Browsing Category

Malla

Malla

Ahdistaako? Miltä elämä paluun jälkeen tuntuu

torstai, toukokuu 17, 2018

Muistan tarkalleen sen tunteen, kun olin lapsi ja kesäloma alkoi. Jännitys väreili ilmassa, se tuntui kutinana kurkunpäässä. Välillä otti vatsanpohjasta aivan kuin olisi ollut huvipuistolaitteessa.

Rakastin tuota huumaavaa tunnetta jo silloin.

Sama tunne valtasi minut lukion viimeisenä vuonna. Silloin ymmärsin, mistä oli kyse. Tuntematon tulevaisuus sai minut sekaisin parhaalla mahdollisella tavalla. Se, etten tiennyt, mitä seuraavaksi tekisin, oli ihanaa. Muistan, että monet ystäväni ahdistuivat epävarmuudesta, mutta minä en tiennyt mitään parempaa.

Tunsin itseni vapaaksi.

”Ahdistaako?”

Se on yksi yleisimmistä kysymyksistä, joka minulle on esitetty paluun jälkeen. Olen kohautellut olkiani ja todennut, että ei ainakaan vielä. ”Varmaan sitten, kun arki oikeasti alkaa…”

Näiden kahden Suomessa vietetyn viikon aikana olen tajunnut, että fiilikseni ovat päinvastaiset. Olen alkanut jälleen tuntea kurkunpäässäni tuttua kutinaa. Minulla on kesätyö, mutta en tiedä tarkalleen, mitä syksyllä tapahtuu. Suunnitelmat ovat täysin auki, kaikki ovet ovat avoinna.

Ja se tuntuu samalta kuin lapsuuden kesäloma.

Eikä arki ole lainkaan vastenmielistä, ainakaan näin ajatuksen tasolla. Tuntuu, että olemme molemmat odottaneet sitä. Haluamme nähdä, miten kulunut vuosi on oikeasti muuttanut meitä, ajattelumaailmaamme ja elämäntapojamme.

Uskon vakaasti, että palaset alkavat loksahdella kohdalleen – mutta vasta ajan kanssa. En malta odottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan tällaisen matkan jälkeen. Jotakin upeaa, siitä olen varma.

Yhden asian tiedän nyt yhä paremmin. Jos elämä ei välillä huimaa, se ei ole minua varten.

Malla Mikko

Huima raa’an rehellisenä: Tämä toisessa ärsyttää

tiistai, huhtikuu 24, 2018

Vuosi yhdessä. Joka päivä, lähes 24/7. Pystyisittekö siihen oman kultsimussukkanne kanssa?

Etukäteen monet varoittelivat meitä siitä, kuinka paljon kärhämää jatkuva yhdessäolo tuottaisi. Pakko myöntää, että se huoletti meitäkin. On ollut melkoinen yllätys, ettemme ole vielä eronneet tahi repineet toisiltamme silmiä päästä. Oikeastaan hommat ovat menneet harvinaisen leppoisasti.

Mutta mutta.

Bloggaajakollegamme Fin Nomadsit kirjoittivat siitä, mitkä kolme piirrettä matkakumppanissa eniten ärsyttävät ja haastoivat muut pariskunnat samaan. Nauroimme ensin ajatukselle, mutta sitten lähdimme mukaan leikkiin. Pian molemmilta alkoi tulla listaa nopeammin kuin Matti Nykäseltä one linereita.

Huima ei tunnetusti salaisuuksia pidä, joten tässä nämä nyt ovat, molempien ärsyttävimmät piirteet.

Suosittelemme tätä prosessia lämpimästi muillekin pariskunnille. Homma on melkoisen silmiä avaavaa ja mahdollisesti myös helevetin hauskaa ─ jos osaa ottaa asiat ja itsensä huumorilla.

Loppujen lopuksi tärkeintä on, että tiimi toimii ja palautetta tulee. Ja että rakkautta riittää.

 

Malla Mikosta

Krapula-Mikko

Krapula-Mikko on välillä todella raskasta seuraa. Mikko on silloin ikään kuin jokin muinainen selkärangaton eläin, joka ääntelehtii sängyn pohjalla ja kaipaa sääliä ja paijausta. Hän on silloin erityisherkässä tilassa, eikä siedä minkäänlaisia järkyttäviä kokemuksia. Näihin lukeutuvat muun muassa liian pelottavat tai surulliset elokuvat, asunnosta poistuminen, vaatteiden päälle pukeminen ja muut sosiaaliset kontaktit kuin minä.

Kaikista raskainta on kuitenkin kuunnella Krapula-Mikon juttuja, jotka eivät kerro yhtään mistään. Se vain suoltaa loputonta puheripulia, vaikka silmät ovat puoliksi kiinni ja suu täynnä karkkia.

 

Pikkutarkkuus

Mikko on harvinaisen pikkutarkka ihminen. Täydellisyys miellyttää häntä ja puoliksi huitaistu on pahin painajainen. Mikko haluaa esimerkiksi tehdä salaatista tasalaatuista niin että kaikki palaset ovat saman kokoisia. Hänelle ei riitä, että taulu on melkein oikeassa kohdassa, vaan sen pitää olla millilleen jiirissä.

