Suomen suurin matkablogiyhteisö

Minkälaista on matkustaa ilman lapsia?

Kun tuttavamme kysyvät jotakin liittyen reissuihin, aika yleinen kysymys myös on, olitteko koko perhe vai kahdestaan? Meidän perheemme matkustaa paljon yhdessä, mutta matkustamme myös mieheni kanssa kahdestaan ja myös, jopa erikseen omien kavereiden kanssa. On hienoa, että kaikkiin näihin reissuihin on resursseja.

Sanoisin, että matkustaminen alle 1,5 vuotiaan kanssa käy työstä. Ainakin siis meidän kohdalla oli näin, mutta siitä huolimatta oli ihanaa viedä pieni lämpöseen ja saada vaihtelua myös itselle. Rattaita on kivempaa työntää Espanjassa, kuin lumihangessa. Tuon 1,5v ikätaipaleen jälkeen matkustaminen on helpompaa, eikä lapsen rytmi ole niin tiukka. Lentäminen on paljon kivempaa ja sitten vasta muuttuu kivaksi, kun lapsi saa oman penkin (muuttuu myös kalliiksi).

Lähtiessämme reissuun kahdestaan ilman Annia nautimme rauhallisuudesta ja siitä, ettei asioita tarvitse miettiä etukäteen. Ilman Annia Antti pääsääntöisesti hemmottelee business lennoilla ja lomalla kännit voi vetää, vaikka keskellä päivää, jos siltä tuntuu. Viimeeksi join liian kiireellä muutaman viinilasin illallisella ja yllättäen oli tillin tallin. Lapsen kanssa tuollainen ei oiken vetele. Lapsettomilla reissuilla voi maata altaalla ihan hylkeenä ja tuijottaa omaa puhelinta, voi myös paheksua muiden kersoja ja nauttia siitä, että oma on poissa. Aika maalliset ilot.

Nykyään käyn Helsingin yöelämässä ehkä 5 kertaa vuoteen ja puolisoni ei sitäkään, aiemmin oli tyyliin aina nimikkopöytä jossain yökerhossa. Kaipaan niitä aikoja vain harvoin, mutta nautin, että matkoilla saa rauhassa laittautua paremmin ja käyttää niitä kuteita, joille ei nykyisessä elämässä ole paikkaa. Lapsen kanssa matkustaessa, sitä ehtii vaan pestä hampaat ja just ja just kammata tukan.

Se on ihanan helppoa, kun vastaat vain itsestäsi, toki puolisoni vastaa myös minusta, mutta sekin helpompaa, kuin yhden ja puolikkaan naisen tyytyväisenä pitäminen. Antti on muuten ripittänyt mua muutamiin kertoihin, kun lapsen poissaollessa muutun itse henkilöksi, joka ei kykene pitämään itsestään huolta. Kieltäydyn syömästä, kun ruokaa on tarjolla ja myöhemmin valitan nälkää. Se on varmaan joku alitajunnainen ”anna mulle kaiken huomiosi” -juttu.

Kenen kanssa lapsenne on? Lapsemme on aina mun vanhempien kanssa, syntymästä alkaen he ovat auttaneet meitä tosi paljon ja kun reissamme kahdestaan, Anni on meillä kotona ja vanhempani tulevat asumaan tänne. Lapsi on tutuissa seinissä, turvallisten ihmisten kanssa. Heillä on tosi kivaa, vaikka toki tiedämme, että lapsella on ikävä. Kun äitini kertoo, että Anni aina aamuisin etsii meitä eri huoneista, sydämeni itkee verta. Toisaalta, jos emme tekisi näitä kahdenkeskisiä reissuja, niin siitä kärsisi meidän suhde ja lopulta meidän koko perhe. Ja myöskin lapselle se on kait hyvä pikkuhiljaa tottua siihen, että vanhemmat on joskus pois. Soitamme videopuheluita ja lasta on hirveä ikävä ja reissuista on aina älytön kiire tulla kotiin.

Pääsääntöisesti matkustamme ilman Annia maksimissaan pitkiä viikonloppuja, mutta viimeksi olimme pois jo melkein viikon. Joka paikkaan lasta ei kuitenkaan viitti ottaa mukaan ja se on tietty ihan mahtavaa, että meillä ylipäänsä on mahdollisuus jättää lapsi hoitoon melkein aina, kuin itselle sopii. Minusta on älytöntä, että jotkut ihmiset yrittää aiheuttaa vanhemmille huonoa omatuntoa lasten jättämisestä hoitoon, sen takia, että vanhemmat saisivat olla kahdestaan. Sanon tähän sen klassisen, synnytä ensin ite – ja puhu vasta sitten.

 

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply