Browsing Category

Haastattelu

Haastattelu Hyppää pois

Reissulegendan vinkit maailmalle

keskiviikko, maaliskuu 7, 2018

Välillä sitä pysähtyy miettimään, millaista tämä reissuelämä olisi ilman kännyköitä, nettiä ja sosiaalista mediaa. Olisiko se parempaa vai huonompaa? Vai pelkästään erilaista?

Pienen maistiaisen reissuelämästä ennen digiaikaa tarjosi toimittaja Rauli Virtanen, jonka saimme kunnian tavata kuukausi ennen lähtöämme. Laitoimme hänelle sähköpostia, jossa kerroimme suunnitelmistamme ja pyysimme vinkkejä reissuun. Kiireinen mies vastasi vielä saman päivän aikana: Tietenkin! Missä tavataan?

Raulilta, jos joltain, löytyy kokemusta matkustamisesta ja ulkomaantoimittamisesta. Maailman pahimmista kriisipesäkkeistä raportoineesta toimittajasta tuli jo 80-luvulla ensimmäinen suomalainen, joka oli käynyt jokaisessa maailman virallisessa valtiossa. Melkoinen reissumies siis.

Kun Rauli lähti ensimmäiselle matkalleen, asetelmat olivat melko lailla erilaiset kuin meillä nykyajan backpackereilla.  Joulukuussa 1970 parikymppinen nuorimies hyppäsi rahtilaivaan, joka kuljetti hänet Rio de Janeiroon.

– Kaverit naljailivat ennen lähtöä, että tulisin varmasti ensimmäisellä laivalla takaisin. Se lähinnä nauratti. Tiesin, ettei minulla olisi ollut mahdollisuutta palata, vaikka olisin halunnutkin. Rahaa oli parisataa markkaa – ei siis tarpeeksi edes paluulippuun.

Rauli oli päättänyt tienata rahaa kirjoittamalla reissustaan juttuja. Jutut ja kuvat piti lähettää Suomeen kirjeitse ja joskus palkkion saamiseen meni kuukausia.

– Välillä rahatilanne meni niin tukalaksi, että oli pakko myydä paitakin päältä ruoan saamiseksi.

Kuuntelimme silmät pyöreinä, kun Rauli kertoi muista ensimmäisen matkansa ”pienistä” vastoinkäymisistä. Hän sairastui malariaan Amazon-joella keskellä viidakkoa, viikkojen matkan päässä sivistyksestä.

– Tajusin kyllä, että tämä voi olla paha juttu. Jokilaivalla oli lämmintä yli 40 astetta, mutta minä makasin horkassa villapaita päällä.

Siinä ei googlailtu lähimpiä sairaaloita tai soitettu Whatsapp-puheluita äidille. Oli vain hytistävä puisen laivan kannelle ripustetussa riippumatossa ja toivottava parasta.

Toinen läheltä piti -tilanne sattui, kun Rauli oli Kolumbiassa ja istui elämänsä ensimmäistä kertaa lentokoneessa.

– Homma ei mennyt suunnitelmien mukaan ja kone joutui lopulta tekemään pakkolaskun.

Kaikesta kuitenkin selvittiin. Kokemukset eivät onnistuneet säikäyttämään nuorta suomalaista, vaan kasvattivat sen sijaan uskoa siihen, että maailma kantaa. Suuren vaikutuksen tekivät myös paikalliset ihmiset.

– Opin jo tuolloin luottamaan tuntemattomiin ihmisiin. Huomasin nopeasti, että mitä köyhempi maa, sitä ystävällisempiä ovat sen asukkaat. Sain aina apua, kun sitä tarvitsin.

Meidän reissusuunnitelmamme kuulostivat Raulin korvaan erinomaisilta. Hänen totesi, että jokaisen, jolla on siihen mahdollisuus, pitäisi hänen mielestään matkustaa.

