Suomen suurin matkablogiyhteisö
Malla

Olemisen sietämätön keveys

torstai, 25 toukokuun, 2017

Pienenä kävin usein isäni kanssa Veljekset Keskisellä.

Kun pääsin tavaratalon ovista sisään, minua ei pysäyttänyt mikään. Juoksin hullunkiilto silmissä Barbie-hyllyille ja aloin räplätä paketteja. Muistan, kun isi sai lopulta touhusta tarpeekseen. Hän laskeutui kyykkyyn, katsoi minua silmiin ja sanoi jämäkästi:

– Rauhootu.

Aikuistuessani olen usein miettinyt tuota hetkeä Barbie-osastolla. Kuinka monesti olenkaan toivonut, että olisin pystynyt sisäistämään isin neuvon rauhoittumisesta.

Sanonta olemisen sietämättömästä keveydestä pitää paikkaansa kohdallani. Kiireisen arjen keskellä haaveilen leppoisista vapaapäivistä, mutta ahdistun heti, kun minulla ei ole mitään tekemistä. Kauhistelen täyttä kalenteriani, vaikka en osaisi elää ilman jatkuvaa kiirettä.

Pysähtyminen on minulle vaikeaa, jopa mahdotonta. Olen etsinyt apua joogasta, kamomillateestä ja jopa lääkärin vastaanotolta, mutta mikään ei ole tuonut ratkaisua. Viimeisen vuoden aikana olen jollakin tavalla hyväksynyt sen, että levottomuus on pysyvä osa luonnettani.

Mikko on tässä asiassa täydellinen vastakohtani. Rauhallisuus leimaa koko hänen olemustaan. Minä seison hermostuneena takki päällä eteisessä, kun Mikko alkaa vasta vaihtaa piilareitaan ja ajaa partaansa. Mikolla on ollut melkoinen totutteleminen siihen sähellyksen, menemisen ja tekemisen määrään, jonka olen tuonut hänen elämäänsä. Välillä hän on ollut huolissaan jaksamisestani, eikä suotta.

Olen luvannut Mikolle, että yritän tämän vuoden aikana harjoitella rauhoittumista. Se, että arkeen ei enää kuulu työmatkoja, työaikaa, opiskelua, lentopalloa, kavereita, siivoamista, juoksemista ja loputonta määrää erilaisia tapaamisia ja kekkereitä, on minulle aidosti kova paikka. On pakko miettiä, mitä olen ilman kaikkea tuota. Pahin pelkoni on kai, etten ole mitään.

Niin kai se menee, että universumi pysäyttää, jos ei itse ole valmis pysähtymään. Rakko pikkuvarpaassani tulehtui reissun ensimmäisenä päivänä. Olen viettänyt pari päiväähotellihuoneen sängyssä kattoa tuijotellen ja miettien, mitä kaikkea missaan yhden pienen haavan takia.

Olo on edelleen levoton, mutta ajatuksiin on tullut selkeyttä. Tajuan, että seuraavaa vuotta en voi suunnitella enkä suorittaa. On vain otettava, mitä vastaan tulee. Annettava päivien lipua huolettomasti ohitse ilman aikatauluttamista.

Maailman Barbie-hyllyt odottavat. Katsotaan, pystynkö pysähtymään niiden edessä. Ja rauhoottumaan.

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply