Rapa Nui 2018

Kaukainen Pääsiäissaari on varmasti monien matkailijoiden yksi unelmakohde. Niin se oli myös minun monivuotinen haave. Sen toteutumisen lisäksi oli myös hienoa päästä kokemaan Polynesian itäisin piste, itäisin paikka, jonne muinaiset polynesialaiset matkustivat uutta kotia etsien. Monet lentävät Rapa Nuihin Santiagosta, joka on melko edullista. Me lensimme Tahitilta, josta lennetään vain kerran viikossa. Saari on kokonaan kansallispuistoaluetta, joten jos haluaa yhtään katsoa nähtävyyksiä pääkaupungin ulkopuolella, on ostettava kansallispuistolippu, jonka saa kätevimmin heti lentokentältä tiskiltä ennen passintarkastusta. Hintaa kahden aikuisen lipuille tuli yhteensä 108 000 pesoa (eli noin 150 €). Kaksivuotias Mila oli ilmainen. Liput tarkastetaan nähtävyyspaikkojen vieressä olevissa kopeissa.

Geologisesti aktiivisen Tyynenmeren pohjassa on mannerlaattojen rajakohtia. Näistä kohdista on siellä täällä muodostunut tulivuoria ja niiden seurauksena saaria. Näin on syntynyt myös Rapa Nui, joka on yksi maailman eristäytyneimpiä asuttuja alueita. Pitcairn on lähin asuttu saari 2000 km:n päässä ja Chilen rannikolle on 3700 km. Nykyisen Ranskan Polynesian alueelta Polynesian kolmion kärjet Hawai’i, Aotearoa ja Rapa Nui, lähdettiin asuttamaan reilu 1000 vuotta sitten. Ensimmäiset asukkaat toivat mukanaan viljelykasveja, mutta hyödynsivät myös saaren endeemistä kasvistoa. Linnuilla on tärkeä rooli Rapa Nuin asuttamisen historiassa. Monet lajit eivät selvinneet yhteiselosta ihmisten kanssa. Lintuja käytettiin monenlaisiin tarkoituksiin. Niitä käytettiin ravintona ja osoittamaan hyviä kalastuspaikkoja. Sulkia ja luita käytettiin erilaisissa tarvikkeissa ja koristeluissa, mikä näkyy selvästi nykyäänkin esim. tanssiasuissa.

 

Hanga Roa

Mataverin lentokenttä on kävelymatkan päässä ainoasta kaupungista Hanga Roasta. Pääkadulle, Atamu Te Kenalle, on ripoteltu souvenirshoppia ja- kojua, pieniä ruokamarketteja, pikkuravintoloita ja apteekki. Korttelin päässä pääkadusta on pieni venesatama ja rantatie, josta löytyi useampi erinomainen ravintola. Kiviseen rantaan tyrskyäviä aaltoja voi seurata mm. meidän lemppariravintolasta Haka Honusta. Rantakadulla on myös paikallisten suosiossa oleva Donde La Tia Sonia, jossa hampparit ja empanadat ovat ainakin oikein hyviä. Rapeat tai pehmeät alkupalaleivät todella herkullisen salsamaisen soosin kanssa kuuluivat kaikkien ravintoloiden tarjontaan. Ravintoloiden vessat ovat yleensä ulkovessoja, mutta hyvin siistejä.

 

Ruokakaupat olivat ärsyttävän pieniä ja niiden valikoimat vaihtelivat suuresti. Jäimme kaipaamaan yhtä isoa kauppaa, josta kaikki (tai lähes kaikki) tarvittava saataisiin. Viikon aikana ehti vähän oppia mistä kaupasta saa munia ja mistä jugurttia. Paikallinen Mahina-olut oli kovasti Antin mieleen. Siinä maistui Tahitin ja Hawaiin oluille tyypillinen hedelmäisyys ja raikkaus.

Hanga Roan kirkko on ulkoapäin koristeltu punaisin Rapa Nui -hahmoin ja siksi monia muita maailmalla nähtyjä kirkkoja mielenkiintoisemman näköinen. Kulttuuriin kuuluvaa kuviointia löytyi myös puisen Jeesuksen vaatteesta.

Autovuokra suurimmaksi osaksi aikaa oli varmasti hyvä vaihtoehto meille, jotka emme pysy kiiruhtavien turistiporukoiden mukana. Autovuokraamoja oli pääkadulla useita, monet souvenirshopin yhteydessä. Hintakartoitusta emme tehneet. Ensimmäisessä vuokra tuntui kohtuullisen edulliselta niin otimme siitä. Neljäksi päiväksi auto maksoi 150 000 pesoa eli noin 220 €.

Omatoimimatkailijana olin etukäteen yrittänyt ottaa netissä selvää aktiviteeteista ja yrittänyt varatakin niitä, mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi. Pian huomasimme, että täällä on paras sopia aktiviteetit retkistä aina tatuointien ottamiseen ihan kasvotusten paikan päällä. Erilaisia retkikojuja on pitkin pääkatua ja rannan tuntumassa. Asiat tuntuivat selviävän kun marssii vain sisälle. Tosin aikaahan se vähän vaatii. Ensimmäinen päivä onkin hyvä pyhittää tulevien päivien ohjelman suunnittelulle ja erilaisten aktiviteettien varaamiselle jos pelkkä patsaiden katselu ei riitä.

Kaupungissa ympäriinsä kulkevat koirat ovat ihan kivoja, mutta jotkut vähän liian tungettelevaisia. Ilmeisesti kulkukoirat ovat kuitenkin jo jonkinlainen ongelma Rapa Nuissa.

