Isi, älä mene.
Muistan tuon hetken edelleen kivuliaan selvästi. Olin 11-vuotias ja viettämässä kesälomaa isäni luona. Olin nähnyt heti aamupalalla isin silmistä, että hän oli juonut. Olin oppinut erottamaan hänen katseessaan eron jo yhden oluen jälkeen.
Isi horjui ja yritti saada sandaaleja jalkoihinsa. Itkin polvillani hänen edessään niin lohduttomasti kuin vaan lapsi osaa. Rukoilin, uhkailin, huusin, anelin. Hän hoippui sanaakaan sanomatta ohitseni ja lähti kohti lähikuppilaa.
Mikään ei estänyt isiä juomasta, ei edes hänen ainoa lapsensa.
Isäni ei ollut paha ihminen eikä huono isä, vaan alkoholisti.
Isi oli paras tuntemani tyyppi: hauskin, kekseliäin, taiteellisin, rohkein, vahvin. Ihailin häntä ja rakastin viettää lomani hänen luonaan. Hän opetti minut ajamaan autolla, luistelemaan hokkareilla ja tekemään jousipyssyn katajasta. Hänen kanssaan nukuimme kesät teltassa mökin pihalla, ravustimme ja tuulastimme. Jaksoin kuunnella isin keksimiä luonto-ohjelmahahmoja loputtomiin. Hän oli kuin yhden miehen Putous.
Humalassa isi muuttui toiseksi ihmiseksi. Älykkäästä ja nokkelasta miehestä tuli hidas ja ylimielinen.
Isi ei koskaan juonut päästäkseen hiprakkaan, vaan tavoitteena oli änkyräkänni. Kaikki alkoi aina yhdestä oluesta mökillä tai lonkerosta terassilla. Pari päivää myöhemmin hän joi heti herättyään viinaa.
Isi yritti tosissaan pysyä selvinpäin silloin, kun minä olin hänen luonaan. Se oli myös äidin ehto. Useimmiten isi onnistuikin tsemppaamaan lomani ajan, mutta ei aina. Kun isäni vanhemmat tajusivat tilanteen, he tulivat hakemaan minut luokseen. Muistan vieläkin, kuinka hirvittävältä tuntui, kun näin isin itkevän lähtöäni. Ymmärsin jo tuolloin, että isi oli sairas. Minulla oli koko ajan järjetön huoli hänestä.
Opin pelkäämään isin kuolemaa jo varhain. Isi sanoi minulle joskus humalapäissään, ettei eläisi yli nelikymppiseksi. Se jäi painamaan pienen tytön sydäntä.
Kun olin isin luona syyslomalla vuonna 2000, hän halusi soittaa minulle itselleen tärkeän kappaleen. Se oli Stratovariuksen Forever. Uskon, että jollain tasolla isi tiesi lopun olevan lähellä.
Isi kuoli sairaskohtaukseen muutamaa kuukautta myöhemmin.
Olen alkoholistin tytär. Uskon, että suhteeni alkoholiin on siksi erilainen kuin monella muulla.
Olen miettinyt usein, kannanko samaa riippuvuusgeeniä kuin isäni. Pitäisikö minun huolestua juomisestani? Juonko liian usein? Liian paljon? Jossain vaiheessa yritin muistella, milloin olin viimeksi viettänyt viikonlopun täysin selvinpäin, ilman yhtään alkoholiannosta. En osannut sanoa. Se huolestutti.
Olen miettinyt myös sitä, pohtivatko muut juomistaan samalla tavalla kuin minä. Kaikki eivät ole alkoholistin lapsia, mutta riippuvuus elää geenien lisäksi kulttuurissamme. Alkoholismi on kansallissairaus, joka koskettaa jokaista suomalaista jollakin tasolla.
Alkoholistin tyttärenä toivon, että yhä useampi miettisi suhdettaan alkoholiin. Ehkä sitä kautta aiheesta pystyttäisiin käymään hiljalleen avointa ja järkevää keskustelua, jossa ei tarvitsisi pelätä tiukkapipon leimaa tai juopon mainetta. Tuntuu, että alkoholisteiksi luetaan vain puiston penkeillä nuokkuvat ”tosiammattilaiset”. Alkoholiongelma voi syntyä niin viinalla kuin samppanjallakin.
