Monthly Archives

maaliskuu 2018

Yhteiskunta

Homona Intiassa

perjantai, maaliskuu 30, 2018

”Viime vuonna yritin tappaa itseni.”

Tuijotimme Mikon kanssa hiljaisina eteemme tietämättä, mitä sanoa. Seurassamme ollut intialaismies käänsi katseensa alas ja jatkoi:

”Vihaan elämääni, mutta minulla ei ole mitään keinoa päästä pois.”

 

Tuo synkkä tunnustus tapahtui pari päivää sitten majatalollamme Udaipurissa. Istuimme iltaa paikan työntekijän, 29-vuotiaan intialaismiehen kanssa. Majatalo on hänen perheensä omistama.

Muutaman oluen jälkeen mies kertoi meille olevansa homo. Olisimme tienneet asian kertomattakin – niin selvää se oli. Silti mies kertoi asiasta kuiskaten ja sivuilleen vilkuillen. Kukaan hänen perheenjäsenistään ei tiennyt totuutta.

”He tappaisivat minut, jos tietäisivät”, mies sanoi vakavana.

Intiassa on tavallista, että miehet pitävät toisiaan kädestä ja hengailevat muutenkin toistensa iholla. Miesten välinen seksi on kuitenkin laissa kiellettyä. Kuvan miehet eivät liity juttuun.

Intiassa asuu arviolta 2,5 miljoonaa homoseksuaalia. Homous on maassa edelleen paitsi tabu myös rikos.

Hyvä uutinen on, että lakipykälä, joka kriminalisoi saman sukupuolen välisen seksin, on tällä hetkellä maan korkeimman oikeuden tarkastelussa. Voi siis olla, että pian homoseksuaalisuus sallitaan laissa. Täysin toinen juttu on se, saavatko homot  hyväksynnän intialaisessa yhteiskunnassa.

Tapaamamme miehen tarinan perusteella ollaan vielä kaukana siitä.

 

Krooninen masennus, identiteettihäiriö, itsetunto-ongelmat, päihdeongelmat ja itsetuhoisuus. Seuraukset ”kaapissa pysymiselle” ovat karua luettavaa. Niistä on saanut kärsiä myös tapaamamme intialaismies.

”Muutama vuosi sitten masennuin pahasti”, hän kertoi.

Majataloon oli tullut vieraaksi länsimaalainen mies, joka oli vannonut rakkauttaan ja luvannut järjestää intialaismiehelle työpaikan kotimaastaan. Todellisuudessa mies halusi vain seksiä.

”Sama toistui toisen kerran eri miehen kanssa. Se särki sydämeni.”

”Sitten tapasin netissä paikallisen miehen, joka vaikutti mahtavalta. Hän paljastui kuitenkin hulluksi, joka yritti kiristää minulta rahaa. Upposin todella syviin vesiin.”

Tilanne meni niin toivottomaksi, että mies yritti itsemurhaa. Onneksi hän epäonnistui yrityksessään. Sen jälkeen hän uskaltautui lääkärin vastaanotolle ja sai masennuslääkkeet.

”En voinut kertoa lääkärillekään homoudestani, vaan jouduin valehtelemaan masennukseni syistä.”

Kuvan miehet eivät liity juttuun.

Lohtua miehelle antaa tieto siitä, että asiat voisivat olla paremmin. Pari vuotta sitten hän kävi kuukauden mittaisella matkalla Saksassa ja Ranskassa. Se oli miehelle tajunnanräjäyttävää.

”Sain olla vapaasti oma itseni. Pystyin harrastamaan seksiä. Se oli käsittämätöntä!”

”Sen jälkeen olen yrittänyt kaikkeni, jotta pystyisin muuttamaan Eurooppaan. Se on kuitenkin osoittautunut mahdottomaksi. Minulla pitäisi olla työpaikka odottamassa, enkä sittenkään saisi välttämättä jäädä.”

Mies on säästänyt edellisestä Euroopan matkasta asti rahaa uuteen reissuun. Se koittaa parin kuukauden päästä, mikäli viisumiasiat järjestyvät.

”Jaksan taas elämääni jonkin aikaa, kun saan nauttia vapaudesta – edes hetken.”

 

Miljoonat ihmiset ympäri maailmaa joutuvat elämään elämäänsä samalla tavalla kuin tapaamamme intialaismies. Häveten, teeskennellen, peläten. Se on helvetin järkyttävää.

