Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

San Pedro de Atacama

Karua kauneutta Atacamassa

Pääsiäissaarelta suuntasimme Chilen mannerosaan. Vaikka rannat ja meri ovat usein merkittävä osa meidän matkoja, niin nyt oli niistä nautittu tarpeeksi Tahitilla, Mo’orealla ja Rapa Nuissa. Oli aika vaihtaa maisemaa täysin. Ehkä viikko aavikolla saisi meidät taas arvostamaan biitsielämää.

Siirtymä Pääsiäissaaren Hanga Roasta Atacamaan edellytti yöpymistä Santiagossa lentokenttähotellissa. Se olikin hyvin odotettu hotelliyö kun viikon cabanassa asumisen jälkeen kaipasimme jo kovasti tasalämpöistä vettä, toimivaa nettiä ja kaiken kruunasi viiden viikon matkamme ainoa buffetaamiainen. Lento Santiagosta Pohjois-Chileen kesti noin tunnin. Laskeuduimme Calamaan, Atacaman aavikolle. Paikka näytti sellaiselta, josta yleensä vain lennämme yli matkalla meren äärelle. Tämän olikin tarkoitus olla totaalinen maiseman vaihdos. Calamaan ei juuri kukaan turisti jää vaan lentokentän autovuokraamojen eteen kertyy pienet jonot ja kun auto on saatu alle, niin hurautetaan parin tunnin verran San Pedroon. Matkaa Calamasta San Pedroon on noin 90 km.

Calamasta San Pedroon

 

Vaalea hiekkakeidas, kauempana kohoilevat vuoret ja iso tuulivoimapuisto, jonka läpi ajoimme, olivat miellyttävä näky hiljaisella ja onneksi hyväkuntoisella tiellä. San Pedro oli meille kohteena aika lailla tyhjä taulu. Toki jotain tiettyjä juttuja haluttiin nähdä, mutta päässä ei ollut mitään selvää listaa asioista ja tekemisistä. San Pedro on 2438 metrin korkeudessa merenpinnasta. Joten olimme jo aika korkealla ilman varsinaista vuorille kiipeämistä.

 

 

 

San Pedroon, ison tien varrella olevaan ”savimajakaupunkiin” löysimme hyvin. Majoituksemme Cabana Julieta olikin sitten vähän kinkkisempi tapaus. Meillä oli osoite, mutta missään ei ollut kylttiä meidän cabanaan, että olisimme tienneet tulleemme oikeaan paikkaan. Pihoja ympäröi korkeat ruohoaidat, mutta yhdessäkään ei lukenut meidän cabanan nimeä. Yksi pihapiiri kyllä näytti siltä netin kuvien perusteella. Vastaan tulevassa autossa oli ystävällisiä ihmisiä, jotka soittivat meidän puolesta cabanan tyypille, joka ei kuitenkaan osaisi englantia. Olimme olleet oikeassa pihassa ja palasimme sinne. Pihapiirissä oli noin neljä betonimökkiä ja pieni uima-allas. Mitä ihmettä tekee kylmää vettä täynnä oleva uima-allas Atacaman talvessa, jossa lämpötilat laskevat yöllä selvästi alle kymmenen? Meidän mökki oli ulkoa päin… hmmm ehkä asuttavan näköinen. Sisällä meitä odotti tupakeittiö, ihan tunnelmallisen näköinen makuuhuone, toinen makkari kahdella sängyllä ja kylppäri, jossa amme- ja seinälaatat oli laitettu vähän niin sun näin. Päivä oli ollut lämmin, mutta ilta oli viilenemässä ja kämpässä oli aika kylmä. Lämmitintä ei löytynyt eikä cabanan omistaja ymmärtänyt, kun pyysimme sellaista. Keittiön hanasta tuli vain jääkylmää vettä. Suihkusta sentään tuli lämmintä. Tosin en luottanut siihen, että sitä tulee tarpeeksi. No sitten siistin näköinen laattalattia ei tietenkään ollut niin siisti. Kun omistaja ei ymmärtänyt lattiasta mitään, aloin talouspaperilla pestä lattiaa. Sitten hän tajusi, että jonkun pitäisi tulla sitä pesemään. Kysyimme netistä, koska se näytti toimivan olemattomasti. Keittiöstä puuttui roskis. Päätin käyttää roskiksena olohuoneen puista arkkua. Vessasta puuttui saippua eikä minkäänlaisia käsipyyhkeitä ollut, johon jääkylmän veden jälkeen käsiä olisi voinut pyyhkäistä.

Meidän cabana, ehkä viimeinen cabana, jossa haluan asua.

 

Meidän mökki. Katossa näytti olevan jotain ongelmaa nyt kun päivän valolla sitä katselimme.

Ihmisiä alkoi pyöriä meidän kämpän sisällä ja ulkona. Ei tuntunut ihan siltä, että meidän tuloon olisi mitenkään varauduttu. Kukaan ei puhunut sanaakaan englantia. Joku nuori nainen kävi pesemässä lattian vaaleanpunaisella pesuaineella. Tekniikka oli kuitenkin ihan hakusessa eikä lattiasta tullut todellakaan puhdasta. Sitten hän kävi hakemassa meidän sängystä lakanat ja pyyhkeet, uusia ei kuulunut. Seinän ulkopuolella oli jotkut räpeltämässä ilmeisesti vesijohtojen kanssa jotain. Kokeilin vettä, eikä lämmintä vettä enää tullut. Antti kävi vaatimassa lämmitintä. Sellainen oli toisessa kämpässä. Ilmeisesti lämmitintä lähdettiin hakemaan Calamasta asti. Joku poika kävi hakemassa TV:n kaukosäätimet ja toinen nuori mies toi meille uuden reitittimen nettiä varten. Ei olisi taas yhtään huvittanut alkaa pesemään lattioita talouspaperilla niin kuin Pääsiäissaarella, mutta oli pakko jos halusimme olla sukkasillaan sisällä. Yöstä ei tulisi mitään jos emme saisi lämmitintä ja vaikka saisimme, emme voisi laittaa Milaa yksin kylmään huoneeseen nukkumaan jos meillä on lämmitin makkarissa. Otimme toisesta sängystä patjan ja veimme sen oman parisänkymme viereen Milan omaksi pesäksi. Minä aloin olla pikkaisen kyllästynyt tähän cabana-touhuun. Tyypit toimivat täällä kuin olisivat eilen perustaneet majoitusyrityksen. Maksu piti suorittaa käteisellä ja eniten ihmetytti se, että tämä oli reissun kallein majoitus, hinta oli yötä kohden 123 €. Ihan hotellin hinnoissa oltiin, mutta meininki ei ollut ollenkaan sen tasoista. Ainoat asiat, jotka täällä olivat hyvin, olivat uuden reitittimen avulla hyvin toimiva netti ja se, että vessapaperia oli monta rullaa. Lämmintä vettä ei tullut vieläkään ja nyt jo otti päähän pestä kädet jokaisen vessareissun jälkeen jääkylmällä vedellä. Cabanaan oli tulossa muitakin uusia asukkaita, jotka tulivat ensiksi juttelemaan meille, kun omistajaa ei näkynyt. He osasivat englantia ja saimme heiltä ystävällisesti tulkkausapua. Heidän kauttaan pystyimme pyytämään meille myös lakanat sänkyyn.

Illalla piti lähteä vielä ruuan hakuun tuntemattomaan ja pimeään San Pedroon. Cabanamme piha oli täysin valaisematon, onneksi oli taskulamppuja mukana. Mila oli ollut jo pitkään nukkumassa kun ovelle koputettiin yhdentoista jälkeen. Uusi lämmitin oli saapunut Calamasta. Samalla saimme 20 litran tonkan juomavettä vesiautomaattiin, joka piti toki itse asentaa. Kyllä nämä ihmiset kilttejä olivat ja yrittivät auttaa, mutta mielessä kävi, että ovatko he vain tosi tyhmiä, kun ongelmia ja mokia tapahtui niin monessa asiassa. Ainakin saisimme nukuttua ensi yön. Lämmitin lämmitti yhden huoneen ihan tehokkaasti, mutta koko kämpän lämmittämiseen siitä ei ollut. Veden keittopuuhiin päästiin kuitenkin jo ensimmäisenä iltana, kun minun oli pyykättävä vaatteita.

Ensimmäisenä iltana näytti siltä, että saatamme joutua vaihtamaan majoitusta kesken viikon. Aamulla suihkusta tuli kuitenkin lämmintä vettä tarpeeksi ja koska sitä tuli myös seuraavina aamuina, niin jäimme asumaan tähän cabanaan. Se ei kuitenkaan ollut paras päätös, sillä neljäntenä yönä oli rankkasade ja aamuyöllä heräsimme, kun katosta tippui vettä suoraan meidän sänkyyn. Jouduimme siirtämään sänkyä ja laittamaan kattilan lattialle keräämään putoavaa vettä. Parin tunnin päästä heräsimme toiseen vuotokohtaan. Aamun mennessä sade loppui ja katosta oli vuotanut noin kaksi litraa vettä useasta kohdasta. Vettä oli valunut myös ulko-oven kautta eteiseen parin neliömetrin alueelle. Tuona päivänä oli tiedossa taas lattian pesua talouspaperilla. Antti huomasi, että oli saanut cabanan omistajalta mailia myöhään edellisenä iltana, jossa meille oltiin tarjottu mahdollisuutta vaihtaa kämppää tulevan sateisen yön vuoksi. Tämä meni jo todella pöyristyttäväksi. Meillä oli erittäin huijattu olo. Laitoimme cabanan omistajalle mailia asiasta niin englanniksi kuin espanjaksikin, mutta emme ikinä saaneet vastausta. Emme voineet kuin toivoa, että tämä majatalo joutuu lopettamaan toimintansa mahdollisimman pian.

Makuuhuone ja yksi sängyn valloittaja

 

Blogin parissa, lämmittimen vieressä

San Pedro

Cabanasta ajoi San Pedron keskustaan parissa minuutissa. Kokonaan hiekan väristä ja paikoin valkoista matalaa kivirakennusta oleva ”savimajakaupunki” oli outo ilmestys. Kävelytiet olivat kapeita kujia. Siksi kadut olivat ihmisten, suureksi osaksi turistien, valtaamia ja autolla ajo vaati kärsivällisyyttä ihmisjoukkojen keskellä.

Kaupungin kirkko on keskusaukiolla, jonne on istutettu muutamia puita. Kaupungin väritykseen maastoutuvan pienen kirkon alttari oli koristeltu nukkemaisilla seinäkoristeilla. Keskustan kaduilta löytyi paljon ravintoloita, pieniä souvenirpuoteja, pari isompaa souvenirbasaaria ja monen monta retkimyymälää sekä rahanvaihtopaikkaa. Souvenirpuodit myivät mm. värikästä pikkukrääsää, villapaitoja, lämpimiä leggingsejä ja kudottuja reppuja. Minä ostin valkoisen neulotun pipon Suomen ja ehkä myös tänne Chilen talveen. Paikka on nuorten reppureissaajien suosiossa, mutta emme me ainoat rattaalliset olleet. Muitakin pikkulapsiperheitä oli, mutta he taisivat olla chileläisiä.

