Browsing Category

Tahiti & Moorea 2018

Heiva I Tahiti myös kulissien takaa

Olimme tulleet tänään laivalla Mo’oreasta takaisin Tahitille ja majoittuneet Papeeten keskustaan. Ilta oli pimentynyt kun lähdimme perjantai-illan Papeeteen ennen kuutta. Kävelimme ensin Prince Hinoita, yhtä Papeeten isoimmista kaduista. Kulku rattaiden kanssa oli paikoitellen aika haastavaa jalkakäytävillä, joissa oli korkeita kynnyksiä ja pitkät pätkät oli täytetty parkissa olevilla autoilla. Rantakadulla rattailla eteneminen oli paljon mukavampaa.  Venesatama oli valaistu ja kaloja näkyi uivan ihan luksusveneiden vieressä vaalean turkoosissa vedessä. Show alkoi klo 18, olimme vähän myöhässä, mutta se ei haitannut, koska ilta olisi pitkä. Heiva on joka vuotinen Tahitilaisen tanssin kilpailu, joka kestää noin kolme viikkoa aina keskiviikosta lauantaihin. Jokaisena iltana esiintyy muutama tanssiryhmä noin tunnin pituisella showlla, johon on harjoiteltu tansseja monta kuukautta.

Papeeten venesatamassa

Place To’ata on aivan keskustan tuntumassa. Matka tuntui kuitenkin tällä kertaa pitkältä. Lopulta tuttu rummutus alkoi kuulua, olimme tulossa perille. Portin eteen oli laitettu myyntikojuja myymässä kamaa, jotka oli jossain vaiheessa tsekattava. Meidän sisäänmenokohta oli areenan toisella puolella. Rattaat jätettiin areenan viereen. Meillä oli paikat ihan eturivissä, josta näki todella hyvin mitä lavalla tapahtui. Menossa oli miessoolo. Liveorkesteri sai minut ihan sekaisin ja kun koko ryhmä punaisissa moreissa (”kaislahameissa”) tuli lavalle, olin hetken pakahtua kateudesta. Se oli nyt vain unohdettava ja keskityttävä miten upeita tanssijoita ja koreoita olimme tulleet katsomaan. Pian kateellinen olo häipyi. Tiesin, etten ikinä pääsisi itse kokemaan näin upeaa showta, mutta se ei voi estää minua silti nauttimasta tästä illasta. Toki tanssijana en tule ikinä olemaan niin hyvä, mutta ainakin minulla voi olla tavoitteita. Mila innostui musiikista ja tanssista ja alkoi itse tanssia aivan innolla. Kun tanssiryhmä Tama No Aimeho Nui lopetti tunnin pituisen shownsa, lavalle tuli Te Noha No Rotui lauluryhmä. Mila innostui tanssimaan myös heidän aikana. Laulut olivat tosi kovalla, joten lähdimme sen ajaksi kiertelemään kojuja. Monissa kojuissa myytiin simpukoista tehtyjä koruja ja muutama vaatekojukin oli.

Reilun puolen tunnin päästä kuulimme lavalta tanssimusaa ja kiiruhdimme takaisin katsomoon. Tanssiryhmä Tamari’i Toahotu Nui oli esiintymässä. Jokaiseen esitykseen kuuluu useampia asuja, melodisia aparima-osioita ja rytmikkäämpiä ’ote’a-osioita, joissa käytetään paljon rumpuja. Ryhmissä on kymmeniä tanssijoita, mutta jokaisessa esityksessä on sekä mies- että naissoolo-osuudet. Eturivissä näki myös jos kaikilla ei pysynyt asut päällä. Vyön putoaminen lavalle ei ollut tavatonta. Valkoinen helmasta rikottu mekko oli kauniissa aparimaosiossa. Finaalikostyymi oli oranssi pitkä more varmaan metrin korkuisten oranssien päähineiden kanssa. Tanssiryhmän jälkeen oli lyhyt tauko.

