Yhteiskunta

Näin katkaistaan suomalainen valitusvirsi

keskiviikko, marraskuu 22, 2017

Mielestäni suomalaiset nuoret pitäisi lähettää rippileirin sijaan pariksi viikoksi vapaaehtoistyöhön johonkin maailman köyhimmistä maista.

Me suomalaiset olemme maailman onnekkain ja onnettomin kansa. Mitä paremmin asiat ovat, sitä enemmän keksimme valittamisen aiheita. Tuntuuko teistäkin siltä, että välillä Facebookia selatessa on kuin seuraisi loistavasti käsikirjoitettua tragikomediaa. Vaikuttaa siltä, että Prisman parkkipaikan muuttuneet ajosuunnat voivat suistaa kansalaisen totaaliseen epätoivoon.

Valitamme kaikesta, koska emme tajua, kuinka hyvin asiat meillä ovat. Auttaisiko, jos näkisimme elämää jossakin kaukana omasta turvallisesta hiekkalaatikostamme? Uskon niin.

Emme ole reissullamme matkustaneet kaikista köyhimpiin maihin. Silti olemme nähneet kodittomuutta, vähävaraisuutta ja suoranaista kurjuutta. Ihmisiä, jotka elävät epäinhimillisissä oloissa, mutta ovat silti tyytyväisiä elämäänsä. On täysin eri asia nähdä köyhyyttä ja kärsimystä televisiosta kuin kohdata se silmästä silmään. Ihmisten kärsimys menee ihon alle ja jää sinne.

Itselleni oli iso juttu matkustaa Tansaniaan.

Olin mukana Specsaversin silmäklinikalla, jossa paikallisille jaettiin suomalaisten lahjoittamia käytettyjä silmälaseja. Näin, kuinka vanhat silmälasit muuttivat kokonaisia elämiä. Oli pysäyttävää ajatella, että huononäköiset paikalliset viettävät vuosikymmeniä kotiinsa teljettyinä vain, koska heillä ei ole varaa silmälaseihin. Että huono kaukonäkö invalidisoi ihmisen täysin. Siinä on asia, jota me länsimaalaiset emme osaa edes ajatella.

Silmäklinikka oli paikallisessa kaupunginsairaalassa. Näin, kuinka lakanoihin käärittyjä vainajia kärrättiin joka päivä klinikkahuoneemme ohi. Eräs ryhmämme jäsenistä kysyi hoitajilta, mihin ihmiset sairaalassa kuolivat. Malariaan ja ripuliin, kuului vastaus.

Noilla ihmisillä ei ollut varaa parin dollarin arvoisiin lääkkeisiin, jotka olisivat pelastaneet heidän henkensä. Kuvotti ajatella, että olin itse käyttänyt kaksi dollaria samana päivänä limppariin.

En tiedä, mitä muutaman viikon jakso maailman köyhimpien ja hätää kärsivien joukossa tekisi suomalaiselle nuorelle. Rikkoisiko se hänessä jotain vai tekisikö se hänestä vahvemman ja paremman ihmisen? Osaisiko nuori sen jälkeen suhteuttaa omat vastoinkäymisensä eri tavalla ja käyttää energiansa turhasta valittamisen sijaan johonkin järkevämpään?  Kuka tietää.

Sen kuitenkin tiedän, että sellaista kokemusta kantaa väkisinkin sydämessään loppuiän. Ehkä se painolasti riittäisi muuttamaan maailman onnekkaimmasta ja onnettomimmasta kansasta oman onnensa tiedostavan ja onnestaan muille jakavan.

Maailma tarvitsee entistä avarakatseisempia ja maailmaa ymmärtävämpiä ihmisiä. On meidän vastuullamme kasvattaa heistä sellaisia.

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Piia lauantai, marraskuu 25, 2017 at 15:33

    Kiitos ajatuksiaherättävästä postauksesta.
    Juuri näin; on käsittämättömän liikuttavaa kohdata pienen ihmisen hymyilevä naama slummien sokkeloissa. Tajuta, miten tavattoman vähän ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen. Ja miten suuri voi kontrasti olla köyhän ja rikkaan välillä. Kuinka mikään raha maailmassa ei ole rikkaalle tarpeeksi.
    Maailman valtavan epätasa-arvon hahmottaminen on kerta toisensa jälkeen rankka kokemus, johon ei koskaan totu. Tuntee voimatonta raivoa ja epätoivoa huono-osaisten puolesta. Silti jaksaa olla kiitollinen, ettei ole liikaa kyynistynyt, vaan kokee tuon tuskan avoimesti ja aidosti. Ja lopulta aina nöyrästi toteaa, että me suomalaiset elämme maailman parhaassa maassa.

    • Reply Huima tiistai, marraskuu 28, 2017 at 02:43

      TOdellakin! Juuri tuo voimaton raivo on oikea ilmaisu kuvaamaan sitä tunnetilaa. Noiden suurien kontrastien edessä tulee sellainen kuvottava ja vatsaa vääntävä olo. Olisi helpompaa, jos pystyisi ummistamaan silmänsä, mutta ei vaan pysty.

    Leave a Reply