Monthly Archives

lokakuu 2017

Hyppää pois

Ylistyslaulu ihmisille

sunnuntai, lokakuu 29, 2017

Jos näitä asioita ei olisi tapahtunut meille itsellemme, emme ehkä uskoisi niitä todeksi.

Reissussa olemme oppineet sen, ettei ihmisten hyväntahtoisuudella, ystävällisyydellä ja vieraanvaraisuudella ole mitään rajoja. Emme oikein tajua, mitä hyvää olemme tehneet ansaitaksemme tällaista. Huima tyytyy olemaan nöyrän kiitollinen ja ennen kaikkea onnellinen.

Seuraavassa siis muutamia esimerkkejä siitä, millaisia tyyppejä olemme kuluneen puolen vuoden aikana tavanneet.

Prichettin perhe

Tapasimme Tasmaniassa leirintäalueella hobartilaisen perheen, jonka kanssa juttelimme leirinuotion ääressä viiniä maistellen. Perheenisä Murray totesi ennen nukkumaanmenoa, että aamulla meille olisi tarjolla aito tasmanialainen aamupala. Ja niinpä me kömmimme campervanistamme Prichettien leiriin syömään pekonia, munia ja paahtoleipää Vegemite-levitteellä.

Ennen lähtöämme vaihdoimme yhteystietoja. Murray pyysi meitä ottamaan yhteyttä, jos tulisimme reissullamme Hobartiin.

Hieman hämyisessä kuvassa Huiman lisäksi Murray, Sue ja perheen nuorin poika Kyle. Lautasilla Pavlova-kakkua ja juomana kylmää kaljaa. Kyllä kelepasi!

Viestittelimme heille paria päivää myöhemmin, että saapuisimme Hobartiin. Murray kutsui meidät kotiinsa syömään tavallista kotiruokaa, joka osoittautui vimpanpäälle laitetuksi lammaspaisti-illalliseksi. Perheenäiti Sue oli jopa valmistanut gluteenitonta kakkua keliaakikko-Mikkoa ajatellen. Illallisen jälkeen katsoimme australialaista jalkapalloa, joimme olutta ja juttelimme politiikasta, urheilusta, kulttuurista ja kotimaistamme.

Kun teimme lähtöä, perheenisä Murray ehdotti, että me voisimme jäädä heidän luokseen yöksi sen sijaan, että palelisimme pakussamme. Perheen toinen poika oli tyttöystävänsä luona ja yksi makuuhuone oli siis tyhjä. Otimme tarjouksen vastaan kiitollisina. Sue petasi vierassängyn ja siellä me sitten nukuimme lämpöpeiton alla kuin kuninkaalliset. Aamulla meille tarjoiltiin aamupalaa ja saimme vielä läksiäislahjaksi keksejä ja Vegemitea.

Halasimme pitkään ennen lähtöä. ”Olette perhettä”, Murray totesi. ”Teillä on täällä aina paikka, jonne tulla.”

Mikä parasta, Prichettit suunnittelevat nyt ensimmäistä reissuaan Eurooppaan – ja tietty Suomeen.

 

Jungle Jammin

Pulau Wehilla Sumatralla tapasimme leveästi hymyilleen nuoren miehen nimeltä Ricky. Hän näppäili kitaraa ja Mikko kertoi olevansa rumpali. ”Tulkaa illalla ravintolaan. Siellä on tyttö, joka osaa laulaa. Ehkä voisimme jammailla yhdessä”, Ricky sanoi. Me menimme ja tapasimme Rickyn lisäksi Santin. Jo sinä iltana me neljä muodostimme tiiviin nelikon.

Tuntui kuin olisimme tunteneet toisemme aina.

Ricky vei meidät kotikyläänsä Lampuukiin tapaamaan äitiään. Ricky ja hänen äitinsä olivat niitä harvoja, jotka selvisivät Lampuukin kylän täysin tuhonneesta tsunamista hengissä.

Pulau Wehilta kotoisin oleva, mutta nykyisin Berliinissä asuva Santi oli lomailemassa perheensä luona, joten hänellä oli aikaa näyttää meille kotiseutujaan. Kävimme ihmettelemässä aktiivisen tulivuoren kaasuja ja saaren isoimmassa kaupungissa Sabangissa syömässä.

Kävimme pyörähtämässä myös Santin lapsuudenkodissa, jossa meidät vastaanotti Santin isäpuoli, Papi. Äiti oli vielä tuolloin pyhiinvaellusmatkalla Mekassa. Papi ei puhunut juurikaan englantia, mutta Santin avustuksella saimme selville, että hän on melkoinen kalamies. Siitä se ajatus sitten lähti. Papi otti meidät kahdesti mukaansa kalastamaan. Saalista ei tullut juuri nimeksikään, mutta se ei menoa haitannut. Opimme kalastamaan kuin paikalliset ja pääsimme näkemään saaren mereltä käsin.

Kalastamassa Papin ja Santin kanssa.

Eräänä iltana Santi sai ajatuksen, että voisimme viettää yön läheisellä autiolla rannalla. Ricky hankki teltat ja me hommasimme pientä purtavaa nuotion ääressä nautittavaksi. Papi heitti meidät veneellä rannalle ja pystytimme leirimme siihen, turkoosin meren äärelle villin viidakon siimeksen.

Makoilimme rannalla ja kuuntelimme Rickyn kitaraa kirkasta tähtitaivasta tuijotellen. Se oli maagista.

Yksi huikeimmista kokemuksista oli, kun Santi ja hänen sisarensa Eka pyysivät meidät mukaansa paikallisiin häihin. Pukeuduimme parhaimpiimme ja minä laitoin paikallisia tapoja kunnioittaakseni päähäni huivin. Häät olivat meille molemmille iso kokemus. Ensin saimme herkullista ruokaa, sitten pääsimme poseeraamaan hääparin kanssa ja saimme fiilistellä juhlien viihteestä vastanneen kylän vanhimman ladyboyn karaokelaulantaa.

Meihin suhtauduttiin sellaisella lämmöllä, jota emme kumpikaan olleet aiemmin kokeneet. Halauksia, poskisuudelmia, selfieitä, kehuja… Siinä alkoivat savolaisten posket punoittaa kaikesta ystävällisyydestä.

Oli suuri kunnia päästä poseeraamaan hääparin kanssa virallisissa potreteissa.

Lähtöä edeltävä päivänä Santi järjesti meille ihanan yllätyksen. Lähdimme koko perheen voimin autiolle rannalle. Perillä grillasimme tuoretta tonnikalaa, kävimme snorklaamassa, otimme nokosia riippumatoissa, juttelimme, nauroimme ja nautimme toistemme seurasta.

