Bali on yksi paikoista, joissa terroriuhka on tällä hetkellä suuri. Ajatus mahdollisesta hyökkäyksestä välähtää aina välillä mielessä, mutta se ei saa meitä ostamaan paluulippuja Suomeen. Sen sijaan haluamme jatkaa matkustamista entistä suuremmalla intohimolla.

Sotaa terrorismia vastaan ei voiteta suurmoskeijan rakentamista kieltämällä, nuoria maahanmuuttajiamiehiä karkottamalla tai Turun puukotuksista epäiltyä murhaamalla. Mielestäni ratkaisu lepää siinä, miten hyvin pystymme pitämään yhtä pahan edessä – kulttuuritaustasta tai uskontokunnasta riippumatta.

Osta siis matkalippu ja aloita henkilökohtainen taistelusi pelkoa vastaan. Nyt, jos koskaan, on aika lähteä.

Malesia Yhteiskunta

Elämä sillan alla – Kuala Lumpurin kodittomat

torstai, elokuu 3, 2017

Sillan alla on hämärää. Betonisista rakenteista on valunut jotakin märkää, joka saa asfaltin kiiltämään. Haju on sietämätön. Sillan alta virtaava joki on väriltään ruskea ja täynnä miljoonakaupungin jätteitä ja ulosteita.

Märälle asfaltille levitetyn muovialustan päällä konttaa alle vuoden vanha vauva. Viemäriltä haiseva loukko sillan alla on ainoa koti, jonka hän on yhdeksän kuukautta kestäneen elämänsä aikana nähnyt. Hänen isänsä ja äitinsä muuttivat vuosi sitten Kuala Lumpuriin naapurisaari Borneolta työn perässä, mutta työtä ei lopulta löytynytkään. Koska rahaa kotiin palaamiseen tai asunnon vuokraamiseen ei ollut, perhe joutui kadulle.

Pariskunta ja heidän 9-kuukautinen vauvansa asuvat kyseisen sillan alla. He eivät halunneet tulla kuvatuiksi ja me luonnollisesti kunnioitimme heidän toivettaan.

Kohtalo on surullisen yleinen Malesian pääkaupungissa.

Kuala Lumpurin kiiltävien pilvenpiirtäjien varjoissa asuu yli 2000 koditonta. Kaupungin kodittomien määrä on kasvanut muutamassa vuodessa kuudesta sadasta kahteen tuhanteen. Päivisin kodittomia ei juuri näe, mutta hämärän tullen pankkien ja muiden julkisten rakennusten edustat täyttyvät pahvipalasen päällä makaavista ihmisistä.

Kodittomia ei voi olla huomaamatta Kuala Lumpurin keskustassa liikkuessaan. Näimme hostellihuoneemme ikkunasta, kuinka he levittivät pahvilaatikoista tehdyt makuualustansa pankin portaille ilta toisensa jälkeen. Suurin osa käpertyi maahan sikiöasentoon vähäinen maallinen omaisuutensa pään alle aseteltuna. Yksi miehistä imppasi liimaa muovipussista ja katseli ohi kulkevia turisteja silmät valuen.

Näky oli niin surullinen, että vatsaa väänsi.

Se, että saattoi itse sulkea huoneen oven ja käpertyä lämpimään sänkyyn, tuntui iljettävältä ja epäreilulta. Kumpikaan meistä ei saanut unta, kun ajatukset pyörivät kadulla makaavien ihmisten kohtaloissa. Miksi nuo ihmiset olivat joutuneet kodittomiksi? Ja ennen kaikkea, miksei kukaan auttanut heitä?

Näkymä hostellihuoneestamme oli lohduton.

Otimme yhteyttä mieheen, joka on omistanut koko elämänsä Kuala Lumpurin kodittomien auttamiselle.

Gary Liew, 29, perusti vuonna 2011 Streetfeeders-nimisen järjestön. Aluksi Streetfeeders oli vain Garyn ja hänen ystäviensä yhteinen juttu: he kerääntyivät kerran tai pari viikossa yhteen ja jakoivat kodittomille ruokaa. Järjestö on kasvanut parin vuoden aikana massiivisesti – mutta niin on myös kodittomien määrä.

– Kasvoin kodittomien parissa. Äitini teki vapaaehtoistyötä soppakeittiöllä, kun olin lapsi. 11-vuotiaana aloin auttaa itsekin siinä, missä pystyin. Keittiöhommat eivät olleet vahvuuteni, mutta ystävystyin nopeasti kodittomien kanssa, Gary kertoo.

Äiti istutti poikaansa vahvan auttamisen halun. Gary oli 21-vuotias, kun hän päätti lähteä Keniaan tekemään lähetystyötä. Hän ajatteli, että oli lähdettävä kauas löytääkseen hätää kärsiviä.

– Kun palasin puolen vuoden jälkeen Keniasta, näin kotikaupunkini kodittomien lohduttoman tilanteen uudella tavalla. Silloin tajusin, että minun on tehtävä kaikkeni auttaakseni kotimaani heikoimmassa asemassa olevia.

Gary Liew on auttanut Kuala Lumpurin kodittomia 11-vuotiaasta lähtien.