CKunna-ravintolassa tarjoilija puhui erinomaista englantia verrattuna muihin tapaamiimme paikallisiin. Siellä ja parissa muussakin ravintolassa pääsimme nauttimaan livemusiikista, kun kahden hengen paikallinen bändi tuli panhuiluineen ja kitaroineen soittamaan. Tunnelma oli kohdallaan ja ymmärsimme viimeistään nyt mihin olimme sieltä meren äärestä tulleet.

Pääsiäissaaren ”minimarkettiongelma” jatkui täällä. Pieniä ruokakauppoja oli paljon, mutta hyvin erilaisilla valikoimilla. Pian aloimme oppia mistä kaupasta saa lihaa pannulla paistettavaksi, mistä banaania ja mistä jugurttia.

San Pedrossa

 

San Pedron kirkko

 

CKunna ravintola

 

Turistikrääsän joukossa

 

Päivällä lämpötila oli noin 15:ssä asteessa, öisin se laski selvästi kymmenen asteen alle. Paikalliset ja muut turistit kulkivat toppatakeissa tai lämpimissä retkeilyvarusteissa. Antti pärjäsi t-paidalla iltaan asti. Minä tarkenin hupparilla aurinkoisina päivinä. Monet ravintolat ovat ulkoilmaravintoloita, joten niihin kannattaa pukea hyvin. Me jouduimme poistumaan samantien muutamasta kun talvinen viileä tuuli lensi pöytään asti ja minä palelin.

Kun San Pedroon tutustuu netissä, ei välttämättä tule huomanneeksi, että monet kuvat on otettu kesällä. Me olimme siellä talvella (meidän kesällä). Bolivian puolella oleva Laguna Verde sekä useamman tunnin ajomatkan päässä oleva Miscanti Lake jäivät käymättä, koska ne olivat yli 4000 metrin korkeudessa, jossa lumi oli sulkenut tiet ainakin siksi aikaa, kun me olimme San Pedrossa. Tämä tuli meille yllätyksenä ja monena aamuna ajoimme Boliviaan johtavalle tielle katsomaan, onko se vielä suljettu. Se pysyi kiinni koko viikon ja rekkajono siellä vain kasvoi päivä päivältä. Pari paikkaa jäi siis näkemättä, mutta ehkä nuo korkeuksissa olevat järvet eivät olisi olleetkaan niin houkuttelevia näin talvella, luultavasti ennemmin jäässä kuin postikorttimaisen vihreän raikkaita.

Lumiraja Socairen kylässä noin 4000 metrin korkeudessa

Valle de la Luna

Kuulaakso on ehkä alueen tunnetuin nähtävyys ja noin 10 kilometrin päässä San Pedrosta. Nimensä se on saanut kuun pintaa muistuttavasta maisemasta. Sisäänpääsy oli 3000 pesoa aikuiselta (eli noin 5 €). Hiekan väriset vuoret, pienemmät nyppylät, paikoin laaja hiekkatasanko, hiekkadyynit ja taustalla kohoilevat lumihuippuiset vuoret tekivät maisemasta omalla tavallaan todella hienon. Kuulaaksoa kannattaa käydä vilkaisemassa myös ylhäältä päin. Calamaan johtavalla tiellä on lookout Valle de la Lunaan ja sen juovikkaille rinteille.

Valle de la Luna

 

Valle de la Luna

Valle de la Luna lookoutilta

Valle de la Muerte

Ihan San Pedron lähellä on Kuolemanlaakso, jonne päädyimme, kun tiet pitemmälle oli suljettu. Tännekkin sisäänpääsy oli lähes ilmainen. Vaikka päädyimme tänne sattumalta, niin kyllä Valle de la Muerte oli ihan käymisen arvoinen paikka. Hiekan väriset vuoren seinämät reunustivat laaksossa mutkittelevaa hiekkatietä. Tämä oli saman värinen mutta ei niin avara kuin Valle de la Luna. Isolle dyynille kiipesi porukkaa lautojen kanssa. Tämä olikin yksi suosittu sandboarding-paikka.

Valle de la Muerte

 


Laguna Trebincke

Laguna Cejar oli Antin mielestä liian kallis (15000 pesoa eli yli 20 € per aikuinen) pelkäksi katselupaikaksi. Siellä olisi ollut uimismahdollisuus, mutta vesi olisi ollut liian kylmää. Päätimme mennä katsomaan toisen suolajärven, Laguna Trebincken, joka oli vain vähän pitemmällä hiekkatien varrella kuin Cejar. Molemmat sijaitsevat Salar de Atacamassa eli Atacaman suolatasangolla, jossa vedet ovat hyvin suolaisia ja maa-aineksessa suolaa on myös paljon värjäten alueen hyvin vaaleaksi. Järven rantaan vei tie, joka oli hiekan ja suolan sekoitusta, mitä lähempänä järveä, sitä vetisempää vaaleata mössöä. Mila kiinnostui siitä ja tutki laatoiksi kuivuneita suolakökköjä. Suolajärven luona tapasimme myös aavikkoketun.

Laguna Tebinquiche

Atacama fox

Road trip talvisessa Atacamassa

Lumitilanne oli vähän helpottanut edellisestä päivästä ja pääsimme toiseksi viimeisenä päivänämme käymään vähän pitemmällä. 30 km:n päässä San Pedrosta on Guatinin muutaman hökkelin kylä, jossa tie jakautui Puritama Springsiin ja El Tatioon johtaviksi. Mila oli juuri nukahtanut hyville päiväunille, joten päätimme mennä ensin kauempaan kohteeseen, El Tation geysireille 90 km:n päähän.

Olimme jo vähän nousseet vuoristoon San Pedroon verraten, mutta El Tatioon johtava tie nousi yhä enemmän. Ensimmäisenä tulimme Putkikaktusten valtakuntaan. Pitkiä ja paksuja kaktuspötköjä siellä täällä, ihan kuin vartioimassa rinteitä, joihin nousimme. Sitten saavutimme avaramman maiseman. Vuoret lumipeitteineen olivat tulleet lähemmäs, olimme ihan juuri saavuttamassa lumirajan. Tie oli hiljainen, mutta jokunen auto kulki samaan suuntaan meidän kanssa. Edessä menevä auto pysähtyi ja samalla bongasimme ensimmäisen laamamme. Sillä oli kolme kaveria, jotka laidunsivat matalaa ruohokasvia muutaman metrin päässä autotiestä. Ei tämä reissu ainakaan turha ollut, kun paikallista eläimistöä oli esillä näin hienosti.

Kaktusmaa

Isot kiven lohkareet ja pienet ruohoiset pensaskököt olivat osittain lumen peitossa. Matala pieni laguuni oli osittain jäätynyt päältä. Seuraava laamalauma yllätti meidät taas pian ja se oli iso. Niitähän oli täällä paljon. Ne olivat mukavia kavereita. Ruokailivat sopivan matkan päässä, mutta eivät juosseet karkuun ihmistä. Tien varrella olevat peuravaroitukset taisivat ollakin laamavaroituksia. (Eivät vain olleet tehneet laamalle omaa kylttiä.)

 

Lumirajalta noustiin vielä, kun maisema muuttui kokonaan lumiseksi ja vuoret olivat todella lähellä. Matkan teko oli hidasta tien mutkaisuuden ja tässä vaiheessa lumen takia. Kesärenkailla oltiin tietysti liikkeellä. Vessahätä alkoi olla eikä toivoakaan wc-fasiliteeteistä ollut. Maisema oli avaraa ja vuorten ympäröimää. Muita autoja ei ollut, joten helppohan siinä oli kyykistyä hetkeksi tarpeilleen. Tuuli oli kuitenkin hyvin kova. Lunta oli tien varressa kymmenisen senttiä.

El Tatioon lopulta saavuttiin kahden tunnin ajon jälkeen (San Pedrosta). Autiolta näytti tämä nähtävyys. Parkkipaikka oli ja talo, joka oli kiinni. Puomi esti autolla etenemisen. Otimme Milan reppuun ja päätimme kokeilla matkan jatkamista kävellen. Geysirit näkyivät parkkipaikalle. Lumessa tarpominen 4321 m:n korkeudessa tuulisessa Etelä-Amerikan talvessa ei ollutkaan niin helppoa ja hetken kuluttua päätimme, että geysirit, jotka eivät edes näyttäneet kovin upeilta, olivat liian kaukana. Meidän jälkeen parkkipaikalle tuli kaksi muutakin autoa. Jotkut muutkin hölmöt olivat lähteneet geysireille talvella, mutta taisivat jo ajoissa huomata, että geysirien lähelle ei ollut asiaa.

El Tatio

Paluumatka oli pientä alamäkeä ja meni tuplasti nopeampaa kuin menomatka. Guatinissa käännyimme Puritamaan. Sinne oli vain 6 km risteyksestä, mutta vuoristoista kiemuratietä sekin. Vastaan tulevan auton kuski sanoi ”cerrado”. Paikka olisi siis kiinni. Menimme kuitenkin perille asti, jossa meille jonkun ystävällisen tulkkaamana selvisi, että paikka on nyt täynnä. Huomenna pääsisimme aamulla klo 9. Ei nyt ihan voittokulkua ollut tämäkään päivä. Käytännössä emme päässeet tänäänkään mihinkään nähtävyyteen, johon olimme aikoneet. Päivä ei kuitenkaan tuntunut hukkaan valuneelta. Road trip oli ollut erittäin mielenkiintoinen. Tässä hyvä esimerkki siitä kuinka matka voi olla joskus tärkeämpi kuin päämäärä.