Oma ”ei se oo niin justiisa” -logiikkani on välillä melkoisessa ristiriidassa Mikon vatupassiajattelun kanssa.

Vatulointi

Mikko on vatuloinnin, eli viivyttelyn kuningas. Jos pitäisi lähteä jonnekin, Mikko löytää uskomattoman paljon tuusattavia asioita.

Minä tykkään nopeista lähdöistä ja säpäkistä liikkeistä, mutta Mikolle ne ovat mahdottomia. Hän tarvitsee aikaa harkita, miettiä, punnita, välpätä, tuusata ja vatuloida. Aiiiijumankauta se on ärsyttävää, kun itse olet jo käytävässä menossa ja toinen alkaa vasta laittaa piilareita silmiinsä.

 

Herkuttelu

Mikko on herkkuperse, joka ei kuitenkaan liho ikinä. Koitapa siinä sitten elää terveellistä elämää, kun toinen ehdottelee harva se päivä karkkiostoksia ja pizzaa. Tällä reissulla olen vakuuttunut siitä, että Mikko joko hikoilee ulos kaikki syömänsä kalorit tai sitten hänen sisuskaluissaan asuu mato.

 

Kuulo-ongelmat

Mikolla on valikoiva kuulo tai sitten kuulossa vikaa. Joskus joudun toistamaan asiat viiteen kertaan. Ärsyttävintä on, että hän väittää minun mumisevan, vaikka puhun aivan selvästi. Mikko tietty vetoaa johonkin ikiaikaiseen kuulotestiin, jonka mukaan hänellä on täydellinen kuulo. Epäilen vahvasti.

 

Mikko Mallasta

Yli-intoilu lepopäivinä

Sportti-intoilu ja ulkoiluhalukkuus nostavat päätään varsinkin sunnuntaisin. Erityisesti silloin, kun minulla on saattanut mennä yön pikkutunneille. Olen kuvitellut että sunnuntai on raamatullisesti pyhitetty torkkumiselle, pizzalle, kebabille ja makeisille, mutta ei tässä perheessä.

 

Tavaroiden levittely

Joskus majapaikoissa saattaa olla pieni pöytä, jossa voisi esimerkiksi työskennellä läppärillä kivasti, mutta kun Huiman naispuolinen edustaja saapuu huoneeseen, pöydän voi vain kuvitella jonnekin sinne vaatepussivuoren alle. Pöydän päältä löytyy niin jumalattomasti tavaraa, että kukaan ei voi uskoa niiden mahtuvan selkäreppuun.

Itsepäisyys väärissä paikoissa

Periksiantaminen on vaan niin hankalaa. Vaelsimme Nepalissa yhtenä päivänä kaksitoista tuntia. Yhdentoista tunnin jälkeen Mallan meno oli aika tuskallista jalkapohjien rakkuloiden ja polvivaivojen takia. Siinä vaiheessa ajattelin leikkiä pelastajaa ja tarjouduin kantamaan rinkkaa viimeisen puolikkaan tunnin. Tämän jälkeen kuulin sanat: ”Usko unelmiis!”. Että se siitä.

Pohojalaaslähtöisen naisen kanssa lupsakka savolainen on välilllä ihmeissään.

 

Huithapelius

Tykkään itsekin nopeista lähdöistä, mutta siinä vaiheessa kun Malla on jo ulkona ovesta, minun täytyy varmistaa että meillä on mukana rahat, passikopiot, käsidesi, itikkamyrkky, rensselit ja pensselit. Joten siksi ”miehiä saa aina odottaa” tässä taloudessa.

 

Överitreenit

Reissunpäällä täytyy myös pitää itsestään huolta, joten joskus teemme kuntopiirin tyyppisiä harjoituksia. Mallalla tämä homma vaan lähtee lapasesta about joka kerta. Viiden liikkeen sijaan kierroksia on viisi ja liikkeitä kaksitoista. Tuossa vaiheessa allekirjoittanut lyö yleensä hanskat tiskiin ja testaa urheilua taas seuraavassa kuussa.

Joskus ärsyttää, mutta niin pitääkin. Tosirakkaus kyllä kestää sen – ja vesiripulin.

Malla

Luovu näistä ihmisistä ja tule onnelliseksi

perjantai, huhtikuu 20, 2018

Jotkut ihmiset tekevät minusta sairaan.

Kutsun noita ihmisiä leikkisästi sielunsyöjiksi, vaikka asiasta on leikki kaukana. He ovat negatiivisia valittajia, pessimistejä, murehtijoita, itsekkäitä, ahdistuneita, ilkeitäkin. Enkä tarkoita nyt hetkittäistä epätoivoa tai murhetta, vaan ihmisen tapaa olla olemassa. Koko hänen persoonaansa ja maailmankatsomustaan.

Tunnistat sielunsyöjän siitä, että hänen tapaamisensa jälkeen omakin mielesi on musta, sydän raskas ja stressitasot katossa. Kahvittelu tai puhelinsoitto hänen kanssaan tuntuvat raskailta velvollisuuksilta.

Pahinta on, että olen haalinut sielunsyöjiä lähelleni, lähipiiriini.

