Saint Martin 2017

Kahtia jaettu saari

Lyhyehkö lomamatkamme konttaavan taaperon kanssa suuntautui Karibialle ja edulliseen RCI-lomaosakemajoitukseen. Päätarkoitus oli rentoutua, mutta pelkkään allas- ja biitsioleiluun en pysty taipumaan eli jotain tuli saarella tehtyäkin. On kyllä myönnettävä, että lämpötila ja ilman kosteus olivat sitä luokkaa, että hotellin isossa altaassa lilluminen ja meressä uiskentelu olivat niitä nautinnollisimpia juttuja.

St. Martin/Maarten on siitä erikoinen, että vaikka se on kovin pieni (87 neliökilometriä), niin se on jaettu Ranskan ja Hollannin kesken. Molemmilla puolilla on omat pääkaupunkinsa, Hollannin puolella Philipsburg ja Ranskan puolella Marigot. Kahtia jako näkyy parhaiten siinä, että Ranskan puolella puhutaan ranskaa ja Hollannin puolella kuulee lähinnä englantia. Saarella voi vapaasti liikkua ilman minkäänlaisia rajamuodollisuuksia, vain pienet monumentit tien vierellä muistuttavat, että raja on ylitetty. Julkinen liikenne, pienet minibussit, kulkevat tiuhaan Mahon ja pääkaupunkien väliä. Olihan niihin vähän ahtautumista kokoon taitettavien matkarattaiden kanssa, mutta hyvin meidät otettiin aina mukaan. Tutustuimme molempiin pääkaupunkeihin ja tykästyimme selvästi enemmän Philipsburgiin. Marigot vaikutti kovin hiljaiselta kauppojen ja muun elämän osalta. Rantakadulta tosin löytyi hyviä ravintoloita, ranskalaisella fiiliksellä ja menulla varustettuna. Philipsburgissa oli paljon enemmän souvenir-shop –meininkiä, souvenireja myyvä tori ja runsaasti korukauppoja. Sen lisäksi valkohiekkainen Great bay beach on jätetty rantachillailijoille kun venesatama sijaitsee rannan sivussa. Veneet ja laivat snorklausretkille ja  naapurisaareen St. Bartsiin lähtevät  sieltä. Rantakatu, Boardwalk, on viihtyisä kävelykatu ravintoloineen ja bikinishoppeineen. Saaren Hard Rock Cafe löytyy myös sieltä. Philipsburgissa tuli muutamakin kerta käytyä pikkuostoksilla. Kapeat kadut häiritsivät pikkuisen rattailla kulkemista, mutta ainakin se boardwalk oli tarpeeksi leveä.

Auton vuokraaminen saarella oli edullista ja me nautimmekin omasta kulkupelistä kaksi päivää. Molempina päivinä saari tuli kierrettyä kokonaan ympäri. Keskellä saarta 424 metrin korkeuteen kohoava Pic Paradis houkutteli meidät paikalle pelkällä nimellään. Se on kuitenkin ehdottomasti käymisen arvoinen näköalapaikka jos omalla autolla on liikenteessä. Kannattaa vain varautua siihen, että vuokra-auto puuskuttaa välillä kovin jyrkillä ja huonopäällysteisillä teillä.

 

Karibialaista ravitsemusta ja viihdettä

Jos etsii ulkona tehtyä paikallista ruokaa, niin kannattaa suunnata Ranskan puolelle hiljaiseen Grand Caseen. Sieltä pienen rantakadun varrelta löytää kerralla useamman ulkoilmaravintolan ulkokeittiöllä. Ruuanlaiton savu houkuttelee syömään edulliseen hintaan. Tällaisissa paikoissa ja muissakin kannattaa vakavasti harkita kala-ateriaa. Kalat, kuten mahi mahi, ja katkaravut ovat erityisen hyviä ja tuoreita, saarella kun ollaan. Kotiin viemiseksi löytyy mm. monenlaisia paikallisia rommeja. Me maistoimme kookosrommia ja rommiksi se oli aika hyvää. Sen kaverina kotiin lähti myös passionrommi. Rommipullot teki erityisen houkutteleviksi niissä lilluvat hedelmän palaset, kookosrommissa kookossiivut ja passionrommissa passionin siemenet.

Yöelämää ja biletystä emme toki olleet tulleet hakemaan, mutta Mahossa se varmasti onnistuu. Sieltä löytyy varmasti joka illalle baari tai muu biletysmesta. Yhtenä iltana Mahon kasino piti sisäänheitto-shown. Komea 12 hengen rumpubändi houkutteli meidätkin illalla Mahon (ainoalle) kadulle seuraamaan värikkäisiin sonnustautuneita rumpaleita. Joukossa oli muutama pieni poikakin. Rumpushowta seurasi värikäs kimaltava ja höyheninen tanssishow sekä nais- että miestanssijoilla. Se laittoi tanssijalan ja –lantion heilumaan. Mahossa voi kokea myös koko päivän biletystä. Viereisessä hotellissa oli yhtenä päivänä musat päällä koko päivän myöhäiseen iltaan asti. Musiikki kantautui hyvin myös meidän hotellin allasalueelle. Mikäs siinä polskiessa hyvän musiikin tahdissa. Yöt olivat kuitenkin hiljaisia eikä Mahon viihdepuoli häirinnyt meitä kertaakaan.

”The Friendly Island” ei ollut aina niin friendly

Saari mainostaa itseään nimellä The friendly island. Emme kuitenkaan ihan täysin allekirjoittaisi tätä nimeä. Yleensä reissatessa tapaamme ystävällisiä ja hyvin palvelumyönteisiä ihmisiä. Täällä kuitenkin törmäsimme harvinaisen moneen töykeään tapaukseen. Törkeimmät esimerkit olivat hotellimme siivooja, joka oli hyvin töykeä ja autovuokraamon täti, joka väitti meidän jättäneen valot autoon kun se ei seuraavana päivänä käynnistynytkään (asiahan ei näin ollut vaan autoon oli tullut isompi vika). Toki kauppojen myyjät olivat ystävällisiä kun heidän toimentulonsa riippui lähes suoraan asiakaspalvelun laadusta. Meille kaikista ystävällisimpinä jäivät mieleen retkitiskin työntekijä ja snorkkeliretken miehet, jotka kaikki olivat alun perin eurooppalaisia. Myös muut turistit, jotka lähes kaikki meidän hotellissa olivat yhdysvaltalaisia, olivat myös erityisen ystävällisiä.

