Monthly Archives

heinäkuu 2017

Hyppää pois

Voiko arki olla juhlaa?

sunnuntai, heinäkuu 30, 2017

Arki, miten helvetissä sä löysit meidät?

AI LUOJA MITEN NYT VOI OLLA VASTA TIISTAI?

Olen päästänyt suustani kyseisen lauseen niin monta kertaa, että hävettää. Arjesta nariseminen on ollut lempipuuhaani. Sunnuntai-iltana alkava harrastus, jota voi jatkaa huoletta aina torstai-aamuun asti.

Minulle ja monille muille suomalaisille arki on tapa erottaa paska ajanjakso siitä ihanasta ja aidosta elämästä, jota kutsumme lomaksi tai viikonlopuksi. Odotamme perjantai-iltapäivää ja juhlapyhiä kuin hukkuva happea. Ja kun ah-niin-jumalainen vapaa-aika viimein koittaa, alamme välittömästi pelätä sen loppumista.

Toisin on muualla.

Arkea Balilla: roskien vienti.

Istuimme pari päivää sitten Kuta Beachilla ja juttelimme surffiopettajamme Gecon kanssa työnteosta. Muistelimme Mikon kanssa, kuinka uupuneita olimme 8-tuntisten työpäivien jälkeen ja kuinka raskaalta töihin meneminen tuntui maanantai-aamuisin. ”Olisit nähnyt ne silmäpussit”, sanoin merelle vakavana tuijottaen.

Gecoa ajatus kahdeksan tunnin työpäivistä ja vapaista viikonlopuista nauratti. Hän tulee rantaan aina aamuseitsemältä ja lähtee auringon laskettua iltakahdeksalta. Sama toistuu joka päivä, viikonpäivään tai vuodenaikaan katsomatta. Kysyin, miten helvetissä hän jaksaa tehdä niin paljon töitä. ”Tykkään työstäni. En tarvitse siitä lomaa”, Geco sanoi olkiaan kohauttaen.

Vastaus veti valittaja-suomalaiset aika hiljaiseksi.

Arkea Balilla: uhrilahjojen siivoaminen pihan temppeleistä.

Arjen käsite on siinä mielessä hassu juttu, että monessa maailman kolkassa sitä ei juurikaan tunneta. Ei ole arkea ja vapaa-aikaa, on vain elämää.

Köyhemmissä maissa ilmiö johtuu siitä, ettei ole muita vaihtoehtoja kuin tehdä töitä joka päivä aamunkoitosta iltahämärään. Ei ole varaa lomailla tai pitää edes lepopäiviä, jos haluaa maksaa vuokran ja syödä.

En ole osannut edes ajatella, että viikonloppu ja lomailu ovat ylellisyyksiä, joihin suurella osalla maailman väestöstä ei ole varaa. Tuntuu pöyristyttävältä ajatella, että olemme onnistuneet kääntämään tuonkin etuoikeuden negatiiviseksi jutuksi.

Emme osaa nauttia arjesta, kun meillä on vapaapäiviä, joita odottaa.

Mua väsyttääääää! Milloin se bussi oikein tulee? Kauanko vielä pitää oottaa?

Mielestäni meillä on paljon opittavaa siitä, kuinka Geco suhtautuu arkeen ja työntekoon. Haluaisin itsekin tehdä arjestani sellaista, etten tarvitsisi siitä lomaa.

Juttelimme asiasta Mikon kanssa ja päätimme, että – niin ärsyttävän kliseiseltä kuin se kuulostaakin – haluamme tehdä arjesta juhlaa. Myös siitä arjesta, joka koittaa, kun palaamme Suomeen.

Arkeen tropiikissa kuuluvat myös erilaiset eksoottiset puremajäljet.

Arki ja rutiinit löytävät meistä jokaisen, olimmepa missä päin muailmaa tahansa.

Joku saattaa ehkä kuvitella, että päivämme kuluvat rannalla löhöillessä, drinkkejä siemaillessa ja täydellistä rusketusta hioessa. Kyseisiä aktiviteettejakin olemme harrastaneet, mutta ne ovat häviävän pieni osa arjestamme. Reissaaminen kun ei tarkoita samaa asiaa kuin lomailu, ei lähellekään.

Mikko nukkuu aina suu auki. Siksi hän on saanut rakkaudella annetun lempinimen ”Kapakala”.

Heräämme joka aamu kahdeksan ja yhdeksän välillä. Herätyskello herättää, vaikka ei tarvitse nousta töihin. Pitkään nukkuminen on ihanaa lomalla, mutta pitkään sellaista ei jaksa. Tuntuu, että päivät menevät hukkaan, jos nukkuu puoleen päivään saakka. Sitä paitsi aamut ovat tropiikissa ihaninta ja lämpötilallisesti optimaalisinta aikaa.

Teemme joka aamu yhdessä aamupalaa. Rakastamme molemmat hitaita aamuja ja runsaita aamupaloja, joten on ihanaa, että saamme nauttia niistä täällä. Mikko paistaa munakokkelia, minä tuusailen hedelmiä ja puuroa. Olemme tottuneet reissussa pikakahviin, eikä Presidentin tummaa paahtoa osaa oikeastaan enää edes kaivata.

Katsomme aamupalaa syödessämme Ylen edellisen illan pääuutislähetyksen. Sen jälkeen paasaamme jonkin aikaa uutislähetyksen aiheista ja naureskelemme Suomen kesäsäälle.

Aamupalan jälkeen lähdemme usein salille, surffaamaan, pelaamaan beach volleyta tai lenkille. Yksi parhaista jutuista reissuarjessa on se, että pääsee treenaamaan aamupäivällä. Siitä olen unelmoinut pitkään.

Huima hikoilemassa Kuala Lumpurin Lake Gardens -puistossa. Loistava paikka lenkkeilyyn.

Täällä Balilla teemme iltapäivisin usein blogi- ja työjuttuja, katsomme Netflixiä ja urheilua tai luemme. Aikaa kuluu myös taloa siivoillessa, kauppareissuilla, pesulassa ja ruuhkassa skootterin selässä. Silloin tällöin käymme lähirannassa kävelemässä ja ihmettelemässä sitä, kuinka erilaista lomalla olevien turistien elämä on omastamme.

No pain no gain. Kuala Lumpurin edullisin sali oli myös paras. Gold Gymin kävijäkunta keskittyi selfieiden sijaan maksimipenkkiin.

Arkenne on erilaista nyt, kun olemme seitsemän viikkoa samassa paikassa. Aiemmin vietimme enemmän aikaa liikkeellä paikkoja kierrellen, kun tiesimme, että kohta täytyy jo vaihtaa kaupunkia. Emme silti ole juurikaan piitanneet turistinähtävyyksistä, vaan olemme koettaneet löytää paikkoja, joissa paikalliset viettävät aikaansa. Esimerkiksi aamutorit ovat loistavia paikkoja paikallisen elämänmenon näkemiseen.

Yksi päivän isoimmista rasteista on syöminen. Täällä Balilla kokkaamme jonkin verran itse, mutta muualla olemme luottaneet aasialaiseen katuruokaan. Se on halpaa ja lähes poikkeuksetta erittäin hyvää. Suosittelemme hawker-kojujen lisäksi myös iltatoreja, joissa herkkusuilta syöminen lähtee usein käsistä. Täällä Balilla saa erittäin edullista ja todella hyvää ruokaa pienistä warungeista.

Eikö ole varaa uima-altaalliseen hotelliin? Ei hätää! Monista kaupungeista löytyy maauimala, jossa aurinkoisista päivistä pääsee nauttimaan paikallisten kanssa. Kyseinen keidas sijaitsi Melakassa.

Menemme nukkumaan puolen yön maissa. Emme ole juurikaan bailanneet näiden kymmenen viikon aikana, koska baarissa rillutteluun ei ole budjetissamme varaa. Suomessa juhlimme tai kävimme ainakin yksillä lähes joka viikonloppu, mutta täällä samanlaiseen alkoholinkäyttöön ei ole mahdollisuutta. Eikä sitä oikeastaan edes kaipaa. Ei tarvitse nollata päätä, kun ei ole mitään nollattavaa.

Work work work work work work.

En valita enää siitä, että on tiistai. Totta puhuen en valita tällä hetkellä juuri mistään. Haluan muistaa tämän tunteen ja viedä sen mukanani Suomeen.

Vielä jonain päivänä haluan ajatella arjestani samoin Geco. Matka on kesken, but I’m getting there.

Suosittelen oman arjen tarkastelua myös muille. Elämä jää aika tyngäksi, jos tuntee olevansa elossa vain viikonloppuisin ja lomalla – tai suomalaisittain muutaman promillen humalassa.