Toiset ihmiset tekevät sinut onnettomaksi, toiset erittäin onnelliseksi. Kuvasta voit päätellä, kumpaan kategoriaan Thaimaassa tapaamamme Rafael kuuluu.

Tiedän, etteivät sielunsyöjät tee sitä tahallaan. He vain ovat sellaisia.

On yksinomaan minun syyni, että annan heidän tehdä minusta onnettoman. Olen miellyttäjä, haluan saada ihmiset pitämään minusta. Ehkä siksi pelkään päästää irti ihmisistä, vaikka he eivät olisikaan minulle hyväksi.

Tämän reissun aikana olen kuitenkin alkanut miettiä, että ehkä olisi aika valita toisin. Miksi helvetissä tuhlaan aikaa ihmisiin, jotka tekevät minusta onnettoman?

Olen onnekas, sillä olen löytänyt ympärilleni paljon ihania ihmisiä. Jatkossa aion keskittää aikani heihin.

Oma äitini teki saman havainnon jo muutamia vuosia sitten.

Hän alkoi karsia elämästään ihmisiä, jotka veivät häneltä energiaa antamatta sitä koskaan takaisin. Hitaasti, yksi kerrallaan, ketään loukkaamatta. Nykyään hän on onnellisempi kuin koskaan aiemmin.

Samaa haluan myös minä – ja aion vihdoin ryhtyä toimeen.

Olkoon tämä muistutus  ennen kaikkea itselleni. Ystävien on tarkoitus tehdä meistä parempia ihmisiä. Ystävyys on vastavuoroisuutta, se on välittämistä, se on ymmärtämistä, se on kuuntelemista, se on jakamista, se on rakkautta. Ystävän kuuluu nostaa maasta, ei painaa syvemmälle.

Elämä on lyhyt. Haluan käyttää kaiken minulle annetun ajan niiden ihmisten ympäröimänä, jotka tekevät minut onnelliseksi.

Oikeista tyypeistä saa niin paljon energiaa ja iloa, että ilopissa meinaa päästä.

Kysy sinäkin itseltäsi: Onko elämässäsi vanhoja ystäviä, joiden kanssa olet vain tottumuksesta? Vietätkö jonkun kanssa aikaa vain velvollisuuden tunteesta? Onko lähipiirissäsi henkilö, joka puhuu vain itsestään ja kaataa oman taakkansa muiden niskaan? Tuottaako joku sinulle jatkustasti ahdistusta tai pahaa mieltä?

Ehkä olisi aika tehdä kevätsiivous, joka ei rajoitu vain Facebookin kaverilistaan.

 

Malla Yleinen

Halveksin juuriani, halveksin itseäni

sunnuntai, maaliskuu 11, 2018

Muistan elävästi sen hetken, kun muutin pois kotikaupungistani Varkaudesta. Olin niin helvetin ylpeä ja onnellinen siitä, että pääsin vihdoin pois.

Kuinka paljon olenkaan haukkunut kotiani. Kuinka monta kertaa olenkaan naurattanut ystäviäni kertomalla, kuinka paska kaupunki Varkaus on. Olen päivitellyt paperitehtaan sulkeutumista, työttömyyttä, alkoholisteja, konkurssiin ajautuneita liikkeitä, hiljaisia katuja, baarien tyhjyyttä ja olematonta ravintolatarjontaa. Olen ajatellut, että sinne jääneet ihmiset ovat jämähtäneitä.

Olen ollut mestari keskittymään siihen, mikä kotikaupungissani mättää.

Vasta viime vuosina olen alkanut tajuta, kuinka idiootti olen ollut.

Osansa on ollut varmasti sillä, että perheemme hankki mökin aivan Varkauden kupeesta. Veri on vetänyt noihin maisemiin yhä useammin. Mökillä, luonnon ja perheen ympäröimänä, olen ollut onnellisempi kuin vuosiin. Samalla olen alkanut nähdä myös Varkauden uudessa valossa.

Nyt reissussa olen alkanut arvostaa kotikaupunkiani yhä enemmän. On tullut selväksi, että ympäristö, jossa olen kasvanut, on tehnyt minusta minut. Kun olen halveksinut juuriani, olen halveksinut itseäni.

Varkaus, sanottakoon se nyt julkisesti: minulle tulet aina olemaan yksi maailman parhaista paikoista.

Loputon luonto, puhtaat metsät ja järvet, hyvin hoidetut puistot, sydämelliset savolaiset, turvalliset tiet ja naapurustot, kulttuurin tekijät, ihmisten yritteliäisyys ja kekseliäisyys ja asioiden yksinkertaisuus – niitä arvostan joka päivä enemmän.

En usko, että palaan varkautelaiseksi aivan heti (tai ehkä koskaan), mutta en aio enää koskaan halveerata paikkaa, josta tulen. Sen sijaan aion aina puhua kodistani sillä ylpeydellä, jonka se ansaitsee.

Varkautelaiset, katsokaa ympärillenne. Kotikaupungissanne on kauneutta, jota on ehkä vaikea nähdä läheltä. Mutta näin toiselta puolelta maailmaa Varkaus näyttäytyy paratiisina, jota ikävöin suuresti.

