Jos näitä asioita ei olisi tapahtunut meille itsellemme, emme ehkä uskoisi niitä todeksi.
Reissussa olemme oppineet sen, ettei ihmisten hyväntahtoisuudella, ystävällisyydellä ja vieraanvaraisuudella ole mitään rajoja. Emme oikein tajua, mitä hyvää olemme tehneet ansaitaksemme tällaista. Huima tyytyy olemaan nöyrän kiitollinen ja ennen kaikkea onnellinen.
Seuraavassa siis muutamia esimerkkejä siitä, millaisia tyyppejä olemme kuluneen puolen vuoden aikana tavanneet.
Prichettin perhe
Tapasimme Tasmaniassa leirintäalueella hobartilaisen perheen, jonka kanssa juttelimme leirinuotion ääressä viiniä maistellen. Perheenisä Murray totesi ennen nukkumaanmenoa, että aamulla meille olisi tarjolla aito tasmanialainen aamupala. Ja niinpä me kömmimme campervanistamme Prichettien leiriin syömään pekonia, munia ja paahtoleipää Vegemite-levitteellä.
Ennen lähtöämme vaihdoimme yhteystietoja. Murray pyysi meitä ottamaan yhteyttä, jos tulisimme reissullamme Hobartiin.
Hieman hämyisessä kuvassa Huiman lisäksi Murray, Sue ja perheen nuorin poika Kyle. Lautasilla Pavlova-kakkua ja juomana kylmää kaljaa. Kyllä kelepasi!
Viestittelimme heille paria päivää myöhemmin, että saapuisimme Hobartiin. Murray kutsui meidät kotiinsa syömään tavallista kotiruokaa, joka osoittautui vimpanpäälle laitetuksi lammaspaisti-illalliseksi. Perheenäiti Sue oli jopa valmistanut gluteenitonta kakkua keliaakikko-Mikkoa ajatellen. Illallisen jälkeen katsoimme australialaista jalkapalloa, joimme olutta ja juttelimme politiikasta, urheilusta, kulttuurista ja kotimaistamme.
Kun teimme lähtöä, perheenisä Murray ehdotti, että me voisimme jäädä heidän luokseen yöksi sen sijaan, että palelisimme pakussamme. Perheen toinen poika oli tyttöystävänsä luona ja yksi makuuhuone oli siis tyhjä. Otimme tarjouksen vastaan kiitollisina. Sue petasi vierassängyn ja siellä me sitten nukuimme lämpöpeiton alla kuin kuninkaalliset. Aamulla meille tarjoiltiin aamupalaa ja saimme vielä läksiäislahjaksi keksejä ja Vegemitea.
Halasimme pitkään ennen lähtöä. ”Olette perhettä”, Murray totesi. ”Teillä on täällä aina paikka, jonne tulla.”
Mikä parasta, Prichettit suunnittelevat nyt ensimmäistä reissuaan Eurooppaan – ja tietty Suomeen.
Jungle Jammin
Pulau Wehilla Sumatralla tapasimme leveästi hymyilleen nuoren miehen nimeltä Ricky. Hän näppäili kitaraa ja Mikko kertoi olevansa rumpali. ”Tulkaa illalla ravintolaan. Siellä on tyttö, joka osaa laulaa. Ehkä voisimme jammailla yhdessä”, Ricky sanoi. Me menimme ja tapasimme Rickyn lisäksi Santin. Jo sinä iltana me neljä muodostimme tiiviin nelikon.
Tuntui kuin olisimme tunteneet toisemme aina.
Ricky vei meidät kotikyläänsä Lampuukiin tapaamaan äitiään. Ricky ja hänen äitinsä olivat niitä harvoja, jotka selvisivät Lampuukin kylän täysin tuhonneesta tsunamista hengissä.
Pulau Wehilta kotoisin oleva, mutta nykyisin Berliinissä asuva Santi oli lomailemassa perheensä luona, joten hänellä oli aikaa näyttää meille kotiseutujaan. Kävimme ihmettelemässä aktiivisen tulivuoren kaasuja ja saaren isoimmassa kaupungissa Sabangissa syömässä.
Kävimme pyörähtämässä myös Santin lapsuudenkodissa, jossa meidät vastaanotti Santin isäpuoli, Papi. Äiti oli vielä tuolloin pyhiinvaellusmatkalla Mekassa. Papi ei puhunut juurikaan englantia, mutta Santin avustuksella saimme selville, että hän on melkoinen kalamies. Siitä se ajatus sitten lähti. Papi otti meidät kahdesti mukaansa kalastamaan. Saalista ei tullut juuri nimeksikään, mutta se ei menoa haitannut. Opimme kalastamaan kuin paikalliset ja pääsimme näkemään saaren mereltä käsin.