 

Puritama Springs

Heräsin viimeiseen aamuun innoissani. Ajoimme 30 km San Pedrosta pohjoiseen ja nousimme 3475 metrin korkeuteen. Olimme Puritama Springsin luona klo 9. Pientä jonoa oli lämpimille lammikoille jo nyt, mutta pääsimme sisään, niin kuin meille oli luvattu.  Sisään maksoi 15 000 pesoa (reilu 20 € aikuiselta). Parkkipaikalta oli puolen kilometrin laskeutuminen kävelytietä pitkin kanjoniin, jonka pohjalla geoterminen Puritama-joki virtasi ja muodosti kahdeksan pientä allasta. Puritama-joki ei näkynyt ylös asti, mutta sen synnyttämä ohut kasvillisuuskaistale näkyi kyllä ja paljasti joen olinpaikan. Kylmä vuoristotuuli ylsi syvään kanjoniinkin, joten kylmä ehti tulla, kun vaihdoimme uima-asuihin pienissä muutaman hengen pukkareissa. Paikka oli suosittu ainakin näin talvella. Valitsimme altaan, joka ei ollut ihan täynnä ihmisiä. Vesi oli ihanan lämpöistä, noin 30 astetta, mutta ei liian kuumaa. Meidän altaaseen vettä tuli pikkuruisen putouksen kautta edellisestä ja meidän altaan vesi tippui seuraavaan altaaseen. Altaita ympäröi korkeat ruohikot, jotka olivat innostuneet kasvamaan veden kastelemassa maakohdassa. Kauempana ympärillä oli pelkkää hiekkaista kalliota. Eksoottisessa ympäristössä oltiin. Tänne kannatti ehdottomasti tulla ja oltiinhan tätä jo pari päivää odotettukin. Monien värjöttelyjen jälkeen lämpöisestä lammikosta todella nautittiin, mutta poiskin oli jossain vaiheessa lähdettävä. Reilun tunnin pulikoinnin jälkeen Antti meni ensimmäisenä hyytävän tuuleen hakemaan pyyhettä, johon Mila käärittiin. Lämmin vesi laittoi hyvin veren kiertämään. Kun kuivat vaatteet oli saatu päälle, ilma ei tuntunut enää yhtään niin kylmältä kuin tullessa.

Joki kanjonissa

 

Puritama Spring

 

Puritama Spring

Laguna Chaxa

Iltapäivällä suuntasimme alle tunnin ajomatkan päähän Laguna Chaxaan Atacaman suola-aavikolle. Chaxa paljastuikin oikein erinomaiseksi viimeisen päivän kohteeksi. Pääsy sinne oli puoli-ilmainen (3000 pesoa, noin 5 €), vessat olivat käytettävissä, muuta porukkaa oli maltillisesti ja itse nähtävyys eli flamingot näkyivät parkkipaikalle asti. Matalan suolalaguunin viereen keskelle suola-aavikkoa oli raivattu kävelypolkuja. Flamingot kahlasivat matalassa suolalaguunissa ruokaa tonkien, siivilöimällä pieniä rapueläimiä, hyönteisiä ja levää, jotka kasvavat suolaisessa vedessä. Täällä asusteli kolme eri flamingolajia, Andien, Chilen ja Jamesin flamingoja. Nämä kaverit eivät muuta talveksi lämpimämpään niin kuin monet muut linnut, vaan hyödyntävät ravinnon ja elintilan määrän muiden lintujen muuttaessa väliaikaisesti pois.

Tämä oli varsinainen kirsikka hiekkakakun päällä, niin kuin Antti sanoi. Atacaman vierailumme ei ollut tiesulkujen ja vuotavan kämpän takia mennyt joka päivä niin kovin loistavasti, mutta nyt tuli sellainen fiilis, että tärkeimmät oli nähty ja koettu. Laguunin viereen kiviselle aidalle oli kiva kiivetä istumaan ja katselemaan maisemaa, flamingoja, jotka eivät häiriintyneet meidän olemisesta vaan jatkoivat tonkimistaan kaikessa rauhassa. Lopuksi kävelimme lyhyen rakennetun reitin suola-aavikolla. Suolainen hiekka oli kovaa röpelöä, jonka vain laguunit rikkoivat. Kaukana olevat lumiset vuoret ja taivaalle ilmestynyt kuu loivat todella erikoisen maiseman tähän karuun ympäristöön.

Laguna Chaxa

Kun lähdimme takaisin Pedroon, oli sellainen fiilis koko matkasta kuin pitääkin, kaikkensa antanut ja kaikkensa saanut, hieman taas kehittynyt ja muuttunut olo, kiitollinen, mutta myös ylpeä meistä, meidän tiimistä. Seuraavien päivien kotiin paluuta odotettiin jo kovasti.

 

Neljä lentoa kotiin

Heräsin puoli neljältä kokeilemaan suihkua eikä se pettänyt. Sain suihkutella vielä viimeisen kerran itseni juuri ennen lähtöä. Kaikki laukut olivat melkein kiinni laittamista vaille valmiina lähtöön. Mila piti nostaa ylös neljän jälkeen. Antin illalla tekemät aamiaisleivät päätettiin syödä autossa. Oli vielä pilkkopimeää, kun lastasimme auton meidän omaisuudella, kolmella matkalaukulla, kahdella repulla, hoitolaukulla ja kahdella uudella Hinano-kassilla. Jätimme hyvästit enemmän kuin mieluusti viimeiselle majoitukselle. Mila meni jatkamaan yöuniaan omaan istuimeensa. Antti joi murukahvinsa pullosta.

Kahvipullo

Me huomasimme vasta nyt, että tie Calamaan oli pitkälti pientä ylämäkeä, jossa meidän automme ei jaksanut kiivetä ihan niin lujaa kuin olimme toivoneet matkan sujuvan. Ylämäki onneksi loppui puolessa välissä eikä varsinaista kiirettä tullut. Calaman valot näkyivät monen kymmenen kilometrin päähän pimeässä yössä, samoin tuulivoimapuiston valaistut propellit. Calamassa reitti lentokentälle ei ollut ihan parhaalla tavalla opastettu ja ajoimme ensin vahingossa melkein keskustaan. Tankilla meni muutama turha hetki kun bensamies yritti saada Antin kortista lähimaksua toimimaan. Sitten ajoimme vahingossa isolle tielle kun ”Salida” (eli exit) -kyltistä olisi pitänyt osata kääntyä lentokentälle. Miksi siinä ei voinut lukea ”Airport” tai ”Aeropuerto”? Seuraava kääntymispaikka oli ties kuinka kaukana ja meillä alkoi pikku kiire jo olla. Sitten vain hätäuukkari ja hätävalot päällä kaistaa väärään suuntaan pari sataa metriä. Onneksi ei ollut paljon liikennettä.

Olimme kentällä tunti ennen lentokoneen lähtöä. Sen luulisi riittävän, kun ensimmäinen lento oli kotimaanlento Santiagoon. Heti ensimmäisessä check-innissä tuli pientä ongelmaa vastaan, kun lento oli ylibuukattu ja jostain syystä me olimme ”ylimääräisiä”. No me olimme ehkä viimeiset ihmiset, jotka tuolta pikkulennolta pitäisi jättää pois, koska meillä on neljä lentoa edessä ja meillä on lapsikin. Hätä ei kuitenkaan ollut pelkäämämme näköinen sillä osa lennon ostajista ei ollut ilmeisesti tulossa lennolle. Jouduimme kuitenkin odottamaan portilla kunnes muut olivat menneet, että me mahdumme varmasti koneeseen ja onneksi mahduimme. Kahden tunnin lento Santiagoon meni joutuisasti Andien maisemissa ja laskeuduimme ensimmäiseen paluumatkamme pysähdyspaikkaan ennen kymmentä aamulla. Siitä sitten matkalaukut hihnalta ja kärryyn. Lähtöaulan etsimisessä meni tovi, mutta meillä ei nyt ollut kiirettä eikä seuraavan lennon check-in -tiskikään vielä auki. Pientä odottelua tunnin verran siis.

Santiago Airport

 

Pääsimme taas ”lapsi-vanhus-vammais-jonoon”, joka oli todella hidas, mutta normijono olisi ollut tosi pitkä. Mila pyöri ympäriinsä nyt hyväntuulisena. Olimme jonossa tunnin ja meitä edellä oli vain kolme pientä porukkaa. Mikä ihme niillä saattoi kestää? Lopulta check-innissä saimme kuitenkin boardingit kaikille lopuille lennoille, joka tuli helpottamaan meidän matkaa Sao Paulossa ja Lissabonissa. Vaikka olimme olleet jonossa heti tiskin avauduttua, meille ei hitaan jonon vuoksi jäänyt kovin paljon aikaa securityjen jälkeen. Menimme burgermestaan syömään lounasta ja siinä se aika sitten menikin. Ravintola oli täynnä äänekkäitä teinityttöjä. Otimme perushampparit ja minä sain jälkkäriksi vielä brownien jätskillä. Oi se oli juuri sellainen jenkkityylinen ihanan lämpöinen ja pehmeä brownie. Meille tuli melkein kiire boarding-jonoon kun pääsin vielä siivoamaan Milan löysiä kakkoja vessaan. Ahtaassa vessassa vaipan vaihtaminen oli jotenkin tuskallista, kun kakkaa riitti vaan. Ihan turhaan kiirehdimme. Boarding-jonot muodostuivat ihan kuin boarding olisi alkanut, mutta jono ei edennyt mihinkään. Lopulta istuin lattialle muiden jonottajien tavoin ja Mila yritti saada kaveria viereisen jonon tytöstä. Istuttiin siinä noin 45 minuuttia ilman tarkempaa tietoa lennon lähdöstä. Melko surkea esitys Gool-lentoyhtiöltä. Rattaat luovutettiin portilla ja tarkoitus oli henkilökunnan mukaan, että saamme ne heti lennon jälkeen takaisin Sao Paulossa. Siitäkin huolimatta rattaisiin tuli kaikkien kohteiden merkintä Helsinkiin asti.

Nousu meni taas Milan kanssa painiksi, mutta hän rauhoittui sen jälkeen päiväunille. Neljän tunnin lento Santiagosta Sao Pauloon sujui aika paljon maisemia katsellessa. Ylitimme ensin lumiset Andit ja koko loppumatka meni melko matalalla niin, että maahan näkyi koko ajan.  Mila söi unien jälkeen kokonaisen putkimakarooniateriansa, joka hänelle oli jätetty odottamaan. Laskeuduimme Sao Pauloon puoli kahdeksalta illalla, melkein ajallaan vaikka lento olikin myöhästynyt tunnin. Rattaat eivät olleetkaan odottamassa kun poistuimme koneesta. Kysyimme rattaista ja meille sanottiin että poliisi on kieltänyt rattaiden tuomisen kansainvälisten lentojen välillä. Eli ne menevät suoraan Helsinkiin. Toivottavasti löytyy jotain lentokenttäkärryä sitten.