Gary ja hänen silloinen tyttöystävänsä perustivat Streetfeedersin.

– Kodittomien ruokkiminen ja auttaminen oli monen vuoden ajan minun ja ystäväporukkani salaisuus. Olen ammatiltani elokuvatuottaja ja tein sitä päivätyönäni. Useimpina iltoina suuntasin töiden jälkeen kaduille, koska en vain voinut pysyä poissa.

– Kodittomien auttamisesta ja heihin tutustumisesta tuli osa minua.

Streetfeedersin toiminta kasvoi räjähdysmäisesti vuonna 2014. Tuolloin Kuala Lumpurin kodittomista kirjoitettiin erityisen paljon mediassa, kiitos maan hallituksen erityisten ”siivoustoimenpiteiden”.

– Eräs ministereistämme halusi puhdistaa keskustan kodittomista. Niinpä hallitus kielsi vapaaehtoisvoimin toimineiden soppakeittiöiden toiminnan keskusta-alueella ajatellen, että ongelma yhtäkkiä katoaisi, Gary kertoo.

– Silloin tehtiin myös paljon ratsioita, joissa kodittomat lastattiin isoihin rekkoihin ja kuljetettiin kauas kaupungin ulkoreunoille. Heidät lukittiin yöksi putkaan ja potkaistiin aamulla ulos, jonka jälkeen he joutuivat kävelemään tunteja päästääkseen takaisin keskustaan. Toiminta oli kuvottavaa ja epäinhimillistä.

Monet malesialaiset ajattelivat hallituksen toiminnasta samoin ja halusivat tarjota apuaan kodittomien hyväksi. Streetfeedersiin liittyi satoja uusia vapaaehtoisia. Viime vuosina järjestön toiminta on levinnyt muihin Malesian suurkaupunkeihin ja jopa ulkomaille. Vapaaehtoisista ei ole enää pulaa.

– Nykyisin vapaaehtoisia on aina kymmeniä, joskus yli satakin. Tavoitamme jopa 600 koditonta yhden yön aikana.

Parin vuoden takaiset tapahtumat saivat Malesian pääministerin havahtumaan kodittomien tilanteeseen. Hän halusi ojentaa auttavan kätensä ja rakennutti yömajan Kuala Lumpurin kodittomille.

– Hieno ajatus sinänsä – ja tietenkin upeaa pr-näkyvyyttä pääministerille – mutta yömajaan mahtuu parisataa henkilöä. Se on vain murto-osa kodittomien määrästä.

Gary kierrätti meitä ydinkeskustan alueilla, jotka täyttyvät illan hämärtyessä kodittomista. Viralliset tahot haluavat ”puhdistaa” keskustan kodittomista.

Samat epäinhimilliset siivoustoimet ovat alkaneet uudelleen nyt, kun Kuala Lumpur järjestää elokuussa suuret SEA Games -urheilukisat. Kodittomat halutaan pois kisaturistien ja kansainvälisen median silmistä.

– Ratsioita tehdään joka viikko, mutta tällä kertaa niistä ei juurikaan kirjoiteta mediassa. Tuntuu kuin kaikki ajattelisivat, että ongelma ratkaistiin pari vuotta sitten, vaikka kodittomien määrä on vain kasvanut.

Ratsioiden lisäksi kodittomia sorretaan nyt huomaamattomammilla taktiikoilla.

– Päämoskeijan edessä yöpyy noin kaksisataa ihmistä. Nyt sinne on asennettu järjettömän kokoisia valonheittimiä, jotka ovat tehneet nukkumisesta mahdotonta. He ovat keksineet keinot, joilla kodittomat häädetään ilman kohua.

Myös soppakeittiöiden toiminta on jälleen tapetilla. Virkamiehet haluaisivat kieltää avunantamisen vedoten siihen, että ilmainen ruoka motivoi kodittomia pysymään kadulla. Gary ei voi käsittää tuota logiikkaa.

– Hallitus luulee, että me vain syötämme kodittomia kuin eläintarhan eläimiä. Meidän tavoitteemme on saada ihmiset pois kaduilta. Jututamme näitä ihmisiä ja tutustumme heihin, jotta voimme auttaa heitä löytämään töitä ja saamaan katon päänsä päälle, Gary sanoo vakavana.

– Kukaan ei halua olla koditon, sen voin luvata. Elämä kadulla on käsittämättömän rankkaa.

Gary tietää, mistä puhuu. Hän on asunut kadulla muutaman päivän ajan ymmärtääkseen vähän paremmin, millaista kodittomuus on.

– En ole koskaan tuntenut olevani niin yksin. En voinut pyytää apua keneltäkään, en saada turvaa. Se oli järkyttävä kokemus.

Gary kertoo, että kadulla uhkana ovat paitsi rikolliset ja taudit, myös sää.

– Parin päivän sateen vielä kestää, mutta monsuunikaudella olosuhteet muuttuvat karmiviksi. Kadut tulvivat ja sairaudet leviävät. Sairastaminen oman sängyn pohjallakin on kamalaa, mutta mieti, millaista se on kadulla.