Arjen voi saada tuntumaan juhlalta, eikä siihen edes tarvita promilleja. Siihen Huima tähtää.

Malesia Matkalla

Zombie-tunnelmaa Aasian Berliinissä – vinkit Penangiin

keskiviikko, heinäkuu 26, 2017

Odottamassa yöjunaa Thaimaasta Malesiaan. Muodostimme matkalaukkulinnakkeen muutamien muiden yhtä hullujen turistien kanssa, jotka odottelivat juniaan.

Yhden yön aikana voi matkustaa maailmasta toiseen. Siltä ainakin tuntui, kun astuimme yöjunasta Padang Besarissa. Olimme juuri ylittäneet rajan Thaimaasta Malesiaan, mutta tuntui kuin olisimme saapuneet toiseen ulottuvuuteen. Thaimaan lämpimät hymyt olivat vaihtuneet yön aikana zombie-elokuvista tuttuun aavemaiseen hiljaisuuteen.

Hiljaisuudelle oli syynsä. Malesia on muslimimaa ja tuolloin käynnissä oli muslimien pyhä kuukausi ramadan. Kyseisen kuukauden ajan muslimit paastoavat: he eivät syö tai juo mitään valoisan aikaan. Voitte kuvitella, että energiaa ei paaston aikana ole juuri mihinkään ylimääräiseen – ei esimerkiksi työntekoon tai kaupungilla liikuskeluun. Tätä Huiman torstit eivät luonnollisestikaan olleet ottaneet huomioon.

Hävettää myöntää, että me emme tienneet ramadanista (tai islamista yleensäkään) oikeastaan mitään Malesiaan saapuessamme. Mietimme jälkikäteen, että meidän olisi ehkä kannattanut tehdä pientä taustatutkimusta maasta, sen tavoista ja uskonnoista etukäteen. Otamme tästä onkeemme.

The Ramadan Effect: aavemaisen hiljaiset kadut ja zombi-elokuvien tunnelma.

Ensimmäinen kohteemme Malesiassa oli länsirannikolla sijaitseva Penangin saari, josta olimme kuulleet paljon ylistystä. Siellä on maailman parasta katuruokaa! Mieletöntä katutaidetta ja historiaa! Penang on Aasian Berliini! Odotukset olivat korkealla.

Perillä meitä odotti zombie-kaupunki. Joskus käytän jutuissani värikynää, mutta tässä asiassa en liioittele yhtään. Kaduilla ei liikkunut ketään, ei ristin sielua. Kerran tien yli pyöri tuulen mukana sellainen risupallero, joita näkee lännenelokuvissa. Pysäyttävin hetki oli, kun menimme sisään jättimäiseen ostoskeskukseen. Paikassa ei ollut ketään muuta meidän ja kahden vartijan lisäksi. Tervetulorobotin sanat kaikuivat tyhjillä käytävillä. Olin varma, että kohta selkääni hyppää joku, joka arvostaa tuoreiden aivojen aromia.

Zombiko se siellä?

Ihmiset putkahtivat koloistaan vasta pimeän laskeuduttua. Olimme innosta pinkeinä, kun näimme katuruokakojuista nousevat höyryt. Ruokalistaa tutkiessa innostus laski. Emme tajunneet annoksien nimistä mitään, emmekä osanneet päätellä edes ruokien ulkonäöstä, mitä annokset mahtoivat sisältää. Koetimme tuuriamme ja tilasimme curry meeta. Saimme kulhollisen mautonta lientä, riisinuudeleita ja outoja vetisiä palleroita. Menimme takaisin hostellille toivoen, että zombit olisivat jo lopettaneet kärsimyksemme.

Aivan kaikki muslimit eivät pitäneet lomaa ramadanin aikaan. Tämä setä pilkkoi lihaa, todennäköisesti nälkäkiukun voimalla.

Oudosta tunnelmasta huolimatta vietimme Penangissa viisi yötä, sillä hankimme sieltä kahden kuukauden viisumimme Indonesiaan. Tämä muuten vinkiksi muille Indo-viisumia hakeville: prosessi on moninkertaisesti nopeampi ja helpompi Penangissa kuin Kuala Lumpurissa. Meidän viisumimme valmistuivat päivässä, eikä konsulaatissa tarvinnut juurikaan jonotella.

Aasian kaupungeissa tyhjät kadut ovat harvinaista herkkua. Penangissa niistä sai nauttia yllinkyllin.

Pikkuhiljaa aloimme tottua tyhjiin katuihin ja nauttia kaupungin väljyydestä ja rauhallisuudesta. Kävimme testaamassa muutamia kahviloita, joiden kakut olivat syntisen ihania. Jatkoimme myös katuruoan testailua (yhdistettynä ruokalajien ahkeraan googletteluun) ja aloimme tottua malesialaisen keittiön makumaailmaan. Vaikka monet paikat olivat ramadanin takia kiinni, keksimme tapoja tappaa aikaa. Viihdytimme itseämme muun muassa kummitusmuseossa, joka oli rakennettu lähinnä aasialaisten turistien selfie-tarpeita varten.

Huima got a bit carried away. Kummitusmuseo oli luonnollinen jatkumo Penangin aavemaiselle tunnelmalle.

Yövyimme saaren vanhassa kaupungissa Georgetownissa keskellä pikku-Intiaa. Kiertelimme kiehtovaa ja karun kaunista Unescon maailmanperintökohteeksikin valittua kaupunkia, jollaista emme kumpikaan olleet aiemmin nähneet. Malesian monivaiheinen historia näkyy kaikkialla Georgetownissa: arkkitehtuurissa, kuluneissa kylteissä, kadunnimissä, ruokalajeissa. Kaikki vanha yhdistettynä mielikuvitukselliseen katutaiteeseen tekee Georgetownista paikan, jossa jokaisen Malesian matkaajan kannattaa ehdottomasti käydä – oli sitten ramadan tai ei. Aasian Berliini kuvaa kaupunkia osuvasti. Se on kiehtova yhdistelmä historiaa ja hipsteriyttä, siirtomaa-ajan jäänteitä ja raakakakkukahviloita, uusinta uutta ja todella vanhaa.

Peace out!

Emme varmastikaan päässeet näkemään Penangia parhaimmillaan, sillä ramadanin takia koko saaren muslimiväestö oli suureksi osaksi poissa kuvioista. Uskon, että normaalisti paikka muistuttaa vähemmän zombie-elokuvaa ja enemmän Berliiniä. Tekemistä ja näkemistä saarella riittää: esimerkiksi rantaloma, viidakkovaellus, vuorella kiipeily ja loputon temppelien ihmettely onnistuvat samalla maapalalla. Ainoastaan vesileikit kannattaa jättää väliin, sillä Penangin vesistö kuhisee meduusoja.

Georgetown tunnetaan nykyisin myös kekseliäästä katutaiteesta.

Onneksi emme luovuttaneet Penangin suhteen alkushokin aikana. Viiden päivän zombie-seikkailun jälkeen aivomme olivat yhä tallella ja mikä parasta, ne olivat ehtineet lämmitä Penangille.

Suosittelemme Penangia jokaiselle Malesian kävijälle. Sitäkin enemmän suosittelemme huolellista perehtymistä paikalliseen kulttuuriin, uskontoihin ja tapoihin ennen maahan saapumista. Kulttuurishokin voi välttää, kun tietää, mihin on menossa. Kun aivoja käyttää etukäteen, ei tarvitse pelätä niiden päätyvän pataan.

Georgetown, you got us in the end.

Huiman vinkit Penangiin

Syö: Georgetown on katuruoan mekka. Eniten kojuja löydät Lebuh Chulialta ja Lebuh Kimberleylta. Huiman mieleen olivat eniten paksussa soijakastikkeessa wokattu nuudeliannos mee koreng ja erikoinen jäähilejälkiruoka cendol. Myös lok lok -nimiset pikkusnacksit, jotka kypsennetään itse kiehuvassa vedessä, olivat Huiman herkkusuiden mieleen. Suosittelemme perehtymään malesialaiseen ruokakulttuuriin ja annosten nimiin etukäteen. Myös kaupungin lukuisat kahvilat kakkuvalikoimineen saavat Huiman suosituksen.

Teksen-niminen ravintola oli edullinen ja loistava. Sen maine lienee kiirinyt, sillä ravintolan edessä kiersi lähes aina jono nälkäisiä turisteja.