Toivomme sydämemme pohjasta, että laki Intiassa muuttuu. Laki ei kuitenkaan sanele kaikkea. Tärkeintä olisi, että intialainen yhteiskunta kehittyisi niin, ettei yhdenkään sen asukkaan tarvitsisi jättää kotiaan ollakseen oma itsensä.

Jokainen ansaitsee mahdollisuuden rakastaa ja tulla rakastetuksi omana itsenään.

Kuvan miehet eivät liity juttuun.

Matkalla Uusi-Seelanti

Karu totuus Insta-unelmista – tällaista on elää campervanissa

torstai, maaliskuu 22, 2018

Tiedäthän ne Instagram-kuvat, joissa pariskunta loikoilee campervanissaan henkeäsalpaavan upeissa maisemissa? Vanin sisustus on boheemin chic ja avoinaisesta kontista näkyy vähintäänkin lumihuippuinen vuori tai sumuinen taikametsä. On tunnelmavaloa, viinipulloa ja viimeisen päälle stailattua hippimeininkiä.

No, se ei ole ihan koko totuus campervan-elämästä.

Huima picture perfect Insta-hetki. Tunnustettakoon, että kuva on lavastettu. Ennen kuvan ottamista meidän piti roudata kaikki kamat takapaksista pellolle. Oli kuuma, hiki valui. Makasimme paikoillaan juuri sen aikaa, että saimme kuvan otettua.

Me unelmoimme pitkään oman campervanin ostamisesta ja Uudessa-Seelannissa siihen tarjoutui oiva mahdollisuus. Molempia innosti ajatus rajattomasta vapaudesta ja elämästä pyörien päällä. Ja oli niitä Insta-kuviakin selattu.

Uusi-Seelanti on campervanien luvattu maa. Valtio on tehnyt auton ostamisesta helppoa myös ulkomaalaisille ja pakettiautoista tuunatut campervanit kiertävät edullisilla hinnoilla reissaajalta toiselle (tarkemmat ohjeemme campervanin hankkimiseen löydät täältä).

Nimesimme 20 vuotta vanhan Nissan Serenan Sukkulaksi ja karautimme Instagram-unelmat silmissämme kohti auringonlaskua. Noin kaksi minuuttia ja viisisataa metriä myöhemmin seisoimme Sukkulan vieressä kiroillen. Koko talven pihassa seisonut autovanhus ylikuumeni välittömästi.

Campervan-hommissa kaikki ei mene aina ihan suunnitelmien mukaan. Sen saimme oppia heti alkumetreillä.

Ihanaa, Sukkula, ihanaa!

Viikon verran siihen meni, että Sukkula saatiin kuntoon. Ensimmäisnen yö campervanissa kului Christchurchin keskustassa yleisellä parkkipaikalla laittomasti leiriytyen. Vuorasimme ikkunat tyynyillä ja peitoilla, ristimme kädet ja yritimme nukkua.

Poliisien sireenien ääni herätti joka kerta, budjettimatkaajia kun pelotti 200 dollarin sakko laittomasta yöpymisestä.

Boho chic -aamu campervanissa.

Nyt riittää valittaminen. Alku oli hieman nihkeä, mutta sekään ei ole koko totuus.

Kun pääsimme vihdoin tien päälle, campervan-elämän hienous alkoi hiljalleen paljastua. Se huumaava vapauden tunne, sitä on vaikea selittää. Edessä olivat vain loputon tie ja tuntemattomat seikkailut yhdessä maailman kauneimmista maista, alla ikioma koti pyörien päällä.

Living the dream.

Uuden-Seelannin leirintäalueet olivat pääosin hyvin ylläpidettyjä ja monet niistä sijaitsivat kauniissa paikoissa. Mukavuuksiin tosin kuuluivat usein vain wc ja yksi vesilähde. Niillä mentiin. Peseytymässä kävimme uimahalleissa, yleisissä suihkuissa ja alppijärvissa.

Täysin hippimeininkiä eli niin kutsuttua freedom campingia saarilta ei enää juurikaan löydä, sillä leiriytyminen virallisten leirintäalueiden ulkopuolelle on sakkojen uhalla kiellettyä.

Herra Huisko nauttii raikastavasta kylvystä alppijärvessä.