– Matkustaminen avartaa ja auttaa ymmärtämään asioita ja elämää laajemmin. En halua arvostella ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta jättäneet matkustamatta, mutta kyllähän se herättää kysymyksen, ovatko he kiinnostuneita mistään muusta kuin omasta pihapiiristään.

Kun kerroimme suuntaavamme Kaakkois-Aasiaan, Raulin huulille nousi leveä hymy. Alueen maat ovat hänelle tuttuja ja nykyisin erityisen rakkaita.

– Ihmisten ystävällisyys, uskonnot, turvallisuus, alkuperäiskulttuurit ja tietysti ruoka. Rakastan myös alueen suurkaupunkeja, jotka eivät koskaan hiljene. Erityisesti Saigon on mieleeni.

Rauli myönsi käyttävänsä edelleen kaikki liikenevät rahansa kirjojen ohella matkustamiseen.

– Minä ajattelen niin, että matkustaminen on ainoa järkevä investointi.

Pari tuntia kuluivat kuin siivillä, kun kuuntelimme Raulin tarinoita viidakossa majailleista sissikapinallisista, vaikuttavasta Nelson Mandelasta ja 70-luvun Manhattanista. Kun puristimme kättä hyvästiksi, Rauli toivotti meille onnea matkaan ja kehotti luottamaan tuntemattomiin ihmisiin. Vaikka hän nähnyt uransa aikana paljon julmuutta ja kärsimystä, Rauli uskoo vankasti ihmisten hyvyyteen.

– Ajattelen, että ihmisen elämäntehtävä on tehdä toisille ihmisille hyvää, jos siihen vain on mahdollisuus.

 

Raulin viimeiset sanat tekivät meihin vaikutuksen.

Ja katsos, kuinka matkallamme on käynyt. Kauniit maisemat hälvenevät mielestä, mutta reissussa kohtaamiamme ihmisiä, sitä uskomatonta ystävällisyyttä ja lämpöä, emme unohda koskaan.

Kiitos siis ohjeestasi, Rauli. Se oli paras neuvo, jonka maailmalle lähtevälle voi antaa.

Haastattelu

Kun aalto vie kaiken – Rickyn tarina

keskiviikko, marraskuu 1, 2017

Sinä päivänä Ricky Kusworon maailma lakkasi olemasta.

Kello oli vain kahdeksan aamulla, kun Ricky heräsi koko taloa vavisuttaneeseen maanjäristykseen kotonaan Lampuukin kylässä Sumatran saarella. 14-vuotias Ricky hyppäsi ylös sängystä huutaen äitiään, mutta koko talo oli tyhjä. Aiemmin heränneet äiti ja nuoremmat sisarukset olivat jo ehtineet paeta maanjäristystä ulos.

Aamiaista varten keitetty vesi kiehui keittiössä ja Ricky kiirehti vääntämään kaasulieden pois päältä. Samalla hetkellä, kun Ricky väänsi vipua, mereltä kuului kolme valtavaa räjähdystä.

Ricky ajatteli, että kyse oli pommeista. Se oli varsin loogista, sillä alueella oli käyty sisällissotaa yli kolmekymmentä vuotta Acehin itsenäisyyttä vaatineiden separatistien ja Indonesian hallituksen välillä. Ricky ei osannut aavistaa, että ääni kuului kolmesta valtavasta aallosta, jotka iskeytyivät Sumatran länsirannikolle hävittäen kaiken tieltään.

Lampuukin ranta, josta tsunami vyöryi kylään tuhoten kaiken tieltään. Ranta on Rickylle edelleen rakas paikka, tsunamista huolimatta.

Ricky ehti juosta pihapolulle, kun parimetrinen aalto nielaisi hänet sisäänsä. Poika oli kauhuissaan, mutta tajusi pidättää hengitystään ja uida pintaa kohti. Virtaus oli massiivinen ja mustaksi värjäytynyt vesi täynnä roskaa ja romua. Seassa kellui myös elottomia ihmisiä.

Kun Ricky vihdoin pääsi pintaan, hän huomasi ajautuneensa talon sisään. Talo ei ollut hänen kotinsa, vaan jonkun muun kyläläisen. Aalto oli kuljettanut hänet sinne ja täyttänyt koko rakennuksen vedellä. Ricky pystyi vain vaivoin hengittämään katonrajaan jääneessä ilmataskussa.

Sitten toinen aalto iski. Se oli paljon ensimmäistä suurempi, lähes 10-metrinen. Aalto repi talon katon irti ja hajotti suuren osan seinistä. Se vei mukanaan myös Rickyn. Hän taisteli itsensä jälleen pintaan ja löysi kelluvan kaapin, johon hän tarrasi. Oli hetken tyyntä ja Ricky jatkoi uimista.

Pahin oli kuitenkin vasta tulossa.

Silminnäkijöiden mukaan kolmas aalto oli korkeampi kuin Lampuukin rannan 18-metriset palmut, myöhempien tutkimusten mukaan lähes 25-metrinen. Se tuhosi tieltään kaiken.

Nyt minä kuolen, Ricky ajatteli jäädessään aallon sisään.

Tapahtui kuitenkin ihme. Ricky säilyi pinnan alla vahingoittumattomana. Mikään aallon kuljettamista järkälemäisistä romuista ei ollut murskannut häntä, eikä hän ollut menettänyt tajuntaansa. Ricky tarrautui ohi ajelehtineeseen pakastimeen ja kiipesi sen päälle.

Hänen voimansa olivat lopussa. Neljännestä aallosta hän ei enää selviäisi.

Ilmakuva Lampuukista tsunamin jälkeen. Jäljelle ei jäänyt mitään muuta kuin moskeija.

Neljättä aaltoa ei tullut.

Kovan taistelun jälkeen Ricky onnistui kauhomaan itsensä kuivalle maalle. Tunnemyrsky oli valtava, kun hän näki rannalla myös äitinsä. Ricky oli ehtinyt jo hyvästellä äidin mielessään, sillä tämä oli täysin uimataidoton. Kuin ihmeen kaupalla äiti oli selviytynyt.

Hyvät uutiset loppuivat kuitenkin siihen. Rickyn 12-vuotias sisar ja 7-vuotias veli olivat kateissa, kuten lähes kaikki muutkin kylän asukkaat. Koko kylästä oli jäljellä ainoastaan yksi rakennus, moskeija. Kaikki muu oli tuhoutunut täysin.

Ricky ei voinut käsittää, mitä oli tapahtunut. Hän oli menettänyt muutamassa minuutissa sisaruksensa, lähes kaikki ystävänsä ja kotinsa. Silti Ricky oli yksi Lampuukin onnekkaimmista, sillä hänen äitinsä ja neljä muualla asunutta vanhempaa veljeänsä olivat selvinneet katastrofista hengissä.

Maanjäristys ja sen aiheuttama tsunami olivat tappaneet 230 000–280 000 ihmistä neljässätoista maassa. Indonesia ja erityisesti Aceh olivat kärsineet pahiten: tsunamissa kuoli 130 000 acehilaista. Tuhot Indonesian länsirannikon kylissä, kuten Lampuukissa, olivat musertavia. Jäljellä ei ollut mitään, eikä juuri ketään.  Lampuukin kuudestatuhannesta asukkaasta oli jäljellä tuhat. Lähes kaikki kylän naiset ja lapset olivat kuolleet. Monet selviytyneet olivat koko sukunsa ainoita eloonjääneitä.

Ricky äitinsä kanssa. Äiti asuu edelleen samassa paikassa, jossa perheen koti sijaitsi ennen tsunamia.

Nyt, lähes kolmetoista vuotta tapahtuneen jälkeen, Ricky asuu edelleen meren rannalla. Hän tekee töitä snorklausoppaana ja tuliaisliikkeen myyjänä kuutena päivänä viikossa, aamuseitsemästä iltakymmeneen. Ricky on huomannut, että kiireinen elämäntapa pitää hänet järjissään.