Perhepäivä autiolla saarella.

Kun lähdönpäivä sitten koitti, meitä saattamassa oli kymmenen hengen seurue. Santin Mujut-täti oli opetellut sanomaan englanniksi, että tulee ikävöimään meitä.

Itkimme hyvästejä jättäessämme. Teki aidosti kipeää lähteä. Se tuntui hullulta, kun ajatteli, että vietimme Pulau Wehilla vain kolme viikkoa. Siinä ajassa meidät otettiin uskomattomalla tavalla osaksi perhettä ja yhteisöä. Sellainen jättää tietynlaisen ihmisen sieluun. Muiston, jonka voi kaivaa esiin aina, kun usko maailmaan ja ihmisiin horjuu.

Santi ja Malla löysivät toisistaan sielunsiskot. Kuvassa myös Mujut-täti, Mikko sekä Malla-, Salla ja Halla -nimiset kissanpennut.

Lim ja Chong

Malesiassa Melakassa ihastuimme kaupungin aamutoriin. Menimme sinne kahville myös lähtöaamunamme. Ryystimme sumppejamme, kun pöytäämme istuutui paikallinen mies, Chong. Juttelimme hetken niitä näitä ja kohta myös hänen vaimonsa Lim liittyi seuraamme. Kerroimme Suomesta ja he kertoivat paikallisesta kulttuurista ja omista kiinalaisista juuristaan.

Matkalla ympäri Melakaa. Olemme vaihtaneet pariskunnan kanssa kuulumisia sähköpostitse. Kutsu Melakaan Limin ja Chongin luokse on kuulemma ikuisesti voimassa.

Puolen tunnin juttelun jälkeen pariskunta ehdotti, että he voisivat näyttää meille kotikaupunkiaan. Hyppäsimme pienen punaisen auton kyytiin ja niin sitä mentiin. Tunnin ajelun jälkeen pysähdyimme kahvilaan maistelemaan malesialaista kahvia ja syömään lounasta. Kun yritimme maksaa, pariskunta kieltäytyi. ”Te olette meidän vieraitamme”, kuului perustelu.

Lopuksi saimme kyydin majapaikkaamme. Lim juoksi läheiseen ravintolaan ja kävi ostamassa meille soijavanukasta ja -maitoa evääksi matkalle. ”Ja jos tarvitsette kyydin bussiasemalle, soittakaa meille”, hän sanoi eväät ojentaessaan.

Jäimme katsomaan onnekkuudestamme hämmentyneinä, kun Lim ja Chong heiluttivat meille pienestä punaisesta autostaan ja kaasuttivat pois. Miten tuollaisia ihmisiä voi olla olemassa?

 

Sydän auki

Kuulostaako kaikki tämä teidänkin mielestänne liian uskomattomalta ollakseen totta?

Ja miettikää, tuossa on vain murto-osa kaikesta kohtaamastamme ystävällisyydestä. Sitä on tullut vastaan kaikkialla, joka päivä, eri muodoissa isompina ja pienempinä eleinä. Se on ollut ihmisten täysin pyyteetöntä halua tehdä toinen ihminen onnelliseksi. Taka-ajatuksetonta, epäitsekästä, pelkkää hyvyyttä.

Rehellisesti sanottuna en tiedä, olemmeko olleet vain pirun onnekkaita, että matkallemme on osunut näin fantastisia tyyppejä.

Uskon kuitenkin, että osansa on sillä, miten olemme itse suhtautuneet tapaamiimme ihmisiin ja ympäröivään maailmaan. Olemme hymyilleet paljon, olleet aidosti kiinnostuneita tapaamistamme tyypeistä ja keskustelleet ja kyselleet paljon. Olemme uskaltaneet tehdä ensimmäisen siirron ja mennä juttelemaan ihmisille. Olemme pitäneet silmämme auki ja sanoneet pääsääntöisesti kyllä uusille kokemuksille.

Tärkeintä kai on, että olemme pitäneet sydämemme avoimina ja suhtautuneet asioihin, kulttuureihin ja ihmisiin niin ennakkoluulottomasti kuin olemme osanneet. Se on tuntunut olevan toimiva resepti.

 

Mainittakoon vielä, että kokemuksemme ovat saaneet meidät miettimään, miten itse suhtaudumme uusiin tuttavuuksiin. Tekisimmekö me samoin kohdatessamme täysin ventovieraan ihmisen Helsingissä? Ostaisimmeko hänelle eväitä ja tarjoaisimme illallista? Ajeluttaisimmeko ympäri kotikaupunkiamme? Kutsuisimmeko hänet kotiimme ja tarjoaisimme yösijan?

Olemme tulleet siihen tulokseen, että meillä ja monilla muilla suomalaisilla on paljon oppimista vieraiden ihmisten ja vieraiden kulttuurien kohtaamisessa. Meillä on tavoitteena palauttaa kokemamme ystävällisyys ja vieraanvaraisuus universumille, kun palaamme Suomeen. Se vaatii varmasti omalta mukavuusalueelta poistumista, mutta on taatusti sen arvoista.

Sen olemme oppineet, että mikään tässä elämässä ei ole arvokkaampaa kuin toisten ihmisten kohtaaminen, aito ystävällisyys ja ystävyys. Se on se, mikä lopulta käteen jää.

 

Lopuksi vielä kokoelma muutamista mielettömistä tyypeistä, joiden kanssa tiemme ovat ristenneet tämän reissun aikana. Huima kiittää, kumartaa ja jatkaa matkaa sydän entistä avoimempana – kiitos näiden ihmeellisten ihmisten.

Balin perheemme ja huikeat Markun ja Tanjan tervetuliaisbileet Tonin ja Soran uudella villalla. Tuona iltana bailattiin aamuun asti.

Tapasimme Aden ja hänen ihanan perheensä lauttamatkalla Banda Acehista Pulau Wehille. Juttelimme kymmenisen minuuttia ja vaihdoimme yhteystietoja. Ade ajelutti meitä ympäri kotikaupunkiaan ja kutsui meidät kotiinsa syömään Merri-vaimonsa kokkaamaa juhlaillallista. Lopuksi hän antoi kyydin lentokentälle.

 

Ihana saksalainen Deiter, joka viettää suuren osan vuodestaan Thaimaassa Prachuap Khiri Khanissa. Teimme Dieterin kanssa pyöräilyreissun vuorille, söimme illallista ja tietty nautimme punaviiniä rannalla. Tapaamme uudestaan jouluna.