Kokkaaminen oli oma taiteenlajinsa. Kävimme ruokaostoksilla usein Pak n’ Save -supermarketissa, jonka totesimme olevan edullisin. Ostimme isot määrät säilykkeitä, kuten pussiriisiannoksia ja tölkkikeittoja. Ruokavaliomme koostui lähinnä seuraavista annoksista: pikapuuroa, pastaa tomaattisella tonnikalakastikkeella, valmisriisiä, tonnikalaa, kesäkurpitsaa ja kananmunaa ja tonnikalamunakas.

Sukkulan keittiö ja ruokailuhuone.

Kaasukeitin oli ultimaattisen kätevä kokkausväline. Gourmet-ateriat nautimme muovisista lasten asioista tai Mikon tapauksessa suoraan paistinpannulta- ja hyvin maittoi.

Usein kokkaus oli pakko suorittaa takakontissa, koska tuuli niin pirusti.

Lounaalla alppijärven rannalla. Tarkkasilmäinen huomaa myös kerjääjäsorsan.

Halpaa laatikkoviiniä nautimme fiinisti muovisista laseista. Tässä tosin nautitaan viinimukista aamukahvia. Karavaanareilla se ei oo ihan niin justiinsa.

Yövyimme usein samassa paikassa vain yhden yön, koska aikaa kahden saaren kiertämiseen oli alun Sukkula-selkkausten takia vain neljä viikkoa. Jos ostatte campervanin Uudessa-Seelannissa, varatkaa aikaa ainakin neljä kuukautta. Muutoin tulee kiirus – ja se harmittaa, kun löytää upeita mestoja.

Näissä maisemissa olisi kelvannut yöpyä pidempäänkin…

Tällaisen tähtitaivaan alla kelpasi yöpyä.

Sukkulassa oli hyvä nukkua, mutta muuten emme auton sisätiloissa juurikaan oleilleet. Syy oli yksinkertainen: sisällä ei mahtunut edes istumaan selkä suorassa.

Jos ostaisimme camperin nyt, hankkisimme ehdottomasti yksilön, jossa on hieman enemmän tilaa. Meillä oli tuuria matkassa kelien kanssa, eikä viiteen viikkoon sattunut kuin yksi sadepäivä. Jos niitä olisi ollut enemmän, olisivat Sukkulan tilat saattaneet käydä hieman liian ahtaiksi.

Potslojo oli ainoa mukava asento, johon Sukkulassa saattoi taipua.

Saavuimme Uuteen-Seelantiin kevään korvilla, joten keli oli välillä kolea. Auringonpaisteessa olisi kelvannut rillutella vaikka bikineissä, mutta illan tullen lämpötila laski lähelle nollaa. Vaatevarustuksemme oli liian kevyt noihin olosuhteisiin, joten kävimme lisäkerroksia paikalliselta megakirpparilta.

Shoppailemassa Save Martissa. Loistava ja superedullinen paikka!

Sähkö oli välillä todellinen ongelma, sillä meidän piti tehdä läppäreillä hommia tien päältä. Puhelimien akkuja saimme ladattua tupakansytyttimen kautta, mutta töitä kävimme tekemässä kirjastoissa ja kahviloissa.

Tärähtäneiden toimisto.

Yksi parhaista jutuista karavaanaamisessa olivat matkalla tavatut ihmiset. Suureksi osaksi jengi oli kiireisiä turisteja, joilla ei ollut aikaa istua leirinuotioilla. He menivät nukkumaan ysin aikoihin noustakseen aamukuudelta trekkaamaan. Onneksi muutamia poikkeuksia löytyi.

Tapasimme Terryn ja Janetten leirintäalueella ja tulimme heti hyvin toimeen. Istuimme iltaa viinin ja oluen ääressä ja kävimme yöllä yhdessä ihastelemassa läheistä vesiputousta ja sen kiiltomatoja. Aamulla pariskunta kutsui meidät kotiinsa. Vietimme heidän kanssaan ihanan viikonlopun, jota emme tule unohtamaan koskaan.

Käsittämättömän ihanat Terry ja Janette, jotka ottivat meidät kotiinsa ja hoiviinsa.

Elämä campervanissa ei vastannut ihan sitä Instagram-utopiaa, mutta se ei ole huono juttu. Homman juju on nimittäin hieman sama kuin mökillä ollessa. Pienetkin arkiset jutut vaativat aikaa ja elämästä tulee väkisinkin yksinkertaisempaa. Ympärillä on luontoa, joka on sekin omiaan rauhoittamaan mieltä ja kehoa.