Juo: Love Lanelta ja sitä ympäröiviltä pikkukaduilta löytyy baari jos toinenkin. Useimmista saa ”osta 1 kalja, saat toisen kaupanpäälle” -tyyppisiä tarjouksia. Koska muslimit eivät pääsääntöisesti käytä alkoholia, paikallisia baareissa ei kiinalais- ja intialaislähtöistä väestöä lukuun ottamatta juurikaan näy. Georgetownissa tuoppia nostavat lähinnä nuoret reppureissaajat.

Yövy: Georgetownista löytyy paljon edullisia majataloja, joista monet sijaitsevat niin kutsutuissa ”heritage houseissa”, eli historiallisesti merkittävissä rakennuksissa. Me yövyimme Cocoa Mewsissä, yhdessä halvimmista majataloista. Paikan omistaja George oli erikoinen, mutta erittäin avulias tyyppi. Voimme suositella kyseistä paikkaa kaikille budjettireissaajille.

Kulje: Unohda taksit ja riksat. Saari on helppo ottaa haltuun paikallisbusseilla, jotka ovat halpoja, ilmastoituja ja helppoja käyttää.

Take the ride. Georgetown ja Penang ovat ehdottomasti näkemisen arvoisia paikkoja.

Hyppää pois

Vuodeksi reissuun – kuinka me sen teimme

lauantai, heinäkuu 22, 2017

Tiedättekö sen hymyn, kun joku luulee tietävänsä asiat paremmin kuin sinä? Se on sellainen mairea, empatiaa ja sääliä tihkuva virnistys, joka sanoo: Voi sinua, kun olet niin naiivi.

Olen nähnyt tuon hymyn parin viimeisen vuoden aikana useammin kuin osaan laskea.

Teimme päätöksen pitkästä reissusta noin kolme vuotta sitten. Silloin olimme molemmat juuri saaneet vakituiset työt. Meillä oli ihana vuokra-asunto Helsingin Vallilassa. Harrastuksia, ystäviä, paljon tekemistä. Elämä reilassa, voisi sanoa.

Moni kai ajatteli suunnitelmastamme kuullessaan, että tulisimme järkiimme ennemmin tai myöhemmin. Ettemme oikeasti olisi niin hulluja, että jättäisimme kaiken sen hyvän, jonka olimme onnistuneet saavuttamaan. Varmasti välillä epäilimme myös itse. Onneksi hulluutemme kantoi loppuun asti.

Siitä syystä haluan rohkaista kaikki teitä, jotka haaveilette samasta. Se on mahdollista.

Me emme ole rikkaista perheistä, emmekä ole voittaneet lotossa. Emme ole hardcore-reppureissaajia, jotka yöpyvät rannalla ja elävät viidakonantimista. Emmekä halua tipahtaa yhteiskunnan ulkopuolelle tai vältellä työntekoa loppuelämäämme.

Me olemme kaksi ihan tavallista tyyppiä. Olemme tehneet töitä, säästäneet rahaa ja lähteneet maailmalle. That’s it. Sinä pystyt samaan, jos haluat. Ripaus hulluutta riittää, kunhan on unelma ja suunnitelma sen toteuttamiseksi.

Ja ne itsetietoiset hymyt, ne hyytyvät kyllä, kun kone nousee ilmaan.

 

Tee päätös ja kerro siitä

Meidän kohdallamme päätös lähtemisestä syntyi itsestään.

Minulla unelma oli muhinut pitkään, Mikolle se selkiytyi kahden kuukauden reppureissun jälkeen. Syy lähtemiseen oli selvä: me molemmat halusimme nähdä maailmaa, tutustua uusiin kulttuureihin, tavata erilaisia ihmisiä, nähdä muita tapoja elää ja saada elämään uutta perspektiiviä. Halusimme selvittää, millaista oma elämä on ilman työaikoja, ilman velvoitteita ja ilman samanlaisena toistuvaa arkea. Lisäksi halusimme ottaa aikaa itsellemme ja toisillemme.

Pysyimme päätöksessämme, vaikka välillä tuntui järjettömältä taakalta hoitaa päivätyö ja järjestellä samalla kaikkea reissuun liittyvää. Välillä väsytti ja vitutti, mutta päämäärä pysyi mielessä niinäkin hetkinä.

Muistan elävästi sen hetken, kun otin tämän kuvan maaliskuussa. Olin töissä ja niin väsynyt, että silmiin sattui. Mietin, että katson tätä kuvaa sitten, kun olen jossain kaukana.

Kolmen vuoden ajan teimme oikeastaan kaiken lähtö mielessämme. Puhuimme päätöksestämme monille, mikä teki siitä konkreettisemman. Kävimme monia myöhäisillan keskusteluita, joissa meitä pyydettiin perustelemaan lähtöä. Ne olivat loistava tapa kirkastaa myös itselle reissun syitä ja päämääriä.

 

Tee konkreettinen suunnitelma

Tämä on se kohta, jonka itse kusimme.
Teimme konkreettisen to do -listan vasta puoli vuotta ennen lähtöä. Kun alkaa hoitaa päivätyön ja harrastusten ohella näin isoon irtiottoon liittyviä asioita, puoli vuotta on todella lyhyt aika.

Yksi välisuunnitelmistamme. Meillä plääni oli olohuoneen seinälle kiinnitettynä, jotta sitä tuli katsottua joka päivä.

Vahingosta viisastuneena suosittelen, että teet suunnitelman ja jonkinlaisen aikataulun heti, kun olet tehnyt päätöksen. Siitä voit seurata suoraan unelmasi toteutumista. Kuinka tyydyttävää onkaan vetää yli jokin tehty juttu listalta, kun tietää, mihin tehtävälistalla tähtää.

 

Ala säästää ja miettiä budjettia

Me säästimme erittäin hitaasti, karsimatta oikeastaan mistään.

Kolmessa vuodessa saimme kasaan noin 15 000 euroa. Summa olisi ollut helposti tuplasti suurempi, jos olisimme oikeasti kituuttaneet. Laitoimme molemmat säästöön aluksi 150 euroa kuussa, viimeisen vuoden aikana vähän enemmän. Summa oli sellainen, ettemme edes huomanneet sen puuttumista.

Aloitimme säästämisen klassisesti kahvipurkkiin. Kun koossa oli muutama tonni, perustimme yhteisen tilin. Kyseessä oli matalakorkoinen säästötili, mutta sijoittamalla rahat viisaasti olisi jälleen kerran voinut saada kokoon reilusti isomman potin. Meillä ei yksinkertaisesti ollut aikaa perehtyä sijoittamishommiin, vaikka pankista olisi varmasti saanut apua ja neuvontaa.

Kerrytimme säästöpottia mitä mielenkiintoisimmilla tavoilla. Pukkibisnes on paitsi tuottoisaa myös erittäin mukavaa hommaa.

Reissubudjetiksi muodostui lopulta noin 20 000 euroa. Se jäi siis puhtaasti reissurahaksi vakuutusmaksujen, rokotteiden ja muiden hankintojen jälkeen. Käytimme merkittävän summan rahaa muun muassa kamerakaluston ja läppäreiden hankkimiseen, joita tarvitsemme työhommissa. Vakuutus maksoi yhteensä noin 2 000 euroa ja molempien rokotteet lähemmäs 800 euroa.

Yritämme selvitä 40 euron päiväbudjetilla. Tuosta summasta maksamme kaiken, myös majoittumisen.

Lienee selvää, että kyseisellä rahalla ei paljoa juhlita. Jos jonain päivänä käytämme enemmän rahaa – esimerkiksi juomalla olutta mukavassa seurassa – seuraavana päivänä meidän on kituutettava.

Käytännössä budjettimatkaaminen on tarkoittanut sitä, että on ollut pakko poistua omalta mukavuusalueelta. Jos majapaikan lakanat ovat likaiset, sen kanssa on elettävä. Vaikka katukojujen hygienia epäilyttää välillä, on luotettava siihen, että paikalliset kokit tietävät, mitä tekevät. Turistialueiden baarit, ravintolat ja aktiviteetit näyttävät houkuttelevilta, mutta niihin meillä ei yksinkertaisesti ole varaa.

Työkaverit arvelivat, että saatan tarvita kyseistä opusta reissussa.

Tee oma säästösuunnitelmasi niin, että voit elää reissussa haluamallasi tavalla.

Toinen mahdollisuus on tehdä töitä reissun päällä. Me teemme yhden matkailujutun kuukaudessa, joskus ehkä jotakin ekstraa. Saamme muutaman hassun satasen kuussa, mutta pienessä budjetissa ja Aasian hinnoissa sellainen raha on jo tuntuva lisä. Reissaaja voi tehdä esimerkiksi vapaaehtoistöitä, joiden kautta majoituksen ja joskus ruoatkin saa ilmaiseksi. Monet tapaamamme tyypit ovat suositelleet Workaway-sivustoa, mutta muitakin samankaltaisia löytyy.