Kalastamassa Papin ja Santin kanssa.
Eräänä iltana Santi sai ajatuksen, että voisimme viettää yön läheisellä autiolla rannalla. Ricky hankki teltat ja me hommasimme pientä purtavaa nuotion ääressä nautittavaksi. Papi heitti meidät veneellä rannalle ja pystytimme leirimme siihen, turkoosin meren äärelle villin viidakon siimeksen.
Makoilimme rannalla ja kuuntelimme Rickyn kitaraa kirkasta tähtitaivasta tuijotellen. Se oli maagista.
Yksi huikeimmista kokemuksista oli, kun Santi ja hänen sisarensa Eka pyysivät meidät mukaansa paikallisiin häihin. Pukeuduimme parhaimpiimme ja minä laitoin paikallisia tapoja kunnioittaakseni päähäni huivin. Häät olivat meille molemmille iso kokemus. Ensin saimme herkullista ruokaa, sitten pääsimme poseeraamaan hääparin kanssa ja saimme fiilistellä juhlien viihteestä vastanneen kylän vanhimman ladyboyn karaokelaulantaa.
Meihin suhtauduttiin sellaisella lämmöllä, jota emme kumpikaan olleet aiemmin kokeneet. Halauksia, poskisuudelmia, selfieitä, kehuja… Siinä alkoivat savolaisten posket punoittaa kaikesta ystävällisyydestä.
Oli suuri kunnia päästä poseeraamaan hääparin kanssa virallisissa potreteissa.
Lähtöä edeltävä päivänä Santi järjesti meille ihanan yllätyksen. Lähdimme koko perheen voimin autiolle rannalle. Perillä grillasimme tuoretta tonnikalaa, kävimme snorklaamassa, otimme nokosia riippumatoissa, juttelimme, nauroimme ja nautimme toistemme seurasta.
Perhepäivä autiolla saarella.
Kun lähdönpäivä sitten koitti, meitä saattamassa oli kymmenen hengen seurue. Santin Mujut-täti oli opetellut sanomaan englanniksi, että tulee ikävöimään meitä.
Itkimme hyvästejä jättäessämme. Teki aidosti kipeää lähteä. Se tuntui hullulta, kun ajatteli, että vietimme Pulau Wehilla vain kolme viikkoa. Siinä ajassa meidät otettiin uskomattomalla tavalla osaksi perhettä ja yhteisöä. Sellainen jättää tietynlaisen ihmisen sieluun. Muiston, jonka voi kaivaa esiin aina, kun usko maailmaan ja ihmisiin horjuu.
Santi ja Malla löysivät toisistaan sielunsiskot. Kuvassa myös Mujut-täti, Mikko sekä Malla-, Salla ja Halla -nimiset kissanpennut.
Lim ja Chong
Malesiassa Melakassa ihastuimme kaupungin aamutoriin. Menimme sinne kahville myös lähtöaamunamme. Ryystimme sumppejamme, kun pöytäämme istuutui paikallinen mies, Chong. Juttelimme hetken niitä näitä ja kohta myös hänen vaimonsa Lim liittyi seuraamme. Kerroimme Suomesta ja he kertoivat paikallisesta kulttuurista ja omista kiinalaisista juuristaan.
Matkalla ympäri Melakaa. Olemme vaihtaneet pariskunnan kanssa kuulumisia sähköpostitse. Kutsu Melakaan Limin ja Chongin luokse on kuulemma ikuisesti voimassa.
Puolen tunnin juttelun jälkeen pariskunta ehdotti, että he voisivat näyttää meille kotikaupunkiaan. Hyppäsimme pienen punaisen auton kyytiin ja niin sitä mentiin. Tunnin ajelun jälkeen pysähdyimme kahvilaan maistelemaan malesialaista kahvia ja syömään lounasta. Kun yritimme maksaa, pariskunta kieltäytyi. ”Te olette meidän vieraitamme”, kuului perustelu.
Lopuksi saimme kyydin majapaikkaamme. Lim juoksi läheiseen ravintolaan ja kävi ostamassa meille soijavanukasta ja -maitoa evääksi matkalle. ”Ja jos tarvitsette kyydin bussiasemalle, soittakaa meille”, hän sanoi eväät ojentaessaan.
Jäimme katsomaan onnekkuudestamme hämmentyneinä, kun Lim ja Chong heiluttivat meille pienestä punaisesta autostaan ja kaasuttivat pois. Miten tuollaisia ihmisiä voi olla olemassa?