Tapasimme ihanat Miljan ja Pasin matkalla Pulau Pangkorilta Kuala Lumpuriin. Vietimme mahtavat pari päivää yhdessä ja sovimme, että jatkamme Suomessa siitä, mihin Kultsi Lumpukassa jäimme.

Mahtava Swan, jonka ravintolassa kävimme syömässä Pulau Pangkorilla. Mies oli innokas valokuvaaja ja soitteli kaikki kaverinsa läpi kysellessään paikkaa Mikon kameran huollolle. Swan halusi meidän maistavan hänen ravintolansa bravuureja, eikä hän suostunut ottamaan ylimääräisistä annoksista maksua. Olemme edelleen yhteydessä Facebookissa.

Indonesia Matkalla Yleinen

Demoninen paratiisisaari Nusa Penida

keskiviikko, lokakuu 25, 2017

Nyt korvat auki sinä, joka vihaat Balia tai olet vältellyt saarta turistilaumojen takia. Sinulle on olemassa paikka, joka sijaitsee aivan Balin kainalossa, mutta on täysin eri maailmasta. Se on aito paratiisi.

On aidosti uskomatonta, että massat eivät ole vielä löytäneet Nusa Penidan valkoisia hiekkarantoja, turkoosina hohtavaa merta ja käsittämättömiä näköaloja. Käynnissä olleiden bungalow-rakennustyömaiden perusteella ennustamme, että tilanne tulee muuttumaan nopeasti. Mene siis nyt – ennen kuin on liian myöhäistä.

Huiman demoninen leijailu. Taustalla näkyy ärhentelemään ryhtynyt Agung-tulivuori. Liekö pahojen henkien tekosia?

Lauttamatka Balilta Penidalle kestää vain puolitoista tuntia, mutta jo satamaan saapuessa tuntuu kuin olisi tullut toiseen maailmaan. Ei turisteja, ei matkamuistokojuja, ei hälinää. Tulijan ottavat vastaan vain turkoosina kimmeltävä meri ja jylhinä kohoavat viidakkoiset vuoret.

Penidalle pääsee sekä Sanurista turistiveneillä (13 euroa ja matkankesto noin tunti) että satamakaupunki Padang Baista autolautalla (2,5 euroa ja noin kaksi tuntia). Arvannette, kummanko vaihtoehdon Huima valitsi. Vinkkinä vielä, että autolautalle saa mukaan oman skootterin kolmen euron lisämaksulla. Meillä ei ollut mukana alkuperäistä rekisteriotetta, pelkästään kopio siitä, joten jouduimme jättämään räpättimen rantaan. Penidalta saa onneksi vuokrattua skoottereita kohtuulliseen hintaan.

Hitaat ihmiset hitaalla lautalla.

Satamakylä Sampalanista löytyy muutamia majoitusvaihtoehtoja, mutta maisemat ovat hienompia hieman kauempana. Huima suosittelee ottamaan välittömästi alle skootterin ja matkaamaan itärannikkoa Ped-nimisen kylän suuntaan. Itse majoituimme Banana Guesthousen bungalowissa, jonka partsilta avautuivat mielettömät näkymät merelle. Varasimme paikan Agodasta ja se kustansi 20 euroa yöltä. Parempiakin majapaikkoja varmasti löytyy, kun jaksaa etsiä.

Mikko ja saaren miehekkäin skootteri.

Penidalla on mielenkiintoinen ja jokseenkin kuumottava historia. 1500-luvulla balilaiset uskoivat, että Nusa Penida oli pahojen henkien ja mustan magian vallassa. Saarta hallitsi pelätty I Macaling -niminen demoni, jonka uskottiin lähettävän sairauksia ja muita vitsauksia Balille. Kun Balia kohtasi useampi vastoinkäyminen, kuningas päätteli suuressa viisaudessaan, että kyse oli Penidan demonista, joka oli saanut liikaa valtaa. Niinpä hän lähetti pappeja Nusa Penidalle tekemään pyhiä toimituksia ja palauttamaan hyvän ja pahan tasapainon. I Macalingin he vangitsivat temppeliin, joka on paikallaan yhä edelleen.

Penida ei puhdistuksista huolimatta tullut kovinkaan suosituksi balilaisten silmissä. Niinpä siitä tehtiin 1700-luvulla vankiensijoituspaikka. Uskotaan, että monet saaren nykyisistä asukkaista ovat vankien jälkeläisiä.

Ehkä ne demonit saivat sittenkin Huiman valtaansa…

Liekö tummanpuhuva historia syynä siihen, miksi Nusa Penida on jäänyt kehityksessä vuosikymmeniä Balin ja Lembonganin taakse. Huima ei yrityksistä huolimatta löytänyt merkkejä demoneista tai mustasta magiasta, mutta demonihan on edelleen vangittuna pieneen temppeliinsä. Ties mitä tapahtuisi, jos se pääsisi takaisin valtaan… Ehkä jotakin samankaltaista kuin Ameriikan luvatussa maassa.

Söimme ensimmäisenä iltana Gallery-nimisessä ravintolassa, jonka omistaa britti Mike. Hän saapui Nusa Penidalle seitsemän vuotta sitten ja oli yksi ensimmäisistä saarella säännöllisesti vierailleista länkkäreistä .

– Seitsemän vuotta sitten täällä ei ollut lainkaan turismia. Ei ravintoloita, ei majapaikkoja. Kaikkien teiden varret olivat täynnä merilevää, jota paikalliset kasvattivat ja kuivasivat auringossa.

Miken pitämä Gallery-ravintola on käymisen arvoinen. Ruoka on hyvää ja mestassa myydään paikallisten tekemää taidetta ja käsitöitä.

Mike kertio, että muutama vuosi sitten merilevän kasvattamisesta tuli mahdotonta, kun merenpinta nousi yllättäen (jälleen kerran loistava osoitus siitä, että ilmastonmuutos on pelkkä myytti). Monet paikalliset jäivät ilman elantoa. Sen jälkeen saaren asukkaiden on ollut pakko keksiä muita tulonlähteitä ja se on osittain kiihdyttänyt turismin nousua.

– Viimeisen kahden vuoden aikana kehitys on ollut nopeaa. Saaren teitä on päällystetty uudelleen ja tänne on rakennettu useita bungalow-kyliä ja muutamia hotellejakin.

Living the slow life. Parasta on pysähtyä pienten kylien warungeihin hörppäämään tsumpit ja seuraamaan verkkaista elämänmenoa.