Toimikoon tämä siis muistutuksena itselleni: älä koskaan unohda, mistä tulet. Se tulee aina määrittämään sitä, kuka olet, mitä teet ja minne olet menossa.

Ilman juuria et ole mitään.

Malla

Äidin tarina: Tältä tuntuu, kun lapsi päättää lähteä

sunnuntai, helmikuu 11, 2018

Pyysin äitiäni kirjoittamaan siitä, miltä tuntuu, kun tytär hyppää pois oravanpyörästä. Äiti on minulle tärkein esikuva ja roolimalli. Tämän tekstin luettuanne ymmärrätte, miksi.

Äiti, minun kotini on aina siellä, missä sinä olet.

”Äiti, laita avain paikkaan entiseen” laulaa Virve Rosti.

Mihin äiti laittaa avaimen, kun tietää, että tytär ei tule ihan heti kotiin?

Tyttäreni on ollut reissussa ennenkin. Lyhyillä lomamatkoilla eri maissa, kuukauden kestävällä reppureissulla Meksikossa, lähes vuoden vaihdossa Englannissa. Olen siis tottunut siihen, että hän lähtee ja pärjää kyllä.

Silti muistan ne ylimääräiset sydämentykytykset ja suhinan korvissani, kun hän muutama vuosi sitten kertoi suunnitelmistaan. Hän aikoi lähteä vuodeksi maailmalle, kohti tuntematonta. Irtisanoa vakituisen työpaikkansa, myydä lähes kaiken omaisuutensa, lähteä ihanasta kodistaan pelkkä rinkka selässään. Vuodeksi.

Miten opiskelut? Työt? Mistä rahat? Kaikki ne ulkomailla vaanivat vaarat, epävarmuus, sairaudet, ryöstöt, murhat ja kaappaukset?

Miten lapsi pärjää ilman äitiään?

Meillä on Mallan kanssa erityisen läheiset välit. Olemme molemmat avoimia ja tykkäämme puhua toisillemme vaikeistakin asioista. Jaamme ilot ja surut, tavoitamme toistemme ajatukset ja tunteet jo puolesta sanasta. Meillä molemmilla on tarve olla mahdollisimman usein toisen lähellä. Halaus, silitys, hipaisu hiuksista, rutistus.
Nauramme samoille asioille maha kippurassa.

Miten äiti pärjää ilman lastaan?

Siinä ajatuksia niiltä ajoilta, kun aloin totutella siihen, että ollaan vuosi erossa.

Mitenkäs nyt?

Maailmanmatkaaja on ollut reissullaan jo yhdeksän kuukautta. Olen saanut jakaa hänen kanssaan monet tunnelmat matkan varrella. Skypen kautta olen päässyt mukaan lähestulkoon jokaiseen paikkaan, missä reissaaja on käynyt. Keskustelujemme ja hänen blogikirjoitustensa myötä olen ymmärtänyt, miten tärkeitä kaikki kohtaamiset ja kokemukset matkalla ovat hänelle olleet.

Olen ylpeä siitä, miten ennakkoluuloton humanisti tyttäreni on. Olen ylpeä siitä, että hän uskalsi toteuttaa unelmansa ja hypätä pois oravanpyörästä.

Ikävä on ajoittain ihan sietämätöntä. Mikään Skypen kautta otettu yhteys ei pysty poistamaan raastavaa läheisyyden kaipuuta ja sitä tunnetta, että pitää saada lapsi kainaloon.

Myös huoli on jatkuvasti läsnä. Kun menee muutama päivä, että tyttärestä ei kuulu mitään, alkaa mielikuvitus jo tehdä tepposiaan ja erilaiset kauhuskenaariot valtaavat ajatusmaailman. Nopeasti huoli kuitenkin hälvenee, kun yhteys taas löytyy.

Isoin huolen hälventäjä on kuitenkin ollut se, että tyttäreni ei ole maailmalla yksin, vaan kumppaninsa, rakkaan vävypoikani Mikon kanssa. Luotan Mikkoon kuin vuoreen. Tiedän, että hän pitää hyvää huolta tyttärestäni. Se on tärkeintä.

Lasken viikkoja ja odotan palavasti toukokuuta ja sitä hetkeä, kun näen lentokentällä Mallan ja Mikon rinkkoineen. Samat Malla ja Mikko, jotka lähtivät matkaan toukokuussa viime vuonna. Samanlaisina, mutta samalla pysyvästi muuttuneina.

Malla kirjoittaa blogissaan: ”Mitä pidempään reissu jatkuu, sitä paremmin alamme ymmärtää, että tämän matkan parhainta antia ovat ihmiset. Kuulemme erilaisia kohtaloita, näemme uudenlaisia tapoja elää, inspiroidumme, jaamme, pohdimme, opimme toisiltamme. Mikään ei ole sen arvokkaampaa.”

Reissu jatkuu vielä, mutta matka jatkuu myös kotiinpaluun jälkeenkin. Olen onnellinen, että saan olla osa sitä matkaa. Elämä on ihmeellisen hienoa aikaa.

Malla, avain on entisessä paikassa. Tervetuloa kotiin sitten, kun sen aika on. Sitä ennen: arvokkaita kokemuksia ja kohtaamisia. Kyllä me täällä pärjätään!