Uskon, että suomalaista juomakulttuuria ei muuteta alkoholiveroa nostamalla tai Tallinnan viinarallia rajoittamalla. Kuten niin monessa muussakin asiassa, muutoksen pitää lähteä meistä itsestämme.
Miksi kulkisimme isiemme jalanjäljissä, kun voimme oppia heidän harha-askelistaan?
20 Comments
I feel you.. tv; alkoholisti – perheen tytär, joka ei itsekään sylje lasiin, mutta kokee että oma homma on hanskassa 🙂
Täydellisesti sanottu 🙂
Täällä myös samantyylisen kokemuksen omaava alkoholistin lapsi. Oma isäni kyllä myös selkeästi nykypäivänä rankattaisiin alkoholistiksi vaikkakin sitä lapsena ja nuorena aikuisena pitkään koitin muuksi ymmärtää. Kävihän isäni koko ajan töissä ja teki pitkän ja kunniakkaan työuran valtiolle. Silti vapaa-aika kului kosteiden parissa ja vaikutti pitkälti myös perheemme vapaa-ajan viettoon. Isäni harvemmin oli humalapäissään kovin ärsyttävä, ennemminkin muuttui rennommaksi ja sosiaalisemmaksi kuin selvinpäin. Ilman alkoholia kovin pidättäytynyt ja joskus perhettä kohtaan melko äreäkin. Tätä samaa kaavaa taidan joltain osin toteuttaa itsekin. Olen myös hänen kuolemansa jälkeen paljon miettinyt perheenjäsenen alkoholismin vaikutuksia itseeni ja todennut sillä olevan todella merkittävän vaikutuksen siihen mitä itse olen tänä päivänä. Mikään mukiinsylkijä en todellakaan ole itsekään ja se toisinaan myös pelottaa. Oma alkoholikäyttäytyminen on tosin sidonnaista sosiaalisiin tilanteisiin, koskaan en kotona esim yksinolessani ota mitään, aina on päästävä sitten baariin asti. Isäni ei koskaan lähtenyt kuppiloihin istumaan vaan joi kotona samalla jotain nikkaroiden. Loppuillasta kuitenkin aina aika kovassa kunnossa. Teini-ikäisenä käytin tätä alkuillan leppoisaa mielialaa aina hyväkseni ja kinusin rahaa milloin mihinkäkin, ensimmäiseen opiskelija-asuntooni ostetut pesukone ja sohva käytiin mm hakemassa isän ollessa kesälomalla ja kännissä. Hän myös osasi näppärästi kiristää minua jos halusin autoa illaksi lainaan, mäyräkoira oli tuotava takaisintullessa kun äitini ei suostunut kaupasta kaljaa kantamaan. Ihan lapsena äitini piilotteli viinapullon jämiä vaatehuoneeseeni piiloon jottei isä heti lauantaiaamuna alottaisi jämäpullosta juomista, hän varmaan ajatteli ettei kännikala muistaisi onko pullo tullut vedettyä yöllä tyhjäksi. Päällimmäisenä omaa alkoholinkäyttöä hillitsee tietenkin työt sekä harrastukset, taidetaan olla jopa saman lajin harrastajia kanssasi. Omaan olemukseeni isän alkoholismi on jättänyt tietynasteisen läheisriippuvaisuuden tunteen joka varmaan jollain tasolla kumpuaa turvattomuuden tunteesta lapsuudessa. Myös häpeä ja tietynlainen arkuus on tuttuja tunteita, ihan varmasti en osaa sanoa liittyvätkö suoranaisesti alkoholismiin. Isäni kuoli nopealla aikataululla kesällä 2013 maksasta löytyneisiin kasvaimen etäpesäkkeisiin, suoraa kasvainta ei koskaan ehditty edes diagnosoimaan, ilmeisesti jossain vatsassa se oli. Tämä kuolema on ollut itselleni todella ristiriitainen kokemus, sillä tavallaan hyvä ja vastuullinen isä aiheutti kuitenkin omalla toiminnallaan paljon henkisellä puolella haittaa koko perheelle, josta varmasti omalta osaltamme kärsimme jokainen jotenkin vielä tänäkin päivänä.