Viidessä viikossa Sukkulasta tuli meille koti, josta oli vaikeaa luopua. Arki tien päällä ja leirintäalueilla rutinoitui ja tuli päivä päivältä mukavammaksi. Siksi tuntui, että matka jäi auttamattomasti kesken. Olisimme tarvinneet viiden viikon sijaan ainakin viisi kuukautta.

Elämä campervanissa oli paljon parempaa kuin olimme osanneet unelmoida. Se vaatii joustavuutta, hermoja, huumoria ja tietynlaista hippiyttä, mutta niille, ketkä vapaudesta syttyvät, campervan on täydellinen tapa nähdä maailmaa.

Me suunnittelemme jo oman campervanin ostamista (tai tuunaamista) Suomessa. Nähtäväksi jää, toteutuuko tuo unelma jonain päivänä.

Kiitos Uusi-Seelanti, kiitos Sukkula, kiitos loputon tie.

Freedom, baby!

Blogiyhteistyö Specsavers

Jos haluat nähdä maailmaa, suojaa silmäsi auringolta

keskiviikko, maaliskuu 14, 2018

Yhteistyössä Specsavers

Viime vuoden joulukuussa lähdin matkalle, joka mullisti monella tavalla ajatteluani. Kyseessä oli Specsaversin hyväntekeväisyysmatka Tansaniaan, jonne lähdin mukaan silloisen työni puolesta. Veimme mukanamme suomalaisten lahjoittamia vanhoja silmälaseja, perustimme pienen kaupungin sairaalaan silmäklinikan ja jaoimme lasit paikallisille.

Vasta tuolla matkalla ymmärsin, millaista haittaa aurinko tekee silmille.

Kiinnitin huomiota siihen, että monien tansanialaisten silmät olivat sumeat. Mukana reissussa ollut optikko Marina Åkerlund kertoi, että kyse oli auringosta ja siitä, ettei paikallisilla ole varaa suojata silmiään voimakkaalta UV-säteilyltä. UV-suojatut aurinkolasit kun ovat tansanialaisille luksusta, joihin useimmilla ei ole varaa. Siksi he saavat kaihin jo suhteellisen nuorella iällä.

Reissun kynnyksellä otin yhteyttä Specsaversiin, sillä halusin blogiimme tietoa reissaamiseen ja erityisesti aurinkoon liittyvästä silmänterveydestä. Ryhdyimme yhteistyöhön, jossa me saimme mukaamme neljät aurinkolasit Specsaversin valikoimasta ja me puolestamme lupasimme levittää tietoutta aiheesta blogissamme.

Win-win, sanoisin.

Pääsin tenttaamaan ihanaa Marinaa Itäkeskuksen Specsaversilla juuri ennen lähtöämme. Hän korosti, että pitkälle reissulle lähdettäessä uv-suojatut aurinkolasit ovat yksi tärkeimmistä varusteista. Aurinko on esimerkiksi Kaakkois-Aasiassa armoton, eivätkä rantakojusta ostetut tilpehöörilasit välttämättä suojaa säteilyltä.

– UV-säteily on silmälle se kaikkein haitallisin. Jos ei silmää suojaa, sarveiskalvo saattaa saada vaurioita, samoin sidekalvo ja mykiö. Yleisin muoto siitä on kaihi, joka kaikille tulee ennemmin tai myöhemmin. Säteily saattaa päästä silmänpohjaan saakka, mikä voi vaurioittaa silmää pysyvästi, Marina kertoi.

– Aurinkolasit eivät ole vain asuste, vaan suoja silmille.

Suurin ero optikolta ostetuissa ja rantakojun halppislaseissa on linssin laatu. Marinan mukaan linssit saattavat olla liian tummia, mikä yhdistettynä olemattomaan UV-suojaan on erityisen haitallista silmälle.

– Ei voi koskaan olla aivan varma, onko suojaa, vaikka tarra löytyykin. Pupilli aukeaa reilusti tumman linssin takana ja silloin säteily pääsee silmänpohjaan saakka.

Olemme käyttäneet aurinkolasejamme lähes päivittäin kymmenen kuukauden ajan, niin rantahiekoilla kuin lumihuippuisilla vuorillakin. Lasit ovat osoittautuneet elintärkeiksi reissuvarusteiksi.

Ottakaa siis neuvosta vaari: älkää lähtekö leikkimään näöllänne, vaan hankkikaa ennen reissua lasit, joiden tiedätte suojaavan silmiä. Maailmaa on astetta hankalampi nähdä sokeana.