Malla

Lapset – nuo reppureissaajan elämän tuhoajat

perjantai, tammikuu 26, 2018

Argh. Ei nyt, ei vielä, ei ehkä koskaan.

Perheenperustaminen on ollut minulle ahdistava aihe. Lapset ovat kuuluneet siihen kuuluisaan ”sitten joskus” -kategoriaan. Ensin syynä oli villi nuoruus (joka jatkuu edelleen), sitten opiskelut (jotka nekin jatkuvat edelleen) ja nyt sitten tämä reissu. Mikä on syynä reissun jälkeen, sitä mietin nyt.

”Jos odotat oikeaa aikaa saada lapsia, sitä ei tule koskaan”, joku viisas on joskus sanonut. Silti tuntuu, että meihin pohjoismaalaisiin on istutettu syvään ajatus siitä, että puitteiden pitää olla kunnossa ennen lasten hankkimista. Ammatti, hyvä työ, tasaiset tulot, asunto, vakiintunut parisuhde, ehkä avioliittokin. Muutoin on riski, että lapsi joutuu jo syntyessään heitteille. Ja matkustaminen pienten lasten kanssa muualle kuin kahden viikon all inclusive -lomalle Kanariansaarille – forget it.

”Et ole tosissasi”, eräs saksalaisnainen totesi minulle eilen, kun kerroin hänelle peloistani lasten suhteen.

Hän on miehensä ja 4-vuotiaan lapsensa kanssa parin kuukauden reissussa Aasiassa. Nainen ei voinut kuin nauraa ajatukselleni siitä, ettei lasten kanssa voi matkustaa. Heidän kohdallaan matkustaminen pienen pojan kanssa on ollut jopa parempaa kuin reissaaminen ennen lasta.

Olemme kohdanneet reissun aikana kymmeniä perheitä, jotka matkustavat lapsiensa kanssa lähes samaan tapaan kuin ennen lapsia. Jopa vastasyntyneet ovat kulkeneet mukana kantorepussa niin vuoritrekeillä kuin biitsilläkin. Kaikkien mielipide lasten kanssa reissaamisesta on ollut yksinkertaisesti: no problem if you don’t make it one.

”Tärkeintä on, ettei stressaa liikaa. Lapset sopeutuvat kyllä ja löytävät kavereita mistä vain, kunhan heidät kasvattaa avoimiksi ja sosiaalisiksi”, saksalaisnainen sanoi.

”Olemme Euroopassa taipuvaisia ylisuojelemaan lapsiamme. Reissatessa sitä huomaa, kuinka turhista jutuista tulee murehtineeksi. Oikeasti lapsi tarvitsee vain rakkautta ja turvaa – ei täydellistä kotia, uusia leluja tai all inclusive -aamiaista.”

Lapsen saaminen ei ole koskaan yksinkertainen juttu, mutta ainakaan sitä korttia ei kannata jättää katsomatta sen takia, että janoaa maailmalle. Olen saanut huomata, ettei reissuelämän tarvitse päättyä perheen perustamiseen. Eikä sen puoleen opiskeluelämän tai sen villin nuoruudenkaan.

Reissuperheiden kohtaaminen on ollut vapauttavaa ja rohkaisevaa.

Kuulisin mielelläni lisää kokemuksia lasten kanssa reissaamisesta. Onko reissuelämänne muuttunut lasten jälkeen? Paremmaksi vai huonommaksi? Mikä on ollut haastavaa ja mikä taas lapsellisen (heh) helppoa? Miten lapset ovat suhtautuneet reissuelämään? Miten reissaaminen on vaikuttanut lapsiin?

Alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, että reppureissaajan elämässä vain yksi asia muuttuu lasten myötä. Se on (kanto)repun sisältö.

Malla

Ikuinen kiire – miksi en osaa rentoutua?

tiistai, tammikuu 9, 2018

Voi helvetin helvetti. Mikä minua vaivaa?

Makaan paratiisisaaren rannalla. Aallot lyövät rauhoittavasti rantaan, vartaloa hyväilee lempeä tuuli. Thai-hieroja tekee sormillaan pieniä ympyröitä ohimoillani. Se tuntuu niin hyvältä, että iho menee kananlihalle.

Tästä rentouttavammaksi olosuhteet eivät voi enää muuttua, mietin. Miksi mieleni ei suostu ymmärtämään, että nyt on aika rauhoittua?

Kierrokset lisääntyvät kuin huomaamatta: pitää siivota bungalow hiekasta, lähettää sähköposti, lukea dekkari loppuun, laittaa kuva Facebookiin, ottaa aurinkoa, kolmeksi pitäisi ehtiä pelaamaan biitsiä, suihkuun ennen pimeän tuloa, sitten pitäisi miettiä illallispaikkakin…

Leukaperiä kiristää, solisluiden alapuolella tuntuu tuttu painava ahdistuksen tunne. Koko tilanne tuntuu melkein koomiselta. Olen onnistunut kehittämään itselleni stressin paikassa, jossa sen pitäisi olla mahdotonta. Saarella, jossa ei ole mitään, mitä pitää tehdä.