 

Jätä hyvästit oravanpyörälle

Työpaikasta luopuminen oli aidosti kova paikka meille molemmille.

Säännöllisestä ansiosta luopuminen pelotti ihan helvetisti, sen voin myöntää. Valvoin monet yöt miettien, mitä teen, jos rahat loppuvat. Mitä tapahtuu, kun reissu on ohi? Saanko enää töitä? Miltä tuntuu olla työtön?

Läksiäislahjani oli huikea. Ihania työkavereita on ikävä.

Vakipaikkojen jättäminen oli monien mielestä sulaa hulluutta. Onhan työ monelle yksi elämän tärkeimmistä jutuista. Tärkeää se on meillekin, mutta ei missään nimessä tärkeintä. Kun vaakakupissa olivat työ ja ison unelman toteuttaminen, päätös irtisanoutumisesta oli lopulta helppo.

 

Myy kaikki ylimääräinen

Luojalle kiitos fb-kirppareista. Aiemmin pelkäsin aaveeyyvee-helvettiä, mutta minun tapauksessani Facebookin kirppariryhmät toimivat paremmin kuin hyvin.

Myin ensin vaatteitani perinteisellä kirpparilla, sitten kotikirppiksellä kavereille. Loput menivät Facebookin kautta. Tuntui ensin hassulta nähdä omia vaatteita kavereiden päällä, mutta hommasta tuli nopeasti vapauttavaa. Kai siinä konmarituksessa jotakin taikaa on. Sen verran kevyt olo omaisuuden myymisestä tuli.

 

Lähde

Me muutimme jäljelle jääneet tavaramme Mikon vanhemmille. Heillä on onneksi iso omakotitalo, jonka yläkertaan parisänkymme ja romulaatikot mahtuivat ongelmitta. Siirsimme myös kirjat virallisesti Mikon vanhempien osoitteeseen.

Kodittomuus on muuten erikoinen tunne. Toisaalta olo on vapaa ja kevyt, toisaalta todella rauhaton. Ehkä tämä prosessi auttaa arvostamaan omaa kotia enemmän sitten, kun sellainen taas on.

Tuoreet kodittomat muuttopakussa löysät housussa.

Lopetimme työt kaksi viikkoa ennen lähtöä, jotta ehdimme hyvästellä kaikki rakkaat. Se oli yksi rankimmista jutuista ikinä. Vaikka kyseessä on vain vuosi, se tuntui jäähyväisten aikaan ikuisuudelta. En ole varmaan ikinä itkenyt niin paljon kuin noiden kahden viikon aikana.

Vaikka lähteminen on kamalaa, se kannattaa. Sen saimme itse todeta, kun vihdoin pääsimme lentokentälle. Siellä mieli alkoi vapautua ja vihdoin tajuntaan iski ymmärrys siitä, mitä oli tapahtumassa. Lentokoneen kiihdyttäessä kohti Bangkokia tiesimme molemmat, että kaikki vaiva oli ollut sen arvoista.

Se tunne, kun yksi isoimmista unelmista toteutuu. Se on jotakin, mitä ei voi sanoin kuvailla. Se täytyy kokea itse.

Malla Yleinen

Hyvät ja huonot naiset – kenestä tulee huora?

maanantai, heinäkuu 17, 2017

Jouduimme reissun alussa epämukavaan tilanteeseen.

Istuimme bangkokilaisessa baarissa katsomassa Suomen jääkiekkopeliä, kun seuraamme liittyi noin kuusikymppinen suomalaismies. Hän kertoi tulleensa Thaimaahan tapaamaan tyttöystäväänsä, yli puolet häntä nuorempaa laolaista naista. He olivat tavanneet kaksi vuotta aiemmin Pattayalla tyttöbaarissa ja alkaneet ”seurustella”.

– Minähän se kaiken maksan, mies kertoi häpeilemättömästi ja selitti, kuinka kustantaa naisen ja tämän koko perheen elämisen Laosissa.

Kolmannen erän loppupuolella parikymppinen tyttöystävä ilmestyi baariin. Katsoin, kuinka kuvankaunis tyttö istui humaltuneen äijän viereen ja yritti hymyillä. Myös minä väänsin kasvoilleni pakotetun hymyn ja mietin, miltä tilanne mahtoi tytöstä tuntua. Häpesikö hän vai tunsiko sittenkin ylpeyttä?

Mies vetäisi naisen kainaloonsa, suuteli tätä suulle ja iski naiselle sitten rahaa kouraan.

– Get me beer! hän komensi.

Nainen näytti aluksi vastustelevan, mutta nousi sitten hitaasti ja teki työtä käskettyä. Mies kääntyi Mikkoon päin ja totesi naureskellen:

– Näin se homma toimii.

Menin kuvotuksesta kananlihalle.

Lady in red. Punaisiin pukeutunut musliminainen ei liity millään tavalla prostituutioon, mutta kuvassa on aiheeseen sopivaa symboliikkaa.

Tuon illan jälkeen olemme Mikon kanssa keskustelleet aiheesta useaan otteeseen. Olemme miettineet tilanteen etiikkaa. Onko se oikein vai väärin? Onko siinä yhtään häviäjää?

Naisen ei tarvitse enää myydä itseään. Hänen lapsensa on päässyt kouluun. Nainen, lapsi ja naisen äiti asuvat uudessa talossa, jossa tulvavesi ei valu ovesta maalattialle. Järjestelyn ansiosta kokonainen perhe on noussut absoluuttisesta köyhyydestä ja yksi lapsi saanut mahdollisuuden hyvään tulevaisuuteen. Mies sen sijaan saa naiselta kaipaamaansa hellyyttä ja läheisyyttä, vaikkakin vain muutaman viikon ajan vuodessa.

Olen ennen tuominnut jyrkästi kaiken prostituutioon liittyvän, seksiturismin eritoten, mutta oikeassa elämässä asiat eivät aina ole mustavalkoisia.

 

Sain lisää ajateltavaa, kun Balin talon emäntä antoi minulle luettavaksi kirjan nimeltä Sex Slaves – The trafficking of women in Asia. Teos kertoo naisen asemasta, ihmiskaupasta ja prostituutiosta Aasiassa ja on harvinaisen rankkaa luettavaa. Naisten kohtalot ovat järkyttäviä.

Kirjassa todetaan, että lähes kaikki itseään myyvät naiset tekevät sitä siksi, ettei heillä ole muita vaihtoehtoja. Nämä naiset – tai pikemminkin tytöt – ovat köyhistä maista, köyhimpien kylien köyhimmistä perheistä. Heille huoraamisessa on kyse on hengissä pysymisestä, epätoivosta.

Suurin osa tytöistä päätyy bordelliin 13–15 -vuotiaana. Monet tytöistä houkutellaan vieraaseen maahan tyhjillä lupauksilla työpaikasta tai avioliitosta. Perillä odottaa sänky bordellissa ja viidentoista asiakkaan päivätahti. Ei ole harvinaista, että nälkää näkevät vanhemmat myyvät tyttäriään bordelleihin saadakseen muulle perheelle ruokaa. Tai että tytön on pakko lähteä kotoa, kun vanhemmat eroavat ja uusi äitipuoli ei halua elättää miehensä lasta.

Kaikista epäreiluimmalta tuntuu, että raiskauksen uhriksi joutuminen on yksi yleisistä tavoista päätyä huoraksi. Monissa aasialaismaissa ajatellaan, että jos naisen neitsyys viedään avioliiton ulkopuolella, hänestä tulee epäpuhdas ja siten epäsopiva avioliittoon. Raiskattu nainen on yhteiskunnan hylkiö, jonka ainoa mahdollisuus on myydä itseään.

Kirjan luettuani mietin yhä, onko hyvä juttu vai täydellisen väärin, että suomalaismies ostaa seksiä laolaiselta tytöltä, tykästyy tähän ja alkaa sitten elättää tyttöä ja hänen perhettään? Onko mies pelastanut yhden naisen vielä pahemmalta kohtalolta vai mahdollistanut toiminnallaan kuvottavan järjestelmän olemassaolon?

En osaa edelleenkään vastata. Mutta niin hullulta kuin se tuntuukin, laolaisen naisen kohtalo tuntuu armolliselta verrattuna niihin, joista kirjassa kerrottiin.