 

Mahon lentokonebongarit

Harvassa paikassa maailmalla pääsee seuraamaan lentokoneiden laskeutumisia ja nousuja niin läheltä kuin Sint Maartenin Mahossa, jossa kokemusta kaunistaa vielä yksi saaren parhaista biitseistä, jolla istua ja turkoosi meri, jossa lillua juuri sitä haluamaansa lentokonetta odotellessa. Varsinkin isommalla koneella saarelle tuleminen tai sieltä lähteminen saa ihan uuden fiiliksen kun yleisöä on rannalla ihan varmasti jopa kaatosateisena päivänä. Saarelle lentää paljon potkurikoneita muualta Karibialta, isompia koneita Yhdysvalloista ja kerran päivässä saapuu ja lähtee yksi hollantilainen KLM ja yksi ranskalainen Air France. Euroopasta lentävät isoimmat koneet keräävät suurimman katsojamäärän rannalle. Lentokoneiden aikatauluja seurataan nettisivuilta, jotta juuri ne isoimmat päästään bongaamaan paikan päälle. Minä olen aina pitänyt lentokoneista ja onhan ison lentokoneen laskeutuminen komeaa katseltavaa kun pääsee ihan viereen tai alle sitä seuraamaan. Kokemuksia olivat myös ne jet blastit kun isot lentokoneet lähtivät kiihdyttämään kiitoradalla, jonka alkupää oli parin metrin päässä rannasta. Minä seurasin kaksi kertaa sitä enkä pysynyt kummallakaan kerralla pystyssä. Siksi onkin tärkeätä, että voi turvallisesti istua hiekalle tai veteen kun ilmavirta käy liian voimakkaaksi. Lähtöämme seuraavalla viikolla uutisoitiin, että naisturisti oli kuollut roikuttuaan kiitoradan aidassa ja lennettyään betoniin jet blastin voimasta. Varoituskyltit eivät ole aidassa turhaan. Suurimmat fanit tulevat Mahon hotelleihin bongaustarkoituksessa. Meille se ei ollut hotellia valitessa ykkösjuttu, mutta kieltämättä loi kivaa tunnelmaa ja vähän erilaista hotellielämää kun lentokoneita pystyi seuraamaan ihan omalta parvekkeeltakin. Yöllä lentokoneet eivät häirinneet kun kenttä hiljeni kymmenen jälkeen.

 

Wildlife

Meidän kaltaisille wildlife-bongareille saari tarjosi parhaimmillaan iguaaneja ja muita liskoja milloin missäkin, myös hotellin allasalueella asustivat omat söpöt kaverit. Snorklaajalle meri tarjoaa värikkäitä kaloja ja välillä piikkirauskuja ihan rannan tuntumassa. Kilpparibongaukseen kannattaa lähteä valmisretkelle Tintamarreen, pikkuruiseen saareen St. Martinin edustalle. Kilpparit tulevat ruokailemaan matalaan veteen hiekkarannan läheisyyteen. Kauniinakin päivänä yli tunnin merimatka sinne on pomppuinen, joten pahoinvointipillerit kannattaa ottaa etukäteen. Useat retken järjestäjät tekevät retkiä sinne ja ainakin meillä Red Baronin kyydissä oli erinomainen palvelu, mukavat tyypit ja loistava lounas grillauksineen ja salaatteineen. Juomatarjoilu oli myös kohdillaan. Pisteitä sai myös retken kiireettömyys. Me molemmat ehdimme olla vedessä riittävästi vaikka jouduimmekin tekemään sitä vuorotellen. Tintamarre on ehdottomasti retken arvoinen paikka. Kun kilppareita ja rauskuja on seurannut tarpeeksi, voi uida autiolle hiekalle tsekkaamaan turkoosia maisemaa.

Biitsi poikineen

Biitsibongarille St. Martin on paratiisi. Pieneen saareen mahtuu 37 hiekkarantaa, joista kävimme vain seitsemässä. Toki olimme katsoneet netistä etukäteen mihin kannattaa mennä. Biitsejä yhdistää valkoinen hieno hiekka ja turkoosi vesi, joka oikein kutsuu pulahtamaan. Veistoksellisia kallionrinnebiitsejä on vain yksi, Cupecoy beach, joka tosin ei ole enää entisellään koska loma-asuntorakentamisen yhteydessä kalliota on rikottu. Mutta romanttisen sopen sieltä kyllä löytää reilujen aaltojen tyrskytessä isoihin kivimöhkäleisiin. Jos haluaa nauttia rantaelämästä shoppailun ja hyvän ruuan merkeissä ja ehkä vielä jatkaa iltaan asti, niin Orient Bay on ehdoton. Saaren pisimmältä hiekkarannalta löytää Kontiki-, Kakao-, Bikini-, Coco- ja Waikiki-ravintolan, jotka muuttuvat illalla yökerhoiksi. Me testasimme Kontikin, josta saimme loistavaa ruokaa melko edullisella hinnalla. Suihku- ja wc-fasiliteetit ovat kaikkien käytössä ja välillä voi käydä shoppaamassa ranta-asuja tai ihan ruokaa perusmarketista.

Meidän mielestä loistava biitsi on sellainen, joka ei ole tupaten täynnä eli jonne mahtuu hyvin nauttimaan olostaan ja ajatuksistaan, jonka hiekka on mukavaa kävellä eikä vedessä ole juurikaan yllättäviä kiviä ja jonka vesi on kirkasta ilman lilluvia leviä. Plussaa biitsi saa jos siellä on hyvät näkymät snorklata ja erityistä plussaa jos siellä snorklatessa tapaa kivoja otuksia kuten kilppareita tai rauskuja. Meille St. Martinin biitseistä ehdoton helmi oli Mullet Bay, joka on alle 10 minuutin kävelymatkan päässä Mahosta, jossa asuimme. Mullet Beach on aurinkoisena päivänä kimaltava turkoosi luonnon allas. Hiekkaa riittää paksusti pitkällä rannalla. Täysin virheetön laineileva hiekkapohja jatkuu pitkään matalana sopivassa snorkkelointisyvyydessä. Rantaa reunustavat pienet kalliot, joiden lähellä kivet ja jokuset korallit keräävät monenlaisia kaloja, kirkkaan keltaraidallisista, laventelin sinisiin. Mielenkiintoista elämää voi tavata myös hiekkapohjassa. Siellä viihtyvät piikkirauskut, jotka tulevat välillä ihan alle metrin päähän rannasta. Meillä tämä ranta pääsi top 3:n joukkoon kaikista koetuista rannoista ympäri maailmaa. Se jäi meidän mieleen myös saaren parhaana paikkana. Mila tosin etsi hiekalta siellä täällä olevia pieniä kuivia lehtiä minkä kerkesi, joten rannalla olijalla ei ollut tylsää kun toinen oli vedessä. Toki Milakin pääsi veteen ja nautti pienissä aalloissa keinumisesta paljon enemmän kuin hotellin lasten altaasta. Auringon laskiessa horisonttiin tai ehkä useammin pienen pilvirykelmän taakse, ranta lähes autioituu. Pehmoisella hiekalla on tunnelmallista katsella purjeveneen matkaa ja miettiä, että jos vielä kerran veteen pulahtaisin.

Saari oli tullut jo sen verran tutuksi, että viimeiseksi kokonaiseksi päiväksi olimme suunnitelleet tutustumisen naapurisaareen, rikkaiden St. Bartsiin. Eli kimpsut rintareppua myöten mukaan ja bussilla Philipsburgiin. Koska olimme ajoissa, meillä oli hetki aikaa yhdessä Boardwalkin souvenirpaitashopissa kun kaikki muut olivat vielä kiinni klo 8.30. Netistä varattujen lippujen varausnumeroa vastaan sai viralliset laivaliput Great bay expressin toimistosta satamasta. 45 minuutin laivamatka oli melko pomppuisa, mutta onneksi kukaan meistä ei voinut pahoin tällä kertaa ja Milakin vietti matkan meidän välissä nukkuen.