Andien yli

Sao Paulossa oli hyvin järjestetty transfer-systeemi. Ei tarvinnut turhaan mennä passintarkastuksiin vaikka vaihtoi terminaalia. Yksi turvatarkastus vain. Mutta hitonmoinen kävely oli seuraavalle portille. Mitään matkalaukku- tai lastenkärryjen tapaista ei havaittu. Antin piti kantaa Milaa ja sitten meillä oli vielä liikaa kannettavia käsimatkatavaroita. Toinen Hinanokassi painoi yli 10 kg. Raahaaminen alkoi käydä tuskalliseksi kun matkaa riitti vaan. Ensi kerralla pitää ottaa joku cabin baggage rulallaukku mukaan jos on oletettavissa, että tavaramäärä kasvaa. Kannettavien ylimääräisten kassien roudaaminen on aika peffasta nyt kun on lapsikin mukana. Meillä oli 45 minuuttia aikaa shoppailla kun pääsimme vihdoin oman portin tuoleille majoittumaan. Olin nähnyt matkan varrella pari mielenkiintoista laukkukauppaa ja mieleni paloi sinne takaisin. Onneksi meillä oli sen verran aikaa, että ehdin sinne. Antti jäi Milan kanssa piirtämään. Michael Korsin putiikissa rakastuin erääseen käsilaukkuun, jossa oli pinkkejä kukkia. Vaikka matkabudjettini oli toki tässä vaiheessa alkanut jo paukkua, niin credittiä oli sen verran jäljellä, että sain ostettua oman uuden kultani. Oli niin hienoa kun myyjä osasi englantia. Lyhyen vierailun aikana olimme huomanneet, kuinka nämä ihmiset lentokentällä todella osasivat puhua meidän kanssa ja se oli todella virkistävää Chilen (varsinkin San Pedron) englannin taidottomien jälkeen. Tuntui kuin olisimme taas sivistyksen parissa.

Se ilme kun olen juuri ostanut ihanan laukun Brasiliasta. 😉

Antti ehti ostaa yhden hodarin ja Mila piirrellä, mutta enemmänkin olisin mieluusti Sao Paulon kentällä viettänyt aikaa. Reilun yhdeksän tunnin lentomme Lissaboniin oli yölento TAP Portugalilla. Saimme neljä istuinta käyttöön, kun lento ei ollut ihan täynnä. Se oli luksusta meille. Nousu meni hyvin Milan tutkiessa lentoyhtiöltä saamaansa puuhapussia, josta löytyi mm. vihreät pitkät lentokonesukat, maita, kaupunkeja ja lippuja sisältävät pelikortit. Päivällisen hän oli hereillä ja aterioi omaa kana-riisi -annostansa. Söi lähinnä riisiä ja paistettua kurpitsaa, sekä suklaakakkua. Pitkään meni ennen kuin hänet sai nukkumaan. Selvästi väsynyt Mila könysi jatkuvasti uniasennostaan ylös. Lopullinen uni tuli vasta kun valot pimenivät. Mila sai kokonaista kaksi istuinta tilaa nukkua meidän välissä.

Korttipuuhaa Milalle. Uudet sukat hän veti heti jalkaan.

 

Päivällinen ennen yöunia.

Sain reilun tunnin nukuttua, sitten ei vain enää nukuttanut ja päätin katsoa komedialeffan Game Night. Toisen tunnin unta sain leffan jälkeen. Mila nukkui onneksi kunnolla monta tuntia. Aamupäivällä Portugalin aikaa laskeuduimme viimeiseen pysähdyspaikkaamme, jossa meillä oli noin 12 tuntia aikaa.

Rattaat odottivatkin meitä koneen ulko-ovella. Kyllä joka paikassa on niin eri säännöt, että ikinä ei voi tietää miten asiat menevät. Meillä oli vähän erimielisyyttä siitä mennäänkö hakemaan Milalle Portugalin maapiste. Minä halusin kovasti sitä kun Boliviaa ei oltu saatu. Olisin toki halunnut mennä ihan Lissabonin keskustaan käymään, mutta käsimatkatavaroita oli niin paljon, että se tuntui liian vaikealta eikä Antti todellakaan suostunut siihen. Teimme siis kompromissin ja menimme passintarkastuksesta ulos ja kentältä ulos hakemaan Milalle pistettä. Kun vaatetta ja lentosukkia oli vähennetty vessassa, otimme hetken kuvia ulkona pienessä puistossa. Se kelvatkoon Milan Portugalin vierailuksi. Kuka tietää koska tulemme ”oikeasti” Portugaliin.

Milan ehkä vähän pikainen maabongaus Portugalissa.

Meillä oli boardingit, joten yritimme takaisin kentälle securityn taakse. Se ei ollutkaan niin yksinkertaista. Meille sanottiin ettei meillä ole vielä lupaa mennä sinne. Sanoimme, että meillä on boardingit valmiina ja olemme juuri tulleet Sao Paulosta. Yhtä hyvin olisimme voineet kävellä suoraan connections-kylttiä seuraten, mutta menimmekin käväisemään ulkona. Onneksi saimme luvan mennä sisälle, kun virkailija soitti jollekkin. Pääsimme etsimään epämukavat penkit, jonne asettua nukkumaan. Mila nukahti rattaisiin. Me kävimme vuorotellen vähän peseytymässä vessassa. Oli ihanaa saada naama ja kainalot pestyä jo pitkän matkustamisen jälkeen. Antti ryhtyi lattialle nukkumaan. Minä kirjoittelin, mutta en jaksanut kauaa. Uni halusi tulla ja asetuin kahdelle penkille erittäin epämukavasti. Uni tuli.

 

Nukuin reilun tunnin, jonka jälkeen olin edelleen ihan väsynyt. Oli pakko ottaa cofi-tab. Ja sillähän virkistyin. Antti kävi tutkimassa kentän muita fasiliteettaja. Kun Mila heräsi uniltaan, hän pisteli poskeensa kokonaisen lihaisan pilttipurkin. Kunnon reissuneiti kun liha-ateriakin maistuu paremmin kylmänä kuin lämmitettynä. Antti oli löytänyt ison tax freekaupan toiselta puolelta kokonaisen shoppailu- ja ruokailualueen. Ihanaa koko päivä aikaa Lissabonin kentällä ja täällä sittenkin on tekemistä ja shoppailtavaa. Cofi-tab -pörinöissä ja edelleen onnellisena uudesta Michael Kors -laukustani, lähdin Antin ja Milan kanssa katsomaan sopivaa lounaspaikkaa meille. Valitsimme KFC:n, jota emme olleet tällä reissulla vielä käyttäneet. Nyt teki mieli KFC-muusia ja kanoja. Milan masu oli onneksi ruokittu täyteen äsken. Kyllä nautin. Nämä ovat niitä ihania hetkiä, kun hieno elämysmatka on tullut onnistuneesti tehtyä, mieli täynnä muistoja, laukut täynnä ihania juttuja ja ihan kohta kotona, jossa pääsee rauhassa käsittelemään kaikkea ja suunnittelemaan tulevaa.

Lentokenttäunien jälkeen lounas taas maistui

Seuraavaksi asetuimme aidatulle leikkialueelle, jossa Mila pääsi laskemaan liukumäkeä ja pyörittelemään lentokonepeliä. Hän sai siellä hetkeksi uusia kavereitakin. Minä pääsin hetkeksi yksin katselemaan kauppoja. Ajattelin käydä laukkukaupassa tutustumassa rullalaukkuihin. Yhdessä olikin mukava mies, joka esitteli minulle tosi hienoja rullalaukkuja, mutta aika kalliita. Hän kysyi olenko Hawaiilta tatujen vuoksi. Siitä saatiin hyvin keskustelu käyntiin. Hän itse oli käynyt Hawaiilla 11 kertaa ja harrasti surffaamista. Guessissä kaksi myyjää tulivat myös ihailemaan tatuja. Toinen kertoi olevansa Nightwish-fani kun kerroin olevani Suomesta.

Antti halusi pikku-unille ja etsimme hänelle yhdeltä hiljaiselta portilta sopivan paikan. Mila alkoi olla väsynyt ja lähdin kärryttelemään häntä, että Antti saa nukuttua. Ei neiti malttanut nukahtaa, mölysi vain ja vein hänet takaisin leikkialueelle. Antti heräili juuri reilun puolen tunnin unilta, kun me menimme takaisin. Meidän portti ilmestyi vasta boardingin aikaan taululle, joten shoppailuaikaa oli vielä kylliksi. Antti piirteli Milan kanssa ja minä kävin vielä kaupoissa. Ostin Victoria’s Secretistä pantterikuvioisen koruboksin kun se vaan oli niin hieno. Starbuckista ehdin ostaa ison chain juuri ennen kuin se meni kiinni.

My Michael Kors

Meidän portti ilmestyi taululle kymmenen jälkeen, jolloin päästiin saman tien boarding-jonoon. Vielä yksi nihkeä 4 tunnin yölento oli jaksettava. Ihmettelin kun meidän paikka oli exit-rivillä, mutta kohta sieltä tulikin lentoemo vaihtamaan meidän ja meidän edessä olevien paikkaa päikseen juuri sen takia, että lapsia ei laiteta exit-riville. Nousu meni Milalta taas railakkaasti temppuillen ja sitten hän nukahti ylhäällä. Saimme TAPilta ihan kunnon päivällisen lyhyehköllä lennolla. Oli yritettävä nukkua. Nyt oli yö ja perillä meillä olisi edessä pitkä perjantaipäivä. Yöunet jäivät parin tunnin mittaisiksi kun heräilin reilu tuntia ennen laskeutumista. Pitkän pitkän matkustamisen jälkeen laskeuduimme kotiin klo 6 aamulla.

Kun matkalaukut olivat saapuneet hihnalle, koko perhe oli taas koossa ja haimme evästykset matkalle. Antti haki kioskista kahvin ja minä hain Starbuckista chain. Ne läikkyivät melkoisen helposti rattaiden juomatelineessä. Suomessa oli ollut jo usean viikon helleaalto ja ulkona olikin sellainen olo, että olimme tulleet Tahitille tai Hawaiille. Huono puoli tässä oli toki se, että meitä odotti varmaan aika kuuma koti. Jossain vaiheessa voisi jopa tulla ikävä San Pedron kylmyyttä. Sitten auton lastaus, ilmastointi täysille ja matkaan. Kyllähän se oma auto oli aivan eri luokkaa kuin reissun siistit, mutta vähäisesti varustellut vuokrakotterot. Mila nukahti pian ja meillä alkoi railakas automatka kotiin. Antti siemaili kahvinsa ja minä chain, youtube soitti meille mitä me halusimme. Tunnelma oli katossa. Maailman kansalaiset palasivat kotiinsa kokemuksia rikkaampana.

Tällä lastilla kotiin.

45 tunnin matkan teon jälkeen kotona meitä odottivat minun vanhemmat, kisulit, juuri valmistunut makaronilaatikko ja järjetön kuumuus. Suihku teki hyvää, mutta vain hetkeksi. Kohta Antti oli jo pukemassa märkää paitaa päälle viilennyksen hakemiseksi. Unta oli tullut matkan aikana saatua vain noin kuusi tuntia, joten mitään järjellistä ei saatu tehtyä ennen reiluja päikkäreitä omassa sängyssä. Mila oli meistä varmasti kaikista pirtein. Unien jälkeen oli sitten energiaa alkaa purkaa laukkuja verkkaiseen tahtiin. Seuraavaa matkakuumetta saadaan onneksi odotella, mutta siitä huolimatta ensi kesän kohdetta aletaan pyöritellä mielessä varmaan aika pian.

 

 

Kirsikka Atacaman hiekkakakun päällä

Lähdimme Puritamaan yhdeksäksi. Ajoimme 30 km San Pedrosta pohjoiseen ja nousimme 3475 metrin korkeuteen. Pientä jonoa lämpimille lammikoille oli jo yhdeksältä. Ilmeisesti paikka oli vasta avautumassa. Sisään maksoi 15 000 pesoa (reilu 20 € aikuiselta). Parkkipaikalta oli puolen kilometrin laskeutuminen kävelytietä pitkin kanjoniin, jonka pohjalla geoterminen Puritama-joki virtasi ja muodosti kahdeksan pientä allasta. Kylmä vuoristotuuli ylsi syvään kanjoniinkin, joten kylmä ehti tulla kun vaihdoimme uima-asuihin pienissä muutaman hengen pukkareissa. Paikka oli suosittu ainakin näin talvella. Vesi oli ihanan lämpöistä, noin 30 astetta, mutta ei liian kuumaa. Meidän altaaseen vettä tuli pikkuruisen putouksen kautta edellisestä ja meidän altaan vesi tippui seuraavaan altaaseen. Altaita ympäröi korkeat ruohikot, jotka olivat innostuneet kasvamaan veden kastelemassa maakohdassa. Kauempana ympärillä oli pelkkää hiekkaista kalliota. Tänne kannatti ehdottomasti tulla ja oltiinhan tätä jo pari päivää odotettukin. Monien värjöttelyjen jälkeen lämpöisestä lammikosta todella nautittiin, mutta poiskin oli jossain vaiheessa lähdettävä.

 

Puritama Spring

Lämmin vesi laittoi hyvin veren kiertämään. Kun kuivat vaatteet oli saatu päälle, ilma ei tuntunut enää yhtään niin kylmältä kuin tänne tullessa. Reippailimme kanjonin ylös. Puritama-joki ei näkynyt ylös asti, mutta sen synnyttämä ohut kasvillisuuskaistale näkyi kyllä ja paljasti joen olinpaikan.

Joki kanjonissa

Tulimme Pedroon käväisemään nopeasti kämpillä ja lounastamaan. Iltapäivällä suuntasimme Toconaoon ja siitä vähän eteenpäin alle tunnin ajomatkan päähän Laguna Chaxaan Atacaman suola-aavikolle. Isolta tieltä risteävä hiekkatie perille oli miellyttävän hyvässä kunnossa. Chaxa paljastuikin oikein erinomaiseksi viimeisen päivän kohteeksi. Pääsy sinne oli puoli-ilmainen (3000 pesoa, noin 5 €), vessat olivat käytettävissä, muuta porukkaa oli maltillisesti ja itse nähtävyys eli flamingot näkyivät parkkipaikalle asti. Matalan suolalaguunin viereen keskelle suola-aavikkoa oli raivattu kävelypolkuja. Flamingot kahlasivat matalassa suolalaguunissa ruokaa tonkien, siivilöimällä pieniä rapueläimiä, hyönteisiä ja levää, jotka kasvavat suolaisessa vedessä. Täällä asusteli kolme eri flamingolajia, Andien, Chilen ja Jamesin flamingoja. Nämä kaverit eivät muuta talveksi lämpimämpään niin kuin monet muut linnut, vaan hyödyntävät ravinnon ja elintilan määrän muiden lintujen muuttaessa väliaikaisesti pois.

Tämä oli varsinainen kirsikka hiekkakakun päällä, niin kuin Antti sanoi. Atacaman vierailumme ei ollut tiesulkujen ja vuotavan kämpän takia mennyt aina niin kovin loistavasti, mutta nyt tuli sellainen fiilis, että tärkeimmät oli nähty ja koettu.

Laguna Chaxa

Lopuksi kävelimme lyhyen rakennetun reitin suola-aavikolla. Suolainen hiekka oli kovaa röpelöä, jonka vain laguunit rikkoivat. Kaukana olevat lumiset vuoret ja taivaalle ilmestynyt kuu loivat todella erikoisen maiseman tähän karuun ympäristöön.

Kun lähdimme takaisin Pedroon, oli sellainen fiilis koko matkasta kuin pitääkin, kaikkensa antanut ja kaikkensa saanut, hieman taas kehittynyt ja muuttunut olo, kiitollinen, mutta myös ylpeä meistä, meidän tiimistä.

Huominen kotimatka jännitti vähän, mutta hyvällä tavalla. Aikataulullisesti se on kaukana täydellisestä. Joudumme lähtemään aamuyöllä, edessä on neljä lentoa ja viimeistä pitää odottaa 12 tuntia Lissabonissa. Mutta eiköhän se suju ihan hyvin, kun mennään etappi kerrallaan. Pakkaukset oli tehtävä valmiiksi. Likapyykkipusseja arvottiin niihin laukkuihin, joihin mahtui. Niitä oli nyt viimeisen kahden viikon aikana kerääntynyt ja niin odotin, että pääsen kotona heittämään ne pesukoneeseen. Hinanolaukut olivat jo valmiiksi pakattuja, kun uutta souveniria oli tullut minimaalisesti ns. souvenir-kasseihin viimeisestä kohteesta, joten pakkausprojekti oli jopa pienempi kuin Rapa Nuissa. Ennen kahtatoista olimme petissä hankkimassa vähän unta kotiinpaluuta varten.

Atacama style road trip

Kuivana pysyttiin tämä yö ja sänkykin pysyi. Meidän päivät Pedrossa alkoivat olla kohta finaalissa, joten jollekkin kaukaisemmalle nähtävyydelle olisi kiva päästä. Vanha tuttu rekkajono odotti tutussa paikassa eli yritimme taas pohjoisreittiä ja sitähän onnistuttiin pääsemään eteenpäin. Jossain kohtaa olimme sitä mieltä, että eilinen puomikohta on ohitettu, toki tulevista esteistä ei voitu tietää mitään. 30 km:n päässä Pedrosta Guatinin muutaman hökkelin kylässä tie jakautui Puritama Springsiin ja El Tatioon johtaviksi. Mila oli juuri nukahtanut hyville päiväunille, joten päätimme mennä ensin kauempaan kohteeseen, El Tation geysireille 90 km:n päähän.

Olimme jo vähän nousseet vuoristoon San Pedroon verraten, mutta El Tatioon johtava tie nousi yhä enemmän. Ensimmäisenä tulimme Putkikaktusten valtakuntaan. Pitkiä ja paksuja kaktuspötköjä siellä täällä, ihan kuin vartioimassa rinteitä, joihin nousimme. Sitten saavutimme avaramman maiseman. Vuoret lumipeitteineen olivat tulleet lähemmäs, olimme ihan juuri saavuttamassa lumirajan. Tie oli hiljainen, mutta jokunen auto kulki samaan suuntaan meidän kanssa. Edessä menevä auto pysähtyi ja samalla bongasin ensimmäisen laamamme. Sillä oli kolme kaveria, jotka laidunsivat matalaa ruohokasvia muutaman metrin päässä autotiestä. Ei tämä reissu ainakaan turha ollut, kun paikallista eläimistöä oli esillä näin hienosti.

Kaktusmaa

Isot kiven lohkareet ja pienet ruohoiset pensaskököt olivat osittain lumen peitossa. Ehkä eilisyön sade oli tullut täällä lumena ja siksi tie oli ollut eilen kiinni. Matala pieni laguuni oli osittain jäätynyt päältä. Seuraava laamalauma yllätti meidät taas pian ja se oli iso. Niitähän oli täällä paljon. Ne olivat mukavia kavereita. Ruokailivat sopivan matkan päässä, mutta eivät juosseet karkuun ihmistä. Tien varrella olevat peuravaroitukset taisivat ollakin laamavaroituksia. (Eivät vain olleet tehneet laamalle omaa kylttiä.)

Lumirajalta noustiin vielä, kun maisema muuttui kokonaan lumiseksi ja vuoret olivat todella lähellä. Matkan teko oli hidasta tien mutkaisuuden ja tässä vaiheessa lumen takia. Kesärenkailla oltiin liikkeellä. Tie oli paikoin myös kehnompaa kuin aikaisemmilla osuuksilla, välillä tie oli ns. nimismiehen kiharoilla, terävillä pienillä kiharoilla tiessä, jotka tuntuivat auton tärinänä. Vessahätä alkoi olla eikä toivoakaan wc-fasiliteeteistä ollut. Maisema oli avaraa ja vuorten ympäröimää. Muita autoja ei ollut, joten helppohan siinä oli kyykistyä hetkeksi tarpeilleen. Tuuli oli kuitenkin hyvin kova. Mila ei hetkeä kauempaa viihtynyt ulkona, vaikka pipo oli päässä. Lunta oli tien varressa kymmenisen senttiä. Lumiset vuoret tekivät maisemasta armottoman kauniin. Olimme pienellä seikkailulla. Tänne ei auttaisi jäädä auton kanssa jumiin. Apua ei olisi ihan heti saatavilla. Puoliksi jäätyneessä matalassa järvessä oli paljon vesilintuja tutun näköisistä sorsista eksoottisempiin otuksiin.

El Tatioon lopulta saavuttiin kahden tunnin ajon jälkeen (San Pedrosta). Autiolta näytti tämä nähtävyys. Parkkipaikka oli ja talo, joka oli kiinni. Puomi esti autolla etenemisen. Otimme Milan reppuun ja päätimme kokeilla matkan jatkamista kävellen. Geysirit näkyivät parkkipaikalle. Lumessa tarpominen 4321 m:n korkeudessa tuulisessa Etelä-Amerikan talvessa ei ollutkaan niin helppoa ja hetken kuluttua päätimme, että geysirit, jotka eivät edes näyttäneet kovin upeilta, olivat liian kaukana. Palasimme autolle, jossa Mila nautti purkkilounaansa kylmänä niin kuin kunnon retkeilijä. Meidän jälkeen parkkipaikalle tuli kaksi muutakin autoa. Jotkut muutkin hölmöt olivat lähteneet geysireille talvella, mutta taisivat jo ajoissa huomata, että geysirien lähelle ei ollut asiaa.

El Tatio

Paluumatka oli pientä alamäkeä ja meni tuplasti nopeampaa kuin menomatka. Lounasaika oli jo ohi ja korvasimme lounasta sipsillä ja snickersillä. Snickersillä pärjää pitkälle, varsinaista ruokailua voi sen avulla viivyttää useita tunteja. Muutamaan kohtaan pysähdyimme kuvaamaan, mm. laamoja, jotka ihastuttivat edelleen.