Tunnen yhä suurempaa voimattomuutta nyt, kun tajuan, etteivät suurin ongelma ole kyseinen suomalaismies tai muut hänen kaltaisensa. Ihmiskauppa ja prostituutio ovat seurausta naista alistavista kulttuureista, joka hallitsevat edelleen suurta osaa maailmaa, mukaan lukien Aasiaa. Kulttuuriin istutettua naisvihaa on huomattavasti vaikeampaa kitkeä kuin seksiturismia.

Suuressa osassa maailmaa ei tarvitse kuin syntyä naiseksi ja on jo hävinnyt pelin. Siinä maailmassa on lottovoitto, jos nainen voi myydä itseään baarissa rottia kuhisevan bordellin sijaan. Siinä maailmassa nainen on onnekas, jos aviomies ei myy häntä parittajalle. Siinä maailmassa naisella on käynyt satumainen tuuri, jos kuusikymppinen suomalaisukko kourii häntä ja käskee hakemaan kaljaa.

Ja mikä erottaa meidät suomalaisnaiset tuosta maailmasta? Silkka tuuri.

Matkalla Thaimaa

Hullun bilesaaren toinen puoli – rauhallinen Koh Phangan

perjantai, heinäkuu 14, 2017

Kännisiä teinejä, sankokaupalla viinaa, palaneita olkapäitä neonvärisissä hihattomissa, trance-jumputusta, huumeita, kusetusta, paikallisten vitutusta.

Siinäpä tiivistettynä se, mitä ajattelimme Fullmoon Partyista tunnetusta Koh Phanganin saaresta. Ei meitä varten, ei todellakaan.

Mielipide alkoi muuttua, kun teimme hieman tutkimustyötä. Blogeissa ja keskustelupalstoilla monet kehuivat saaren pohjoisosaa kauniiksi ja – believe it or not – rauhalliseksi. Siitä se idea sitten lähti.

Huima rauhaa metsästämässä. Sekä sisäistä että ulkoista.

Otimme Taolta lautan ja saavuimme Tong Salan laiturille noin sadan nuoren bileturistin kanssa. Ilmassa oli krapulan ja teinihormonien lisäksi suurta odotuksen tuntua, sillä kyseessä oli Fullmoon Party -ilta.

Suurin osa bilettäjistä jatkoi matkaansa kohti etelää. Me hyppäsimme tuktukin kyytiin ja suunnistimme saaren luoteisosaa. Olimme varanneet huoneen Jungle Hut Bungalows -nimisestä paikasta pieneltä Haad Chao Phao -rannalta.

Paikka osoittautui loistavaksi valinnaksi. Yhdessä bungalowissa oli kaksi erillistä huoneistoa, tilavat terassit ja riippumatot. Naapurissamme asuivat saksalainen Anna ja brasilialainen Brenda, joiden kanssa tulimme heti loistavasti toimeen. Budjettireissaajia ja elämästä nauttijoita, kuten Huimakin.

Jungle Hut Bungalows oli loistovalinta siinäkin mielessä, että mestan ravintola oli edullinen ja loistava. Suosittelemme erityisesti paikan massaman currya (listalla nimellä muslim curry), mutta kaikki kokeilemamme annokset olivat liiankin hyviä.

Huoneet itsessään olivat halpamatkustajan peruskauraa: lakanoissa monenkirjavia täpliä, kivikova sänky, monenkirjavaa eliöstöä vessassa, homeenhajua, ei ilmastointia. Sen sijaan ympäristö oli viiden tähden luokkaa. Kymmenen metriä kävelyä puutarhassa ja sen jälkeen edessä avautuivat täydellinen hiekkaranta ja turkoosi meri.

Kävelimme hetken tyhjällä paratiisirannalla ja päätimme samantien buukata lisää öitä.  Huima oli löytänyt sen, mitä oli tullut etsimään.

Halusimme kokea Phanganin kontrastit koko kirjossaan, joten ostimme muutamat bisset ja viinipullon ja suuntasimme tuktukilla kohti Haadrinia ja Fullmoon Partyja. Matka kesti noin tunnin ja saimme nauttia sen ajan nousuhumalaisten ranskalaispoikien seurasta. He kertoivat olevansa Thaimaassa kuukauden kestävällä matkalla, jonka kierretään kaikki maan suurimmat bilekaupungit. Pojat olivat ryypänneet ja rillutelleet kaksi viikkoa putkeen. Ajatuskin sai Huiman vapisemaan.

Fullmoon Partyt eivät olleet niin kammottavat kuin olimme etukäteen pelänneet. Porukkaa oli jäätävästi ja musiikki ei ihan Huiman makuun, mutta muutamat bucketit kumoamalla hommasta tuli siedettävää, melkein nautinnollista. Löysimme Annan ja Brendan kanssa rannalta mukavan reggae-mestan, jonka edessä makoilimme, joimme kylmää olutta ja katselimme nuorison sekoilua. Itse emme humaltuneet lainkaan.

Saakelin känniset teinit uv-maaleineen ja kukkaseppeleineen…

Phanganilla kannattaa vuokrata skootteri. Tiet ovat hyviä ja liikenne suhteellisen rauhallista.

Skootterilla pääsee näkemään saaren muut osat, jotka ovat täysin eri maailmasta kuin Fullmoon Party -rantana tunnettu Haadrinin alue ja turisteja täynnä oleva eteläranta.

Me kiersimme saarta ahkerasti ristiin rastiin. Lempparimme pohjoisessa oli Chaloklumin pieni kalastajakylä ja sen täydellinen hiekkaranta. Meitä harmitti hitusen, että viisumimme oli umpeutumassa. Muutoin olisimme varmasti ottaneet majapaikan pariksi yöksi Chaloklumista. Kylästä pääsee venekyydillä niemenkärjen toiselle puolelle mystiselle Bottle Beachille, joka sijaitsee viidakon keskellä. Olimme etukäteen suunnitelleet menevämme sinne (rannalta löytyy muutamia edullisia bungaloweja), mutta 600 bahtin venematka oli liikaa.

Myös Chaloklumin rannalla pääsee nauttimaan luonnon omasta spektaakkelista.

Thong Salan satama-alue oli muutoin meidän makuumme liian rauhaton, mutta palasimme sinne lähes joka ilta loistavan night marketin takia. Tori on jokaisen hyvää ruokaa rakastavan paratiisi. Varoituksen sana: homma lähtee siellä helposti käsistä ja päädyt syömään alkusnackien ja kahden pääaterian lisäksi vielä pari jälkkäriä. Eikä mikään maksa juuri mitään. Huima absolutely loved it.

Yksi suosikkijutuistamme oli ajaa Thong Salasta saaren läpi itärannalle. Vaikka Phanganin rannat ovat täynnä ihmisiä, suurin osa saaresta on edelleen vuorikkoista viidakkoa. Sen tajuaa kunnolla vasta, kun ajaa saaren poikki. Reitti vuorten päällä ja on niin upea, että reissu itärannalle kannattaa tehdä jo sen vuoksi. Lisäksi matkan varrelta löytyy useita pieniä vesiputouksia.

Jos resortit ja ylihinnoitellut oluet eivät napostele, jätä Thong Nai Pan ja Thong Nai Pan Yai -rannat suosiolla väliin ja suuntaa skootterisi suoraan Than Sadetiin. Ranta oli yksi lemppareistamme, vaikka hiekan sijaan tallustelimmekin pikkukivillä. Vaikutuksen tekivät erityisesti rantaa reunustaneille kallioille rakennetut bungalowit, joista avautui käsittämätön näkymä merelle. Kävimme mestan ravintolassa syömässä ja kysyimme samalla bungalowien hintaa. Olisi sopinut budjettireissaajallekin. Jos ikinä tulemme Phanganille uudestaan, majoitumme varmasti kyseisessä paikassa.

Than Sadet oli todellinen löytö.

Eniten aikaa vietimme omalla rannallemme, joka oli erittäin hiljainen ja kaunis. Paikka hiljeni täysin Fullmoon Partyjen jälkeen, mutta toki tilanne voi sesongin aikaan olla toinen. Kuulimme, että myös lähellä sijainneet Salad Beach ja Secret Beach ovat samankaltaisia rauhallisia rantsuja. Go and check them out!

Koh Phangan oli Huimalle erittäin positiivinen yllätys. Vietimme saarella viikon, mutta pidempäänkin olisi voinut jatkaa. Täysin autioita rantoja saarelta on turha etsiä, mutta omaa rauhaa, luontoa ja tavallista thaimaalaista elämänmenoa kyllä löytää. Tapaamamme phanganilaiset olivat ihanaa ja avuliasta väkeä, eikä kusetushommia tullut eteen kertaakaan.