Livebändi

Menimme istuskelemaan katsomon ulkopuolelle ja miettimään loppuillan suunnitelmaa. Mila alkoi olla väsynyt. Lauluryhmä Tamari’i Mahina lauloi pitkään ja odotimme jo kovasti illan viimeistä tanssiesitystä, joka olisi ammattilaisryhmältä Temaeva, joka on Polynesian vanhin tanssiryhmä. Laulu oli niin kovalla, että Antti meni korvia pitelevän Milan kanssa vähän ylemmäs katsomoon ja aikoi lähteä nukuttamaan häntä jos siltä näyttää. Minä jäin eturiviin seuraamaan finaalishowta. Naissoolo oli jotain niin hienoa ja taidokasta, että voin vain unelmoida sellaisesta itse.

Väsynyt murunen

Heiva loppui tänä iltana puoli kahdeltatoista. Antti oli nukuttanut väsyneen Milan kärryihin. Meillä molemmilla oli jo kova nälkä, vaikka oltiin hyvin syöty ennen esityksiä. Jäimme paluumatkalla rantakadun  Place Vaieten ruokakärryjen luokse syömään. Mila nukkui tyytyväisenä yöuniaan rattaissa. Kiinalaista ja grilliruokaa tarjoava roulotte oli hyvin suosittu. Sinne tuli koko ajan lisää väkeä. Myöhäiseksi meni, mutta eipähän tarvinnut kämpillä enää tehdä ruokaa, vaan suihkun kautta nukkumaan klo 2.

Roulotte

Lauantai meni Papeetessa shoppaillessa. Minulle löytyi Marquesas-saarilla kaiverrettu puinen kippo, tahitimekkoja ja kaiverrettu simpukkakoru. Papeete on minulle melkeinpä shoppailuparatiisi.

Place To’ata

 

Milallekkin löytyi mieluinen paikka

Sunnuntai olin menossa Milan kanssa seuraamaan entisen Tahitituttumme Margitin pojan, Tevan, tanssiryhmän treenejä sillä aikaa kun Antti on hakemassa mustetta ihon alle. Sunnuntaina ei mikään kauppa ole auki, joten kaupungilla pyöriminenkään ei olisi ollut kovin mielekästä. Papeete oli todella hiljainen sunnuntaina ja päivä näytti pilviseltä. Kohta alkoikin sataa. Minua ja Milaa tultiin hakemaan keskustasta. Margit oli nyt kiireinen Heivan vuoksi. Tevan ryhmällä on heiva-show keskiviikkona ja sitä varten on vielä tehtävä asuja ja treenattava kovasti. Usein koko perhe on mukana tavalla tai toisella heivassa, jos ei tanssimassa niin asuja tekemässä ja taustajoukkona.

Tulimme urheiluhallin pihalle. Astuin sisälle aivan uuteen maailmaan, joka samalla oli minulle hyvin tuttu. Sisällä suuressa hallissa porukka ahkeroi asujen kimpussa. Tanssijoille sovitettiin uusia tummia kaislahameita. Tanssijoita oli kymmeniä. Siihen lisäksi perheenjäseniä ja muuta tukijoukkoa ja bändi, niin aikamoinen porukka. Paikalla oli myös Margitin luona viikkoja asunut Zing Taiwanista. Hän on tanssinut hulaa ja tahitilaista yli kymmenen vuotta ja on järjestämässä Heivaa Aasiaan. Hän on nyt ollut tutustumassa Heivaan kolmen viikon ajan ja palaa pian kotiin. Margit jatkoi asujen viimeistelyä. Zing letitti käsihuiskiin rannelenkkejä. Minä päätin tehdä samaa. Mila söi kiltisti miniporkkania. Milasta ja Zingistä tuli pian parhaat kaverit. Minä pystyin hyvin kiertelemään katsomassa asuja kuvaamassa kun Mila keskittyi vain uuteen ystäväänsä. Zing oli tosi mukava. Olin jo melkein suunnittelemassa matkaa Taiwaniin. Olisihan meillä siellä myös Hawaiin tuttuja honuprojektista.

Teva ja Zing viimeistelivät asua. Mila meni katsomaan läheltä ja olisi halunnut osallistua. Hän oli tyytyväinen kaislanaruun, jota sai hiplattavaksi. Bändi oli aloittamassa. Bändissä oli noin kymmenen henkeä pahu- ja to’ere-rumpujen kanssa. Mila vähän tanssahteli kun rummut soivat. Vaikka olin toki koko ajan pienessä jännityksessä, kun olin vieraiden ihmisten seurassa, minä jotenkin viihdyin todella hyvin. Musiikki ja fiilis saivat minut tuntemaan itseni kotoisaksi, ihan kuin olisin kuulunut joukkoon. Ja niinhän minä kuuluinkin,  tahitilaisen tanssin joukkoon.