Guatinissa käännyimme Puritamaan. Sinne oli vain 6 km risteyksestä, mutta vuoristoista kiemuratietä sekin. Vastaan tulevan auton kuski sanoi ”cerrado”. Paikka olisi siis kiinni. Menimme kuitenkin perille asti, jossa meille jonkun ystävällisen tulkkaamana selvisi, että paikka on nyt täynnä. Huomenna pääsisimme aamulla klo 9. Ei nyt ihan voittokulkua ollut tämäkään päivä. Käytännössä emme päässeet tänäänkään mihinkään nähtävyyteen, johon olimme aikoneet. Päivä ei kuitenkaan tuntunut hukkaan valuneelta. Road trip oli ollut erittäin mielenkiintoinen. Tässä hyvä esimerkki siitä kuinka matka voi olla joskus tärkeämpi kuin päämäärä (tai oikeastaan aika useinkin).

Palattiin siis ”sivistyksen” pariin San Pedroon lounastamaan. Kävimme myös pienessä konditoriassa kakkuostoksilla.

Vuotava koti ja suunnitelma C

Yöllä alkoi sataa. Heräsimme viideltä siihen, että pisaroita tippui sänkyyn meidän väliin. Olin hetken, että voiko tämä olla totta. Katto vuotaa ja meidän sänky on kohta märkä. Milakin heräsi kun aloimme häärätä, mutta nukahti pian uudelleen. Sänkyä oli siirrettävä. Laitoimme kattilan keräämään putoavaa vettä. Sitten vain yrittämään vielä unta. Meidän sängyn keskellä oli nyt pieni lätäkkö. Siihen jäi sitten sellainen ohut kuiva soiro, jossa sai jotenkuten kyljellään nukuttua. Ennen seitsemää herättiin kun toinenkin kohta katosta oli alkanut vuotaa. Ja sitä seurasi vielä pari muuta. Kattila ja vuoka piti laittaa nyt sängylle kun emme sitä uloskaan makuuhuoneesta saaneet. Alkuperäinen vuotokohta oli kerännyt kattilaan lähes kaksi litraa vettä. Vettä oli valunut myös ulko-oven kautta eteiseen parin neliömetrin alueelle. Ei hitto mikä sotku. Mila heräsi ja siinä hetken aikaa yritettiin piristyä huonon yön jälkeen ja ihmeteltiin koko tilannetta. Ei auttanut kuin ryhtyä päivän toimiin, suihkun kautta aamupalalle. Sade onneksi loppui eli meidän ei tarvinnut jäädä vahtimaan vuotavia kohtia vaan voisimme lähteä päivän autoretkelle. Antti huomasi, että oli saanut cabanan omistajalta mailia myöhään eilen illalla (vähän ennen kahtatoista). Siinä oli sanottu, että voisimme mennä yöksi isompaan kämppään kun sateen takia nykyisessä voi tulla ongelmia. Siis mitä helvettiä? He siis tietävät, että mökkimme on asumakelvoton paska. Ja miten hitossa he voivat olettaa, että me luemme sähköpostia yöllä kun voisimme olla jo nukkumassa. Jos me emme olisi olleet mökissä kun sisällä alkoi sataa, niin sänky lainehtisi. Mitä jos katto olisi vuotanut vaikka läppärin päälle, tuskin olisivat korvanneet sitä. Tämä tilanne sai meidät todella miettimään isäntiemme tyhmyyttä.

Jotain vikaa katossa…

 

Virityksiä, jotta sänky pysyisi kuivana

Lähdimme kuitenkin aamupäivällä katsomaan taas tukossa ollutta tietä. Siellähän ne rekat olivat ja jono vain kasvoi. Sivutie oli täynnä ja jono ylettyi melkein valtatielle. Kävimme puomin luona kääntymässä ja yllätykseksemme naapuriautossa osattiin englantia. Tie oli kuulemma suljettu lumen takia eikä sen avaamisesta tiedetty. Tie nousee ilmeisesti vuorille, jossa lunta on kai sitten normaalia enemmän. Kesärenkailla siellä on ymmärrettävästi hankalaa ja vaarallistakin. Päätimme sitten kokeilla pohjoiseen johtavaa tietä El Tatioon ja Puritama Springsiin. Ajoimme keskustasta pari kilometriä, mutta puomi tuli sielläkin vastaan. Tämä ei nyt ollut enää hauskaa. Olimme täällä ilmeisesti ihan väärään aikaan kun suurin osa nähtävyyksistä on suljettu. Tämäkin varmaan lumen takia. Elikkäs plan C, joka oli etelätie Toconaohon asti. Laguna Cejar oli Antin mielestä liian kallis (15000 pesoa eli yli 20 € per aikuinen) pelkäksi katselupaikaksi. Vesi olisi varmaan niin kylmää, ettei huvittaisi uida ja lisäksi hyvin suolaista. Päätimme mennä katsomaan toisen suolajärven, laguna Tebinquiche, joka oli vain vähän pitemmällä hiekkatien varrella kuin Cejar. Molemmat sijaitsevat Salar de Atacamassa eli Atacaman suolatasangolla, jossa vedet ovat hyvin suolaisia ja maa-aineksessa suolaa on myös paljon värjäten alueen hyvin vaaleaksi. Matkalla sinne kuvasimme kaksi cenoten näköistä pyöreätä muutaman metrin levyistä vesikuoppaa keskellä suola-aavikkoa.

Jatkoimme matalalle suolajärvelle, joka näkyi jo. Sinne oli parin tonnin sisäänpääsy eli kolmisen euroa. Vessa oli huollossa, joten pissahätää piti alkaa pidättelemään. Järven rantaan vei osoitettu tie, joka oli hiekan ja suolan sekoitusta, mitä lähempänä järveä, sitä vetisempää vaaleata mössöä. Mila kiinnostui siitä ja tutki laatoiksi kuivuneita suolakökköjä.

Laguna Tebinquiche

 

 

Infokopin luona tapasimme jonkinlaisen aavikkoketun, joita oli nähty jo pari aiemminkin, mutta tästä kaverista ehdittiin saada kuvia.

Atacama fox

Tulimme San Pedroon lounaalle. Kana-avokado-ciapattat ranskalaisilla oli erinomaisen hyvää ja niistä riitti hyvin Milallekkin.

Tulimme tänään ajoissa kämpille. Lisää vesivahinkoa ei ollut tullut, mutta kukaan ei ollut myöskään käynyt kämpässä tarkastamassa asiaa tai siivoamassa (, jos tämä kerran oli odotettavissa). Olimme ostaneet talouspaperia pari rullaa juuri lattiaa varten. Ja sitähän meni eteisen kuivaukseen ja pesemiseen melkoisesti. Makuuhuoneen lattiaa emme vaivautuneet kovin tarkkaan pesemään siltä osin kun likainen osuus jäi sängyn alle. Yön tapahtumia ihmeteltiin vieläkin ja sitä, kuinka paljon tästä asumiskelvottomasta kämpästä pyydettiin yöltä. Laitoimme mailia englanniksi ja google translaten avulla espanjaksi isännille, jossa pyydämme osaa kämpän hinnasta takaisin. Edes yhden yön hinta olisi kohtuullista saada kun kerran kesken yötä sisällä alkoi sataa.

 

San Pedrossa suunnitelma B eikun….

Lämmin vesi toimi tänäkin aamuna. Aloin pikku hiljaa luottaa siihen. Menimme tänään katsomaan josko rekkajono olisi hävinnyt ja tie auki. Eipä ollut. Rekkoja oli tullut vain lisää jonottamaan. Tuskinpa heilläkään oli tietoa, milloin tie avattaisiin. No suunnitelma B sitten. Lähdimme etelään kohti Toconaota ja Socairea, kohteena Miscanti lake parin tunnin ajomatkan päässä. Toconaon huudeilla oli pieniä puukeskittymiä siellä täällä rikkomassa avaraa autiomaamaisemaan. Matka meni rattoisasti jutellessa seuraavista matkoista ja Milan ottaessa aikaista päikkäriä takapenkillä. Näin reissun lopussa se aina tulee… mihin mennään seuraavaksi. Toki niin paljon on tehty ja nähty tällä matkalla, että ihan välitöntä matkakuumetta ei varmasti tule. Kotiin paluu ensi viikolla tuntuu oikeastaan tosi ihanalta. Ja nämä cabanakokemukset saavat oman kodin kyllä tuntumaan paratiisilta. Antti on ollut jo pitkään sitä mieltä, että ensi kesän matkan on oltava aika helppo ja edullinen (mielellään RCI-majoituksella). Nyt minäkin olen kallistumassa siihen ajatukseen. Tämä matka on mennyt hyvin, mutta on ollut aika rankkakin. Ensimmäinen matka kahden lapsen kanssa tulee olemaan taas hyvin erilainen kokemus ja ehkä siihen kohtaan on otettava jotain vähemmän mutkikasta kuin tämä.

Lähes huomaamattamme olimme nousseet aika paljon San Pedroa korkeammalle. Ensin huomasimme sen siitä, ettei automme jaksanut pitää vauhtia ylämäissä, sitten tulimme lumirajalle. Olimme noin 4000 metrin korkeudessa ja päässeet pikkuruiseen Socairen kylään. Sieltä ei matka jatkunutkaan. Tiellä oli puomi. Yksi auto tuli vastakkaisesta suunnasta ja puhui poliisista meille. Ilmeisesti poliisi esti etenemisen puomin jälkeen. Noniin suunnitelma B:kin oli mennyt mönkään. Eipä auttanut muu kuin kääntyä takaisin.

Tiesulut alkavat käydä liian tutuiksi täällä.

Jäimme kuitenkin hetkeksi Socaireen kuvailemaan lumista maisemaa. Ihmiset olivat innoissaan lumesta ja lapset olivat ryhtyneet lumisotaan kirkon pihalla. Mustavalkoinen kissakin tuli meitä lumella tervehtimään. Antille oli tullut huono olo heti autosta noustua. Se varmaan johtui korkeudesta. Lähdimme samantien takaisin päin. Socairessa ei edes näyttänyt olevan lounaspaikkaa.

Lumirajalla

Antin olo helpottui kun tulimme alas, takaisin reiluun 2000 metriin. Pysähdyimme Toconaoon, 30 km:n päähän San Pedrosta lounaalle, joka oli ennemminkin välipala. Hiljaisen oloisessa kylässä ei ollut juurikaan vaihtoehtoja pikkuravintoloiden suhteen. Istuimme syömään välipala-empanadat. Olimme ravintolan ainoat asiakkaat ja isolta TV-ruudulta tuli mitäs muuta kuin jalkapalloa.

Toconaossa

Mietimme mikä olisi meidän suunnitelma C tälle päivälle ja päädyimme San Pedron ohitettuamme Kuulaakson lähelle Valle de la Muerteen (kuoleman laaksoon). Nimellisellä sisäänpääsymaksulla sinnekkin. Hiekan väriset vuoren seinämät reunustivat laaksossa mutkittelevaa hiekkatietä. Isolle dyynille kiipesi porukkaa lautojen kanssa. Tämä oli yksi suosittu sandboarding-paikka.