Myös Mike ennustaa, että turismin määrä Penidalla tulee vain kasvamaan. Hän toivoo, että saari pysyisi siitä huolimatta rauhaa ja luontoa rakastavien paratiisina. Ainakin toistaiseksi elämä saarella pyörii paikallisten, ei turistien, ehdoilla. Sopii siis savolaisille puskajusseille.

Saaren saa parhaiten haltuun skootterilla. Penidan tiet ovat hyväkuntoisia muutoin, paitsi länsirannalla sijaitseville Angel’s Billabongille ja Broken Beachille suunnatessa. Uskomme kuitenkin, että nuokin tiet tullaan päällystämään uudelleen pikapuoliin. Japanilaisia turisteja kärrättiin jo nyt paikalle nelivetoautoilla.

The baddest ass of the island.

Saaren kiertää skootterin selässä päivässä, mutta parasta on varata kierrokselle muutama päivä, jotta maisemista ehtii nauttia kunnolla. Edullista bungalow-majoitusta ja majataloja löytyy ympäri saarta. Näin mekin olisimme tehneet, jos emme olisi jo varanneet Banana Bungalowsista majoitusta koko reissulle. Me vietimme Penidalla kolme päivää, joka oli auttamattoman lyhyt aika. Ole sinä viisaampi!

Itärannikolla asuvat saaren viimeiset merileväviljelijät, joten siellä pääsee näkemään, millaista elämä Nusa Penidalla oli vain muutamia vuosia sitten. Idästä löytyy myös valtavaan luolaan rakennettu hindutemppeli Giri Putri, joka on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Kun matkaa jatkaa, tie kääntyy kohti saaren keskiosaa ja nousee mutkitellen vuorten päälle. Maisemat ovat mielettömiä.

Temppeliluolassa hindukasteen mystisissä jälkimainingeissa.

Tie kieputtelee vuorten lomassa ja halkoo monia pieniä kyliä, joissa paikalliset elävät edelleen maanviljelyksestä. Kylien lapset vilkuttavat innokkaasti ja juoksentelevat skootterin perässä. Kaikesta huomaa, että Penidalla turistit eivät ole vielä jokapäiväinen näky. Kyliin kannattaa ehdottomasti pysähtyä kahville, lounaalle tai vaikkapa pelaamaan lentistä kylän lasten kanssa, kuten allekirjoittanut. Paikalliset ovat erittäin mukavaa porukkaa, vaikka englantia on turha odottaa kuulevansa. Leveällä hymyllä ja kohteliaalla käytöksellä pääsee pitkälle.

Kylien lapset olivat mahtavinta hetkeen. Sen energian kun voisi purkittaa.

Etelän rantaviiva on täynnä toinen toistaan huikeampia näköalapaikkoja. Nusa Penidan kalliot kohoavat merenpinnasta yli sadan metrin korkeuteen. Aivan rantaviivan tuntumassa sijaitsee Seganing-niminen vesiputous, jolla emme valitettavasti ehtineet käydä. Perkeleen kireä aikataulu, never again.

Etelästä löytyy myös viimeinen palanen Nusa Penidan alkuperäistä sademetsää, joka oli Huiman ehdoton lemppari. Tembeling-niminen ikivanha metsä ja korkeiden kallioiden suojassa oleva samanniminen ranta ovat kuin suoraan satukirjasta. Sademetsän läpi kulkee pieni polku, mutta maisemista saa enemmän irti, kun skootterin jättää päätien varteen ja kävelee rantaa kohti. Lopuksi matkan rasitukset voi puhdistaa iholtaan rantaan muodostuneessa peilikirkkaassa luonnonaltaassa. Huiman jäsenet eivät uskaltautuneet altaaseen, sillä meidät valtasi ääretön loiskammo. ”Jotain persmatoja sieltä kuitenkin saa”, taisi kuulua perustelu.

Sademetsän takaa paljastuu järjettömän upea ranta. Me olimme ainoita paikalla, enkä usko, että rannalla joutuu lähitulevaisuudessakaan väistelemään selfietikkuja.

Saaren tunnetuimmat nähtävyydet löytyvät lounaasta. Yli satametrinen kallionkieleke Kelingking Beach tarjoaa Nusa Penidan huikeimmat puitteet auringonlaskun seuraamiselle. Angel’s Billabong ja Broken Beach ovat suosituimmat kohteet, minkä huomaa selfietikkujen määrästä. Luonnon muodostama ääretönallas ja romahtanut jättimäinen luola ovat silti ehdottomasti näkemisen arvoisia – oli sitten selfietikkuja tai ei.

Maisemat ovat pohjois-savolaisittain sanottuna murakoita.

Saaren suosituin ranta on idässä sijaitseva suojaisa Crystal Bay, mutta sielläkään ei ole ihmisiä ruuhkaksi asti. Rannalta pääsee snorklaamaan suoraan elämää kuhisevalle koralliriutalle. Nusa Penida on tunnettu paholaisrauskuistaan, mutta meren leppoisia jättiläisiä nähdäkseen snorklaajan tai sukeltajan pitää ottaa venekyyti Manta Bay -lahdelle. Huimalla oli suunnitelma toteuttaa mantasnorklaus, mutta uni vei voiton. Ei olisi pitänyt nauttia useita huurteisen kylmiä Bintangeja riippumatossa kellien ja merta tuijotellen. Nääh, oli se sen arvoista.

Kylänraitti ja hauska sattumus. Edellä menee äiti, takana poika ja taaimmaisena isoäiti. Poika käveli mummonsa kanssa, mutta meidät nähdessään mummo alkoi tanssia ja höpsötellä kameran edessä. Poikaa alkoi nolottaa ja hän kiihdytti nopeasti askeleitaan. Mummo vaan nauroi ja jatkoi kulkuaan luuta kädessä tanssien.

Nusa Penida on edelleen villi, vapaa ja kesyttämätön. Se on seikkailijan ja luontoa rakastavan rentoilijan paikka. Meille se oli taivas Balin ruuhkiin verrattuna.

Meillä on suunnitelmana palata Penidalle ja nauttia saaresta ainakin pari viikkoa. Sekään ei todennäköisesti riitä mihinkään. Kuten Mike asian totesi, monet tulevat saarelle pariksi päiväksi, mutta jäävät kuukausiksi. Mies itse rakastui Penidaan niin pahanpäiväisesti, että jäi sinne pysyvästi. Huima ymmärtää sataprosenttisesti tuon päätöksen.

Nusa Penida on yksinkertaisesti helevetin hieno paikka.

Huima on kuin Nusa Penida: villi, vapaa ja selfietikuton.