Huimalta Phanganille iso suositus ja roppakaupalla rakkautta.

Paikalliset jaksavat edelleen suhtautua punakoihin turreihin positiivisesti ja jopa rakkaudella.

Phanganin parhaat palat

Yövy: Jungle Hut Bungalows tai bungalowit vuoren rinteellä Thand Sadet -rannalla

Fiilistele: Chaloklumin kalastajakylä

Ui: Than Sadet tai Chaloklum

Syö: Thong Sala Night Market

Juo ja fiilistele auringonlaskua: Top Rock Bar

Hyppää pois Yleinen

Kuka pelkää paloittelusurmaajaa?

sunnuntai, heinäkuu 9, 2017

Aloitin 18-vuotiaana työt puhelinmyyjänä. Samoihin aikoihin olin menettää uskoni yhteiskuntaan ja ihmisiin. Oli tavallista, että yhden työvuoron aikana sai kuulla haistattelua, perverssejä ehdotuksia ja tappouhkauksia.

Onneksi puoli vuotta huorittelua ei riittänyt täysin tuhoamaan romanttista mielikuvaani ympäröivästä kauniista maailmasta ja empaattisesta ihmiskunnasta. Kiitos hyvän kasvatuksen ja terveen itsetunnon. Suurin osa porukasta on varmasti täyspäistä ja mukavaa, ajattelin muuttaessani parikymppisenä kotoa Tampereelle. Ja olin oikeassa.

Todellinen testi ihmisluottamukselle oli reppureissu Meksikoon vuonna 2010. Jos olisin uskonut pelottelijoita ja nettifoorumeita, minun olisi pitänyt blondina naisena liikkua aina miespuolisen ystäväni käsikynkässä, ainoastaan valoisan aikaan ja vain turistialueilla. Muutoin päätyisin meksikolaiselle kaatopaikalle heroiinilla huumattuna, raiskattuna ja paloiteltuna. ”Äläkä sitten juttele paikallisille miehille”, eräs tuttuni ohjeisti ennen lähtöä.

Ensimmäisen kerran uhmasin käskyä jo lentokoneessa. Nuorimies, Aldrin nimeltään, kutsui meidät lopulta kotiinsa Monterreyhin. Surullista kyllä, paloittelumielikuva palasi hetkeksi päähäni, kun hän esitti kutsun, mutta luotin kuitenkin vaistoihini ja vastasin myöntävästi.

Kokemuksesta tuli yksi elämäni parhaista ja ikimuistoisimmista. En ollut koskaan kohdannut sellaista vieraanvaraisuutta ja hyväntahtoisuutta.

Meksikossa pelot paloittelusta ja muista mahdollisista hirveyksistä alkoivat haihtua. Sen jälkeen olen tavannut reissuillani mahtavia tyyppejä ja päässyt kokemaan uskomattomia juttuja juuri siksi, että olen uskaltanut sanoa kyllä.

Kaikkeen ei tietenkään pidä myöntyä. Olen oppinut luottamaan reissulla niin kutsuttuun perstuntumaan: jos tilanne tuntuu oudolta tai ahdistavalta, pyrin pääsemään siitä pois mahdollisimman nopeasti.

Tarkoitan sitä, että mahdollisuuksia ei kannata jättää väliin vain siksi, että opaskirjassa sanotaan niin. Maailma on pullollaan mielettömän ihania ja aidosti hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka haluavat tutustua uusiin tyyppeihin ja jakaa asioita kulttuuristaan, maastaan ja itsestään. Heitä ei koskaan tapaa, jos lilluu vain hotellinsa uima-altaalla peläten paloittelusurmaa.

Sain tästä kaikesta muistutuksen taas eilen.

Olimme Melakan aamutorilla nauttimassa kahvia, kun malesialainen pariskunta istui samaan pöytään. Aloimme jutella maailmanmenosta, kuten torikahveilla yleensä tehdään. Puolen tunnin keskustelun jälkeen herra Chong ja rouva Lim ehdottivat, että lähtisimme pienelle kiertoajelulle kaupungin ympäri, heidän autollaan tietenkin.

Parin tunnin aikana kävimme katsomassa Melakan merenrantaa, lähiöitä ja teollisuusalueita. Samalla keskustelimme suomalaisesta ja malesialaisesta kulttuurista, ruoasta, töistä, perheistämme, matkustamisesta, intohimoista, rakkaudesta ja elämästä. Pysähdyimme lounaalle, josta me emme saaneet maksaa ringin ringiä. ”You are our guests”, kuului perustelu.

Tapaamisen lopuksi Chong ja Lim ajoivat meidät majapaikkamme eteen. Lim antoi numeronsa ja kehotti soittamaan, jos tarvitsisimme kyydin bussiasemalle. Sitten hän osti meille pari pulloa soijamaitoa evääksi bussimatkalle. Vaihdoimme sähköpostiosoitteita ja halasimme. ”Kunpa olisimme tavanneet aiemmin, niin olisitte voineet tulla käymään meillä ja olisimme voineet näyttää teille enemmän kaupunkia ja lempiravintoloitamme”, Lim sanoi erotessamme. ”Toivottavasti tulette uudestaan.”

Upeita tyyppejä löytää kaikkialta maailmasta, kunhan uskaltaa olla avoin heidän tapaamiselleen. Pitää luottaa omiin vaistoihinsa ja ihmisten hyvyyteen. Raiskaaja-paloittelusurmaajiakin elää tällä pallolla, mutta sellaiseen törmääminen on kuin negatiivinen lottovoitto. Ei kovin todennäköistä.

Pidetään siis silmät ja sydän auki, ystävät. Ettei onni kulje ohi.

Matkalla Thaimaa

Thaimaan sadekausi + Koh Tao = täydellinen yhdistelmä

torstai, heinäkuu 6, 2017

Sukellussaarena tunnettu Koh Tao ei kuulunut aluksi Huiman matkasuunnitelmiin. Ajattelimme saaresta reppureissaajamaisen ylimielisesti: liikaa ihmisiä, liikaa hässäkkää, liikaa turismia.

Sadekaudella Taolla odottavat upeat auringonlaskut ja tyhjät paratiisirannat.

Päätös lähteä Taolle syntyi vasta siinä vaiheessa, kun naapurisaari Koh Phangania koskeva juttuideamme meni läpi. ”Pääseehän sieltä onneksi nopeasti pois”, allekirjoittanut totesi lauttamatkalla Chumphonista Taolle.

Ennakkoluulot osoittautuivat vääriksi, ylläri sinänsä.

Opimme, että paras aika matkata Koh Taolle on Suomen kesä, siis Thaimaan sadekausi. Itärannikolla varsinainen sadekausi alkaa vasta marraskuussa, joten sadetta tulee vain harvakseltaan. Silloinkin, kun sataa, sataa yleensä vain tunnin tai pari.

Hyvästä säästä huolimatta kesäkuukaudet ovat Taolla off seasonia. Se tarkoittaa matkailijalle sitä, että porukkaa on vähemmän ja kaikki on halvempaa. You do the math.

Tukkajumala lauttamatkalla Chumphonista Taolle. Matka kustansi 600 bahtia henkilöltä ja kesti noin kaksi tuntia.

Koh Taolle saapuminen oli pienoinen shokki rauhallisen Prachuapin jälkeen. Mae Haad -laiturin tuntumassa riitti kaupustelijoita ja hännystelijöitä. Sitkeimmät taksintarjoajat eivät meinanneet luovuttaa millään, vaan seurasivat meitä ravintolan sisäänkäynnille asti. Lainasimme ravintolan wifiä ja bookkasimme yösijan Agodasta.

Meille selvisi nopeasti, että ainoa järkevä tapa liikkua Taolla on skootteri. Taksit maksavat budjettimatkaajan mittapuulla hitosti, kun taas skootterin saa päiväksi 250 bahtilla. Olimme kuulleet aiemmin pelotteluita Taon petollisista teistä, mutta kitsaus voitti. Skootteri alle, rinkat kyytiin ja menoksi. Kun ajeli hitaasti ja keskittyen väistelemään kuoppia, ei huruuttelussa ollut minkäänlaista ongelmaa.

Taon vilkkain ranta on Sairee Beach, jota suosittelemme välttämään (jos et ole 19-vuotias humalahakuinen brittiteini). Me majoituimme saaren eteläosassa Chalok Bayssa Sunshine Beach Resort -nimisessä hotellissa. Siisti huone rannan tuntumassa maksoi 17,5 euroa. Harmittelimme myöhemmin, ettemme ottaneet rannalta omaa bungalowia, joka olisi tullut maksamaan suurinpiirtein saman verran.