Olipa hieno ja koskettava kirjoitus. Meitä alkoholistien lapsia on tässä maassa järjetön määrä ja kaikki eivät varmastikaan tiedosta vanhempansa riippuvuuden ja mielenterveysongelmien vaikutusta itseensä. Olisipa mukavaa joskus tavata ja jutella kokemuksista kasvokkain – vaikkapa sitten tuopposen ääressä 🙂
Pari lohdutuksen sanaa: olet oikeassa, että alkoholistin tyttärenä suhteesi alkoholiin on vääristynyt ja kyllä, valtaosa meistä muista elää toisenlaista elämää. Toisekseen, ei ole mitään ”suomalaista” alkoholikulttuuria. Juutinrauman jälkeen koko Eurooppa on tasaisessa nousussa läpi viikon ja viikonloppuna yhtä naamat kuin täälläkin.
Kiitos kommentistasi. Lohdutusta en siitä kyllä etsimälläkään löytänyt, mutta ehkä pointtisi meni minulta yli hilseen.
Hieno kirjoitus! Tutun kuuloista, meillä ei tosin juotu aamulla, mutta alkoholin käyttö meni silti yli, ja olen tajunnut sen vasta aikuisena vaikka äitini sanoi jo kauan että isällä on ongelma. Olen oppinut että jos alkoholin käytöstä (juomamääristä, ylilyönneistä) tarvitsee käydä keskusteluja (siis perheen/ystävien/työpaikan kesken) niin silloin on ongelma.
Ja kyllä, olen miettinyt itse että onko minulla taipumusta tekemään alkoholista ongelma. En harrasta esim. tipattomia, minusta ne kielii alkoholiongelmasta, jos jostain pitää pitää kk tauko ja sitten vetää sen jälkeen kaksin käsin niin en vain ymmärrä miten se tarkottaisi mitään positiivista. Ja jokainen vkl ei kulu itsellä juhlien tai juoden, ja kavereita voi nähdä myös ilman että siihen liittyy tuoppi. En myöskään KOSKAAN ota krapularyyppyä. Juodessa luonteeni ei muutu, enkä kärsi morkkiksia, eikä juomisesta ole ongelmia läheisten tai työn kanssa, ei juodessa eikä selvinpäin. Näistä olen saanut vahvistuksen että en kärsi alkoholiongelmasta enkä ole siihen taipuvainen. Ja allekirjoitan kaiken liittyen juomakulttuuriin… Ero keski-eurooppaan on se että täällä juodaan tyhjään mahaan ja tarkoituksena päästä nousuun, kun muualla saatetaan humaltua ruokajuomista, ja toki ongelmaisia löytyy joka maasta, mutta tämä meidän kieltoyhteiskunta on glorifoinut alkoholin, esim anniskelualue-farssit yms. kaikki tukee sitä jalustalle nostoa. Ja veronostot… Toimiiko huumaisaineiden täyskielto miten? Aika huonosti, aina niitä on ollut ja tulee olemaan, ja salakähmäisyys tekee aineista (niinkuin alkoholistakin) tietylle tyypille nimenomaan päähänpinttymän ja houkutuksen. Äh, mutta se siitä lässytyksestä, päätetään kiitokseen hyvästä kirjoituksesta <3
Kiitos ihanasta kommentista!
Tosi hyviä nuo sinun toimintatapasi alkoholin auhteen. Mielestäni tuossa olisi hyvä muistilista kaikille suomalaisille, jotka alkoholia käyttävät.
Alkoholistin poika
Isäni on juonut aina ja juo edelleen. Itse olen valmistautunut että kohta on se päivä edessä kun ilmoitetaan että isäni on mennyttä. Jäin joskus lapsena isäni luo asumaan. Muistoissa on vieläkin ne yöt kun rappukäytävässä odotan isääni tulevan kotia kun itsellä avaimet unohtunut sisälle. Ja ne kerrat kun herään ja isä oli sammunut eteiseen.