 

St. Barts (Saint-Barthelemy) kuuluu Ranskalle niin kuin St. Martinin toinen puoli ja on hallinnollisesti Ranskan merentakainen yhteisö. Saari on ollut myös Ruotsin siirtomaa (1785-1878), jonka perua on saaren pääkaupungin nimi, Gustavia. Pinta-alaa saarella on vain 24 neliökilometriä eli on vielä paljon pienempi kuin St. Martin. Saaren kiitorata on yksi maailman lyhimpiä ja siksi sinne lentääkin vain pieniä koneita. Kauempaa tulevat joutuvat lentämään St. Martinin kautta. St. Barts on kuuluisa rikkaiden ja kuuluisuuksien loma-asunnoista ja luksusjahdeista.

Punakattoiset talot vuoren kupeessa sijaitsevassa Gustavian satamakaupungissa on silmiin pistävä piirre. Vuoren rinteelle on laitettu iso Jeesus ristillä –patsas. Passintarkastusmuodollisuudet olivat satamassa, jonka jälkeen meillä oli nelisen tuntia aikaa tutustua pieneen kaupunkiin. Myöskin täällä niin kuin St. Martinissa, on paljon valkohiekkaisia rantoja. Emme kuitenkaan viitsineet lähteä taxilla niihin tutustumaan lyhyen ajan ja saaren kalleuden vuoksi. Tyydyimme siis Gustavian rantakadun luksusputiikkien tsekkailuun. Tarjolla oli Louis Vuittonista lähtien hienompaa shoppia luksushuviloissaan talvehtivalle rikkaammalle väestölle. Mutta löytyi sieltä tavallisemmallekin turistille jotain. Kirjakaupasta löytyi kortteja, ahtaasta souvenirshopista vaikka kuinka paljon krääsää ja t-paitakaupasta St. Barts-paitoja kohtuuhinnalla. Kesäiset biitsitunikat maksoivat kuitenkin reilusti normaalia enemmän ihan normaalin näköisessä kaupassa ja joistakin peruspaidoistakin löytyi St. Barts –lisällä varustettu hinta (topista 80 €, collegesta 145 €). Meitä oli varoitettu, että St. Bartsilla käynti tulee kalliiksi, mutta kyllä käynnin pystyy edullisestikin suorittamaan. Rantaravintolan hinnat olivat kohtuullisia ja hyvä ja halpa ruokakauppakin löytyi, jossa halvimman viinin hinta oli reilu 2 €.

Me emme olleet tulleet turistikrääsää ostamaan vaan lähinnä fiilistelemään ja leikkimään minkälaista olisi olla rikas ja shoppailla rantakadun putiikeissa. Tai ehkä minä olin. Antti oli tullut saarelle puolipakolla kun halusin MTP-pisteen saaresta. Pääsin aika hyvin rikkaaseen fiilikseen ja ihastuinkin Longchampin vaaleanpunaiseen pieneen käsilaukkuun näyteikkunassa. Se jäi pahasti vaivaamaan mieltäni kun jatkoimme saman tien matkaa. Me olemme ahkeria Quiksilver/Roxy –vaatekaupoissa käyviä tyyppejä ja tällä kertaa matkan ainoa Quiksilver oli täällä. Sieltä löytyi Milalle hauska trooppinen kesäasu ehkä ensi tai seuraavalle kesälle ja minullekin jotain. Joissakin kaupoissa kävimme ihan vain katselemassa ja ihmettelemässä suuria hintoja. Longchampin laukku oli kuitenkin jäänyt pahasti vaivaamaan mieltäni. Minä sitten menin katsomaan sitä tarkemmin ihan liikkeen sisälle kun Antti meni Milan kanssa viilentymään ruokakauppaan. Vaaleanpunaisen lisäksi samaa mallia oli valkoinen. Hintaa oli enemmän kuin riittävästi. Ikinä en osta sen hintaisia laukkuja. Joku pieni luksusminä oli kuitenkin päättänyt haluta laukun ja enää oli päätettävä, että kumman värin haluan. Ihastukseni oli kuitenkin vaaleanpunainen ja sen minä ostin. Minä, joka en ikinä osta kalliita merkkilaukkuja, olin ottanut siis leikkini tosissaan kun tulin kaupasta ulos Longchampin laukku kassissa ja aivan suurenmoista mielihyvää täynnä.

Antti ei toki ollut ostoksestani yhtä onnellinen kuin minä, mutta ymmärsi kuitenkin ehkä yhden promillen siitä tyydytyksestä, jota minä shoppailullani sain. Ruokakaupasta ostimme patonkia ja Antti löysi  Leffe-luksusolutta halvalla ja oli siitä ihan pähkinöinä. Ruokailimme omia eväitä, patonkia ja kylmää purkkilasagnea luksusjahteja katsellen sataman kävelykadulla. Hikinen Barts-vierailu alkoi olla lopuillaan ja mihinkään kauppaankaan ei päästy enää viilentymään kun ne olivat menneet siestalle klo 13. Hetken kävelyä ja odottelua rantakadulla kun laivamme takaisin St. Martiniin lähti klo 14.30 Satamassa oli huonot ohjeet, passintarkastuksen kautta piti saada lippuun joku merkintä, jolla pääsi laivaan ja jouduimme suhaamaan edestakaisin siinä kärryinemme sen takia. Paluumatka oli hieman tyynempi, Antti ja Mila nukkuivat molemmat päikkäreitä viileässä cabinissä.

Paikka: St. Maarten -> St. Barts

Tänä aamuna piti päästä sutjakkaasti liikkeelle kun auto odotti valmiina, mutta se ei käynnistynytkään. Kaikki muu siinä toimi paitsi moottori. Herzin tiskillä täti tokaisi heti, että olimme jättäneet valot päälle autoon. No emme olleet. Tässä yksi hyvä esimerkki paikallisten tylystä käytöksestä saarella, joka kutsuu itseään nimellä ”friendly island”. Huonosta kohtelusta huolimatta saimme uuden auton, tällä kertaa Hyundai i10:n täksi päiväksi. No sitten turvaistuin jumitti vanhaan autoomme ja meidän piti hakea uusi Herziltä. Yli tunnin tunaroinnin jälkeen olimme vihdoin vauhdissa. Ajoimme saaren pohjoiskautta Orient Bayhin, saaren pisimmälle hiekkarannalle. Ensin ajoimme vähän syrjään tavoitepaikasta ja jouduimme pakkaamaan roinamme uudelleen autoon ja pois, koska aina pitää olla mukana Antin sanoin ”koko hiton operaatio” (sisältäen mm. Milan hoitolaukun, Milan vedet, meidän vedet, Milan naksut, kamera, uimakamat…). Täällä kuumassa ja kosteassa se on erityisen rasittavaa kun hiki puskee saman tien. No ”virhepaikassa” tuli ainakin tavattua muutama komea iguaani kipittäen ja juosten.