Huiman hehkutukset

SYÖ: Gallery, Jungle Warung ja Penida Minang Beach

JUO: Penida Coladassa on kuulemma hyviä drinkkejä, mutta ne olivat liian kalliita meille. Mene kyläkauppaan ja osta kylmää Bintangia. Toimii.

YÖVY: Meidän majapaikkamme suurin plussa oli näköala, mutta muutoin mesta oli vähän kaukana kaikesta. Tsekkaa Agoda tai mene yksinkertaisesti paikanpäälle ja kysele suosituksia.

NÄE: Ehdottomasti Tembeling Forest, luonnon ääretönallas Angel’s Billabong ja romahtanut luola Broken Beach, auringonlasku Kelingking Beachilla (varaa mukaan hyvät kengät, jotta pystyt kävelemään alas jyrkkää, rannalle johtavaa polkua).

Merenelävät grillataan Jungle Warungissa kuivaneilla kookospähkinän kuorilla. Ruoka oli namiskuukkelia ja edullista.

Hyppää pois Indonesia Yhteiskunta

Mitä olen oppinut islamista

lauantai, lokakuu 14, 2017

Sielunsisko Santi.

Siellä rankaistaan raipaniskuilla, jos pitää julkisella paikalla kädestä. Homot kivitetään kuoliaaksi. Naiset kulkevat nöyrinä miesten perässä huiveihin verhottuina.

Tuota kaikkea Google tiesi kertoa Sumatran pohjoiskärjessä sijaitsevasta Acehista. Aceh on muuhun Indonesiaan verrattuna erittäin uskonnollinen alue, jossa on voimassa islamilainen sharia-laki. Länsimaisesta näkökulmasta sharia vaikuttaa konservatiiviselta ja vanhoilliselta ja jopa ihmisoikeuksia rikkovalta järjestelmältä.

Me teimme googlettelun jälkeen nopeasti sen johtopäätöksen, ettei paikka ollut meitä varten. No spank you, taisin heittää raipaniskuista luettuani.

 

Pari viikkoa myöhemmin katselin Sabangin kylän vanhinta ladyboyta. Seurasin, kuinka hän sulki silmänsä ja latasi kaikki tunteensa karaokeballadin viimeiseen kertosäkeeseen.

Olimme saaneet kutsun acehilaisiin häihin ja olimme juhlien ainoat ulkomaalaiset. Paikalla oli parisataa ihmistä, siis koko kylä. Naiset olivat sonnustautuneet parhaimpiinsa, huulipunien sävyt valittuna tarkasti huivien mukaan. Miehet näyttivät skarpeilta kauluspaidoissaan ja hääpari kuninkaallisilta säkenöivissä asuissaan. Söimme paljon hyvää ruokaa, nauroimme vedet silmissä, jammailimme karaoken tahdissa, otimme teinien kanssa selfieitä ja saimme mummoilta lämpimiä halauksia.

Kesken häiden minut valtasi syyllisyys. Olimme melkein jättäneet tulematta koko paikkaan omien ennakkoluulojemme takia. Ajatus vihlaisi syvältä.

Acehilaiset häät olivat kokemus, jota kumpikaan meistä ei tule koskaan unohtamaan.

Se, mitä ei tunne, pelottaa.

Länsimaissa islam tuntuu olevan tällä hetkellä kirosana ja synonyymi terrorismille. Mielestäni on paitsi epäreilua myös idioottimaista tuomita koko uskonto ja ihmisryhmä tuntematta kumpaakaan lainkaan. Väitän, että monet rasistisia kommentteja laukovista ja rajoja kiinni vaativista tyypeistä eivät ole koskaan tutustuneet islamiin tai keskustelleet muslimin kanssa. Toivon, että he näkisivät sen vaivan, ja muodostaisivat mielipiteensä omien kokemustensa perusteella. Google, keskustelupalstat ja huhupuheet kun eivät ole koko totuus, vaan usein kaukana siitä.

Pelko ja ennakkoluulot kulkevat käsi kädessä, kuten olemme saaneet itsekin huomata. Mekin turvauduimme tietämättömyydessämme Googleen ja olimme siksi lähellä missata yhden ihanimmista paikoista koko reissullamme. Onneksi saimme sosiaalisen median kautta suosituksia, joiden rohkaisemana uskalsimme suunnata Acehiin.

Haluamme jakaa kokemuksemme islamista, muslimeista ja sharia-laista, jotta pelot ja ennakkoluulot eivät hallitsisi keskustelua. Todettakoon kuitenkin, että nämä ovat vain meidän kokemuksiamme ja hyvin rajallisia sellaisia. Toisten kokemukset voivat olla hyvin erilaisia (ja haluamme kuulla myös niistä).

Totuus sijaitsee kai jossain raipaniskujen ja ladyboyn välimaastossa – ja se on jokaisen löydettävä itse.

Teinitytöt ovat aina teinityttöjä – olipa maa, valuutta tai uskonto mikä tahansa. Voi sitä hihityksen ja selfieiden määrää.

Muslimit eivät ole yksi homogeeninen joukko

Balilla tapaamamme surffiopettaja Geko on muslimi, mutta hän ei juurikaan rukoile, käy moskeijassa tai noudata muutenkaan sharia-lakia. ”Jokaisella on oma tapansa olla muslimi”, Geko sanoi, kun keskustelimme uskonnosta. ”Voin päättää itse, millä tavalla uskonto on osa elämääni. Se on henkilökohtainen juttu.”

Acehissa tilanne on hieman toinen. Aceh edustaa islamin tiukinta muotoa. Sharia-laki velvoittaa kaikki alueen ihmiset (myös ei muslimit) käyttäytymään ja pukeutumaan tietyllä tavalla. Useimmat muslimeista noudattavat myös islamin viittä peruspilaria, eli he esimerkiksi rukoilevat viisi kertaa päivässä. Uskonto on luonnollinen ja iso osa jokapäiväistä elämää.

Acehkaan ei ole niin yksiulotteinen kuin saattaisi olettaa. Tapasimme useita acehilaisia muslimeita, jotka eivät rukoilleet tai noudattaneet pukeutumissääntöjä. He kertoivat avoimesti kokevansa arvostelua valintojensa takia yhteisön taholta. Mitään kovin vakavaa sääntöjen rikkominen tai ”huonon muslimin leima” ei ollut onneksi saanut aikaan. Valinnanvapaus on siis olemassa, vaikkakin se on Acehissa huomattavasti kapeampi kuin muualla Indonesiassa.

Kaikki tapaamamme muslimit ovat olleet kuitenkin samanlaisia siinä, miten he ovat suhtautuneet meihin ja elämään yleensä. He ottavat vieraat vastaan avosylin, ovat hyviä keskustelijoita ja kuuntelijoita, puhuvat vaikeistakin asioista harvinaisen avoimesti ja toivovat muille ihmisille lähtökohtaisesti vain hyvää.