Majapaikkamme terassilta pystyi kätevästi kyyläämään viskiä kiskoneita hollantilaispoikia. SYNTISET!

Tao tunnetaan upeasta merenalaisesta elämästään ja siihen tutustui myös Huima. Vuokrasimme snorkkelit ja suuntasimme ensimmäisenä Tanote Baylle. Kokemus oli melkoinen erityisesti Mikolle, joka ei ollut aiemmin kokeillut kunnolla snorklaamista. Värikkäitä kaloja pörräsi ympärillä kuin mummoja Tokmannin edessä hetki ennen avaamista.

Kävimme snorklaamassa myös Shark Baylla, jossa voi nähdä aamuhämärässä ja auringonlaskun aikaan mustaevähaita ja valashaita. Emme tehneet havaintoja merten jättiläisistä, ehkä ihan hyvä niin.

Shark Bay John Suwan viewpointilta kuvattuna.

Surullista kyllä, koralli on suurelta osin kuollutta Taon ympärillä. Syitä on kaksi: turismi ja ilmastonmuutos. Suurin katastrofi koettiin vuonna 2010, kun 80 prosenttia Taon korallista kuoli liian lämpimän meriveden takia. Kohtalokkaan vuoden jälkiä yritetään korjata Save Coral Reefs -projektilla, mutta loppujen lopuksi ainoa tapa pelastaa maailman merien korallit on ilmastonmuutoksen pysäyttäminen. Eikä se taida tapahtua ihan heti, mikäli tötteröhuuliset punapäät johtavat vapaata maailmaa.

Ruoka Taolla oli hyvää ja yllättävän halpaa. Sanoisimme, että budjettimatkaajan kannattaa välttää Sairee Beachia ja länkkäriruokaa.

Thai-ruoan ystäville vinkkinä lähellä Chalokia sijaitseva Maruay-ravintola. Kokki Saonui valmisti taivaallisia ruokia samalla, kun hänen miehensä Wan esitteli meille lemmikkiapinaansa.

Wan ja karvakaveri. Päänahka pysyy kuulemma hyvässä kunnossa, kun antaa apinan hoitaa kirppujen etsimisen.

Nyt Tao oli paikallisten mukaan erittäin hiljainen. Silti porukkaa riitti, vaikkakaan ei tungokseksi asti. Suurin osa turisteista oli onneksi tullut saarelle sukeltamaan, ei bilettämään.

Rannoilla oli päiväsaikaan kourallinen ihmisiä, auringonlaskua pääsimme ihailemaan usein kaksin. Teillä ei ollut ruuhkaa, joten skootterointi sujui ilman stressiä. Majoituksen sai halavalla, samoin ruokaa. Vietimme saarella vain kolme päivää, mutta olisimme helposti viihtyneet pidempäänkin.

Thaimaalaiset chicken wingsit – uhka vai mahdollisuus?

Huima suosittelee Koh Taoa sadekaudella, jolloin saaresta pystyy aidosti nauttimaan.

Emme menisi Koh Taolle sesongin aikaan. Uskomme, että silloin Taon leppoisuus ja kauneus hukkuvat turismitulvan alle.

 

Koh Taon valitut palat

Snorklaa: Tanote Bay

Ui: Koh Nang Yan (saarirykelmä Taon kyljessä)

Ihastele auringonnousua: John Suwan viewpoint

Ihastele auringonlaskua: Freedom Beach, jossa erittäin mukava reggaebaari

Syö: Maruay Thaifood

Yövy: Bungalow saaren etelä- tai itärannikolta, vältä Saireen Beachin aluetta

Koh Tao is like a coconut shake – enjoy it before its too late.

Haastattelu Hyppää pois

Kun korttitalo romahtaa – millaista on kokea burn out

tiistai, heinäkuu 4, 2017

Ai, saiko sekin bööniksen? No, se olikin vähän väsyneen näköinen maanantain palaverissa.

Nykypäivänä työuupumuksesta puhutaan kuin flunssasta. Molempia on liikkeellä niin paljon, että niihin sairastumista pidetään normaalina juttuna. Ja tottahan se on: yli 25 % suomalaisista kärsii jossain vaiheessa elämäänsä työuupumuksen oireista.

Silti epäilen, ettei monikaan tiedä, mitä burn out oikeasti tarkoittaa.

En tiedä minäkään. Olemme Mikon kanssa säästyneet pahimmalta, onneksi. Stressiin liittyviä oireita olen kyllä kokenut. Olin 28-vuotias, kun makasin ensimmäistä kertaa sydänfilmissä. Noihin aikoihin kävin niin kierroksilla, etten pystynyt rauhoittumaan edes nukkumaan mennessä. Jo silloin mietin, että jonkin on muututtava.

Jotta ymmärtäisimme vähän paremmin, kuinka isosta jutusta työuupumuksessa on kyse, halusin kysyä aiheesta burn outin kokeneelta itseltään.

Rakas ystäväni Laura Mikkonen, 31, romahti viime vuoden lopulla. Nyt hän kertoo tarinansa, jotta muut osaisivat pysähtyä ajoissa. Haluamme kiittää Lauraa rohkeudesta ja avoimuudesta vaikeiden ja henkilökohtaisten asioiden suhteen. Olet uskomaton nainen.

”Sinä päivänä en jaksanut enää.

Istuin työpaikkani lounasruokalassa ja itkin. Halusin lopettaa, mutta en pystynyt.

Kaikki alkoi tammikuussa 2012. Vanhempani olivat lähdössä siskoni synttäreille Helsinkiin. Pari minuuttia lähdön jälkeen iskä oli kysynyt äidiltä, olivatko he kenties menossa Prismaan. Iskä oli käyttäytynyt oudosti muutaman kuukauden ajan ja ollut välillä sekava. Olin miettinyt jouluna, että olikohan iskä alkanut ryypätä.

Prisma-episodi sai äidin huolestumaan toden teolla. Hän vei iskän terveyskeskukseen, josta hänet lähetettiin heti sairaalaan. Kaksi päivää myöhemmin olin tulossa bussilla Helsingistä Kotkaan ja soitin äitiä hakemaan minut bussilta. Äiti kuulosti vaisulta ja sanoi, että on viemässä iskää lääkäriin. Äiti ei olisi halunnut kertoa uutisia vielä, mutta minun oli pakko saada tietää. Sanat porautuivat sieluun: iskällä oli todettu pahanlaatuinen aivokasvain. Elinaikaa 2–5 vuotta, ei toivoa parantumisesta.

Olin nähnyt pienestä pitäen painajaisia siitä, että vanhemmilleni käy jotakin. Iskän sairastuminen tarkoitti sitä, että pahin pelkoni kävi toteen.

Iskä eli diagnoosin jälkeen hieman vajaat kaksi vuotta. Kaikista karmeinta oli se, että kasvain muutti hänen persoonallisuuttaan: jouduin jättämään jäähyväiset iskälle jo ennen hänen kuolemaansa.

Tuo kaksi vuotta oli täyttä helvettiä – eikä ainoastaan iskän sairauden takia. Olin tavannut kaksi viikkoa ennen diagnoosia miehen, johon olin rakastunut. Tapaamisesta alkoi tunteiden vuoristorata, joka meinasi ajaa minut hulluksi.

Aluksi kaikki oli ihanaa, mutta pian miestä alkoi ahdistaa. Riitelimme paljon ja olin todella ahdistunut. Lisää stressiä tuotti se, että mies lähti puoleksi vuodeksi vaihtoon pian tapaamisemme jälkeen. Hänen paluunsa jälkeen yritimme jatkaa seurustelua, mutta miehen epävarmuus vain paheni. Välillä hän vannoi rakkauttaan, välillä halusi erota. Pääsiäisenä 2013 sain tietää, että mies oli tavannut vaihdossa toisen naisen ja pyörittänyt sen jälkeen meitä molempia. Se rikkoi sydämeni.

Sama paska jatkui, vaikka yritin laittaa välit poikki. Mies viestitteli ja halusi nähdä, mutta mikään ei muuttunut. Hän tapaili edelleen toista naista, valehteli ja satutti minua uudelleen ja uudelleen. Tunsin olevani hänelle vain roskaa.

Olin aloittanut vuonna 2012 uudessa, vaativassa työssä. Hukuttauduin töihin unohtaakseni iskän sairauden ja rakkausdraaman.