Mitä tulee riippuvaisuus geeniin ni uskon että se on totta. Itsellä ja veljelläni ei ole alkoholi ongelmaa vaan se tulee meillä ilmi peliriippuvaisuutena. Itse saan siihen parhaillaan hoitoa…
Kiitos, että jaoit myös oman tarinasi. Nuo muistot syöpyvät syvälle, eivätkä varmasti häviä koskaan. Se, että joutuu huolehtimaan omasta vanhemmastaan, on niin kertakaikkisen väärin.
Hyvä Malla, tosi hyvä ja koskettava teksti, ja täytyy nostaa hattua kun uskalsit kirjoittaa noin arasta aiheesta omakohtaisesti. Mulla luojan kiitos ei ole samanlaisia kokemuksia, mutta ei tarvitse mennä kuin yksi polvi ylöspäin, ja niitä löytyy. Siitä syystä oon supertarkka alkoholin kanssa ja jo lapsena päätin, että en siihen koske. Se päätös on pitänyt, sillä tuo on ollut vain yksi syy muiden joukossa. Se on kuitenkin se helpoin perustelu, joka riittää hiljentämään ärhäkimmänkin kyselijän.
Oot niin kova, arvostan ihan hulluna!
Kiitos, ihana Inka! Alkoholismi koskettaa varmasti jollain tasolla jokaista suomalaista. Arvostan suuresti päätöstäsi! Alkoholittomuus ei varmastikaan ole aina ihan helppoa Suomen kaltaisessa maassa. Joudut todennäköisesti usein selittämään syitä päätöksesi takana.
Kiitos Malla! Koskettava tekstisi saa kyyneleet nousemaan silmiin. Vaatii ihan mieletöntä rohkeutta kirjoittaa noin omakohtaisesta ja raastavasta lapsuuden muistosta. Toivon koko sydämestäni Sinulle Malla, samoin kuin kaikille kanssasisarillesi/-veljillesi, voimia käsitellä noita kipeitä muistoja. Puhuminen/kirjoittaminen on varmasti paras lääke.
Ihania sanoja, ihana Piia ❤️ Olet super!
Kyllä tuli tippa linssiin. Omat vanhemmat tosin erosivat, kun olin pieni ja juurikin alkoholin takia. Harmi vaan, että alkoholiongelmaa oli myös äidilläni. Kuten myös tämän veljellä. Itseeni tämä on vaikuttanut ihan älyttömästi ja juomiseni on vaihdellut hirveästä biletyksestä tipattomuuteen. Nykyään ei enää oikein maistu. En ole absolutisti, mutta harvemmin maistuu ja sitä saa kyllä joskus selitellä. Rupeaa vaan väsyttämään ja humallun helposti. Myönnän, että humalaisten seurassa monesti ahdistaa ja tulee vältettyä välillä kaikenlaisia kekkereitä. Harvasta ihmisestä tulee minusta mukavampi juotuaan. Yritän myös olla tuomitsematta, mutta välillä juomista on vaikea ymmärtää. Ja kyllä, näitä asioita yritän ratkoa mm. terapiassa.
Mahtavaa, että olet hakenut apua. Olen joskus miettinyt sitä itsekin, mutta en ole vielä päässyt psykologin vastaanotolle. Äitini on alalla ja on sanonutkin joskus, että jokaisen pitäisi käydä jossain vaiheessa elämäänsä terapiassa – oli sitten varsinaisia ongelmia tai ei. Kiitos, että kerroit tarinasi. Arvostan sitä isosti ❤️
Tulin lukemaan matkakertomuksia, mutta löysinkin tämän. Kuten joku jo ylempänä totesi, ihan hullun rohkeaa, että kirjoitat tästä näin avoimesti!
Olen ystävilleni puhunut melko avoimesti molempien vanhempieni alkoholinkäytöstä, mutta varsinkin vanhemmiten olen alkanut varoa sanojani, kun olen huomannut miten yhteiskunta alkoholisteihin suhtautuu. Heitä pidetään luusereina ja selkärangattomina yhteiskunnan loisina, vaikka kyse on sairaudesta, joka juontaa juurensa todella pitkälle. Nykyään näen aina punaista, kun joku puhuu alkkiksista (tai narkkareista) ja alan selittämään, että nämä ihmiset ovat muuten sairaita, eivätkä takuulla käytä päihteitä ihan vain huvikseen ja yhteiskunnan varoilla elääkseen.