Häissä meidät otettiin vastaan avosylin.

Uskonto antaa lohtua

Acehin ihmiset ovat käyneet läpi maanpäällisen helvetin. Ennen tsunamia alueella käytiin sotaa kolmekymmentä vuotta. Acehin itsenäisyyttä vaatineet ryhmät ottivat yhteen Indonesian hallituksen kanssa tuhoisin seurauksin. Sota päättyi vasta vuonna 2005 Martti Ahtisaaren johtamissa rauhanneuvotteluissa.

Tsunami tuhosi vuonna 2004 Acehista kokonaisia kaupunginosia ja kyliä. Tapasimme ihmisiä, jotka olivat perheensä tai koko sukunsa ainoita eloonjääneitä. He olivat menettäneet kaiken, ihan kaiken. Sitä tietoa vasten voi hyvin ymmärtää, miksi ihmiset kääntyivät katastrofin jälkeen jumalan puoleen. Monelle se oli ainoa keino pysyä järjissään ja kiinni elämässä.

Rukoilu viisi kertaa päivässä tuntui meistä vaivalloiselta ja aikaa vievältä. Kysyimme asiasta tapaamiltamme muslimeilta ja he kertoivat, että rukoileminen on heille kuin terapiaa tai meditaatiota. Se tarjoaa hetken rauhoittumiselle ja antaa lohtua ja rohkeutta.

Banda Acehissa tapasimme Aden, joka kutsui meidät kotiinsa illalliselle.

Islam on rauhan uskonto

On äärimmäisen surullista, että islam rinnastetaan terrorismiin. Eniten sitä mieltä ovat varmasti muslimit itse. Tapaamani acehilaisnainen, joka asuu nykyisin Berliinissä, kertoi, ettei enää uskalla käyttää huiviaan Saksassa. ”Päälleni syljetään”, hän kertoi kokemuksistaan.

Kaikki muslimit, joiden kanssa keskustelimme islamista, korostivat, että islam on rauhan uskonto. He alleviivasivat, että islam hyväksyy muut uskonnot ja kunnioittaa niitä. Siltä myös meistä tuntui, sillä emme kokeneet minkäänlaista syrjintää kristinuskon tai ateismin takia.

Tosiasiassa islam eroaa kristinuskosta ja juutalaisuudesta vain vähän. Kaikilla on sama jumala, mutta hieman eri käsitykset profeetoista ja muista yksityiskohdista. Kaikkien uskontojen ytimessä on lähimmäisen rakkaus ja pyrkimys hyvyyteen – ja noita arvoja tapaamamme muslimit tuntuivat toteuttavan myös käytännössä.

Hymyilimme Acehissa vietetyn kuukauden aikana niin paljon, että posket alkoivat loppukuusta krampata.

Avoimuutta ja vieraanvaraisuutta

Oletimme, että sharia-lakia noudattava yhteiskunta olisi sulkeutunut ja vanhoillinen. Me saimme kokea kuitenkin sellaista ystävällisyyttä, että välillä suorastaan häkellyimme. Meidät kutsuttiin häiden lisäksi ihmisten koteihin syömään, kalastamaan ja grillaamaan suvun kesken ja bailaamaan musliminaisten kanssa. Olimme aina tervetulleita ja meihin suhtauduttiin sellaisella lämmöllä, että poskia alkoi välillä kuumottaa. ”When you are happy, I’m happy”, kuulimme useampaan otteeseen.

Toki teimme oman osamme ja kunnioitimme paikallisia tapoja ja sharia-lakia pukeutumisellamme ja käytöksellämme. En tiedä, millaista suhtautuminen olisi ollut, jos olisimme kekkaloineet kadulla shortseissa ja pussailleet yleisellä paikalla.

Tapaamiemme muslimien avoimuus hämmästytti. Puhuimme uusienkin tuttavuuksien kanssa vaikeista aiheista, kuten tsunamista, uskonnosta, rakkausasioista ja perheongelmista. Keskusteleminen tuntui luontevalta, eikä sen suurempia tabuja tullut vastaan. Ehkä juuri siksi muodostimme parissa viikossa aitoja ystävyyssuhteita.

Malla ja hurmaava mummo Mujut. Hän itki, kun lähdimme. Ja niin itkimme mekin.

Nyt on teidän vuoronne.

Kommentoikaa ja kertokaa, millaisia ovat teidän kokemuksenne islamista ja muslimeista. Millaisiin kulttuurieroihin olette törmänneet? Entä mikä on ollut samanlaista? Oletteko saaneet huomata, että ennakkokäsitykset ovat olleet täysin vääriä?

Hyppää pois

Your wave is waiting – aloita surffaaminen Balilla

sunnuntai, lokakuu 8, 2017

WOHOOOOO I’M THE KING OF THE WOOOOOORLD!

Leonardo DiCaprion kuuluisaksi tekemä huudahdus on liian dramaattinen lähes joka tilanteessa, mutta ei yhdessä. Kun sain ensimmäisen kunnon aaltoni, minun teki mieli huutaa pelkästään tuota lausetta. Mielipuolisen lujaa ja epäeroottisesti tuulettaen.

Se, että hetken ajan meri oli minun leikkikenttäni, sai aikaan käsittämättömän upean ja samalla vaarallisen koukuttavan tunteen. Ymmärsin sillä hetkellä, miksi surffaamisesta tulee monille koko elämä.

Kerrataanpa vielä, miten tähän päässäni eeppiseksi elokuvakohtaukseksi muodostuneeseen tilanteeseen päädyttiin.

Kaksi Saimaan liplatuksiin tottunutta savolaista kävelivät rempseästi Balin Kuta Beachille, rannalle joka sopii aaltojensa ja hiekkapohjansa puolesta täydellisesti aloitteleville surffareille. Hetkessä rimeleissä oli kiinni niin surffiopettajia, korukauppiaita kuin tukanletittäjiäkin. Kuta kun on upea ranta, mutta se on myös pahimman luokan turistihelvetti.

Savolaiset olivat kuitenkin päättäneet pitää päänsä kylmänä ja kulkea pitkin rantaa edullisinta surffiopetustarjousta metsästäen. Tapahtuneessa oli kaikki ainekset loistavaan tosi-tv -sarjaan. Se oli jotakin Tuuri- ja Jethro-realityjen väliltä: Mikko hikoili kuin Vesa Keskinen darrassa ja minä yritin tinkiä hinnoista jututtamalla surffiopettajia kuin turkulainen asuntokauppias. Kaunis mielikuva, vai mitä?