Hoidin 200 työntekijän toimistoa yksin ja hommaa oli enemmän kuin yksi ihminen voi normaalin työajan puitteissa tehdä. Lopulta tein ympäripyöreää päivää ja otin enemmän vastuuta. Työpäivien jälkeen olin niin poikki, etten jaksanut tehdä mitään tai nähdä ketään. Makasin vain sängyssä ja tuijotin Netflixiä. Jos puhelin soi, teki mieli heittää se seinään. Viikonloppuisin halusin tuulettaa päätäni ja kävin siksi juhlimassa railakkaasti.

Stressioireet alkoivat samoihin aikoihin, kun iskä sairastui.

Heräilin paniikissa, hiestä märkänä ja sydän hakaten. Näin hirveitä painajaisia ja sain unihalvauksia. Usein luulin, että joku oli huoneessani ja heräsin omaan kiljuntaani. Heräämisen jälkeen ahdistus oli niin paha, että minusta tuntui, etten selviä siitä.

Tiesin alitajuntaisesti jo silloin, että kaikki ei ollut kunnossa. Pistin unioireet kuitenkin normaalin stressin piikkiin, enkä hakenut apua. Minusta tuntui, etten olisi osannut kertoa tunteistani ja olostani. Olin niin lukossa.

Iskän hoidot lopetettiin loppuvuodesta 2013 ja sen jälkeen hänen tilansa huononi nopeasti. Marraskuussa iskä siirrettiin saattohoitoon. Minun olisi pitänyt mennä silloin Kotkaan, mutta sanoin olevani liian kiireinen töissä. Joudun katumaan sitä päätöstä ikuisesti, sillä tuon viikonlopun jälkeen iskä ei tullut enää tajuihinsa. Kaksi viikkoa myöhemmin hän nukkui pois.

Jäin kolmeksi viikoksi sairaslomalle, mutta en pystynyt suremaan kunnolla iskää. Olin niin ahdistunut siitä, että minulla oli edelleen selvittämättömiä asioita miehen kanssa. Kävin iskän kuoleman jälkeen muutaman kerran psykologilla, mutta sielläkin puhuin lähinnä vain suhteesta. Iskän kuolema jäi käsittelemättä.

Kun palasin töihin, olin edelleen aivan rikki. Hautasin surun jälleen järjettömän työtaakan alle.

Iskän kuoleman jälkeen stressioireet pahenivat. Hiukset lähtivät tuppoina, sain ihottumaa, vatsan toiminta häiriintyi ja olin jatkuvasti kipeänä. En pystynyt keskittymään mihinkään, ärsyynnyin helposti ja itsetuntoni laski. Pelkäsin nukkumista jatkuvien painajaisten takia.

Välillä toivoin, etten heräisi ollenkaan.

Oireista huolimatta loistin töissä. Minulla oli järjetön draivi päällä ja esitin onnistuneesti onnellista. Joskus saatoin mennä työpaikan vessaan itkemään, mutta kokosin sitten itseni. Pomoni on sanonut jälkikäteen, että kyseessä oli viimeinen virtapiikki ennen totaalista romahdusta. Se oli osuva vertaus.

Sitten tuli loppuvuosi 2016 ja se tiistai, kun en enää pystynyt lopettamaan itkemistä.

Kerroin asiasta läheiselle työkaverilleni, joka sai minut vakuutettua siitä, että tarvitsin apua. Tapasin iltapäivällä yleislääkärin, joka kirjoitti kolme päivää sairaslomaa. ”Tule uudestaan, jos olo ei parane”, hän sanoi. Olin aivan paskana ja ajattelin, etten pystyisi menemään lääkäriin uudelleen. Tilanne oli kuitenkin siinä vaiheessa jo niin paha, etten yksinkertaisesti pystynyt palaamaan töihin. Sain muutamia lyhyempiä sairaslomapätkiä ja lähetteen psykologille ennen kuin pääsin omalle työterveyslääkärilleni.

Onneksi työterveyslääkäri tajusi tilanteen vakavuuden ja antoi heti kuukauden sairaslomaa. Mikä tärkeintä, hän kirjoitti lähetteen psykiatrille. Psykiatri diagnosoi keskivaikean masennuksen ja sain käyttööni lääkkeet. Ne olivat minulle lottovoitto. Unihäiriöt loppuivat heti ja pahin ahdistus katosi. Olo oli tasapainoinen ensimmäistä kertaa vuosiin. Tuntui myös hyvältä saada vihdoin varmistus sille, että ahdistukseni ei ollut vain kuviteltua.

Kaikki ovat suhtautuneet tilanteeseen mahtavasti, sekä töissä että lähipiirissäni. Olen saanut paljon tukea toipumiseeni. Jos joku on pitänyt minua heikkona ihmisenä, ainakaan en ole kuullut siitä päin naamaa.

Läheiset olivat osanneet aavistaa, että jokin on ollut pielessä. Äitikin oli ajatellut jossain vaiheessa, että nyt tytöllä menee vähän liian lujaa. Hän onneksi tiesi, ettei asiasta sanominen olisi auttanut mitään. Minun piti tajuta homma itse.

Olen onnekas työpaikkani suhteen, sillä siellä aidosti välitetään työntekijöistä. Sairauttani ei ole kertaakaan kyseenalaistettu, vaan pikemminkin kannustettu siihen, että otan kunnolla aikaa paranemiseen. Olen jutellut useaan otteeseen esimieheni kanssa siitä, miten haluaisin kehittää toimenkuvaani. Hän on aidosti kuunnellut minua ja tehnyt konkreettisia muutoksia työhöni liittyen.

Olin kolme kuukautta sairaslomalla ja nyt teen töitä kolme päivää viikossa. Parasta on se, että tuuraajani on nyt pysyvä tiimikaverini. En enää ole yksin vastuussa kaikesta, vaan voin keskittyä niihin hommiin, joista pidän ja joissa olen hyvä. On ollut vaikeaa päästää langat käsistä, mutta olen onnistunut siinä yllättävän hyvin. Olen opetellut myös tunnistamaan tilanteet, jossa kierrokset kohoavat liian korkealle.

Mietin kauhulla niitä ihmisiä, joilla ei ole käynyt yhtä hyvä tuuri työpaikan kanssa. Olisi ihan hirveää palata töihin, jos siellä asiaan suhtauduttaisiin nihkeästi, eikä ymmärrettäisi tilanteen vakavuutta. En tajua, miten burn outin kokenut ihminen voi palata takaisin tismalleen samaan työnkuvaan ja stressimäärään. On niin helppo päätyä takaisin samaan tilanteeseen – ja silloin toipuminen on hitosti vaikeampaa.

Asian hyväksyminen on ollut haastavaa.

Olen pitänyt itseäni vahvana ihmisenä ja on ollut vaikeaa myöntää, että näin on päässyt käymään. Prosessi on vieläkin monilta osin kesken. Työnteko tuntuu nyt hyvältä, mutta yksityiselämän setviminen vaatii paljon aikaa. Olen käynyt aika syvissä vesissä ja sieltä nouseminen on hidasta. Sitä varten käyn psykoterapiassa.

Välillä olen miettinyt itsekin, valitanko tyhjästä ja olenko vain laiska ja heikko ihminen. Vasta masennusdiagnoosin myötä olen tajunnut, ettei niin ole.

Nyt, kun mietin tuota aikaa, tuntuu hullulta, että jaksoin sinnitellä kolme vuotta. Kun romahdus viimein tuli, en pystynyt enää mihinkään. Väsymys oli sellaista, että vessassa käyminenkin tuntui mahdottomalta. Sellaista on vaikeaa selittää ihmiselle, joka ei ole itse kokenut täydellistä loppuunpalamista.

Olen välillä vihainen itselleni siitä, että olen päästänyt itseni näin huonoon kuntoon ja uhrannut terveyteni. Lähimuistini on mennyttä ja energiatasoni ovat edelleen kaukana normaalista. Kukaan ei voi tietää, kauanko toipuminen kestää – tai toivunko ylipäätään koskaan. Se tuntuu pelottavalta.

Toivon, että tarinani herättää muita hakemaan apua ennen kuin tilanne menee pahaksi. Tiedän, että näitä asioita on vaikeaa myöntää itselleen – saati kertoa niistä jollekin muulle – mutta se on ainoa tapa selvitä.

Oma toipumiseni on vasta alussa, mutta voin jo nyt paremmin. Uskon, että tulen vielä joskus olemaan entiseni. Olen oppinut paljon itsestäni, enkä halua enää koskaan kokea samaa.

Muille haluan sanoa: kuuntele itseäsi herkällä korvalla ja opettele olemaan terveellä tavalla itsekäs. Pysähdy ennen kuin on pakko.”