Orient Bay on Ranskan puolella ja selvästi vähän rikkaampaa aluetta. Saarella yleensä näkee huonosti hoidettuja rapistuneita taloja teiden varsilla. Mutta täällä pienten resorttien lisäksi katukuvassa piristi siistit pastelliväriset talot ja huvilat. Biitsi on jaettu viiteen mielikuvitusalueeseen rantaravintoloiden mukaan; Kontiki, Cacao, Bikini, Waikiki ja Coco. Ravintoloiden lisäksi joitakin ranta-asuputiikkeja ja pieniä ruokakauppoja on myös. Me suuntauduimme Kontiki-biitsille. Ranta oli valkealla hiekalla lepäävien aurinkotuolien kansoittama.

Kontikin isoon terassiravintolaan oli kiva istahtaa lounaalle, muutaman metrin päähän merestä. Juhlapäivän kunniaksi valitsimme tänään listalta neljän ruokalajin lounaan. Sähkökatkon vuoksi ruokaa piti hiukan odottaa, mutta mikäs siinä odotellessa kun lievä tuulikin puhalsi ja helpotti nihkeätä oloa. Alkupalaksi saimme pienet kupit homogeenistä parsamössöä, joka oli maustettu jollain tosi hyvällä. Mila sai osansa meidän patonkipaloista. Alkupala loi jo toiveikkaat odotukset. Oli hauskaa, että ruokaa tuotiin pöytään monta kertaa ja pienissä erissä. Kontiki-salaatissa oli raputäytteiset kevätrullat, raakaa tunaa ja gratinoitua mahimahia munakas-päällisellä. Oi mitä herkkua. Pääruuassa oli Balletkalan fileetä (Meniere style) kreolihöystöllä ja limellä. Erittäin hyvää oli sekin. Jälkiruoka oli muhkea tiramisu leveässä lasissa.

Horisontissa oli tummaa pilveä ja päädyimme vain kahlailemaan meressä. Kontiki-baarista olisi saanut ilmaisen drinkin jos oli topless. Harkitsin hetken, mutta päädyin sitten vain keinumaan baarin puukeinussa.

 

Matkamme jatkui kohti Philipsburgia, niin saari tuli taas kierrettyä. Tiet alkoivat olla tuttuja parin päivän ajelun ja muutaman bussikyydin jälkeen. Tahdoin hääpäivälahjaksi kultaisen nilkkakorun ja Philipsburgissa oli parhaiten koruliikkeitä. Pieni kaupunki oli täynnä autoja ja vielä enemmän parkkeerattuja autoja. Jouduimme ajelemaan aika kauan ennen kuin päädyimme jonottamaan maksulliseen toriparkkiin. Mutta jonotusta kesti vain pari minuuttia ja parkkimaksukin vain 2 dollaria/ tunti (tunnin jälkeen yksi dollari/tunti). Front Streetillä on korukauppoja maailman tunnetuista Diamond Internationalista ja Tiffanysta pienempiin paikallisiin. Muutamassa koruliikkeessä tuli käytyä. Tavan mukaisesti miehelle tarjottiin olutta kun vaimo teki hidasta valintaa (, no olisin minäkin olutta saanut). Pitkällä harkinnalla saatiin ainakin edullinen tarjous ja lopulta päästiin lähtemään kaupasta kultainen hely nilkassa.

 

Viime kerralla Philipsburgissa olimme missanneet Boardwalkin Hard Rock Cafen. Menimme korjaamaan asian nyt. Vaikka emme syöneet mitään varsinaista päivällistä siellä, niin tärkein tuli syötyä myös St. Maartenin Hard Rockissa eli Brownie jätskillä (, jonka otamme aina Hard Rockissa jälkkäriksi). Se tuli popsittua kolmestaan kun Milakin innostui jätskistä.

 

Hääpäivän iltaamme vietettiin rannalla mansikoiden, macaronien ja Antin tekemän sangrian äärellä. Kun Mila oli kärrytelty uneen, oli taas romanttisen kuutamouinnin aika.

Paikka: Sint Maarten/Saint Martin

Olimme varanneet autovuokran kahdeksi päiväksi jo perjantaina viereisen hotellin Herz-tiskiltä. Hintaa kahden päivän autovuokralle tuli 101 dollaria sisältäen lapsen istuimen ja kattavan vakuutuksen. Täällä autoilu näytti olevan sen verran villin lännen meininkiä, että päätimme ottaa vakuutuksen, joka oli vain reilu 10 dollaria päivässä. Saimme nopeasti valkoisen Nissan Marchin, mutta siitä puuttui lapsen istuin. Tuntui oudolta, että meidän piti hakea se Herzin lentokenttäkonttorista kun olimme sen etukäteen pyytäneet. No se meni sitten pitemmän kaavan kautta kun Antti ei löytänyt paikkaa ja autovuokraamon tyyppi lähti sitten hakemaan. Tunti ylimääräistä säätöä, kunnes päästiin sitten matkaan.

Pikkuautomme oli jenkkituristeja varten automaattivaihteinen, pompuissa vaahtokarkin tuntuinen, käännöissä kömpelö ja ylämäissä puuskuttava kaveri, mutta eiköhän sillä pari päivää pärjätä. Suuntasimme Ranskan puolelle. Kun olimme Marigotin pienen ruuhkan ohittaneet, olimme muutaman jyrkän ylä- ja alamäen jälkeen perillä saaren pohjoisosassa pienessä hiljaisessa Grand Casen kylässä. Grand Casen edustalla meressä tönöttää Creole Rock, kuulemma hyvä snorklauspaikka. Se näytti olevan kuitenkin sen verran kaukana, että emme harkinneet uivamme sinne (ja kun olisi pitänyt yksin uida toisen hoitaessa Milaa). Jotain speed boat –retkiä sinnekin tehdään. Pienellä köyhän näköisellä rantatiellä oli muutama ravintola ulkoilmakeittiöllä. Savustuksen sauhut virittivät jo valmiiksi vähän nälkäiset masumme lounasaikaan ja innokas sisäänheittäjä sai meidät asiakkaaksi. Tänään nautittiin savustettua mahimahia. Milakin sai elämänsä ensimmäiset kokonaiset kalapalat. Kiva olla välillä aidossa ulkoravintolassa vaikka savu ottikin välillä vähän silmään.

 

Turkoosi vesi houkutteli kun hiki alkoi taas olla, mutta yhtä hyvä biitsi meillä on Mahossakin. Jatkoimme matkaa. Parkkipaikalla saimme eräältä naiselta raaputusarvat ja minun ”voittoarvalla” meitä ”huijattiin” Westin-resorttiin Interval International lomaosake-esittelyyn. Voitin joko 1000 dollaria, loma-kupongin tai i Padin, mutta se selviäisi vasta kun olemme osallistuneet 90 minuutin esittelyyn. Kuulosti huijaukselta, eikö muka joka toisessa arvassa ole tuota ”pääpalkintoa”? Nainen varmisteli, että olemme naimisissa, yli 30 v ja että ilmoitamme tienesteiksi tarpeeksi paljon. Osakemyyntiähän tämä vaan on, tuskin mitään 1000 dollarin palkintoa on olemassakaan. Jäimme miettimään, voisihan siellä Westinissä piipahtaakin kun ei meillä kiire tänään ollut.