Loputtomilta tuntuneiden tinkimistalkoiden jälkeen Savon Jethro ja Vesa saivat tarpeekseen kuumuudesta ja siirtyivät palmujen varjoon nauttimaan kylmää Cola-juomaa. Mukavan oloinen nuorimies tarjosi meille paikat pöydästään ja kertoi nimekseen Geko. Pian meille selvisi, että myös hän oli surffiopettaja. Tykkäsimme miehestä heti, sillä hän ei turhia tuputtanut tai tyrkyttänyt. Lopulta Geko teki meille tarjouksen, johon olimme tyytyväisiä: maksoimme päivän opetuksesta (2 kertaa 1–1,5 tuntia) ja laudoista noin 10 euroa per peppu. Sovimme heti, että homma ei jäisi vain yhteen päivään.

Tähän väliin hintavinkki! Älä maksa surffitunneista enempää kuin 250 000 bahtia ja ota selvää, mitä hintaan kuuluu. Me saimme kaksi opetustuokiota, monet tarjoavat samaan hintaan vain yhden. Tingi varsinkin silloin, jos aiot ottaa samalta opettajalta useammankin opetuskerran.

Olimme surffanneet aiemmin Portugalissa viitisen vuotta sitten, joten opetus piti aloittaa nollasta. Kävimme perusasiat läpi rannalla ja sen jälkeen siirryimme veteen, vauva-aalloille. Vauva-aallot ovat niitä vaahtopäisiä aaltoja, jotka ovat jo murtuneet.

Pääsimme Mikon kanssa molemmat heti ensimmäisellä yrittämällä laudan päälle ja Geko oli tyytyväinen näkemäänsä. Tunnin vauva-aaltoilun jälkeen hän totesi, että pitäisimme tauon ja siirtyisimme sen jälkeen oikeille aalloille. Katsoimme Mikon kanssa toisiamme pelonsekaisin tuntein. Oikeat aallot olivat toki kokeineille surffareille pieniä, mutta Saimaan norppien näkökulmasta jättimäisiä (isoimmillaan noin 1,5 metrin korkuisia).

Eipä siinä. Mutustelimme nasi gorengia ja seurasimme, miten kokeneet surffarit leikkivät aalloilla. Miten helpolta se näyttikään! Ja sitten huomasimme avuttoman aloittelijapolon kömpelön softboardinsa kanssa, jota aallot rankaisivat armottomasti. Vain lauta pulpahti pintaan, kun tyyppi menetti tasapainonsa aallon harjalla.

Sanotaanko näin, että kaikki ne luulot, mitä meillä oli itsestämme aamusession jälkeen, karisivat nopeasti oikeilla aalloilla. Saimme kokea meren voiman ja armottomuuden. Puolen tunnin jälkeen olimme uupuneita ja valmiita korjailemaan kolhiintunutta itsetuntoamme kylmällä Bintangilla.

Todettakoon, että oppimisprosessi ei ole kivuton. Meri rankaisee kaikista virheistä. Mikon kohdalla kävi niin, että hän mursi kylkiluunsa toisena surffipäivänä. Mikon uimataidot eivät olleet vielä tarpeeksi vahvat isojen aaltojen vauhtiin. Pari onnistumista, mutta enemmän niitä kertoja, kun aalto heitti laudan ympäri ja vei miehen pesukoneeseen.

Minulta homma sujui piirun verran paremmin, mutta välillä sain mereltä turpaan niin, että tuntui. Opin kuitenkin sen, mistä surffaamisessa on kyse. Siinä pitää osata lukea merta. Ja voin kertoa, ettei se ole ollenkaan helppoa ihmiselle, joka on kasvanut tyynten vetten äärellä.

Ensinnäkin, aloittelevan surffaajan pitää nähdä, ovatko aallot hänelle sopivat. Geko teki tämän puolestamme ja ilmoitti meille tilanteen joka aamu. Suosittelemme samankaltaista järjestelyä myös muille, sillä aloittelijan ei kannata lähteä pelleilemään liian isoille aalloille.

Toiseksi, surffaajan pitää nähdä, mistä ja milloin mereen kannattaa mennä. Ei ole ollenkaan kivaa jäädä murtuvien aaltojen alle ison laudan kanssa. Ohjeena on kohdistaa laudan pää suoraan aaltoon ja pyörähtää itse laudan alle suojaan, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Ajoittamalla sisäänmenon oikein välttyy turhalta taistelemiselta. Homma menee näin: tulee pari isompaa aaltoa, joiden jälkeen meri on tasainen kuin uima-allas. Silloin pitää liikkua ripeästi aaltojen murtumiskohdan taakse. Murtumiskohta voi muuttua yllättäen, joten surffarin pitää jatkuvasti tarkkailla merta. Opin toki tämänkin kantapään kautta.

Kolmanneksi, pitää tietää, mikä aalto kannattaa ottaa ja mistä kohtaa. Geko teki tuon työn vielä puolestani. Lisäksi hän työnsi minulle lisävauhtia, jotta pääsin paremmin aaltojen matkaan. Kun aallolle pääsee, pitää ”lukea aaltoa ja tuntea sen liikkeet”, kuten Geko asian ilmaisi. Ja sen oppii vain toistamalla samaa uudelleen ja uudelleen. Mahdollisimman monta kertaa.

Vaikka meri kohteli kovin ottein ja homma tuntui välillä mahdottomalta, surffaaminen koukutti meidät molemmat. Kun homman jujusta saa pikkuisenkin kiinni, alkaa väistämättä janota lisää. Silloin saa maistaa, millaista on olla koko maailman kuningas.

On tärkeää valita tarkkaan ranta ja opettaja, sillä noilla tekijöillä on iso merkitys sille, millainen kokemus ensimmäisestä surffikerrasta muodostuu.  Kuta Beach ja Geko ovat molemmat loistavia vaihtoehtoja, jos olet suuntaamassa Balille. Löydät Gekon yhteystiedot täältä.

Gekosta tuli meille parissa kuukaudessa oikea ystävä ja Kuta Beachista rakas paikka. Sinne palaamme vielä, ehyin kylkiluin ja entistä innokkaampina oppimaan meren salat ja aaltojen kesyttämisen jalon taidon.

Kelly Slaterin sanoin: Surfing is like mafia, once you’re in, you’re in.

Hyppää pois

Kaksin aina kauhiampi

keskiviikko, lokakuu 4, 2017

Läpystä vaihto. Sellaista oli elämämme Helsingissä.

