Äidin tarina: Tältä tuntuu, kun lapsi päättää lähteä

Pyysin äitiäni kirjoittamaan siitä, miltä tuntuu, kun tytär hyppää pois oravanpyörästä. Äiti on minulle tärkein esikuva ja roolimalli. Tämän tekstin luettuanne ymmärrätte, miksi.

Äiti, minun kotini on aina siellä, missä sinä olet.

”Äiti, laita avain paikkaan entiseen” laulaa Virve Rosti.

Mihin äiti laittaa avaimen, kun tietää, että tytär ei tule ihan heti kotiin?

Tyttäreni on ollut reissussa ennenkin. Lyhyillä lomamatkoilla eri maissa, kuukauden kestävällä reppureissulla Meksikossa, lähes vuoden vaihdossa Englannissa. Olen siis tottunut siihen, että hän lähtee ja pärjää kyllä.

Silti muistan ne ylimääräiset sydämentykytykset ja suhinan korvissani, kun hän muutama vuosi sitten kertoi suunnitelmistaan. Hän aikoi lähteä vuodeksi maailmalle, kohti tuntematonta. Irtisanoa vakituisen työpaikkansa, myydä lähes kaiken omaisuutensa, lähteä ihanasta kodistaan pelkkä rinkka selässään. Vuodeksi.

Miten opiskelut? Työt? Mistä rahat? Kaikki ne ulkomailla vaanivat vaarat, epävarmuus, sairaudet, ryöstöt, murhat ja kaappaukset?

Miten lapsi pärjää ilman äitiään?

Meillä on Mallan kanssa erityisen läheiset välit. Olemme molemmat avoimia ja tykkäämme puhua toisillemme vaikeistakin asioista. Jaamme ilot ja surut, tavoitamme toistemme ajatukset ja tunteet jo puolesta sanasta. Meillä molemmilla on tarve olla mahdollisimman usein toisen lähellä. Halaus, silitys, hipaisu hiuksista, rutistus.
Nauramme samoille asioille maha kippurassa.

Miten äiti pärjää ilman lastaan?

Siinä ajatuksia niiltä ajoilta, kun aloin totutella siihen, että ollaan vuosi erossa.

Mitenkäs nyt?

Maailmanmatkaaja on ollut reissullaan jo yhdeksän kuukautta. Olen saanut jakaa hänen kanssaan monet tunnelmat matkan varrella. Skypen kautta olen päässyt mukaan lähestulkoon jokaiseen paikkaan, missä reissaaja on käynyt. Keskustelujemme ja hänen blogikirjoitustensa myötä olen ymmärtänyt, miten tärkeitä kaikki kohtaamiset ja kokemukset matkalla ovat hänelle olleet.

Olen ylpeä siitä, miten ennakkoluuloton humanisti tyttäreni on. Olen ylpeä siitä, että hän uskalsi toteuttaa unelmansa ja hypätä pois oravanpyörästä.

Ikävä on ajoittain ihan sietämätöntä. Mikään Skypen kautta otettu yhteys ei pysty poistamaan raastavaa läheisyyden kaipuuta ja sitä tunnetta, että pitää saada lapsi kainaloon.

Myös huoli on jatkuvasti läsnä. Kun menee muutama päivä, että tyttärestä ei kuulu mitään, alkaa mielikuvitus jo tehdä tepposiaan ja erilaiset kauhuskenaariot valtaavat ajatusmaailman. Nopeasti huoli kuitenkin hälvenee, kun yhteys taas löytyy.

Isoin huolen hälventäjä on kuitenkin ollut se, että tyttäreni ei ole maailmalla yksin, vaan kumppaninsa, rakkaan vävypoikani Mikon kanssa. Luotan Mikkoon kuin vuoreen. Tiedän, että hän pitää hyvää huolta tyttärestäni. Se on tärkeintä.

Lasken viikkoja ja odotan palavasti toukokuuta ja sitä hetkeä, kun näen lentokentällä Mallan ja Mikon rinkkoineen. Samat Malla ja Mikko, jotka lähtivät matkaan toukokuussa viime vuonna. Samanlaisina, mutta samalla pysyvästi muuttuneina.

Malla kirjoittaa blogissaan: ”Mitä pidempään reissu jatkuu, sitä paremmin alamme ymmärtää, että tämän matkan parhainta antia ovat ihmiset. Kuulemme erilaisia kohtaloita, näemme uudenlaisia tapoja elää, inspiroidumme, jaamme, pohdimme, opimme toisiltamme. Mikään ei ole sen arvokkaampaa.”

Reissu jatkuu vielä, mutta matka jatkuu myös kotiinpaluun jälkeenkin. Olen onnellinen, että saan olla osa sitä matkaa. Elämä on ihmeellisen hienoa aikaa.

Malla, avain on entisessä paikassa. Tervetuloa kotiin sitten, kun sen aika on. Sitä ennen: arvokkaita kokemuksia ja kohtaamisia. Kyllä me täällä pärjätään!