Isäni kuoli vuosi sitten raitistuttuaan liian myöhään. Kroppa oli liian rikki vuosien alkoholin runtelemasta elämästä, vaikka hänkin teki hienon uran ja eli vuosikymmeniä mukana ”normaalissa” arjessa. Se oli kova paikka ja hirveän huono omatunto soimasi, kun en nähnyt häntä useammin ja kun en kertonut hänelle, että annan anteeksi. Olimme puheväleissä onneksi, mutta emme olleet ehtineet käymään läpi menneitä.
Äitini suhteen pelkään pahinta. Hän jää muutaman vuoden päästä eläkkeelle ja aikaisemmat kokemukset toimettomasta arjesta eivät ole kovin hyviä. Yritän muistaa, että en voi häntä auttaa, mutta samalla olen vihainen isäni veljille, että he eivät pakottaneet häntä hoitoon. Ihmistä kun on vaikea pakottaa, jos ei edes ongelmaansa myönnä.
Nojoo, tulipa vuodatus, mutta I feel you. Vanhemman alkoholismi vaikuttaa lapseen todella paljon ja eräs samasta kohtalosta kärsinyt ystäväni on löytänyt paljon apua Alkoholistien aikuiset lapset -ryhmästä. Isoveljeni, joka itsekin kamppailee alkoholiongelman kanssa, on myös puinut näitä paljon terapiassa. Oma alkoholinkäyttöni pysyy aisoissa, vaikka normaalin 30-vuotiaan tavoin edelleen käynkin ulkona. Olen myös pohtinut riippuvuutta paljon, mutta toistaiseksi ainakaan alkoholi ei ole minulle lääke, vaan sosiaalinen juoma. Tämän eron olen huomannut verrattuna veljeeni, joka juo alkoholia stressiinsä. Kun kuitenkin molemmat vanhempani ja myös yksi isovanhemmistani oli riippuvainen, on minun oltava erityisen varovainen. Luultavasti lopetan alkoholinkäytön kokonaan sitten, kun saan lapsia.
Toivoisin Suomeen entistä avoimempaa alkoholikeskutelua, ettei äänessä olisi vaan jaanapelkoset toivomassa lisää vahvuuksia siihen kaljaan, jota äitini kantaa lähikaupasta kotiin. Minunkin pitäisi uskaltautua puhumaan julkisesti siitä, että kunnialliset vanhempani olivat ja ovat samanaikaisesti pahasti alkoholisoituneita, mutta siitä seuraava stigma on tietysti liian raskas kannettavaksi.
Tsemppiä sinulle!
Kiitos, että jaoit tarinasi <3 Kirjoituksesi nostatti monia muistoja ja ajatuksia. Tunnen myös suurta ärtymystä, kun alkoholisteista puhutaan yhteiskunnan loisina. Pelkkänä taakkana, ei ihmisinä lainkaan. Niin moni unohtaa, että päihdeongelma on vain oire.
Toivon, että jonain päivänä sinäkin voit puhua aiheesta avoimesti ilman pelkoa häpeästä ja leimaantumisesta. Taistellaan yhdessä sen puolesta, että alkoholismista puhuttaisiin yhä enemmän ja enemmän niiden suulla, joilla on siitä omakohtaista kokemusta.
Ihanaa alkavaa syksyä sinulle!
Täälläkin alkoholistin tytär, joka on myös isätön. Omani meni kesällä maksakirroosiin. Tuo Straton biisi on paha, minä kuuntelin sitä teininä todella paljon. Se on kumma, miten sitä rakastaa sitä juoppoa vanhempaa, vaikka he niin paljon pahaa saavat aikaa. Minäkin aina valmiina puolustamaan isääni. Kai sitä näki sen paremmankin puolen, niin ristiriitaista kuin se onkin.
Kirjottelen aiheesta ihan blogiakin: http://hirsitalonemanta.blogspot.fi/
Se repivä ristiriita on kyllä yksi kauheimmista jutuista alkoholistin lapselle (ja varmasti muillekin läheisille). Käynpä lukemassa tuon postauksesi heti, kun olen parempien nettiyhteyksien ulottuvilla. Osanotto suureen suruusi <3