Ricky puhuu tsunamista tottuneen rauhallisesti ikään kuin kyseessä olisi mikä tahansa vastoinkäyminen. Hän sanoo päässeensä yli traumasta, mutta myöntää, että välillä muistot nousevat pintaan. Erityisesti maanjäristykset, isojen aaltojen äänet ja kova rankkasade saavat hänet levottomaksi.

Ricky ei ole saanut minkäänlaista psykologista apua traumasta toipumiseen, mutta on sitä mieltä, ettei olisi sellaista tarvinnutkaan. Hän sanoo saaneensa eniten apua uskostaan. Ricky on syvästi uskonnollinen, kuten lähes kaikki Acehin asukkaat. Länsimaisittain erittäin konservatiiviselta vaikuttava islamilainen sharia-laki tuli voimaan samalla, kun presidentti Martti Ahtisaari neuvotteli alueelle rauhan vuonna 2005. Suurin osa acehilaisista rukoilee viisi kertaa päivässä, käy päivittäin moskeijassa ja noudattaa shariaa tunnollisesti.

Ricky uskoo monien paikallisten tapaan, että tsunami oli merkki jumalalta. Hänen uskoaan vahvisti erityisesti se, että hänen äitinsä, joka antautui tsunamin vietäväksi, selviytyi. Moni acehilainen piti merkkinä myös sitä, että useimmissa rantakylissä moskeijat olivat ainoita pystyyn jääneitä rakennuksia.

Tsunamitaustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi paikalliset kääntyivät jumalan puoleen. Heillä ei yksinkertaisesti ollut mitään muuta jäljellä.

Lampuukin moskeija, joka selvisi katastrofista, mutta vahingoittui pahoin. Kolmas aalto ylsi huomattavasti korkeammalle kuin moskeijan kupoli. Paikka täyttyi rukoilevista kyläläisistä heti tsunamin jälkeen.

Rickyn äidin talo sijaitsee Lampuukissa tismalleen samalla paikalla kuin perheen koti ennen tsunamia. Koko kylä rakennettiin nopeasti uudelleen Turkin valtion avustuksella.

Ricky kertoo, että vaikka asiat Lampuukissa ovat palanneet näennäisesti ennalleen, kaikki on muuttunut. Tsunami vei mennessään lähes kaikki kylän lapset ja nuoret ja pyyhki pois tulevaisuuden. Trauma elää ihmisissä vahvana, eikä se varmasti katoa kokonaan koskaan.

Toivoa tuo tsunamitalojen pihoilla leikkivä uusi sukupolvi, joka ei ole joutunut kokemaan sotaa tai painajaismaista tapaninpäivää. Aika näyttää, miten vanhempien ja kyläyhteisön kokemukset vaikuttavat heihin. Onhan todistettu, että trauma voi siirtyä seuraavalle sukupolvelle jopa solutasolla.

Uusi sukupolvi kasvaa Lampuukissa. Nähtäväksi jää, miten trauma vaikuttaa heihin.

Ricky katselee merelle kotirannallaan, johon yli parikymmentämetrinen aalto iskeytyi kolmetoista vuotta sitten. Merituuli leyhyttelee hänen hiuksiaan ja saa miehen siristämään silmiään. Meri ei pelota miestä, eikä hän murehdi tragedian toistumista.

Ricky ei vielä tiedä, mitä tarkalleen elämältä haluaa, mutta uskoo kaiken järjestyvän parhain päin.

– Olen miettinyt paljon sitä, miksi juuri minä selvisin. Mikä tarkoitus sillä oli, Ricky sanoo.

– Ajattelen, että minun täytyy tehdä elämästäni mahdollisimman hyvä ja onnellinen, koska olen saanut uuden mahdollisuuden. Olen sen velkaa Jumalalle ja itselleni.