Voimme lämpimästi suositella Specsaversia, jos reissulasit ovat vielä hankkimatta. Aurinkolasivalikoimaan pääset tutustumaan täällä.

Malla Yleinen

Halveksin juuriani, halveksin itseäni

sunnuntai, maaliskuu 11, 2018

Muistan elävästi sen hetken, kun muutin pois kotikaupungistani Varkaudesta. Olin niin helvetin ylpeä ja onnellinen siitä, että pääsin vihdoin pois.

Kuinka paljon olenkaan haukkunut kotiani. Kuinka monta kertaa olenkaan naurattanut ystäviäni kertomalla, kuinka paska kaupunki Varkaus on. Olen päivitellyt paperitehtaan sulkeutumista, työttömyyttä, alkoholisteja, konkurssiin ajautuneita liikkeitä, hiljaisia katuja, baarien tyhjyyttä ja olematonta ravintolatarjontaa. Olen ajatellut, että sinne jääneet ihmiset ovat jämähtäneitä.

Olen ollut mestari keskittymään siihen, mikä kotikaupungissani mättää.

Vasta viime vuosina olen alkanut tajuta, kuinka idiootti olen ollut.

Osansa on ollut varmasti sillä, että perheemme hankki mökin aivan Varkauden kupeesta. Veri on vetänyt noihin maisemiin yhä useammin. Mökillä, luonnon ja perheen ympäröimänä, olen ollut onnellisempi kuin vuosiin. Samalla olen alkanut nähdä myös Varkauden uudessa valossa.

Nyt reissussa olen alkanut arvostaa kotikaupunkiani yhä enemmän. On tullut selväksi, että ympäristö, jossa olen kasvanut, on tehnyt minusta minut. Kun olen halveksinut juuriani, olen halveksinut itseäni.

Varkaus, sanottakoon se nyt julkisesti: minulle tulet aina olemaan yksi maailman parhaista paikoista.

Loputon luonto, puhtaat metsät ja järvet, hyvin hoidetut puistot, sydämelliset savolaiset, turvalliset tiet ja naapurustot, kulttuurin tekijät, ihmisten yritteliäisyys ja kekseliäisyys ja asioiden yksinkertaisuus – niitä arvostan joka päivä enemmän.

En usko, että palaan varkautelaiseksi aivan heti (tai ehkä koskaan), mutta en aio enää koskaan halveerata paikkaa, josta tulen. Sen sijaan aion aina puhua kodistani sillä ylpeydellä, jonka se ansaitsee.

Varkautelaiset, katsokaa ympärillenne. Kotikaupungissanne on kauneutta, jota on ehkä vaikea nähdä läheltä. Mutta näin toiselta puolelta maailmaa Varkaus näyttäytyy paratiisina, jota ikävöin suuresti.

Toimikoon tämä siis muistutuksena itselleni: älä koskaan unohda, mistä tulet. Se tulee aina määrittämään sitä, kuka olet, mitä teet ja minne olet menossa.

Ilman juuria et ole mitään.

Haastattelu Hyppää pois

Reissulegendan vinkit maailmalle

keskiviikko, maaliskuu 7, 2018

Välillä sitä pysähtyy miettimään, millaista tämä reissuelämä olisi ilman kännyköitä, nettiä ja sosiaalista mediaa. Olisiko se parempaa vai huonompaa? Vai pelkästään erilaista?

Pienen maistiaisen reissuelämästä ennen digiaikaa tarjosi toimittaja Rauli Virtanen, jonka saimme kunnian tavata kuukausi ennen lähtöämme. Laitoimme hänelle sähköpostia, jossa kerroimme suunnitelmistamme ja pyysimme vinkkejä reissuun. Kiireinen mies vastasi vielä saman päivän aikana: Tietenkin! Missä tavataan?

Raulilta, jos joltain, löytyy kokemusta matkustamisesta ja ulkomaantoimittamisesta. Maailman pahimmista kriisipesäkkeistä raportoineesta toimittajasta tuli jo 80-luvulla ensimmäinen suomalainen, joka oli käynyt jokaisessa maailman virallisessa valtiossa. Melkoinen reissumies siis.

Kun Rauli lähti ensimmäiselle matkalleen, asetelmat olivat melko lailla erilaiset kuin meillä nykyajan backpackereilla.  Joulukuussa 1970 parikymppinen nuorimies hyppäsi rahtilaivaan, joka kuljetti hänet Rio de Janeiroon.