Naisten asu

 

Uudet vyöt viimeiseen tanssiin

Mila tutustui myös hallissa aikaansa viettäviin lapsiin. He olivat Milaa vähän vanhempia, mutta ei montaa vuotta. Kaksi miestä harjoitteli ison leikkihain kanssa, johon sisään mahtui ihminen kuljettamaan sitä lavalla. Lapset menivät kiinnostuneina katsomaan ja kurkkimaan hain sisään. Mila meni mukaan joukkoon. Sitten Mila sai uuden parhaan ystävän, tytön, joka oli ehkä alle vuoden Milaa vanhempi. He pitivät toisiaan kädestä ja menivät yhdessä istumaan ilmeisesti tytön omaan leiriin. Milaa oli vaikea saada takaisin meidän leiriin kun näytti siltä, että show alkaisi pian.

Kaveruus ei vaadi yhteistä kieltä

 

Haita tarkastelemassa

 

Esitystä harjoiteltiin oikeilla asuilla

Seurasimme katsomossa  showta. Ihan niin kuin muissakin heiva-esityksissä show koostui useasta osasta, aparima- ja ’ote’a-osuuksista. Esitys oli kuitenkin yhtenäinen tarina lapsen syntymisestä ja perheestä. Mila alkoi olla väsynyt ja nukkui päikkärit minun sylissä. Livebändin rummutukset eivät haitanneet.

Soolo

Unien jälkeen teki taas mieli Zingin syliin.

Shown jälkeen aloimme suunnitella lähtöä, mutta sateinen päivä oli muuttunut ihan kunnon kaatosateeksi ja odotimme vähän aikaa jos se lakkaisi. Minä en ollut aamiaisen lisäksi syönyt mitään joten nälkä alkoi olla hirmuinen. Milalle oli ollut välipalaa mukana. Tanssijoilla jatkui treeni ja monet jäivät tekemään asuja. Margit ja Zing olivat väsyneitä ja nälkäisiä, joten hekin halusivat kotiin. Sade ei helpottanut, joten lähdimme vain. Kello oli jo yli viiden. Mila oli ollut hienosti koko päivän ja saanut uusia ystäviä.

Hyvä, että reissun sateisin päivä oli saatu hyvin vietettyä sisätiloissa ja mielekkäässä puuhassa. Antin tatu ei ollut vielä valmis. Huomenna viimeisenä päivänämme Tahitilla, se jatkuisi.  Voisimme huomenna viedä matkalaukut ja kaikki Ariitean (tatuäijän) studiolle heti kahdentoista aikaan ja hän oli luvannut, että voimme hengata siellä iltaan asti, kun lentomme lähtisi vasta kolmelta yöllä. Kuulosti hyvältä.

 

Hääpäivä Mo’orealla

Mila kömpi omasta pesästään Saba kainalossa herättämään jo seitsemän aikaan. Aamupalailun jälkeen pakkasimme snorklikamat mukaan ja lähdimme autolla samaan suuntaan kuin eilen. Afareaitussa, Tahitin puolella saarta parkkeerasimme auton pienelle parkkikselle lagoonarium-mökin viereen, josta sai liput retkelle. Motu (pikkusaari) oli parin minuutin venematkan päässä. Venettä ei tarvinnut odottaa kauan ja se täyttyi nopeasti, kun muitakin oli menossa motulle, myös pari koiraa. Muutama metri piti kahlata veneen luokse.