Sillan alla asuvan perheen kaikki tavarat paloivat kesäkuussa. Gary epäilee tuhopolttoa. Samaa mieltä oli ilmeisesti myös graffittitaiteilija, joka maalasi kyseisen teoksen pian tapaturman jälkeen.

Kodittomiin liittyy paljon ennakkoluuloja. Moni ajattelee, että kodittomat ovat laiskoja juoppoja ja narkkareita, jotka ansaitsevat kohtalonsa.

– Toivon, että nämä ihmiset lähtisivät mukaani ja tulisivat tapaamaan kodittomia. He ymmärtäisivät, että kodittomat ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin mekin. Heillä on unelmia ja toiveita tulevaisuuden suhteen. Myös heillä on perhe, joka merkitsee heille enemmän kuin mikään muu.

Garyn mukaan alkoholi- ja huumeongelmaiset muodostavat häviävän pienen osan Kuala Lumpurin kodittomista. Useimmat ovat päätyneet kadulle taloudellisten ongelmien takia.

– Monet tulevat maaseudulta isoon kaupunkiin töiden perässä, mutta joutuvat pettymään. Taloudellinen tilanne on tällä hetkellä huono, Gary kertoo.

Jotkut kodittomista käyvät töissä, mutta heidän palkkansa on niin matala, ettei vuokraan ja työmatkakuluihin ole varaa. Siksi he yöpyvät kadulla, lähellä työpaikkaa.

– Moni lähettää kaikki liikenevät rahansa kotiin perheelleen. Perhe ei välttämättä tiedä tilanteen lohduttomuutta, sillä kodittomuus voi olla suuri häpeä.

Kivipenkki, jolla Gary istuu, on kymmenien kodittomien nukkumapaikka.

Gary toivoo, että muutaman vuoden kuluttua Streetfeedersia ei enää olisi olemassa. Ettei sille olisi enää tarvetta.

– En anna sen lannistaa, että kodittomien määrä on kasvanut. Olen kuitenkin päättänyt ajatella positiivisesti: kun autamme ihmisiä yksi kerrallaan, lopulta saamme kaikki pois kadulta.

Eniten Garya harmittaa maan johdon suhtautuminen kodittomuuteen. Mahdollisuuksia ja rahaa ongelman ratkaisemiseen olisi, mutta heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttaminen ei tunnu kiinnostavan hallitusta – tai ketään muutakaan.

– Malesiassa on länsimainen infrastruktuuri, mutta kehitysmaamentaliteetti. Täällä ajatellaan, että jokaisen pitäisi pärjätä omillaan. Ja jos ei pärjää, se on ihmisen oma ongelma, Gary sanoo vakavana.

– Olen sitä mieltä, että kodittomuus on meidän jokaisen ongelma. Ei vain hallituksen, ei vain kodittomien, vaan myös sinun ja minun.

Gary myöntää, että positiivisesta asennoitumisesta huolimatta työ käy välillä raskaaksi. Hän on opetellut suhtautumaan asioihin neutraalisti, mutta toisinaan ihmisten kohtalot menevät ihon alle. Nyt tieto siitä, että pieni vauva nukkuu yönsä saastan keskellä sillan alla, on valvottanut Garya.

– Aina, kun jätejoen vesi nousee, perhe joutuu pelastamaan nopeasti kaikki tavaransa ja kiipeämään sillan rakenteisiin vedenpintaa pakoon. Miettikää, millaista se on pienen vauvan kanssa.

Onnistumiset saavat Garyn kuitenkin jatkamaan rankkaa työtä.

– Se, kun joku pitkään kadulla asunut saa viimein avaimet ikiomaan asuntoonsa, tuntuu uskomattoman hienolta. Tieto siitä, että hän pystyy sulkemaan oven takanaan ja tuntemaan olonsa turvalliseksi ensi kertaa vuosiin, riittää antamaan minulle motivaatiota.

Streetfeedersin filosofian ytimessä on se, että jokainen voi auttaa yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia. Jos vain haluaa.

– Be your own hero, ole oman elämäsi supersankari. Sinä voit muuttaa toisen ihmisen elämän paremmaksi.

Yksi sankaritarina toteutui, kun vauva vanhempineen sai Garyn ja lukuisten lahjoittajien avulla asunnon Kuala Lumpurista. Pieni lapsi sai ensimmäisen kotinsa, jossa ei tarvitse kiivetä pakoon tulvavettä.

Be your own hero.

Maailma tarvitsee enemmän Garyn kaltaisia supersankareita. Myös me koetamme kaivaa sisäiset supervoimamme esiin syyskuussa, kun palaamme Kuala Lumpuriin. Silloin liitymme Streetfeedersien vapaaehtoisten joukkoon ja autamme kaupungin kodittomia.

Myös sinä voit auttaa. Ota yhteyttä Garyyn ja kysy, mitä voit tehdä. Yhteystiedot löydät Streetfeedersin kotisivuilta osoitteesta www.streetfeeders.com.

– Kaupungin näkee eri tavalla, kun sitä tarkastelee kodittomien näkökulmasta. Se on tismalleen sama paikka, mutta kokonaan eri maailma.