Jos olisin satuhahmo, se olisi Levoton Tuhkimo. Tyttö, joka alkaa jo prinssin kanssa tanssiessaan stressata pesemättömistä lattioista ja tulevaisuudessa häämöttävistä häistä. Miettiä hääpukunsa sävyä ja kutsujen lähettämistä.

Reissun alussa ajattelin, että karistan satuhahmoni etuliitteen helposti. Voi, kuinka väärässä olinkaan! Olen ollut kohta kahdeksan kuukautta irti oravanpyörästä, mutta tuntuu, että matka sisäisen kiireen kampittamiseen on vasta alkumetreillä.

En ole onnistunut sisäistämään ajatusta siitä, että tekemättömyys on arvokasta itsessään.

Minulle arvo tulee edelleen suorituksista – siitä, että päivän päätteeksi on jotain, mitä näyttää. Olkoon se sitten blogiteksti, vatsalihastreeni tai siivottu bungalowin lattia. En ole laskenut suorituksiksi rentoutumista tai täyttä tekemättömyyttä, enkä ajatellut pään sisällä tapahtuvia muutoksia tärkeinä. Ne ovat olleet ajanhukkaa, josta pitää potea huonoa omatuntoa.

Olen alkanut epäillä, että stressi ja kiire ovat pesiytyneet sisälleni kuin loiset, joista eroon pääsemiseen tarvitaan rankempia lääkkeitä kuin vuoden sapattivapaa. Stressistä on tullut tapani olla olemassa. Olen ihminen, jolla on kiire, vaikka ei olisi mitään tekemistä. Sellaista ominaisuutta ei niin vain karistetakaan.

Kaikesta huolimatta ajattelen, että minulla on toivoa. En ole aina ollut tällainen.

Lapsena saatoin viettää kavereiden kanssa tuntikausia pelaten kymmentä tikkua laudalla, hoitaen mielikuvitushevosia tai kouluttaen naapurien puudelista sirkuskoiraa. Mieleni ei laukannut tulevissa leikeissä tai koulutehtävissä. Pystyin keskittymään täydellisesti siihen, mitä milloinkin tein. Elämään hetkessä, kuten runollisesti sanotaan.

Miten voisin tavoittaa edes osan tuosta olemisen keveydestä?

Olen käynyt viime aikoina mielenkiintoisia keskusteluita meditaatiosta. Kuulemani perusteella meditaatio vaikuttaa toimivalta lääkkeeltä mielen ylikierroksien hidastamiseen ja hetkestä nauttimiseen. Sen kautta voi alkaa ymmärtää mielensä mekanismeja. Olen sen verran vakuuttunut, että aion antaa meditaatiolle mahdollisuuden.

Kuulisin kuitenkin mielelläni vinkkejä myös teiltä muilta. Mikä on auttanut teitä rentoutumaan ja pääsemään irti kiireestä? Miten olette oppineet elämään hetkessä?

Tiedän, että minusta ei koskaan tule sitä totaalisen zen-tyyppiä, joka voi istua tunteja lootusasennossa tuijottamassa merelle. Enkä sitä toivokaan. Stressi ja kiire ovat myös eteenpäin ajavia voimia, jotka ovat oikein valjastettuina vahvuuksiani. Haluan löytää työkaluja mieleni hallitsemiseen ja hoitamiseen.

Olen käyttänyt lukemattomia tunteja elämästäni kroppani treenaamiseen ja unohtanut kokonaan, että myös mieltä pitäisi treenata. Olen tullut siihen tulokseen, että toimiva pää on melko lailla tärkeämpi kuin pyykkilautavatsa.

Katsotaan, pystyykö Levoton Tuhkimo joskus pyörähtelemään tanssilattialla ilman stressiä likaisesta lattiasta.

Malla

Minä myös – taisteluni alkoholismia vastaan

perjantai, joulukuu 1, 2017

Tänään vietettäisiin isäni 57-vuotispäivää.

Syötäisiin juustolla täytettyjä makkaroita ja juotaisiin jääkaappikylmää maitoa. Kuunneltaisiin täysillä Nightwishia. Katsottaisiin huonoja kauhuelokuvia. Tehtäisiin kaikkia niitä juttuja, joista isi pitää.

Mutta synttäreitä ei vietetä.

Isi kuoli seitsemäntoista vuotta sitten. Hän oli alkoholisti, jonka piinallista taistelua seurasin sivusta neljätoista vuotta. Sinä päivänä, kun sain kuulla isin kuolleen, olin pohjattoman surullinen ja samalla helpottunut. Enää ei tarvinnut pelätä pahinta, sillä se oli jo tapahtunut.

Kaksi kuukautta sitten kirjoitin isästäni ja alkoholiin liittyvästä vaikenemisen kulttuurista.

Se on tämän blogin ylivoimaisesti luetuin postaus. En ole ikinä saanut mistään kirjoituksestani niin paljon palautetta kuin tuosta kyseisestä tekstistä. Moni kertoi minulle omista kokemuksistaan ja mainitsi, ettei ollut aiemmin pystynyt puhumaan asiasta kenellekään. Noita viestejä lukemalla aloin ymmärtää, kuinka syvälle istutettua alkoholismiin liittyvä häpeä on.