Motu Ahi

Ranskaksi tuli taas kattavat selitykset ja englanniksi ylimalkaiset. Jokainen pariskunta/perhe sai majoittua omaan pikkuruiseen simpukkanauhoilla koristeltuun mökkiin. Sinne mahtuivat lähinnä tavarat ja Mila, mutta oli erittäin kätevä. Antti meni ensimmäiseksi snorklaamaan kun minä jäin Milan kanssa ihan motun viereen kahlaamaan. Mila ei oikein tiennyt haluaako olla sylissä vai vedessä, mutta innostui aina kun kaloja meni ohi. Kohta vierestä alkoi lipua rauskujakin ja Mila sanoi ”kouf”. Mila oppi nopeasti, että ne toiset isot uiskentelijat olivat haita. Ne eivät tulleet niin lähelle. Sitten oli aika vaihtaa vuoroa. Antti sanoi, että vedessä on voimakkaita virtauksia. Sen takia sinne on kiinnitetty köysiä. Ranta syveni nopeasti hyvään snorklaussyvyyteen. Leijailevia rauskuja ja riuttahaita saatiin ihailla tällä reissulla toistamiseen. Usean metrin päässä rannasta alkoi olla jo virtauksia, että köydet olivat todella tarpeen.

Klo 11.30 oli ruokinta-aika. Asetuimme köyteen kiinni katsomaan eläinten kuhinaa. Sitten lähdettiin köyttä pitkin kiertämään köysillä rajattua osaa. Uusi ruokintashow oli vähän syvemmällä. Sen jälkeen yritin lähteä snorklaamaan ilman köyttä. Jonkin matkaa pääsin, mutta palasin takaisin mukavasti ilmaiseksi virtauksen mukana. Eli takaisin kiinni köyteen, ilman sitä oli tosi raskas uida  vastavirtaan. Olin valinnut tälle päivälle olkaimettomat biksut. Se oli vähän huono valinta, sillä ne eivät kokoaikaa pysyneet siinä virtauksessa ja tisu jos toinenkin saattoi vilkkua jossain kohtaa.

Hai

 

 

 

 

Muut näyttivät tulleen piknikpöydille syömään eväitä tai motun tarjoamaa lounasta. Me snorklasimme pariin otteeseen vuorotellen, joten emme olleet menossa syömään samaan aikaan kuin muut. Sitten kävimme vielä yhdessä perhesuihkussa kivi- ja koralliseinäisessä vessassa. Vessasta tosiaan löytyi ohut suihkuletku, josta tuli sen verran vettä, että saatiin suurimmat merivedet huuhdottua meistä pois. Kysyimme sitten lounasta, mutta sitä ei enää tarjoiltu. Jaaha, ei kukaan ollut informoinut meitä. Netissäkin luki, että lounasta voi ostaa motulta, mutta ei, että tarjoilu lopetetaan ennen yhtä. Milalle oli onneksi mukana keksiä ja hedelmäsoseita, jotka maistuivat. Eipä auttanut muu kuin mennä takaisin pääsaareen syömään. Netissä oli maininta, että vene vie takaisin neljään asti iltapäivällä ja taukoa kyydeistä on yhteen asti. Meiltä tultiin kysymään haluammeko lähteä nyt vai myöhemmin. Jotain fotoja haluttiin vielä laguunista ottaa ja juoda motun tarjoamaan kahvia ja kaakaota. Sovimme venemiehen kanssa, että kahdenkymmenen minuutin päästä lähdemme. Iltapäiväporukalle oli alkamassa kalojen ruokinta laguunissa ja sitä piti sama heppu kuin ajoi venettä. Aloin vähän aavistaa, että paluumme ei ehkä tapahtuisikaan silloin kun olimme sopineet. 20 minuuttia meni ja enemmänkin. Kello tuli kaksi ja meillä alkoi olla nälkä. Minulla alkoi mennä hermo, olimme suunnitelleet menevämme vielä Belvedereen tänään paluumatkalla. Odotimme tunnin ja venemies oli vieläkin vedessä kalojen ja turistien kanssa. Kysyimme toiselta työntekijältä asiaa, mutta hän ei tuntunut ymmärtävän mitään. Vetosimme siihen, että meille oli luvattu kyyti 20 minuutin päästä ja että emme ole saaneet ruokaa täällä. Joku turisti tuli siihen tulkkaamaan. Kyytiä luvattiin 10 minuutin päästä, mutta mitään ei tapahtunut. Minä aloin todella suuttua ja Antti myös (, mikä on harvinaista). Motun työntekijät eivät tuntuneet ymmärtävän, etteivät he voi pitää varsinkaan pientä lasta ja raskaana olevaa naista motulla ilman ruokaa ja ilman kyytiä rannalle, joka oli luvattu. Joku kiltti turisti antoi suklaakeksiä meille. Saimme ”riehua” ehkä vartin verran kun venemies nousi vedestä ja tuli kyyditsemään meidät rannalle. Oli helpotus päästä takaisin ”oman” auton luokse eikä kukaan enää voinut kusta enempää meidän syömisiä ja aikatauluja. Koko hiton hässäkästä oli syyttäminen huonoa informointia, vääriä tietoja netissä ja ennen kaikkea näiden ranskalaisten surkeata englannin kielen taitoa. Kyllähän täällä englantia käyttäviin turisteihinkin törmää, mutta ranskaa puhuvat ovat selkeä valtaosa. Silloin ei moni turistipalveluissa työskenteleväkään välttämättä motivoidu opettelemaan englantia kunnolla.