 

Ajoimme hetken takaisin päin ja käännyimme sisäosaan vuorelle menevälle tielle. Asfaltti muuttui välillä epätasaiseksi kivitieksi ja pikkubiilimme sai taas puuskuttaa jyrkissä mäissä. Karttaan oli merkitty Pic Paradis melko lailla saaren keskelle ja sen olimme päättäneet tsekata. Tien päässä oli TV-masto ja jyrkän näköinen metsäpolun alku. Onneksi saimme neuvoja palaavalta turistilta. Hän sanoi, että näköalapaikalle kävelee 10 minuuttia ja neuvoi mihin pitää tieltä kääntyä. Tilanne vaikutti juuri sellaiselta, mihin me usein törmäämme, että matka kestääkin pitempään, ilmasto on järkyttävän hikinen ja minä taas rantasandaaleissa kiipeämässä jotain metsäpolkua. Lisäksi meillä on vielä Mila kannettavana. Yllätyimme kuitenkin positiivisesti kun kiipeämistä oli vain viitisen minuuttia kunnes olimme perillä. Pic Paradisista oli komea näkymä 424 metrin korkeudesta saaren länsipuolelle.

 

Jyrkkä metsäpolku oli pienten liskojen kansoittama. Ruskeiden liskojen lisäksi kiveltä toiselle livahteli myös sinivihreä kaveri.

Koska meillä oli hyvin päivää jäljellä, niin päätimme pistäytyä Westinissä, takaisin vain Grand Caseen ja sieltä nimensä mukaisesti länsirannikolle. Saarella on melko helppo ajaa ja tuohon viiden tähden resorttiin oli toki lähempänä opasteet. Atlantin puoleisella Dawn Beachillä, hieman syrjässä muulta elämältä ja jyrkän mäen nyppylän takana, jonka vuokrabiilimme hädin tuskin jaksoi, sijaitsi hulppea lomakylä, jonka vieressä köllötti kymmeniä iguaaneja.

Kävimme siis viiden tähden lomaosake-esittelyssä ihan huviksemme ja joku naiiviussiemen meissä ajatteli, että jos vaikka tulisi se 1000 dollarin voitto. Olihan lomaosakejutut tuttuja kun minun vanhemmilla niitä on ja nytkin asumme Mahossa vaihtohuoneistossa. Mutta emme ehkä ole vielä siinä elämäntilanteessa, että sellainen kannattaisi ostaa saati sitten täältä, jonne tuskin ikinä palaamme. Saimme sentään ilmaiset drinkit ja pääsimme tutustumaan kadehdittavan hienoon lomahuoneistoon merinäköalalla. Ainiin ja se palkinto, no se oli tottakai matkalahjakortti, joka piti käyttää ensi tammikuuhun mennessä. Eli ei mitään mahdollisuutta käyttää. Lähdimme Mahoon ilman osaketta ja tuhatta dollaria, mutta kokemusta rikkaampana.

Paikka: Sint Maarten/Saint Martin

Kahden pilvisen päivän jälkeen taivas oli onneksi aurinkoinen ja vain pienillä pilvillä varustettu tänä aamuna kun olimme lähdössä laivaretkelle. Snorkkelikamat mukana ja klo 8 oli haku hotellin aulasta. Mukaan tuli nelihenkinen perhe ja isovanhemmat New Jerseystä sekä naiskaverukset. Onneksi kaikki tuntuivat ilahtuvan meidän pikkumatkustajasta, joka matkusti taas bussissa rintarepussa. Philipsburgin pienestä satamasta lähti meidän pieni Red Baron –laivamme, jonka kapteenina oli saksalaissyntyinen Michael. Hän on asunut myös Australiassa, jossa hänen kaksi lastaan asuvat, mutta sydän oli tuonut hänet takaisin St. Maarteniin. Henkilökuntaan kuului myös toinen mies, jonka puolestaan tyttöystävä oli töiden perässä tuonut tänne. Cabin-tilaa oli niin vähän, että rattaat jäivät paatissa turhaksi. Mila oli sylissä koko ajan varjoisalla peräkannella. Etukannella olisi ollut tramboliinimainen löhöilyalue, joka toki olisi houkutellut. Toisen kädet olivat kuitenkin koko ajan sidottuna Milaan ja ehkä meille kaikille oli terveellisempää olla mahdollisimman varjossa. Kun pääsimme ulos Great Baysta, reilummat aallot alkoivat keinuttaa melko hitaasti kulkevaa paattia. Suuntasimme saaren rannikkoa pitkin pohjoiseen. Matka kesti arviolta puolitoista tuntia, mikä tuntui pitkältä kun laiva hyppelehti koko ajan.

 

Olimme ottaneet pahoinvointipillerit etukäteen, mutta Antille tuli siitä huolimatta merisairas olo. Laiva keinui melkoisesti koko ajan. Itselläkin oli sellainen olo, ettei tee mieli mitään suuhun laittaa. Sitten ihan yht’äkkiä Mila oksensi syliinsä ja minun syliin. Kaikki aamupuurot tulivat ulos. Voi pientä raukkaa. Kukkamekko pestiin meille ystävällisesti ja Milalle vaihdettiin UV-puku päälle. Pieni huonovointinen matkalainen sai sympatiaa kaikilta. Antin paha olo otti myös yliotteen ja oksu lensi myös häneltä, mutta pussiin. Onneksi Murun paha olo ei uusinut ja hän suostui ottamaan vettä.

 

Kun saavuimme Tintamarren hiekkaiselle saaren nyppylälle, aallot hävisivät ja saavuimme turkoosiin matalaan veteen. Tintamarre kuuluu St. Martinin luonnonsuojelualueeseen. Toisella puolella saarta näkyy pitkulainen Anguilla. Minä sain ensimmäisen snorkkelivuoron kun Antti jäi Milan kanssa paattiin. Muutama muukin pieni laiva/vene oli tullut turisteinensa paikalle, mutta liiaksi snorklaajia ei ollut. Tarkoitus oli löytää kilppareita (honuja), eikä se kauaa kestänyt kun ui sinne missä jokunen muukin snorklaaja oli. Siellä ui honu, kävi ruokailemassa pohjassa ja pulpahti pintaan hengittämään. Tällä kaverilla ei ollut kiire. Se selvästi hengasi Tintamarressa pitempään, mutta uiskenteli kuitenkin pian pois ihmisjoukon alta. Päätin palata kohta takaisin laivaan, että Anttikin pääsee. Palatessa tapasin vielä pienehkön piikkirauskun leijailemassa hiekkapohjassa.