Seurasin vaikuttuneena muutamia kuukausia sitten alkaneen #metoo-kampanjan leviämistä.

Kampanja antoi ahdistelun uhreille väylän purkaa kokemuksiaan ja kaikille mahdollisuuden keskustella niistä. Se puhdisti ilmaa ja teki tabusta asian, josta on ainakin piirun verran helpompi puhua. Ihmiset ymmärsivät samalla myös ongelman laajuuden. Seksuaalinen ahdistelu muuttui hetkessä tabusta asiaksi, josta oli kunnia-asia puhua avoimesti. Siinä konkretisoitui sosiaalisen median voima parhaimmillaan.

Kampanja sai minut toivomaan, että jotakin samankaltaista tapahtuisi alkoholismin suhteen.

Mikään ei ole meille kansana suurempi tabu kuin kuningas alkoholi. Epämiellyttävät tunteet, ikävät kokemukset ja mielenterveysongelmat lakaistaan maton alle ja muiden keinojen puuttuessa niitä aletaan lääkitä päihteillä. Suomalainen häpeällä kyllästetty vaikenemisen kulttuuri on omiaan ruokkimaan tuota tuhoisaa kierrettä.

Miettikää, jos ihmiset kertoisivat sosiaalisessa mediassa omista kokemuksistaan alkoholistina tai alkoholistin läheisenä. Kävisikö siinä samoin kuin #metoo-kampanjassa? Itse ainakin haluaisin nähdä, miten se muuttaisi alkoholismiin liittyvää häpeää, alkoholia koskevaa keskustelukulttuuria ja ennen kaikkea alkoholiongelmien ennaltaehkäisemistä.

Olen sitä mieltä, että sellaista muutosta suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee kipeämmin kuin uutta Nokiaa.

Muutos voi lähteä vain meistä.

Toivon, että jotkut teistä, joita alkoholismi koskettaa tavalla toisella, jakaisitte kokemuksesianne sosiaalisessa mediassa. Tunnisteena olkoon #minämyös. Voitte myös lähettää tarinoitanne minulle ja julkaisen niitä täällä blogissa anonyymina.

Ennen kaikkea, tietäkää tämä: ette ole yksin. Sillä minä myös.

Malla

Alkoholistin tytär

tiistai, syyskuu 12, 2017

Isi, älä mene.

Muistan tuon hetken edelleen kivuliaan selvästi. Olin 11-vuotias ja viettämässä kesälomaa isäni luona. Olin nähnyt heti aamupalalla isin silmistä, että hän oli juonut. Olin oppinut erottamaan hänen katseessaan eron jo yhden oluen jälkeen.

Isi horjui ja yritti saada sandaaleja jalkoihinsa. Itkin polvillani hänen edessään niin lohduttomasti kuin vaan lapsi osaa. Rukoilin, uhkailin, huusin, anelin. Hän hoippui sanaakaan sanomatta ohitseni ja lähti kohti lähikuppilaa.

Mikään ei estänyt isiä juomasta, ei edes hänen ainoa lapsensa.

Isäni ei ollut paha ihminen eikä huono isä, vaan alkoholisti.

Isi oli paras tuntemani tyyppi: hauskin, kekseliäin, taiteellisin, rohkein, vahvin. Ihailin häntä ja rakastin viettää lomani hänen luonaan. Hän opetti minut ajamaan autolla, luistelemaan hokkareilla ja tekemään jousipyssyn katajasta. Hänen kanssaan nukuimme kesät teltassa mökin pihalla, ravustimme ja tuulastimme. Jaksoin kuunnella isin keksimiä luonto-ohjelmahahmoja loputtomiin. Hän oli kuin yhden miehen Putous.

Humalassa isi muuttui toiseksi ihmiseksi. Älykkäästä ja nokkelasta miehestä tuli hidas ja ylimielinen.

Isi ei koskaan juonut päästäkseen hiprakkaan, vaan tavoitteena oli änkyräkänni. Kaikki alkoi aina yhdestä oluesta mökillä tai lonkerosta terassilla. Pari päivää myöhemmin hän joi heti herättyään viinaa.

Isi yritti tosissaan pysyä selvinpäin silloin, kun minä olin hänen luonaan. Se oli myös äidin ehto. Useimmiten isi onnistuikin tsemppaamaan lomani ajan, mutta ei aina. Kun isäni vanhemmat tajusivat tilanteen, he tulivat hakemaan minut luokseen. Muistan vieläkin, kuinka hirvittävältä tuntui, kun näin isin itkevän lähtöäni. Ymmärsin jo tuolloin, että isi oli sairas. Minulla oli koko ajan järjetön huoli hänestä.

Opin pelkäämään isin kuolemaa jo varhain. Isi sanoi minulle joskus humalapäissään, ettei eläisi yli nelikymppiseksi. Se jäi painamaan pienen tytön sydäntä.

Kun olin isin luona syyslomalla vuonna 2000, hän halusi soittaa minulle itselleen tärkeän kappaleen. Se oli Stratovariuksen Forever. Uskon, että jollain tasolla isi tiesi lopun olevan lähellä.