Mikko aloitti työt kuudelta tai seitsemältä, minä yhdeksän aikoihin. Minä vietin arki-illat treeneissä, Mikko usein kavereiden kanssa tai valokuvausta opiskellen. Viikonloppuisin Mikko matkasi kotikaupunkiimme Varkauteen treenaamaan bändinsä kanssa tai muualle Suomeen keikkailemaan. Minä pelasin talvisin lentopallopelejä ja kesäisin beach volley -turnauksia.

Yhtälöstä voi ehkä päätellä, että yhteinen aikamme oli kortilla.

Kaaduimme iltaisin samaan sänkyyn ja vietimme toki mahdollisimman paljon aikaa yhdessä niinä viikonloppuina, kun kummatkin olivat kotona. Eipähän ainakaan ehdi kyllästyä toisen lärviin, naureskelimme usein.

Ei ollut yllättävää, että monet läheisistämme olivat aidosti huolissaan siitä, miten parisuhteemme selviäisi vuoden pituisesta reissusta. ”Lähdette varmaan eri suuntiin jo Bangkokin lentokentällä”, eräs perheenjäsen totesi puoliksi vitsillä.

Rehellisesti sanottuna asia mietitytti meitäkin. Siksi puhuimme aiheesta paljon ennen lähtöä ja pohdimme, miten varmistaisimme homman toimivuuden sekä ylä- että alamäissä. Loppujen lopuksi elämää ei voi kuitenkaan suunnitella etukäteen. Pitää vaan hypätä ja luottaa siihen, että ote pitää vapaapudotuksessakin.

Reissua on takana nyt neljä ja puoli kuukautta ja olemme edelleen parisuhteessa ja vieläpä erittäin onnellisessa sellaisessa. Pientä kinastelua on aika ajoin ilmennyt, mutta syynä ovat olleet joko nälkäkiukku, väsymys tai niiden yhdistelmä. Homma on toiminut niin hyvin, että olemme itsekin olleet yllättyneitä.

Uskon, että Huiman reissuonnen takaajana ovat nämä viisi asiaa:

 

Luottamus

Minulla ja Mikolla molemmilla on aiempaa kokemusta siitä, millaista on olla suhteessa, jossa ei ole luottamusta. Tiedoksi teille, jotka ette tiedä: se on täyttä helvettiä. Siksi päätimme jo suhteen alkuvaiheessa, että luottamus on meille tärkein yksittäinen asia parisuhteessa. Olemme onneksi molemmat ehtineet tehdä virheitä menneisyydessä ja oppineet niistä.

Jos luottamusasiat eivät ole kunnossa suhteessa ennen lähtöä, homma ei muutu yhtään auvoisammaksi reissussa. Luottamus näet antaa vapauden nauttia reissusta ja elämästä niin yhdessä kuin erikseen. Kun luottaa kumppaniin, voi antaa hänelle tilaa olla ja hengittää. Koska reissussa tarvitsee myös sitä omaa aikaa.

 

Huumori

Siinä vaiheessa, kun paskat törähtävät housuun keskellä miljoonakaupungin ruuhkaa, ei auta kuin nauraa.

Pitkässä reissussa sattuu ja tapahtuu. On hienoa, että kaikki kokemukset voi jakaa toisen kanssa. Parasta on kuitenkin se, että kaikille sattumuksille voi nauraa yhdessä. Mikään ei auta pääsemään vaikeista tilanteista yli niin tehokkaasti kuin huumori.

Meillä on Mikon kanssa yksinkertaisesti helvetin hauskaa yhdessä. Saamme toisemme nauramaan, hölmöilemme, tanssimme Beyoncé-tyyliin joka ilta hampaita harjatessa. Olemme toistemme parhaita ystäviä.

 

Arvomaailma

En koskaan voisi olla ihmisen kanssa, joka ei jaa samoja arvoja kanssani. Solidaarisuus ja liberaalit arvot ovat meille molemmille kaiken perusta. Nuo arvot ohjaavat kaikkea sitä, miten suhtaudumme elämään, ihmisiin ja tähän matkaan.

Uskomme tasa-arvoon, solidaarisuuteen ja yksilönvapauteen. Haluamme kohdata jokaisen ihmisen ainutkertaisena yksilönä ilman ennakkoluulojen raskasta viittaa.

 

Luonteenlaatu

Olemme Mikon kanssa monessa suhteessa vastakohtia. Mikko on harkitsevainen, rauhallinen ja huolellinen, minä puolestani olen nopea liikkeissäni, hypersosiaalinen ja hutiloiva. Kun olemme lähdössä johonkin, minä hikoilen toppatakki päälläni eteisessä, kun Mikko vasta sovittelee piilolinssejä silmiinsä vessassa.

Tärkeintä on, että olemme lähtökohtaisesti positiivisia ihmisiä, hymyilemme paljon ja suhtaudumme ihmisiin ja asioihin myönteisesti. Ominaisuus on osoittautunut erityisen tärkeäksi reissussa ja vienyt meidät uskomattomiin paikkoihin. Olemme perusluonteeltamme rentoja elämästä nauttijoita. Rakastamme fiilistellä ruokaa, auringonlaskuja, snorklatessa näkemiämme kaloja ja erityisen hyviä vessareissuja. Kyllä, vessajutut ovat tärkeä osa Huiman arkea.

 

Hyväksyminen ja joustaminen

Vastakohdat täydentävät toisiaan, sanotaan. Se, että hyväksyy toisen kokonaisuudessaan – vikoineen kaikkineen – on mielestäni terveen parisuhteen kulmakivi. Toista voi yrittää muuttaa mieleisekseen, mutta se ei tule päättymään kauniisti.

Totta kai kumppanissa on piirteitä, jotka ärsyttävät. Reissussa nuo piirteet tulevat välillä esiin liiankin vahvasti, kun kaksi ihmistä viettää liian monta tuntia kolmen neliön kokoisessa hostellihuoneessa. Se, että hyväksyy ne ärsyttävätkin piirteet, on todellista rakkautta. Ja se vaatii joustavuutta ja kykyä kompromisseihin – niin myötä- kuin vastoinkäymisissä ja erityisesti 40 asteen helteessä rinkat selässä.

Loppusanat: kumppanin kanssa reissussa oleminen voi olla joko parasta maailmassa tai yhtä helvettiä. Lopputulos riippuu täysin siitä, millainen suhde on. Paskaa parisuhdetta eivät pelasta sen paremmin vauva, uudet verhot kuin pitkä matkakaan.

Valitkaa siis (matka)kumppaninne huolella. That’s what we did.