 

Vuoron vaihto ja minulla oli Milan ruokinta seuraavaksi ohjelmassa. Aika tuntui pitkältä kun muut olivat vedessä, tosin niitä alkoi pian tulla takaisin. Meille oli hyvän tuoksuiset safkat valmistumassa. Michael grillasi lihaa pyöreässä grillissä. Tarjolla oli perhosmakaroonisalaattia, grillattuja kana- ja naudanlihapaloja, fetasalaattia ja tomaattisalaattia. Erinomaisen hyvää oli kaikki ja hain lisääkin sen verran kuin kehtasin. Antti jäi Mila sylissä syömään kun minä lähdin toiselle snorkkelikierrokselle. Tällä kertaa tapasin isomman honun. Hänellä oli niskassa pieni viruksen aiheuttama fibropapillooma. Ne ovat yleistyneet kovasti green turtleilla. Tämä oli onneksi pieni eikä tuntunut haittaavan honun elämää ainakaan vielä. Tällä kaverilla oli myös toisessa evässä pieni metallinen tagi ilmeisesti konservaatioprojektin toimesta. Eräs idiootti nainen yritti mennä lääppimään honua kun tämä pyrki pintaan hengittämään. Muut huusivat monta kertaa ”don’t tuch”, mutta nainen ei kuunnellut. Honu pakeni ja laskeutui takaisin alas. Vaikka kaikilla laivoilla varmasti sanotaan, ettei honuihin saa koskea, niin aina löytyy joku pönttö, joka yrittää. Honu ei ollut ainoa iso tuttavuus. Minun ohi ui jättimäinen kala, ehkä barrakuda, mutta lähes metrin pituinen ainakin. Sitä vähän säpsähdin. Muutkin olivat nähneet ilmeisesti saman otuksen, kun olivat päivitelleet sen suuruutta. Myös toinen isompi rausku tuli tavattua pohjassa. Tintamarren hiekka näytti houkuttelevalta. Lähdin käymään vielä siellä, koska laivasta oli sinne arviolta 30 metriä.

 

 

Paluumatkan ei pitänyt olla yhtä heilahteleva kuin tulomme, mutta ihan riittävästi aallot paiskivat nyttenkin. Toivoimme kovasti, ettei Mila voisi taas pahoin. Hän onneksi nukahti rintareppuun ja nukkui melkein koko matkan vain pieniksi hetkiksi heräillen. Antille tuli taas paha olo, mutta ruoka pysyi onneksi sisällä kun hän piti huolen siitä, että seisoi koko ajan merta katsellen.

 

Perillä Mahossa oltiin noin viiden aikaan. Hieno retki oli kuitenkin vienyt kaikki voimat. Antilla ja Milalla oli toki ollut rankka päivä, mutta minäkin olin aivan väsynyt. Laivaretki pikkulapsen kanssa oli selvästi rankempaa kuin ilman, vaikka neiti hienosti jaksoikin olla.

Paikka: Sint Maarten/ Saint Martin

Tänään oli tavoitteena tutustua Hollannin puolen pääkaupunkiin Philipsburgiin Mahosta itään ja samalla paikalliseen bussiliikenteeseen. Bussit täällä ovat pieniä pakettiautoja. Ne kulkevat miten sattuu, mutta ilmeisesti usein. Jonkinlaiset pysäkit niillä on, mutta ne ottavat kyytiin mistä vain. Matkan hinta on 2 dollaria. Dollareista puheen ollen täällä käytetään eniten US dollareita, vaikka luulisi, että euroja. Mekin olimme varautuneet parin sadan euron käteisvaraan. Toki täällä eurotkin käyvät, mutta niitä käyttämällä häviää, koska dollarien ja eurojen arvo on täällä 1:1. Meidän ei tarvinnut paria minuuttia kauempaa odottaa kun bussi tuli. Rattaat littanassa päästiin bussiin ihan kelvollisesti. Mila oli matkan ajan rintarepussa. Reilun puolen tunnin bussikyyti oli mukava kokemus ilmastoidussa pakussa. Mila nukahti pian unille.

 

Philipsburg on maakaistale saaren puoleisen Great Bay Salt Pondin ja meren puoleisen Great Bayn välissä. Rannan suuntaiset Boardwalk ja Front street ovat ne, joista shoppailumestat ja ravintolat löytyvät. Front street melkein kuhisi korukauppoja ja siellä täällä oli perus souvenirshoppeja. Vaikka krääsää ei halunnut ostaakaan, niin olihan kaupoissa ihan kiva piipahtaa katsomassa, minkälaista roinaa täältä saisi, sen lisäksi, että vilvoittelu paahteesta oli myös tervetullut. Korukaupoilla on kyllä mielenkiintoinen vaikutus. Vaikka minä niin vannoin, että tältä reissulta en korua osta, niin kummasti sitä alkaa jotain helyä tahtoa. Toki budjetti on hiukkasen alhaisempi kuin mitä korukauppiaat odottavat. Mauilla tutustuin Cariloha-bambuvaatekauppaan ja täälläkin sellainen oli. Sieltä tulikin ostettua paita ja huivi.

 

Boardwalkin kupeessa pienestä satamasta lähtevät pienet laivat naapurisaarille mm. St. Barthsiin. Boardwalkilta löytyi erityisesti sandaali- ja uima-asukauppoja. Hawaianasista olisi löytynyt uudet biitsisandaalit, harmi etten tarvinnut. Uima-asukaupat olivat pullollaan erityisen kirkkaita ja kirjavia biksuja ja uimapukuja. Valkoisen hohtava hiekka turkoosin meren sylissä oli houkutteleva, mutta jonkin aikaa kuumassa käveltyämme Boardwalkin ravintolat olivat vielä houkuttelevampia. Nälkä oli tullut ja varjoon halusi ehdottomasti. Taloula Mangos houkutteli meidät kauniin puisella sisustuksella ja pizzalistalla. Molempien valinta oli kana BBQ pizza. Odotellessa oli hyvä hetki Milan lounaalle. Spagettipussi meni helposti neidin napaan. Hän ei tietenkään sitten ollut enää tyytyväinen rattaissa vaan vaati syliä koko ruokailun ajan. Maissinaksut saivat hänet hiljaiseksi. Olisikohan hänelläkin ollut hiestä tukala olo. Jälkkärilistalta löytyi oikein suklainen kakkku, joka syötiin puoliksi.

 

Front Streetillä on souvenir-, koru- ja sikarishoppien seassa myös That Yoda Guy Museum Star Wars –faneille. Star Wars –tauluja myytiin museokaupassa. Peremmällä istui Nick Maley, creature effects make-up artist (toteuttaa käytännössä leffoihin erilaisia otuksia), joka toteutti Yodan ja useita muita hahmoja alkuperäisiin Star Wars –leffoihin. Museon sisäänpääsy oli 10 dollaria. Pienestä sokkelosta löytyi alkuperäiskäsikirjoituksen osia, erilaisten otusten valamiseen tarvittavia muotteja, Behind the scenes –valokuvia sekä hahmoja, kuten Darth Vader, Palpatine, Yoda ja Han Solo karboniitissa. Star Wars oli museon pääjuttu, mutta löytyi sieltä kamaa myös muista leffoista, kuten Terminaattorista. Museo-kokemukseen kuului myös musiikki- ja videot taustalle. Kaiken lisäksi ilmastoitu museo oli ihana helpotus kuumuuteen, erityisesti yksi kohta, jossa ilmastointilaite puhalsi reilusti. Lopuksi päästiin kuvaan Nickin kanssa, se oli aika jees.

Kova jano iski museosta lähdettyä. Vastapäisestä sikarishopista ostimme 1,5 litran vesipullon ja Antti lisäksi 3 sikaria tuliaisiksi kaverille. Pullo kipattiin janoisiin kurkkuihin aika nopeasti.