Isi kuoli sairaskohtaukseen muutamaa kuukautta myöhemmin.

Olen alkoholistin tytär. Uskon, että suhteeni alkoholiin on siksi erilainen kuin monella muulla.

Olen miettinyt usein, kannanko samaa riippuvuusgeeniä kuin isäni. Pitäisikö minun huolestua juomisestani? Juonko liian usein? Liian paljon? Jossain vaiheessa yritin muistella, milloin olin viimeksi viettänyt viikonlopun täysin selvinpäin, ilman yhtään alkoholiannosta. En osannut sanoa. Se huolestutti.

Olen miettinyt myös sitä, pohtivatko muut juomistaan samalla tavalla kuin minä. Kaikki eivät ole alkoholistin lapsia, mutta riippuvuus elää geenien lisäksi kulttuurissamme. Alkoholismi on kansallissairaus, joka koskettaa jokaista suomalaista jollakin tasolla.

Alkoholistin tyttärenä toivon, että yhä useampi miettisi suhdettaan alkoholiin. Ehkä sitä kautta aiheesta pystyttäisiin käymään hiljalleen avointa ja järkevää keskustelua, jossa ei tarvitsisi pelätä tiukkapipon leimaa tai juopon mainetta. Tuntuu, että alkoholisteiksi luetaan vain puiston penkeillä nuokkuvat ”tosiammattilaiset”. Alkoholiongelma voi syntyä niin viinalla kuin samppanjallakin.

Uskon, että suomalaista juomakulttuuria ei muuteta alkoholiveroa nostamalla tai Tallinnan viinarallia rajoittamalla. Kuten niin monessa muussakin asiassa, muutoksen pitää lähteä meistä itsestämme.

Miksi kulkisimme isiemme jalanjäljissä, kun voimme oppia heidän harha-askelistaan?

Malla Yhteiskunta

Osta matkalippu ja aloita taistelu pelkoa vastaan

lauantai, elokuu 19, 2017

Sanotaan, että rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan pelko. Eilinen osoitti jälleen, kuinka harvinaisen totta tuo lause on.

Pelko on nimittäin siitä vittumainen tunne, että se ruokkii muita negatiivisia ilmiöitä. Se on lähtökohtana vastakkainasetteluille, syrjimiselle, rasismille, ennakkoluuloille, väkivallallekin. Pelko saa ihmisen kääntymään sisäänpäin ja sulkemaan pois kaiken erilaisen.

Viime päivien tapahtumat ovat olleet järkyttäviä.

On ollut surullista seurata myös sitä, kuinka keskustelupalstat ovat täyttyneet yhteisen suremisen ja uhrien muistamisen sijaan rasistisella vihapuheella. Terroriteosta ei tuomita yhtä ihmistä, vaan kaikki maahanmuuttajat tai muslimit. Monien kommentoijien mielestä ainoa keino terrorismin kitkemiseen on muslimien häätäminen Suomesta.

Kommenteista huokuu pelko. Niiden kirjoittajat eivät todennäköisesti tiedä islamista yhtään mitään ja siksi he rinnastavat sen suoraan terrorismiin. Uskon, että jos he olisivat tavanneet muslimeita ja keskustelleet islamista, mielipiteet olisivat erilaisia.

Kommentoijien radikaalit toiveet sopivat täydellisesti terroristien suunnitelmiin. Terrorismin päämääränä on luoda pelon kautta pysyvä vastakkainasettelu, joka lukitsee ihmiset omiin maailmannurkkiinsa.

Yksi tapa taistella terrorismia vastaan on lopettaa omaan nurkkaan tuijottaminen ja matkustaa. Väitän, että mikään ei auta pelon hälventämisessä niin tehokkaasti kuin vieraisiin kulttuureihin ja erilaisiin ihmisiin tutustuminen. Matkustaessa tajuaa, että maailma on täynnä upeita, sydämellisiä, hyvää tahtovia ja rakastavia ihmisiä.

Toivon sydämestäni, ettei yksikään ihminen lopeta matkustamista sen takia, että hän pelkää jonkun jäävänsä auton alle turistikadulla tai saavansa puukosta torilla.

Mitä suuremmaksi tunnemme pelon kasvavan sisällämme, sitä aktiivisemmin meidän pitää taistella sitä vastaan. Bali on yksi paikoista, joissa terroriuhka on tällä hetkellä suuri. Ajatus mahdollisesta hyökkäyksestä välähtää aina välillä mielessä, mutta se ei saa meitä ostamaan paluulippuja Suomeen. Sen sijaan haluamme jatkaa matkustamista entistä suuremmalla intohimolla.

Sotaa terrorismia vastaan ei voiteta suurmoskeijan rakentamista kieltämällä, nuoria maahanmuuttajiamiehiä karkottamalla tai Turun puukotuksista epäiltyä murhaamalla. Mielestäni ratkaisu lepää siinä, miten hyvin pystymme pitämään yhtä pahan edessä – kulttuuritaustasta tai uskontokunnasta riippumatta.

Osta siis matkalippu ja aloita henkilökohtainen taistelusi pelkoa vastaan. Nyt, jos koskaan, on aika lähteä.