Katselen bungalowini terassilta merelle ja mietin, menisinkö uimaan vai ottaisinko ensin päiväunet. Kymmenen vuotta sitten en olisi osannut villeimmissä unelmissanikaan kuvitella, että olisin jonain päivänä tässä. Pienellä thaimaalaisella saarella. Täysin vapaana tekemään, mitä haluan.
Ajattelin pitkään, etten ole matkustajatyyppiä. Ajattelin, etten pärjäisi reissussa. Silti katselin Madventuresia iltaisin ja haaveilin, että jonain päivänä minäkin haluan elää noin.
24-vuotiaana olin käynyt ainoastaan Tallinnassa, Tukholmassa ja luokkaretkipyrähdyksellä Kreetalla. Perheen kanssa matkat olivat keskittyneet kotimaan sisälle. Matkustaminen jännitti: kun ei ole juurikaan käynyt Suomen rajojen ulkopuolella, on seikkailu selvitä pelkästään lentokentältä koneeseen.
Ensimmäiselle omatoimimatkalle lähdin kahdeksi viikoksi Portugaliin Mallan kanssa vuonna 2012. Reissusta jääneen kipinän siivittäminä suuntasimme kaverini kanssa kahdeksi kuukaudeksi Aasiaan. Sen jälkeen moni asia muuttui.
Tajusin, että pärjään ulkomailla.
Vaikkei yhteistä kieltä ole välttämättä aina löytynyt, olen saanut asiat hoidettua vaikka käsimerkein. Olen huomannut, että ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla. Olen saanut apua aina, kun olen sitä tarvinnut. Olen kuullut englannistani pelkästään kehuja, vaikka luulin, etten ole siinä hyvä.
Nyt olen ollut seitsemän ja puoli kuukautta poissa Suomesta. Olen perustanut bändin Sumatralla, ostanut campervanin Uudessa-Seelannissa, yöpynyt riippumatossa taivasalla autiolla rannalla, snorklannut pallokalojen keskellä, bailannut housut kintuissa melbournelaisissa kotibileissä, murtanut kylkiluuni surffatessa Balilla. Olen osallistunut muslimihäihin, kiivennyt vuorille, nähnyt jäätikön ja syönyt ruokalajeja, joiden sisällöstä en tänäkään päivänä tiedä mitään.
Nyt makaan riippumatossani yhdellä Thaimaan pienistä saarista. Mietin miten paljon olen oppinut eri maista, eri kulttuureista, erilaisista ihmisistä ja ennen kaikkea itsestäni. Moni asia, joita en aiemmin olisi voinut kuvitellakaan, olisi jäänyt kokematta.
Matkustamisessa on myös yksi pelottava puoli. Kun kerran olet päättänyt lähteä maailmalle, sen jälkeen et enää ajattele muuta kuin seuraavaa reissua.
10 Comments
Niin täysin samaa mieltä; kun kerran uskaltaa lähteä, matkakuumeesta ei parane koskaan. On ihan mieletön tapahtumien ketju, kun päättää lähteä, odottaa lähtöä ja lähtee. Kaikki nuo matka-arjen suuret ilot ja pienet murheet, kaikki upeat paikat, joita koluat ja kaikki mielenkiintoiset ihmiset, joita tapaat.
On niin hienoa lukea blogistanne, että Huima todellakin nauttii matkailusta!
Matkakuume on ainoa sairaus, jota potee mielellään 🙂
Toi englannin kielen taito! On niin harmillisen totta, etta meidat suomalaiset opetetaan hapeamaan jokaista virhetta ja sen takia kielen kayttoa arastellaan. Muutin itse maailmalle viitisen vuotta sitten, ajatellen etta englantini on huono – ei muuten ole! Me suomalaiset ollaan usein hyvinkin taitavia englannin kielessa verrattuna moneen muuhun kansalaisuuteen ja silti emme tahdo uskaltaa kayttaa sita. :/
Kiva kirjoitus teilta taas! 🙂
Olet niin oikeassa. Suomessa keskitytään mielestäni turhan paljon pilkunviilaamiseen ja kielioppiin. Toki nekin ovat tärkeitä, mutta vähintään yhtä tärkeää on kielen hyödyntäminen arjessa. Kunpa kieltenopetusta voitaisiin muuttaa jollain tavalla kannustavampaan suuntaan. Suomalaiset (varsinkin nuoremmat sukupolvet) kun puhuvat lähes poikkeuksetta sellaista englantia, että sillä pärjää missä vain.
Ihanaa loppuviikkoa, Raija!
Minä en taas ole törmännyt ollenkaan sellaisiin jotka ujostelisivat puhua englantia. Sellaista oli vielä 30 vuotta sitten mutta ei tänään. Tuntuu pikemminkin, että jotkut puhuvat englantia suuna päänä ilman mitään asiaa ja aivan hirvittävällä tavalla. Töissä käytän englantia päivittäin, enkä ole ollenkaan samaa mieltä tuosta englannin kielen korkeasta tasosta edes akateemisilla ihmisillä. Kirjoittaminen ja kielioppi ovat tärkeitä, bisnesmaailmassa kun viesteillään pääosin sähköpostitse.
Riippuu tietenkin hirmuisesti siitä, missä porukassa pyörii. Kielioppi ja kirjoittaminen ovat toki myös erittäin tärkeitä asioita, mutta kaikki eivät niitä työssään tarvitse. Sen sijaan toivoisi, että kaikilla olisi rohkeutta puhua englantia, vaikka se ei aivan täydellistä olisikaan.
Aivan mahtava kirjoitus, johon meikäläinen samaistuu aivan täysin!
Kokemukset Madventures-haaveiluista epäilyksiin ulkomailla selviämiseen sekä ensimmäisen reissun Heureka!-tunteesta loppumattomaan nälkään nähdä lisää sopii myös omaan tarinaani kuin nenä päähän 😀
Näistä kokemuksista voimme keskustella kesällä olusien ääressä 🙂
Teillä on kyllä aivan mahtava blogi! Näin sängyn pohjalta pimeänä tammikuisena yönä näitä on ihana lukea?? 2019 ehkä mäkin hyppään oravanpyörästä pois, nähtäväksi jää..
Ihana kuulla, Emilia! Jos tarvitset vinkkejä tai mitä vaan pois hyppäämiseen liittyen, laita viestiä! Tulemme keväällä Suomeen, joten silloin voidaan tavata ihan kasvokkainkin 🙂