Valle de la Muerte

Tulimme San Pedroon etsimään lounaspaikkaa. Päivä oli pilvisyyden takia hiukan eilistä viileämpi ja minua vähän paleli. En ollut varustautunut niin lämpimillä vaatteilla kuin monet täällä. Monet ravintolat ovat täällä ulkoilmassa. Yhden ravintolan skippasimme, koska siellä tuuli liikaa. Valitsimme sitten toisen, joka myös oli ulkoilmassa, mutta tuulen suojassa. Mila sai raivaria kun kävin vessassa ja jatkoi sitä makaamalla maassa melkein siihen asti kun ruoka tuli. Spagettiaterioista meni taas ”Milavero” ja ne hädin tuskin täyttivät meidän masua.

Yhdessä San Pedron minimarketeista

 

Valle de la Luna

Antti laittoi lämmittimen kylppäriin odottamaan minun aamusuihkua. Olihan suihkusta mukavampi tulla lämmitettyyn kylppäriin. Aamun puhteena meillä oli vesikanisterin lataaminen vesiautomaattiin. Eihän me ikinä olla sellaista tehty, mutta täällä tietysti oletettiin, että se on ihan perusjuttu kaikille. Kyllä se saatiin ja saatiin toimimaankin. Aamupalaksi oli paahtista (ilman leivänpaahdinta) kun täällä ei muutakaan leipää myydä. Aioimme lähteä tänään Bolivian suuntaan Los flamencos kansallispuistoon ja mahdollisesti Bolivian puolelle Laguna Verdeen. Sinne menevällä tiellä näytti olevan pitkä letka rekkoja, joilla oli kyydissään autoja. Ne odottivat jotain ja kun ajoimme muutama sata metriä pitemmälle, syy selvisi. Tiellä oli puomi ja se oli suljettu. Emme tienneet miksi eikä missään lukenut. Tuskinpa kukaan osaisi meille selvittää syytä ja päätimme kokeilla tietä huomenna.

Makuuhuone ja yksi sängyn valloittaja

 

Maisema meidän pihasta

Tänään päätimme mennä noin 10 kilometrin päähän (pohjoiseen Calaman suuntaan) katsomaan Valle de la Lunaa. Se on saanut nimensä kuun pintaa muistuttavasta maisemasta. Sisäänpääsy oli 3000 aikuiselta (eli noin 5 €) ja infotalossa sai sopivasti käytyä vessassakin. Hiekan väriset vuoret, pienemmät nyppylät, paikoin laaja hiekkatasanko, hiekkadyynit ja taustalla kohoilevat lumihuippuiset vuoret tekivät maisemasta omalla tavallaan todella hienon. San Pedro on 2438 metrin korkeudessa merenpinnasta. Joten olimme jo aika korkealla ilman varsinaista vuorille kiipeämistä.

Valle de la Luna

Pysähdyimme kiipeämään vähän matkaa polkua, joka nousi hiekkadyynin peittämälle vuoren nyppylälle.

Jatkoimme hiekkatietä loppuun asti, jossa kolme Mariaa eli kolme pitkulaista kivenlohkaretta komeili keskellä melko tasaista hiekkakenttää.

Kolme Mariaa

 

Valle de la Luna

Jatkoimme vessatauon jälkeen vielä Calaman tielle, jossa on lookout vuoren rinteeltä kuulaaksoon. Sen verran mohkuraista oli maasto, että lenkkarit oli hyvä vaihtaa siellä. Milan kanssa piti olla toki tosi varovainen ja ekstravarovainen kun oltiin lähellä reunaa. Sieltä olikin komea maisema kuulaakson vuorten juovaisille rinteille.

Palasimme San Pedroon lounastamaan halpisravintolaan, jossa kanaa soosilla ja paistettua perunaa sai noin 6 eurolla. Antti otti lasagnea, mutta se olikin kasvisversio eikä ihan tyydyttänyt Antin nälkääkään. Kiertelimme vähän aikaa keskustassa, mutta shopit alkoivat olla aika nähtyjä. Kävimme ostamassa jätskipallerot jäätelöpuodista, jossa myytiin erilaisista kasveista tehtyjä jätskejä. Valitsimme ananaspallon ja ruskean värisen pallon, jossa oli hauskan kanelinen maku. Ananas oli tosi hyvä ja maistui aidolta ( ei mikään esanssiananas). Mila sai oman ananaspallon ja söi sitä rattaissa hartaudella. Ruokakaupan kautta mökkiin, jossa Antti valmisti ”herkullisen” kuppinuudeliaterian paistetulla kalalla. Kun Mila oli mennyt nukkumaan, Antti avasi viinipullon, chileläisen Misiones D Rengo -punaviinin. Viinipullon jälkeen avautui vielä jokunen olutkin. Olisi ollut kiva juoda itsekin vähän.

Jätskillä

San Pedro de Atacama

Yöllä tuli välillä jopa kuuma, kun lämmitin puhalsi tehokkaasti pieneen suljettuun huoneeseen. Aamulla heräsimme, kun katto rämisi ihan kuin siellä olisi remppaa tehty. Mutta tuulihan se vain oli. Ilmeisesti meidän katto ei ollut ihan parasta tekoa. Suihkusta tuli lämmintä vettä. Olin hetken jopa vähän pettynyt. Nyt minulla ei ollut pätevää syytä pyytää meitä muuttamaan hotelliin vaan täytyisi jäädä tähän alkeelliseen ongelmalliseen cabanaan. No olihan lämmin suihkuvesi ja lämmitin sentään saatu, tärkeimmät tällä hetkellä. Pikkasen kyllä jännitti laittaa shampoot päähän, jos vaikka lämmin vesi loppuisi juuri silloin. Ei sentään, vaan pystyin suihkuttelemaan loppuun asti mukavan lämpöisessä vedessä.

Cabanan ongelmat eivät kuitenkaan olleet siinä. Aamupalailun jälkeen meiltä loppui vesi kokonaan. Ajattelin, että ehkä olimme suihkutelleet sen loppuun ja illalla taas tulisi, kun tulemme takaisin kämpille. Kämppä veti puoleensa pikkuhämiksiä. Milakin oli oppinut pelkäämään niitä, vaikka olimme yrittäneet välttää tässä tilanteessa mallioppimista. Antti sai listiä pikkutulokkaita tämän tästä. Ulko-oven ja seinän välissä oli melkoinen rako. Kylmän ilman lisäksi se voi olla kulkureitti ötököille. Tukimme sen paperilla ja myöhemmin huomasimme, että se tehosi jonkin verran ötökkäongelmaan.

Meidän mökki. Katossa näytti olevan jotain ongelmaa nyt kun päivän valolla sitä katselimme. Eipä ihme, että tuuli vähän rämisteli sitä.

Tänään oli ohjelmassa tutustumista pieneen San Pedroon. Päivä oli viileä, pilvinen ja tuulinen, eli parempi kaupunkikäppäilylle kuin nähtävyyksien katselemiselle. Meiltä ajoi keskustaan parissa minuutissa. Hiekan väristä ja paikoin valkoista matalaa kivirakennusta oleva ”savimajakaupunki” oli outo ilmestys. Kävelytiet olivat hyvin kapeita. Siksi pääkadut olivat ihmisten, suureksi osaksi turistien, valtaamia ja autolla ajo vaati kärsivällisyyttä ihmisjoukkojen keskellä.

San Pedrossa

Kaupungin kirkko on keskusaukiolla, jonne on istutettu muutamia puita ja pensaita. Kaupungin väritykseen maastoutuvan pienen kirkon alttari oli koristeltu nukkemaisilla seinäkoristeilla.

San Pedron kirkko

Keskustan kaduilta löytyi paljon ravintoloita, pieniä souvenirpuoteja, pari isompaa souvenirbasaaria ja monen monta retkimyymälää sekä rahanvaihtopaikkaa. Souvenirpuodit myivät mm. värikästä pikkukrääsää, villapaitoja, lämpimiä leggingsejä ja kudottuja reppuja. Paikka on nuorten reppureissaajien suosiossa, mutta emme me ainoat rattaalliset olleet. Muitakin pikkulapsiperheitä oli, mutta he taisivat olla chileläisiä.

Menimme lounaalle CKunna-ravintolaan, jossa tarjoilija puhui erinomaista englantia verrattuna muihin tapaamiimme paikallisiin. Valitsimme kolmen ruokalajin lounaan. Alkuruuaksi oli quesadillat juustolla, herneellä ja maissilla. Niitä Milakin pisteli poskeensa mieluusti. Antti otti pääruuaksi tulisen kalakeiton ja minä alfredopastan sienillä. Jälkkäriksi oli perussuklaajätskit. Saimme nauttia elävästä musiikista, kun kahden hengen bändi tuli panhuiluineen ja kitaroineen soittamaan ravintolaan. Tunnelma oli kohdallaan ja yllätysesitys piristi kovasti kun eilisilta oli mennyt vähän pieleen. Viereisen pöydän tädit kiinnostuivat Milasta, joka lopuksi hurmasi heidät lentopusuilla tapansa mukaan.

 

Antin soppa

Ensimmäisestä souvenirpuodista ostin itselleni valkoisen neulotun pipon. Se tuli todella tarpeeseen sillä menin koko viime talven ilman pipoa, kun en ollut muka ehtinyt löytää mieleistä. Ostin myös kaksi rannekorua, jotka oli tehty värikkäistä pehmopalloista. Mila oli valitsemassa niitä, tosin hän olisi valinnut kaikki. Ne olivatkin mieleiset korut neidille.

Mila esittelee uusia korujaan.

Rapa Nuin ”minimarkettiongelma” jatkui täällä. Pieniä ruokakauppoja oli paljon, mutta hyvin erilaisilla valikoimilla. Pian aloimme oppia mistä kaupasta saa lihaa pannulla paistettavaksi, mistä banaania ja mistä jugurttia. Kiertelimme pienen keskustan kaduilla niin pitkään, että päätimme mennä aikaiselle päivälliselle pizzeriaan. Mila söi minun pizzasta kokonaisen slicen. Ei ole neidin ruokavalio ihan kohdillaan ollut tällä reissulla, mutta eiköhän se kotona taas kohene.

Autotiellä

Palasimme mökkiimme auringon laskettua. Päivä oli ollut aika kylmä. Paikalliset ja muut turistit kulkivat toppatakeissa tai lämpimissä retkeilyvarusteissa. Antti pärjäsi t-paidalla iltaan asti. Minä olin vähän väliä hytissyt ohuessa villapaidassa ja ajatus kylmään mökkiin menemisestä ei houkutellut yhtään. Autossakin on mukavampaa, kun sinne saa lämmityksen. Kämpillä sitten asetuin lämmittimen viereen illaksi ja vedin uuden piponi päähän. Vettä ei tullut hanoista vieläkään, mutta asia selvisi pian. Cabanan omistajaa ei näkynyt, mutta saimme avun toisilta asukkailta. Joku oli laittanut meidän vesihanat ulkopuolelta kiinni, joten hanat saatiin toimimaan helposti. Antti maisteli illalla perulaista Cusquena-olutta, mutta piti sitä liian makeana. Ei ollut ollenkaan Rapa Nuin Mahinan veroista.