 

Ricky kertoi tarinansa meille, sillä meistä tuli ystäviä. On suuri etuoikeus, että saamme jakaa sen eteenpäin.

Tapasimme Rickyn Pulau Wehilla ja tulimme heti toimeen mainiosti. Rickyn positiivisuus ja elämänilo tekivät meihin lähtemättömän vaikutuksen. Kun kuulimme hänen tsunamitaustastaan, olimme yhä enemmän vaikuttuneita.

Saimme kuulla useita samankaltaisia tarinoita saaren asukkailta. Eräs nuorimies oli menettänyt kaiken, siis joka ikisen sukulaisensa. Hän oli pitänyt äitiään kädestä kiinni, kun aalto oli vienyt tämän mennessään. Mies oli aiemmin pelännyt merta hysteerisesti, mutta kertoi oppineensa luottamaan siihen uudelleen laitesukeltamisen avulla. Jokainen vaikutti löytäneen omat keinonsa käsitellä traumaa ja pelkojaan.

Oli hämmentävää, kuinka avoimesti acehilaiset puhuivat tsunamikokemuksistaan. Monet kertoivat puhumisen toimivan eräänlaisena terapiana. Meidän oli mahdotonta käsittää, mitä nuo ihmiset olivat käyneet läpi. Pystyimme vain kuuntelemaan, osoittamaan myötätuntoamme ja ihailemaan heidän vahvuuttaan ja rohkeuttaan.

Acehilaiset ovat selvinneet maailmanlopusta. Tsunamin jättämät haavat ovat edelleen auki, mutta ainakaan niitä ei piilotella. Ehkä avoimuus ja usko koituvat heidän pelastuksekseen.

Emme voi koskaan täysin ymmärtää menetyksen määrää ja tragedian suuruutta, mutta ihmisten kokemuksien kuuleminen teki tsunamin tuhosta meille todellista. On hämmästyttävää, mistä ihminen voi selvitä.

 

Ja Ricky, sinä olet uskomaton ihminen. Olemme onnekkaita, että tapasimme sinut.

Haastattelu Hyppää pois

Kun korttitalo romahtaa – millaista on kokea burn out

tiistai, heinäkuu 4, 2017

Ai, saiko sekin bööniksen? No, se olikin vähän väsyneen näköinen maanantain palaverissa.

Nykypäivänä työuupumuksesta puhutaan kuin flunssasta. Molempia on liikkeellä niin paljon, että niihin sairastumista pidetään normaalina juttuna. Ja tottahan se on: yli 25 % suomalaisista kärsii jossain vaiheessa elämäänsä työuupumuksen oireista.

Silti epäilen, ettei monikaan tiedä, mitä burn out oikeasti tarkoittaa.

En tiedä minäkään. Olemme Mikon kanssa säästyneet pahimmalta, onneksi. Stressiin liittyviä oireita olen kyllä kokenut. Olin 28-vuotias, kun makasin ensimmäistä kertaa sydänfilmissä. Noihin aikoihin kävin niin kierroksilla, etten pystynyt rauhoittumaan edes nukkumaan mennessä. Jo silloin mietin, että jonkin on muututtava.

Jotta ymmärtäisimme vähän paremmin, kuinka isosta jutusta työuupumuksessa on kyse, halusin kysyä aiheesta burn outin kokeneelta itseltään.

Rakas ystäväni Laura Mikkonen, 31, romahti viime vuoden lopulla. Nyt hän kertoo tarinansa, jotta muut osaisivat pysähtyä ajoissa. Haluamme kiittää Lauraa rohkeudesta ja avoimuudesta vaikeiden ja henkilökohtaisten asioiden suhteen. Olet uskomaton nainen.

”Sinä päivänä en jaksanut enää.

Istuin työpaikkani lounasruokalassa ja itkin. Halusin lopettaa, mutta en pystynyt.