 

Ajoimme Maharepaan, jossa kävimme pikaisesti ruokakaupassa. Nappasimme tuoreet kalasalaatti-riisiateriat lounaaksi mukaan. Belvedereen ehtisimme huomennakin ennen auton palautusta. Olimme ennen neljää takaisin hotellissa. Biksut takaisin päälle ja biitsille. Nautimme lounaamme siellä, ei paljon huonompi maisema lounastaa kuin motukaan olisi ollut. Syöminen kannatti kuitenkin suorittaa nopeasti sillä pikkuötökät tulivat myös mielellään osingoille. Jälkkäriksi muutama hääsuklaa/suklaacookie. Auringon laskua seurasimme yhdessä laguunissa. (Kamat uskallettiin täällä jättää biitsille.) Päivä ei ollut mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta ei kai sitä voi ulkomailla odottaakaan. Laguuni oli ollut kuitenkin hieno niin motulla kuin omalla biitsilläkin ja tämä hetki laguunissa istuen. Kuinka sitä voisikaan osata arvostaa tarpeeksi.

Eilen ostetut kolmannen hääpäivän lahjat

 

Vähän tanssahdeltiin…

Perhesuihkun jälkeen ilta oli pimentynyt ja lähdimme päivälliselle lähiravintolaan. Kun auto oli käytössä, lyhyttä matkaakaan ei tarvinnut pimeässä kävellä, mikä oli hyvä, sillä täällä ei minusta oltu ihan tarpeeksi panostettu katujen valaistukseen. Le Petit Villagen grilliravintola oli auki. Milalle laitettiin Alfred läppäriin, niin syömisrauha oli melkein taattu. Minä otin grillattua kanaa ja Antti possua. Mila sai maistella meiltä ja jokunen lihan pala taisi neidille maistuakin. Antti otti jälkkäriksi omenapiirakan ja minä ravintolan suosikin, kookos creme bruleen, joka tarjoiltiin oikeassa kookoskipossa. Se olikin mielenkiintoinen jälkkäri katsoa ja syödä. Mila nappasi Antin kermavaahdot ennen kuin kukaan ehti reagoida mitään.

 

Kookos creme brulee

 

Mo’orean ympäri

Päivä näytti vähän pilviseltä ja aamu alkoikin pienellä sateella. Jäin aamiaisen jälkeen katsomaan Milan kanssa Alfredia kun Antti kävi 15 minuutin kävelymatkan päässä Inter Continentalissa hakemassa meille varatun vuokra-auton, valkoisen Renault Clion. Puoli yhdeltätoista pääsimme aloittamaan saarikierroksen. Ympärysmittaa Moorealla on noin 60 km ja lähdimme länteen päin eli poispäin kaikista palveluista, jotka ovat keskittyneet kahden ison lahden poukaman läheisyyteen. Vastaan tuli yksittäisiä taloja, pienen pieniä hiekkaisia sivuteitä ja pieniä lahtia. Välillä komeat kasvillisuuden peittämät vuoret tulivat hyvinkin lähelle tietä. Laguuni oli kauniin turkoosi pilvisestä päivästä huolimatta. Laguunin reunaan puskevat vaahtopäät jaksoivat ihastuttaa aina vaan.