 

Illalla kun oli Milan nukkumisaika, noin seitsemän jälkeen, menimme kuutamouinnille houkuttelevan valaistuun ja lämpimään altaaseen. Kärrytimme Milan ensin uneen ja sitten menimme polskimaan. Antilla oli Carib-olut mukana. Oli hieno hetki, eikä edes hetki, vaan ihan reilusti saimme nauttia.

Paikka: Sint Maarten/ Saint Martin

Aamulla lähdimme suunnitelmana kävellä Mahon viereiseen Cubecoyhin niin että ehtisimme hyvin ennen puolen päivän paahdetta. No kyllä lämpöä ja aurinkoa oli ihan tarpeeksi jo aamullakin. Kartan mukaan sinne oli 1,8 km, jonka ehkä jaksaisi kävellä rattaiden kanssa 30 asteen trooppisessa ilmastossa. Joku paikallinen kyseli meiltä ja sanoi, ettei me sinne asti jakseta kävellä. Hitto, kävelläänhän. Vaikka me emme ihan parasta tekoa ole kun on kyse trooppisesta ilmastosta, niin olemme sitkeämpiä kuin perus rantalomaturistit, joita täällä varmaan riittää. Tie kulki golf-kentän läpi. Puolessa välissä olisi voinut jäädä Mullet Bayn hiekkarannalle, mutta päätimme mennä sinne minne suunnittelimme. Suurin hankaluus oli se, että ns. kävelytie oli muhkuraista ja rattailla vähän hankalaa maastoa. Sen sijaan pointsit reitti sai pienistä 20 cm:n pituisista liskoista, joita meni siellä täällä. Ne olivat vihertäviä pilkullisia ja rusehtavia kavereita.

 

Luonnontilaista Cubecoy-rantaa on jäljellä kuitenkin jonkin verran, mutta haastetta teki päästä sinne kun ranta oli niin resorttien vallassa. Cubecoyn kauimmasta päästä sinne kuitenkin pääsimme. Ei ollut tämä kohde ollenkaan rattaille. Alas kallioiseen hiekkarantaan vei epätasaiset kiviset portaat. Mila ja rattaat kantoon siis. Kallioiden reunustama pläntti oli muutaman kymmenen metrin levyinen. Oli siinä ainesta yksityiselle romanttiselle olemiselle isoilla kivillä kultaisten kallioiden suojassa aaltojen tullessa välillä kastelemaan jalkoja (ja välillä muutakin).

Kun kiipesimme ylös, päätimme kävellä takaisin Mahoon ennen kuin meidän vedet loppuvat. Mila ei halunnut vettä ja se vähän tuntui oudolta. Hän oli kuitenkin ihan tyytyväisen oloinen ja suurimman osan ajasta varjossa rattaissa. Ehkä hänellä ei ollut jano.

Kotona Milalle maistui onneksi melkein pullollinen kylmää maitoa. Tämän päivän päätimme elää kotikokkauksilla. Lähimarketti on sen verran iso, että melko monipuolista safkausta pystyy suorittamaan omassa köökissä. Myöhemmin iltapäivällä lähdimme rannalle kun ei ollut enää pelkoa palamisesta. Kävimme vuorotellen snorklaamassa. Värikkäämpiä kaloja löytyi kiviseltä reuna-alueelta.  Yritimme opettaa Milalle hiekkaleikkejä ja hiekkakakkujen tekoa. Ainoa mitä hän osasi oli pidellä hiekkaharavaa kädessä ja kerätä toisella kädellä hiekkaa. Lopuksi lilluttiin yhdessä vedessä. Nyt alkoi neiti jo tottua meren aaltoihin.

Paikka: Sint Maarten/Saint Martin

 

 

 

Hollannin ja Ranskan kesken jaettu St. Maarten/St. Martin on pienin kahden maan jakama saari ja sen pinta-ala on 93 neliökilometriä. Me asustamme Hollannin puolella Mahossa.

Mila herätti jo vähän ennen kuutta eikä meitäkään siinä vaiheessa enää paljoa unettanut. Pari aamun tuntia meni aamupalatouhuissa ja kirjoitellessa. Altaalla oli hiljaista, pesut käynnissä.

Kun Mila heräsi melkein tunnin torkuiltansa, käytin häntä vähän meressä. Hän säikähti vähän aaltoja, mutta ei pannut liikaa pahakseen. Sitten käytiin uittamassa häntä vielä lasten altaassa. Aamu resortissa oli mukavaa aikaa altaalla, hiljaista ja oli hienoa kerrankin olla ajoissa päivän puuhissa.

Nälkäkin tuli sitten ajoissa, klo 10 kaivattiin jo lounasta. Mahon ravintolat ovat lähinnä iltaelämää varten, mutta 3 Amigos oli auki myös lounasaikaan. Isoon nälkään haluttiin hamppariateriat. Kyllä maistui.  Mila oli saanut kämpillä lounaansa ja nukkui nyt jo toisia päiväunia rattaissa, ehkä vesielämä unetti.

Illan tullen menimme käppäilemään rannalle. Mila otettiin mandukaan. Oli kyllä illallakin kiva fiilis biitsillä. No ehkä täällä on aina…:) Pääsimme aloittelemaan jo lentokonebongausta kun pari konetta laskeutui meidän tallustellessa biitsillä. Kiitorata alkaa siis ihan biitsin takaa. Jonkin verran lentokoneista toki tulee äänihaittaa ihan sisälle asti. Iltakymmenen jälkeen ei kuitenkaan enää. Mutta meitä lentelevät koneet eivät haittaa kun lentokoneista tykkäämme. Ja saapahan ainakin kerran asua lentokentän vieressä ja katsella oikein kunnolla laskeutuvia ja välillä nouseviakin koneita. Lentokentän läheisyys on Mahossa kiva erikoisuus.

Biitsin vieressä resorttimme Tortuga ravintolassa oli musiikkia. Joku ihan hyvä-ääninen mies lauloi ikivihreitä balladeja. Mila nukahti minun syliin kun keinuin laulun tahtiin hiekassa ja aallot tulivat varpaille.

Paikka: Sint Maarten/Saint Martin

Odotettu leppoisa ja nimenomaan aika suunnittelematon matka oli käsillä kun suoritimme viimeisiä pakkauksia kahden viikon enemmän tai vähemmän rantalomaa varten. Lento lähti seitsemältä aamulla, mikä tiesi nukkumatonta yötä, kun kotoa piti lähteä puoli kolmen aikaan ajamaan. Äitini oli tullut illalla hyvissä ajoin reserviin eläimiä hoitamaan. Hyvästeltävää oli vähän enemmän kun eilen kaksi kuukautta täyttäneet pennutkin oli toki halittava jokainen erikseen. Mila kaivettiin neljän tunnin jälkeen yöunilta autoon, jonne nukahti sitten aika nopeasti. Suomen perinteinen juhannussää, sateinen (välillä kaatosateinen) ja pilvinen, teki lähdöstämme aurinkoon vieläkin houkuttelevamman. Antti oli vetänyt kaksi mukia kahvia ennen lähtöä, jotta jaksoi ajaa. No pissahätähän siinä tuli ja vähän yli puolen välin oli pysäytettävä tien viereen, jotta hän sai heittää kepillisen. Kappas, juuri siihen kohtaan, mutta onneksi riista-aidan toiselle puolelle, oli pysähtynyt hirvi ruokailemaan. Vaikuttava näky. Ollaan niin cityihmisiä, että pohdittiin, ollaanko mahdettu ikinä edes nähdä hirveä luonnossa. Vaikka tiellä oli hiljaista, niin toki pari autoa meni ohi kun Antti oli toimittamassa asiaansa.