Blogin parissa, lämmittimen vieressä

Atacamaan

Matkan ainoa buffet-aamiainen odotti meitä aamulla alakerrassa ja kyllä minäkin olin sitä niin odottanut. Vaikka se ei ihan viiden tähden aamiainen ollut niin kyllä masut saatiin enemmän kuin täyteen kun tarjolla oli munakasta, hedelmiä, juguja, makkaroita ja pikkuleivoksia. Milakin pisteli montaa sorttia suuhun.

Aamiaisella

Edullinen shuttle vei meidät kentälle. Suunnistimme heti check-innin jälkeen portille, mutta siellä hetken jonotettuamme, meille tultiin selittämään jotain. Olimmekin väärällä portilla. Portin numero oli ehtinyt vaihtua sillä välin kun me olimme sinne menneet. Täällä jopa lentokenttähenkilökunta puhuu täysin surkeasti jos nyt yhtään englantia ja se ihmetytti meitä kovasti. Luulisi, että jos täällä jotain kieltä opiskellaan niin ensimmäinen vaihtoehto olisi englanti.

Viime lennolla Mila oli saanut nousun ja laskun olla sylissä, mutta tässä koneessa oli eri säännöt ja kiukkuinen neiti oli saatava omalle paikalle vöihin. Tässäkin asiassa saman lentoyhtiön eri lennoilla on eri käytäntöjä. Parin tunnin lento pohjoiseen meni Milan pyöriessä ja hyöriessä. Lasku oli taas yhtä kiukkuisen neidin kiinni pitelemistä. Laskeuduimme Calamaan, Atacaman autiomaahan. Paikka näytti sellaiselta, josta yleensä vain lennämme yli matkalla meren äärelle. Tämän olikin tarkoitus olla totaalinen maiseman vaihdos.

Olimme varanneet vuokra-auton etukäteen Europcarilta. Vuokraamo oli heti kentällä kätevästi. Jonossa piti kuitenkin odotella puolisen tuntia. Vähän jännitti, että mahdummeko autoon, mutta onneksi mahduimme tumman harmaaseen Renault Symboliin, jonka saimme viikoksi käyttöön. Mila saatiin vihdoin matkustamaan selkä menosuuntaan päin niin kuin kuuluu kun itse asensimme istuimen. Matkaa San Pedroon oli reilu 90 km. Sinne johtavalle tielle oli helppo löytää. Vaalea hiekkakeidas, kauempana kohoilevat vuoret ja iso tuulivoimapuisto, jonka läpi ajoimme, olivat miellyttävä näky hiljaisella (ja onneksi hyväkuntoisella) tiellä. Milakin nukkui päikkäriä niin saimme keskustella rauhassa. San Pedro oli meille kohteena aika lailla tyhjä taulu. Toki jotain tiettyjä juttuja haluttiin nähdä, mutta päässä ei ollut mitään selvää listaa asioista ja tekemisistä.

Calamasta San Pedroon

San Pedroon löysimme hyvin, ison tien varrella olevaan ”savimajakaupunkiin”. Majoitukseemme Cabana Julietaan emme sitten niinkään hyvin. Meillä oli kyllä osoite ja päädyimme oikealle tielle, kun olimme ensin kulkeneet kaupungin läpi kapeata osittain ihmisten valtaamaa Calama-katua pitkin. Missään ei vain ollut kylttiä meidän cabanaan, että olisimme tienneet tulleemme oikeaan paikkaan. Pihoja ympäröi korkeat heinäaidat, mutta yhdessäkään ei lukenut meidän cabanan nimeä. Yksi pihapiiri kyllä näytti siltä netin kuvien perusteella. Vastaan tulevassa autossa oli ystävällisiä ihmisiä, jotka soittivat meidän puolesta cabanan tyypille, joka ei kuitenkaan osaisi englantia. Olimme olleet oikeassa pihassa ja palasimme sinne. Pihapiirissä oli kolme betonimökkiä ja pieni uima-allas. Mitä ihmettä tekee kylmää vettä täynnä oleva uima-allas Atacaman talvessa, jossa lämpötilat laskevat yöllä usein lähelle nollaa? Meidän mökki oli ulkoa päin… hmmm ehkä asuttavan näköinen.

Meidän cabana, ehkä viimeinen cabana, jossa haluan asua.

Sisällä meitä odotti pieni olohuone, pieni keittiö kaasuliedellä, ihan tunnelmallisen näköinen makuuhuone, toinen makkari kahdella sängyllä ja kylppäri, jossa amme- ja seinälaatat oli laitettu vähän niin sun näin. Päivä oli ollut lämmin, mutta ilta oli viilenemässä ja kämpässä oli aika kylmä. Etsin ensiksi lämmitintä. Sitä ei löytynyt. Cabanan mies ei ymmärtänyt yhtään kun pyysimme sellaista. Keittiön hanasta tuli vain jääkylmää vettä. Halusin heti tarkistaa, tuleeko suihkusta lämmintä vettä. Sen cabanan mies jotenkin tajusi ja näytti, että sitä tulee. Tosin en luottanut siihen, että sitä tulee tarpeeksi. No sitten siistin näköinen laattalattia ei tietenkään ollut niin siisti. Kun mies ei ymmärtänyt lattiasta mitään, aloin talouspaperilla pestä lattiaa. Sitten hän tajusi, että jonkun pitäisi tulla sitä pesemään. Kysyimme netistä, koska se näytti toimivan olemattomasti. Keittiöstä puuttui roskis. Päätin käyttää roskiksena olohuoneen puista arkkua. Vessasta puuttui saippua eikä minkäänlaisia käsipyyhkeitä ollut, johon jääkylmän veden jälkeen käsiä olisi voinut pyyhkäistä. Tällaiset ihan pikkuasiatkin on vaan toimittava hotellin tasoisessa paikassa.

Ihmisiä alkoi pyöriä meidän kämpän sisällä ja ulkona. Ei tuntunut ihan siltä, että meidän tuloon olisi mitenkään varauduttu. Kukaan ei puhunut sanaakaan englantia. Joku nuori nainen kävi pesemässä lattian vaaleanpunaisella pesuaineella. Tekniikka oli kuitenkin ihan hakusessa eikä lattiasta tullut todellakaan puhdasta. Sitten hän kävi hakemassa meidän sängystä lakanat ja pyyhkeet pois, uusia ei kuulunut. Seinän ulkopuolella oli jotkut räpeltämässä ilmeisesti vesijohtojen kanssa jotain. Kokeilin vettä, eikä lämmintä vettä enää tullut. Antti kävi vaatimassa lämmitintä. Sellainen oli toisessa kämpässä. Ilmeisesti lämmitintä lähdettiin hakemaan Calamasta asti. Joku poika kävi hakemassa TV:n kaukosäätimet ja toinen nuori mies toi meille uuden reitittimen nettiä varten. Ei olisi taas yhtään huvittanut alkaa pesemään lattioita, mutta oli pakko jos halusimme olla sukkasillaan sisällä. Yöstä ei tulisi mitään jos emme saisi lämmitintä ja vaikka saisimme, emme voisi laittaa Milaa yksin kylmään huoneeseen nukkumaan jos meillä on lämmitin makkarissa. Otimme toisesta sängystä patjan ja veimme sen oman parisänkymme viereen Milan omaksi pesäksi. Minä aloin olla pikkaisen kyllästynyt tähän cabana-touhuun. Tyypit toimivat täällä kuin olisivat eilen perustaneet majoitusyrityksen. Maksu piti suorittaa käteisellä ja eniten ihmetytti se, että tämä oli reissun kallein majoitus, hinta oli yötä kohden 123 €. Ihan hotellin hinnoissa oltiin, mutta meininki ei ollut ollenkaan sen tasoista. Ainoat asiat, jotka täällä olivat hyvin, olivat uuden reitittimen avulla hyvin toimiva netti ja se, että vessapaperia oli monta rullaa. Uusia TV:n kaukosäätimiä ei kuulunut, mutta emme me TV:tä oikeastaan tarvitsekaan. Lämmintä vettä ei tullut vieläkään ja nyt jo otti päähän pestä kädet jokaisen vessareissun jälkeen jääkylmällä vedellä. Cabanaan oli tulossa muitakin uusia asukkaita, jotka tulivat ensiksi juttelemaan meille kun omistajaa ei näkynyt. He osasivat englantia ja saimme heiltä ystävällisesti tulkkausapua. Heidän kauttaan pystyimme pyytämään meille myös lakania sänkyyn.

Kotiutuminen uuteen kämppään oli kaikista ongelmista johtuen edelleen kesken, mutta nälkä oli kova ja ilta oli pimentynyt. Ulos ei ollut asiaa ilman taskulamppua. Mitään valoja ei ollut pihassa, vain maassa pikkulamput. Kämpässä oli sentään valmiina iso kahvallinen lamppu. Uuteen kaupunkiin olikin aika kurjaa lähteä tutustumaan pimeällä, mutta löysimme jonkinlaisen pienen ruokapaikan, jossa saimme masumme täyteen spagettia halvalla. Minikokoisesta ruokakaupasta saimme jotain evästystä aamuksi. Suurin osa ruuista oli tiskin takana, josta niitä piti myyjältä pyytää. Outoa, vanhanaikaista ja ahdistavaa sekin.

Paikallisten suosima ”ravintola-alue”

Jos aamulla ei tulisi lämmintä vettä, lähtisimme cabanasta ja menisimme johonkin hotelliin asumaan. Jääkylmässä vedessä on mahdoton peseytyä enkä minä lomallani ala viikkoa elämään kuin mökillä ja lämmittämään jokaista suihkukertaa varten kattilakaupalla vettä. Mila oli ollut jo pitkään nukkumassa kun ovelle koputettiin yhdentoista jälkeen. Uusi lämmitin oli saapunut Calamasta. Samalla saimme 20 litran tonkan juomavettä vesiautomaattiin, joka piti toki itse asentaa. Kyllä nämä ihmiset kilttejä olivat ja yrittivät auttaa, mutta mielessä kävi, että ovatko he vain tosi tyhmiä, kun ongelmia ja mokia tapahtui niin monessa asiassa. Ainakin saisimme nukuttua ensi yön. Lämmitin lämmitti yhden huoneen ihan tehokkaasti, mutta koko kämpän lämmittämiseen siitä ei ollut. Veden keittopuuhiin päästiin kuitenkin jo tänä iltana, kun minun oli pyykättävä alusvaatteita.

Pyykkihommia