Sydän auki
Kuulostaako kaikki tämä teidänkin mielestänne liian uskomattomalta ollakseen totta?
Ja miettikää, tuossa on vain murto-osa kaikesta kohtaamastamme ystävällisyydestä. Sitä on tullut vastaan kaikkialla, joka päivä, eri muodoissa isompina ja pienempinä eleinä. Se on ollut ihmisten täysin pyyteetöntä halua tehdä toinen ihminen onnelliseksi. Taka-ajatuksetonta, epäitsekästä, pelkkää hyvyyttä.
Rehellisesti sanottuna en tiedä, olemmeko olleet vain pirun onnekkaita, että matkallemme on osunut näin fantastisia tyyppejä.
Uskon kuitenkin, että osansa on sillä, miten olemme itse suhtautuneet tapaamiimme ihmisiin ja ympäröivään maailmaan. Olemme hymyilleet paljon, olleet aidosti kiinnostuneita tapaamistamme tyypeistä ja keskustelleet ja kyselleet paljon. Olemme uskaltaneet tehdä ensimmäisen siirron ja mennä juttelemaan ihmisille. Olemme pitäneet silmämme auki ja sanoneet pääsääntöisesti kyllä uusille kokemuksille.
Tärkeintä kai on, että olemme pitäneet sydämemme avoimina ja suhtautuneet asioihin, kulttuureihin ja ihmisiin niin ennakkoluulottomasti kuin olemme osanneet. Se on tuntunut olevan toimiva resepti.
Mainittakoon vielä, että kokemuksemme ovat saaneet meidät miettimään, miten itse suhtaudumme uusiin tuttavuuksiin. Tekisimmekö me samoin kohdatessamme täysin ventovieraan ihmisen Helsingissä? Ostaisimmeko hänelle eväitä ja tarjoaisimme illallista? Ajeluttaisimmeko ympäri kotikaupunkiamme? Kutsuisimmeko hänet kotiimme ja tarjoaisimme yösijan?
Olemme tulleet siihen tulokseen, että meillä ja monilla muilla suomalaisilla on paljon oppimista vieraiden ihmisten ja vieraiden kulttuurien kohtaamisessa. Meillä on tavoitteena palauttaa kokemamme ystävällisyys ja vieraanvaraisuus universumille, kun palaamme Suomeen. Se vaatii varmasti omalta mukavuusalueelta poistumista, mutta on taatusti sen arvoista.
Sen olemme oppineet, että mikään tässä elämässä ei ole arvokkaampaa kuin toisten ihmisten kohtaaminen, aito ystävällisyys ja ystävyys. Se on se, mikä lopulta käteen jää.
Lopuksi vielä kokoelma muutamista mielettömistä tyypeistä, joiden kanssa tiemme ovat ristenneet tämän reissun aikana. Huima kiittää, kumartaa ja jatkaa matkaa sydän entistä avoimempana – kiitos näiden ihmeellisten ihmisten.
Balin perheemme ja huikeat Markun ja Tanjan tervetuliaisbileet Tonin ja Soran uudella villalla. Tuona iltana bailattiin aamuun asti.
Tapasimme Aden ja hänen ihanan perheensä lauttamatkalla Banda Acehista Pulau Wehille. Juttelimme kymmenisen minuuttia ja vaihdoimme yhteystietoja. Ade ajelutti meitä ympäri kotikaupunkiaan ja kutsui meidät kotiinsa syömään Merri-vaimonsa kokkaamaa juhlaillallista. Lopuksi hän antoi kyydin lentokentälle.
Ihana saksalainen Deiter, joka viettää suuren osan vuodestaan Thaimaassa Prachuap Khiri Khanissa. Teimme Dieterin kanssa pyöräilyreissun vuorille, söimme illallista ja tietty nautimme punaviiniä rannalla. Tapaamme uudestaan jouluna.
Tapasimme ihanat Miljan ja Pasin matkalla Pulau Pangkorilta Kuala Lumpuriin. Vietimme mahtavat pari päivää yhdessä ja sovimme, että jatkamme Suomessa siitä, mihin Kultsi Lumpukassa jäimme.
Mahtava Swan, jonka ravintolassa kävimme syömässä Pulau Pangkorilla. Mies oli innokas valokuvaaja ja soitteli kaikki kaverinsa läpi kysellessään paikkaa Mikon kameran huollolle. Swan halusi meidän maistavan hänen ravintolansa bravuureja, eikä hän suostunut ottamaan ylimääräisistä annoksista maksua. Olemme edelleen yhteydessä Facebookissa.