Ennen viittä lentokentällä oli aamutohinat käynnissä. Laukkutarrat tulostettiin ensin automaatista kun check in oli tehty jo kotona. Silti saatiin odottaa ihan reilusti baggage dropissa jonon hidasta etenemistä. Mila oli onneksi tyytyväinen rattaissaan, joista joutui kohta luopumaan. Turvatarkastuksen jälkeen viritimme neidin rintareppuun, jossa hän viihtyi hyvin, vaikka olimme käyttäneet sitä viimeksi puoli vuotta sitten reissussa. Ylimääräistä istuskeluaikaa meillä ei ollut. Pari shoppia kävin perinteiset hääsuklaa- ja nallekarkkipaketin hakemassa. Ensimmäinen lentomme KLM:llä Amsterdamiin oli täysi. Olimme yrittäneet kikkailla varaamalla ikkuna- ja käytäväpaikan, että olisimme saaneet Milalle keskipaikan, mutta se ei onnistunut kun jokainen paikka oli varattu. Mutta eipä siinä mitään ongelmaa. Meidän keskellä istuva mies pääsi ikkunalle. Pieni panini munakkaalla oli yksi parhaista panineista, joita olen syönyt. (Taas tämä lentokoneruokahehkutus alkaa…) Alkulennon Mila touhusi ja oli vaativa, milloin aamupuuroa, milloin juotavaa, milloin huomiota. Meitä alkoi kauhea väsymys painaa ja Milan touhut olivat juuri sen takia niin raskaita. Mutta Milakin oli väsynyt ja malttoi nukahtaa minun syliin. Saimme lopulta kaikki nukuttua tunnin ennen kuin laskeuduimme. Se oli pelastus, koska olo alkoi olla aika sekava.

Perillä Damissa vilkaistiin transfer-automaatista (wow sellaisiakin jo on), seuraavan lentomme portti ja lähdimme suunnistamaan E-siipeä kohti. Meillä oli kuitenkin hyvin aikaa eikä portille kannattanut mennä vielä. Osuimme lepotuolimaailmaan, jonka vieressä oli baby care lounge. Se kuulosti meidän paikalta. Siellä oli monia pyöreitä verhoilla eristettyjä soppeja, joissa oli pehmustetut istuimet ja pikkulapsen sänky. Lähes täydellistä meidän tarpeisiin. Milaa ei nukuttanut, mutta minua nukutti. Kokeilin Milan sänkyä ja mahduin sinne erinomaisesti käpertyneenä. Kun väsymys oli valtava, uni tuli heti vaikka sitten pinnasängyssä solmussa ja Mila häärimässä vieressä.

Neljän tunnin vaihto meni sutjakkaasti. Antti huolehti Milan lounaasta kun minä nukuin. Loungessa oli myös mikro, joka tosin toimi silloin tällöin. Kun kävelimme portille, Mila nukahti rintareppuun. Schipholin kentästä on useampiakin aiempia hyviä vaihtokokemuksia, mutta tämä varmisti niitä yhä. Yhteenkään turvatarkastukseen ei jouduttu ja passintarkastus sujui nopeasti. Toisin on Pariisissa, jossa pelkkä koneen vaihto tuotti kolme turvatarkastusta. Ja lepomaailma täällä on erinomainen. Tulimme hiljaiselle portille ja aloimme herättää toiveita väljästä lennosta. Pikkulasten kanssa matkustavat pääsivät ensimmäisenä koneeseen. Meille laitettiin myös uudet paremmat istumapaikat. Kone oli toiveidemme mukaisesti hyvin väljään pakkautunut. Olimme perällä ja meidän edessä oli seitsemän tyhjää riviä. Nousun ajan Mila oli minun sylissä, mutta sai sitten oman tuolin meidän välistä. Mila antoi meidän syödä yhtä aikaa kun hänelle annettiin riittävästi naksua ja kurkkua käteen. Sitten hän nukahti pää minun reidelle. Antti puolestaan meni unille meidän eteen kolmelle penkille. Minä jäin nukkuvan Milan kanssa omalle paikalleni. Pari tuntia siinä ainakin meni nukkuessa ja välillä heräillessä. Lentoa oli vielä neljä tuntia jäljellä kun heräsimme. Olisin voinut oikaista jonnekkin, mutta ei väsyttänyt tarpeeksi. Siinähän se sitten meni kirjoitellessa,  Moana/Vaiana –leffaa katsoessa ja Milan hääriessä meidän keskellä. Ruuat olivat erinomaisia. Välipalaksi saimme vaniljajätskiä suklaasoosilla ja loppulennosta pizzaslicen. Pieni matkustajapoika oli saanut päälleen stuertin takin ja sai jakaa ihmisille suklaita. Oli varmasti henkilökunnallakin rennompi työvuoro kun matkustajia oli vähän.

 

Laskeutumisen ajaksi menimme ikkunalle istumaan. Mila oli väsynyt ja yritti hakea uniasentoa, mutta ei oikein löytänyt. Pieni saari näkyi ylhäältä. Se oli varmaan joku St. Martinin naapurisaarista. Kun oltiin varauduttu siihen, että kenttä on ihan rannan vieressä niin ei tuntunut siltä, että olisimme laskeutuneet mereen. Meidän hotelli vilahti vasemmalla puolella Maho Beachillä. Maho on nimenomaan kuuluisa siitä, että koneet laskeutuvat ihan rannan viereen ja varsinkin isojen koneiden laskeutumisia keräännytään hiekalle seuraamaan. Emme päässeet tuubiin niin saimme kokea lämpimän trooppisen ilman heti portaissa alas. Kyllä se taas vähän yllätti. Näin lämpimässä ei olla taas hetkeen oltu. Pikaisen passintarkastuksen jälkeen laukkuja ei tarvinnut kauaa odotella. Vaikka hotelli on ihan lentokentän vieressä, niin oli sinne jonkin verran matkaa. 8 eurolla saimme kyydin  hotelliin. Kaksi RCI-viikkoa Royal Islander Club La Plagessa. Kaksiomme parvekkeelta oli näkymä altaalle ja merelle. Hyvältä vaikutti. Onneksi ei unettanut niin paljon, että olisi vielä romahdus tullut. Mahosta löysimme lyhyen kadun mittaisen keskustan, ravintoloita, pikkukauppoja ja löytyihän se ruokakauppakin, jonne pääsimme arpomaan ensitarpeita, maitoa, puuroa, Milan ruokapurkkeja, tiskipesuainetta, leipää, nuudelia, kanapihvejä, juguja… Löytyi Antille karibialainen Carib-olutkin. Illalla väsymys iski aika kovaa. Mila meni yöunille jo ennen seitsemää ja me olimme ennen yhdeksää KSB:ssä.

KSB=King size bed

Paikka: -> Saint Martin/Sint Maarten, Karibia