Kaikki alkoi tammikuussa 2012. Vanhempani olivat lähdössä siskoni synttäreille Helsinkiin. Pari minuuttia lähdön jälkeen iskä oli kysynyt äidiltä, olivatko he kenties menossa Prismaan. Iskä oli käyttäytynyt oudosti muutaman kuukauden ajan ja ollut välillä sekava. Olin miettinyt jouluna, että olikohan iskä alkanut ryypätä.

Prisma-episodi sai äidin huolestumaan toden teolla. Hän vei iskän terveyskeskukseen, josta hänet lähetettiin heti sairaalaan. Kaksi päivää myöhemmin olin tulossa bussilla Helsingistä Kotkaan ja soitin äitiä hakemaan minut bussilta. Äiti kuulosti vaisulta ja sanoi, että on viemässä iskää lääkäriin. Äiti ei olisi halunnut kertoa uutisia vielä, mutta minun oli pakko saada tietää. Sanat porautuivat sieluun: iskällä oli todettu pahanlaatuinen aivokasvain. Elinaikaa 2–5 vuotta, ei toivoa parantumisesta.

Olin nähnyt pienestä pitäen painajaisia siitä, että vanhemmilleni käy jotakin. Iskän sairastuminen tarkoitti sitä, että pahin pelkoni kävi toteen.

Iskä eli diagnoosin jälkeen hieman vajaat kaksi vuotta. Kaikista karmeinta oli se, että kasvain muutti hänen persoonallisuuttaan: jouduin jättämään jäähyväiset iskälle jo ennen hänen kuolemaansa.

Tuo kaksi vuotta oli täyttä helvettiä – eikä ainoastaan iskän sairauden takia. Olin tavannut kaksi viikkoa ennen diagnoosia miehen, johon olin rakastunut. Tapaamisesta alkoi tunteiden vuoristorata, joka meinasi ajaa minut hulluksi.

Aluksi kaikki oli ihanaa, mutta pian miestä alkoi ahdistaa. Riitelimme paljon ja olin todella ahdistunut. Lisää stressiä tuotti se, että mies lähti puoleksi vuodeksi vaihtoon pian tapaamisemme jälkeen. Hänen paluunsa jälkeen yritimme jatkaa seurustelua, mutta miehen epävarmuus vain paheni. Välillä hän vannoi rakkauttaan, välillä halusi erota. Pääsiäisenä 2013 sain tietää, että mies oli tavannut vaihdossa toisen naisen ja pyörittänyt sen jälkeen meitä molempia. Se rikkoi sydämeni.

Sama paska jatkui, vaikka yritin laittaa välit poikki. Mies viestitteli ja halusi nähdä, mutta mikään ei muuttunut. Hän tapaili edelleen toista naista, valehteli ja satutti minua uudelleen ja uudelleen. Tunsin olevani hänelle vain roskaa.

Olin aloittanut vuonna 2012 uudessa, vaativassa työssä. Hukuttauduin töihin unohtaakseni iskän sairauden ja rakkausdraaman.

Hoidin 200 työntekijän toimistoa yksin ja hommaa oli enemmän kuin yksi ihminen voi normaalin työajan puitteissa tehdä. Lopulta tein ympäripyöreää päivää ja otin enemmän vastuuta. Työpäivien jälkeen olin niin poikki, etten jaksanut tehdä mitään tai nähdä ketään. Makasin vain sängyssä ja tuijotin Netflixiä. Jos puhelin soi, teki mieli heittää se seinään. Viikonloppuisin halusin tuulettaa päätäni ja kävin siksi juhlimassa railakkaasti.

Stressioireet alkoivat samoihin aikoihin, kun iskä sairastui.

Heräilin paniikissa, hiestä märkänä ja sydän hakaten. Näin hirveitä painajaisia ja sain unihalvauksia. Usein luulin, että joku oli huoneessani ja heräsin omaan kiljuntaani. Heräämisen jälkeen ahdistus oli niin paha, että minusta tuntui, etten selviä siitä.

Tiesin alitajuntaisesti jo silloin, että kaikki ei ollut kunnossa. Pistin unioireet kuitenkin normaalin stressin piikkiin, enkä hakenut apua. Minusta tuntui, etten olisi osannut kertoa tunteistani ja olostani. Olin niin lukossa.

Iskän hoidot lopetettiin loppuvuodesta 2013 ja sen jälkeen hänen tilansa huononi nopeasti. Marraskuussa iskä siirrettiin saattohoitoon. Minun olisi pitänyt mennä silloin Kotkaan, mutta sanoin olevani liian kiireinen töissä. Joudun katumaan sitä päätöstä ikuisesti, sillä tuon viikonlopun jälkeen iskä ei tullut enää tajuihinsa. Kaksi viikkoa myöhemmin hän nukkui pois.

Jäin kolmeksi viikoksi sairaslomalle, mutta en pystynyt suremaan kunnolla iskää. Olin niin ahdistunut siitä, että minulla oli edelleen selvittämättömiä asioita miehen kanssa. Kävin iskän kuoleman jälkeen muutaman kerran psykologilla, mutta sielläkin puhuin lähinnä vain suhteesta. Iskän kuolema jäi käsittelemättä.

Kun palasin töihin, olin edelleen aivan rikki. Hautasin surun jälleen järjettömän työtaakan alle.

Iskän kuoleman jälkeen stressioireet pahenivat. Hiukset lähtivät tuppoina, sain ihottumaa, vatsan toiminta häiriintyi ja olin jatkuvasti kipeänä. En pystynyt keskittymään mihinkään, ärsyynnyin helposti ja itsetuntoni laski. Pelkäsin nukkumista jatkuvien painajaisten takia.

Välillä toivoin, etten heräisi ollenkaan.

Oireista huolimatta loistin töissä. Minulla oli järjetön draivi päällä ja esitin onnistuneesti onnellista. Joskus saatoin mennä työpaikan vessaan itkemään, mutta kokosin sitten itseni. Pomoni on sanonut jälkikäteen, että kyseessä oli viimeinen virtapiikki ennen totaalista romahdusta. Se oli osuva vertaus.

Sitten tuli loppuvuosi 2016 ja se tiistai, kun en enää pystynyt lopettamaan itkemistä.

Kerroin asiasta läheiselle työkaverilleni, joka sai minut vakuutettua siitä, että tarvitsin apua. Tapasin iltapäivällä yleislääkärin, joka kirjoitti kolme päivää sairaslomaa. ”Tule uudestaan, jos olo ei parane”, hän sanoi. Olin aivan paskana ja ajattelin, etten pystyisi menemään lääkäriin uudelleen. Tilanne oli kuitenkin siinä vaiheessa jo niin paha, etten yksinkertaisesti pystynyt palaamaan töihin. Sain muutamia lyhyempiä sairaslomapätkiä ja lähetteen psykologille ennen kuin pääsin omalle työterveyslääkärilleni.

Onneksi työterveyslääkäri tajusi tilanteen vakavuuden ja antoi heti kuukauden sairaslomaa. Mikä tärkeintä, hän kirjoitti lähetteen psykiatrille. Psykiatri diagnosoi keskivaikean masennuksen ja sain käyttööni lääkkeet. Ne olivat minulle lottovoitto. Unihäiriöt loppuivat heti ja pahin ahdistus katosi. Olo oli tasapainoinen ensimmäistä kertaa vuosiin. Tuntui myös hyvältä saada vihdoin varmistus sille, että ahdistukseni ei ollut vain kuviteltua.

Kaikki ovat suhtautuneet tilanteeseen mahtavasti, sekä töissä että lähipiirissäni. Olen saanut paljon tukea toipumiseeni. Jos joku on pitänyt minua heikkona ihmisenä, ainakaan en ole kuullut siitä päin naamaa.

Läheiset olivat osanneet aavistaa, että jokin on ollut pielessä. Äitikin oli ajatellut jossain vaiheessa, että nyt tytöllä menee vähän liian lujaa. Hän onneksi tiesi, ettei asiasta sanominen olisi auttanut mitään. Minun piti tajuta homma itse.

Olen onnekas työpaikkani suhteen, sillä siellä aidosti välitetään työntekijöistä. Sairauttani ei ole kertaakaan kyseenalaistettu, vaan pikemminkin kannustettu siihen, että otan kunnolla aikaa paranemiseen. Olen jutellut useaan otteeseen esimieheni kanssa siitä, miten haluaisin kehittää toimenkuvaani. Hän on aidosti kuunnellut minua ja tehnyt konkreettisia muutoksia työhöni liittyen.

Olin kolme kuukautta sairaslomalla ja nyt teen töitä kolme päivää viikossa. Parasta on se, että tuuraajani on nyt pysyvä tiimikaverini. En enää ole yksin vastuussa kaikesta, vaan voin keskittyä niihin hommiin, joista pidän ja joissa olen hyvä. On ollut vaikeaa päästää langat käsistä, mutta olen onnistunut siinä yllättävän hyvin. Olen opetellut myös tunnistamaan tilanteet, jossa kierrokset kohoavat liian korkealle.

Mietin kauhulla niitä ihmisiä, joilla ei ole käynyt yhtä hyvä tuuri työpaikan kanssa. Olisi ihan hirveää palata töihin, jos siellä asiaan suhtauduttaisiin nihkeästi, eikä ymmärrettäisi tilanteen vakavuutta. En tajua, miten burn outin kokenut ihminen voi palata takaisin tismalleen samaan työnkuvaan ja stressimäärään. On niin helppo päätyä takaisin samaan tilanteeseen – ja silloin toipuminen on hitosti vaikeampaa.

Asian hyväksyminen on ollut haastavaa.

Olen pitänyt itseäni vahvana ihmisenä ja on ollut vaikeaa myöntää, että näin on päässyt käymään. Prosessi on vieläkin monilta osin kesken. Työnteko tuntuu nyt hyvältä, mutta yksityiselämän setviminen vaatii paljon aikaa. Olen käynyt aika syvissä vesissä ja sieltä nouseminen on hidasta. Sitä varten käyn psykoterapiassa.

Välillä olen miettinyt itsekin, valitanko tyhjästä ja olenko vain laiska ja heikko ihminen. Vasta masennusdiagnoosin myötä olen tajunnut, ettei niin ole.

Nyt, kun mietin tuota aikaa, tuntuu hullulta, että jaksoin sinnitellä kolme vuotta. Kun romahdus viimein tuli, en pystynyt enää mihinkään. Väsymys oli sellaista, että vessassa käyminenkin tuntui mahdottomalta. Sellaista on vaikeaa selittää ihmiselle, joka ei ole itse kokenut täydellistä loppuunpalamista.

Olen välillä vihainen itselleni siitä, että olen päästänyt itseni näin huonoon kuntoon ja uhrannut terveyteni. Lähimuistini on mennyttä ja energiatasoni ovat edelleen kaukana normaalista. Kukaan ei voi tietää, kauanko toipuminen kestää – tai toivunko ylipäätään koskaan. Se tuntuu pelottavalta.

Toivon, että tarinani herättää muita hakemaan apua ennen kuin tilanne menee pahaksi. Tiedän, että näitä asioita on vaikeaa myöntää itselleen – saati kertoa niistä jollekin muulle – mutta se on ainoa tapa selvitä.

Oma toipumiseni on vasta alussa, mutta voin jo nyt paremmin. Uskon, että tulen vielä joskus olemaan entiseni. Olen oppinut paljon itsestäni, enkä halua enää koskaan kokea samaa.

Muille haluan sanoa: kuuntele itseäsi herkällä korvalla ja opettele olemaan terveellä tavalla itsekäs. Pysähdy ennen kuin on pakko.”