– Kaverit naljailivat ennen lähtöä, että tulisin varmasti ensimmäisellä laivalla takaisin. Se lähinnä nauratti. Tiesin, ettei minulla olisi ollut mahdollisuutta palata, vaikka olisin halunnutkin. Rahaa oli parisataa markkaa – ei siis tarpeeksi edes paluulippuun.

Rauli oli päättänyt tienata rahaa kirjoittamalla reissustaan juttuja. Jutut ja kuvat piti lähettää Suomeen kirjeitse ja joskus palkkion saamiseen meni kuukausia.

– Välillä rahatilanne meni niin tukalaksi, että oli pakko myydä paitakin päältä ruoan saamiseksi.

Kuuntelimme silmät pyöreinä, kun Rauli kertoi muista ensimmäisen matkansa ”pienistä” vastoinkäymisistä. Hän sairastui malariaan Amazon-joella keskellä viidakkoa, viikkojen matkan päässä sivistyksestä.

– Tajusin kyllä, että tämä voi olla paha juttu. Jokilaivalla oli lämmintä yli 40 astetta, mutta minä makasin horkassa villapaita päällä.

Siinä ei googlailtu lähimpiä sairaaloita tai soitettu Whatsapp-puheluita äidille. Oli vain hytistävä puisen laivan kannelle ripustetussa riippumatossa ja toivottava parasta.

Toinen läheltä piti -tilanne sattui, kun Rauli oli Kolumbiassa ja istui elämänsä ensimmäistä kertaa lentokoneessa.

– Homma ei mennyt suunnitelmien mukaan ja kone joutui lopulta tekemään pakkolaskun.

Kaikesta kuitenkin selvittiin. Kokemukset eivät onnistuneet säikäyttämään nuorta suomalaista, vaan kasvattivat sen sijaan uskoa siihen, että maailma kantaa. Suuren vaikutuksen tekivät myös paikalliset ihmiset.

– Opin jo tuolloin luottamaan tuntemattomiin ihmisiin. Huomasin nopeasti, että mitä köyhempi maa, sitä ystävällisempiä ovat sen asukkaat. Sain aina apua, kun sitä tarvitsin.

Meidän reissusuunnitelmamme kuulostivat Raulin korvaan erinomaisilta. Hänen totesi, että jokaisen, jolla on siihen mahdollisuus, pitäisi hänen mielestään matkustaa.

– Matkustaminen avartaa ja auttaa ymmärtämään asioita ja elämää laajemmin. En halua arvostella ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta jättäneet matkustamatta, mutta kyllähän se herättää kysymyksen, ovatko he kiinnostuneita mistään muusta kuin omasta pihapiiristään.

Kun kerroimme suuntaavamme Kaakkois-Aasiaan, Raulin huulille nousi leveä hymy. Alueen maat ovat hänelle tuttuja ja nykyisin erityisen rakkaita.

– Ihmisten ystävällisyys, uskonnot, turvallisuus, alkuperäiskulttuurit ja tietysti ruoka. Rakastan myös alueen suurkaupunkeja, jotka eivät koskaan hiljene. Erityisesti Saigon on mieleeni.

Rauli myönsi käyttävänsä edelleen kaikki liikenevät rahansa kirjojen ohella matkustamiseen.

– Minä ajattelen niin, että matkustaminen on ainoa järkevä investointi.

Pari tuntia kuluivat kuin siivillä, kun kuuntelimme Raulin tarinoita viidakossa majailleista sissikapinallisista, vaikuttavasta Nelson Mandelasta ja 70-luvun Manhattanista. Kun puristimme kättä hyvästiksi, Rauli toivotti meille onnea matkaan ja kehotti luottamaan tuntemattomiin ihmisiin. Vaikka hän nähnyt uransa aikana paljon julmuutta ja kärsimystä, Rauli uskoo vankasti ihmisten hyvyyteen.

– Ajattelen, että ihmisen elämäntehtävä on tehdä toisille ihmisille hyvää, jos siihen vain on mahdollisuus.

 

Raulin viimeiset sanat tekivät meihin vaikutuksen.

Ja katsos, kuinka matkallamme on käynyt. Kauniit maisemat hälvenevät mielestä, mutta reissussa kohtaamiamme ihmisiä, sitä uskomatonta ystävällisyyttä ja lämpöä, emme unohda koskaan.

Kiitos siis ohjeestasi, Rauli. Se oli paras neuvo, jonka maailmalle lähtevälle voi antaa.