Mo’orea, sydämen muotoinen saari

Kymmenessä minuutissa olimme Moorean sydämen muotoisen saaren päässä. Saaren itäpuolella, sillä puolella, josta näkyy Tahitille, tuli pian vastaan Afareaitun kylä, josta huominen moturetkemme alkaisi. Laivaterminaalin jälkeen pysähdyimme Toatean lookoutilla, josta oli kaunis näkymä ennen kaikkea turkoosiin laguuniin, mutta myös Sofitel-hotellin over water bungaloihin. Kiemuraisella penkillä Milan oli kiva tepastella paljain jaloin.

Toatea Lookout

 

Mila oli pikkasen huonolla tuulella eikä ollut autossa tyytyväinen. Hän oli hetken nukkunut autossa ennen lookoutia. Seuraavalla stopilla melkein heti lookoutin jälkeen oli Temae biitsi, pitkä valkoinen yleinen hiekkaranta pitkine palmuineen.

Temae biitsi

Sitten tulikin Maharepan ostosalue, Moorean suurin shoppailukeskittymä. Ravintolaan ensin, koska nälkä oli ja ravintoloilla oli vielä lounasaikaa jäljellä. Antti jatkoi raa’alla kalalla, minä otin kypsennettyä tunaa ranskalaisilla. Alkupalaksi patonnin palasia, me saimme yhtä paljon kuin yksinään syömään tullut. Milallekkin maistui kohtuullisen hyvin meidän safkat, joita hän sai omaan kippoonsa. Ketsupista hän oli toki erityisen mielissään. Milasta onkin tullut tällä reissulla ketsuppityttö.

Maharepa

Maharepa market oli hyvin varustettu, paremmin kuin meidän lähimmät kaupat. Ostimme sieltä magnum-jätskit jälkkäriksi. Kylläpä teki hyvää pitkästä aikaa.

Kiertelin muutaman helmipuodin, sitten tuli vastaan Pearl Romance. Siellä oli kaksi mukavaa nuorta naismyyjää. Hetken katseltuani, minusta alkoi tuntua, että täältä löydän oman helmikoruni. Antti kävi Milan kanssa ulkona välillä jäähyllä kun minä kyselin hintoja. Olin niin tykästynyt koruihin, joissa on kolme helmeä, että muita en enää katsellut. Minua kiehtoivat myös rannekorut. Kaikista hienoimmassa oli kaksi helmeä ja neljä pientä timanttia. Toki hintaa sillä oli liian paljon timanttien takia. Vietin hyvän tovin helmitaivaassani. Heidän kokoelmansa oli todella kaunis. Olisin voinut tästä yhdestä kaupasta ostaa vaikka kuinka monta. Antti tuli vähän tyytyväisemmän Milan kanssa takaisin shoppiin. Olin rakastunut heti ensisilmäyksellä valkokultaiseen koruun, jossa sininen, vaalea pinkki ja samppanjan värinen helmi ovat peräkkäin ihan kuin putouksessa. Sen hinta pysyi lähes budjetissani. Ihastuin myös rannekoruvalikoimaan. Myyjä huomasi epäröintini vähän kalliimmasta rannekorusta ja esitteli minulle rannekorun, jossa oli yksi iso peacockin värinen helmi ja muuten koru muodostui feikkitimanteista. Hinta oli melkein kohtuullinen. Päätös olikin sitten helppo tehdä, otin molemmat ja sain pari kymppiä yhteisalennusta. Istuimme Milan kanssa tekemään kauppoja. Olipa kivaa olla oman tytön kanssa korukaupoilla vaikka hän ei koruista vielä ymmärräkkään. Sain koruihin tax freen ja sitä varten myyjä selitti miten minun pitää lentokentällä toimia tax free-lappujen kanssa customs officessa. Hyvien kauppojen jälkeen lähdimme tyytyväisenä helmipuodista. Milakin osasi ihastuttaa taas lentopusuilla. Antti oli lähinnä tyytyväinen siihen, ettei helmiputiikeissa tarvinnut enää kierrellä. Olin aika moneen hänet jo raahannut.

Helmikaupoilla

Kävimme Maharepan marketissa täydentämässä ruokavarastot ennen kuin jatkoimme matkaa Cook’s bayhin ja Opunohu bayhin. Päivä oli niin pilvinen ja sadettakin ripautti aina välillä, että päätimme jättää Belvederen seuraavaan päivään. Ajoimme suoraan Opunohu bayhin ja Manatean mehutehtaalle, jossa mielettömän hyvät Rotui-mehut tehdään. Käväisimme ensin katsomassa tehtaan puolella isoja mehukoneita. Mehulabrassa mehujen laatua ja makuja testattiin. Moorea tuottaa tehtaalle lähinnä ananasta, mutta muita hedelmiä kuten papaijaa ja guavaa tulee mm. Tahitilta. Hedelmät käyvät läpi tarkan puhdistusprosessin ja liian kypsät tai raa’at hedelmät poistetaan, koska saman makuisissa mehuissa ei saa olla makueroja. Hedelmän osat, jotka eivät päädy mehuun, käytetään viljelyalueiden lannoitteeksi.

Mehulabra

Mehuja, punsseja ja ananasviiniä sai maistella Manutean shopissa. Banaanivaniljamehu oli yllättävän hyvää ja raikasta. Sitä emme olleet täällä kaupoissa nähneet ja ostimmekin sitä täältä. Antti maisteli paria punssia ja minäkin otin pienen pienen tilkan ananasviiniä. Se olikin erinomainen viinitilkka, enpä muista parempaa viiniä ikinä saaneeni. Melkein meinasin ostaa pullon kotiin, mutta oli melko kallis ja kuljetus voisi olla hankalaa.

Mehumaistelut

 

Tulimme auringonlaskun ajaksi vielä laguuniin istumaan, olihan sinne päästävä joka päivä.

 

 

Mo’orean laguunissa

Aamulla gekkomme löytyi keittiön lattialta. Hän oli yön aikana kuollut. Hautasimme hänet pahvipurkissa roskiin.Aamiaisen jälkeen kävelimme omaan rantaan, josta laguuniretkemme pian alkaisi. Meidän lisäksi katolliseen veneeseen tulivat nelihenkinen perhe ja kaksi nuorta naista retkioppaamme lisäksi. Ensimmäiseen etappiin ei tarvinnut montaa minuuttia veneillä. Pysähdyimme hyvin matalaan osaan laguunia uintimatkan päähän rannasta. Jalat ylettyivät siinä kohtaa hiekkaiseen pohjaan, joten pystyimme ottamaan Milankin mukaan veteen. Alueella uiskenteli erittäin tuttavallisia piikkirauskuja. Niitä sai silittää ja ne jopa tulivat välillä hipaisemaan meitä oma-aloitteisesti. Paikalla oli myös muutama riuttahai ja pikkuparvia kaloja. Vuorotellen snorklattiin ja pidettiin Milaa lillumassa laguunissa. Tosi hienoa, että pystyimme olemaan laguunissa yhtä aikaa ja aikaa molempien snorklailulle oli tarpeeksi. Oli niin kaunista pinnan ylä- ja alapuolella.

Jatkoimme vähän matkaa hiukan syvempään laguunin kohtaan. Olimme Opunohu bayn edustalla. 1700-luvulla saarten väestö alkoi kääntyä kristinuskoon, jolloin tikipatsaat oli heitettävä epäjumalina mereen. Vuosisatojen aikana tikit ovat peittyneet meressä kasvillisuudella. Kunnianosoituksena laguuniin on laitettu uusia kiviin kaiverrettuja tikejä, joita pääsimme katsomaan. Niitä oli siellä kaikkiaan kahdeksan, mutta minä bongasin vain yhden ja Antti kolme.

Vedenalainen tiki

 

Jaaa… toinen

 

Mila pysyi veneessä tyytyväisenä kun sai mussuttaa keksiä. Veneilimme sekä Opunohu bayhin että Paopao bayhin (toiselta nimeltään Cook’s bay), Moorean kahteen isoon lahden poukamaan. Niitä erottaa toisistaan 899 m korkea Rotui-vuori, Moorean toiseksi korkein kohta. Opunohu bayssä viljellään paljon ananasta. Jokaisella saarella on oma nimikkohedelmänsä, jota viljellään erityisen paljon. Täällä se on ananas.

Opunohu Bay

 

Retkiopas selitti ranskaksi pitkät pätkät, englannin kielinen selostus oli paljon suppeampi. Mila flirttaili retkellä olevien naisten kanssa ja keksi piti hänet onneksi tyytyväisenä loppuun asti.