Majoittuminen

Sopivan asumuksen löytäminen oli tuottanut vaikeuksia. Tarjolla oli hirviömäisen kallis Explora-hotelli, jokunen perushotelli Hanga Roasta, hostelleja ja cabanoita. Koska oma keittiö tuntui olevan välttämätön viikon oleskelun aikana, jouduimme varaamaan cabanan (Cabanas Honu nui).  Lentokenttäkuljetus kuului majoitukseen, mutta kuljettavan tyypin kanssa ilmeni melkoisen iso kielimuuri. Meille ei koko viikon aikana selvinnyt kuka oli cabanan omistaja ja mihin otamme yhteyttä jos jotain ongelmia tulee, onneksi niitä ei tullut. Kämppä ei suoraan sanoen ihan vastannut meidän odotuksia, tosin tilaa siellä oli tarpeeksi, yksi parisänky, yksi normi sänky ja yksi matalampi lapsen sänky. Kylppäri oli aika kämänen ja minä kun niin pidän siisteistä kylppäreistä, sellaisista joihin voi nauttien asetella kemikaaliosastonsa juuri puhdistetulle isolle tasolle. En sellaisista, joista tarvitsee tsuumailla ökkömönkiäisiä joka kerta kun menee tarpeilleen. (Ja olihan siellä niitä pikkuötököitä aina välillä.) Mutta vielä enemmän minua harmitti kun huomasin, että jalkapohjamme ovat aivan mustat hetken kämpässä kävelyn jälkeen. En muista olenko ikinä vielä alkanut hotellissa lattioita pesemään kun olen saapunut, mutta nyt oli pakko. Olisin toivonut toki kunnon pesuvälineitä, mutta jouduin käymään koko lattian läpi märällä talouspaperilla. Onneksi meillä oli sitä sentään mukana. Ja likaahan todella lähti. Ei oltu ihan hetkeen lattioita pesty. Suihku oikkuili koko viikon. Vettä tuli, mutta lämmintä vettä saatiin vain pieniksi muutaman sekunnin hetkiksi. Joinakin iltoina kuuma vesi loppui kokonaan. Jokailtainen suihku oli siten aina mielenkiintoinen ja jännittävä kokemus. Netti näytti ensimmäisenä iltana toimivan, mutta se olikin ainoa ilta. Muina päivinä saimme laitettua joitakin lyhyitä viestejä aamuisin, mutta minkäänlaista tiedon hakua tai blogipäivitystä ei voinut kuvitellakaan tekevänsä. Se tuntui oudolta, sillä meidän talossa oli oma reititin. Myöhemmin opimme, että saaren pohjoispäässä netti ei toimi lainkaan. Alkoi tuntua siltä, että netti toimi vain Hanga Roassa, me asuimme 40 minuutin kävelymatkan päässä sieltä.

Siistiä huoneistohotellimajoitusta arvostavana lapsiperheenä emme ehkä ihan osuneet siihen sakkiin, jotka Rapa Nuihin useimmiten matkustavat. Majoitustarjontaa tuntui olevan lähinnä hostelleja käyttäville ja parin päivän luksuslomailijoille.

Kansallispuisto & Moait

Ja sitten ne patsaat, joita kaikki tulevat maailman ääristä katsomaan. Ne todella ovat vaikuttavia ja pari moai-riviä jäi oikein erityisesti sydämeen.

Moai tarkoittaa ”to whom” rapa nuiksi. Moait kuvaavat esi-isiä, jotka katsovat kohti maata (selkä merelle päin) ja ne havainnoillistivat heimojen voimaa. Tämä johti heimojen kilpailuun resursseista, mm. ruuasta ja puusta. Osa moaista on pahasti vahingoittuneita heimosotien seurauksena.

Ahu Tahai on ainoa Hanga Roassa sijaitseva moai-rivi. Aurinko laskee mereen Ahu Tahain taakse, jolloin kymmenet turistit istuvat isolle nurmikolle sitä katselemaan. Päivällä paikka on hiljainen ja sopiva paikka vaikka pikku piknikille. Viiden moain rivin vieressä seisoo yksinäinen Moai, Ko Te Riku. Se on ainutlaatuinen saarella sen valkoista korallia olevien silmien vuoksi, jotka merkitsevät viisautta.

 

Me olimme Rapa Nuissa talvella (heinäkuussa), jolloin sateisia päiviä on pikkuisen enemmän kuin kesällä. Meidän viikon käyntiin osui vain yksi kokonaan sateinen ja täysin pilvinen päivä. Sää siis suosi meitä ja päästiin kuvailemaan tärkeimmät nähtävyydet aurinkoisella säällä. Rapa Nuin ehdottomasti komein Moai-rivi on Ahu Tongariki saaren itärannalla. Siellä komeilee 15 moaita seremonia-alustalla meren tyrskytessä niiden takana. Käynti Tongarikissä taisi olla se hetki, kun rakastuin saareen. Meidän kanssa samaan aikaan Tongarikiä ihailemassa oli muutama muu turisti ja yksi pieni turistiryhmä. Paikka on siitä hyvä, että avoin tila mahdollistaa kaikkien samanaikaisen kuvaamisen ilman muita ihmisiä. Moaiden katselemiseen ja paikan fiiliksen imemiseen ei voinut kyllästyä. Tämä paikka tuli ehdottomasti jäämään mieleen yhtenä hienoimmista matkakokemuksista.

Tongarikistä parin minuuttia ajomatkan päässä on Rano Raraku. Sammuneen tulivuoren kraaterissa moait veistettiin ja toimitettiin sieltä ympäri saarta ahuihin, jotka ovat seremoniaalisia keskuksia. Parkkipaikan vieressä on pieni ravintola, jonne päätimme jäädä lounaalle. Sieltä sai hyvän kala-aterian herkullisen banaanikakkupalan kanssa.

Rano Rarakussa käyntiä on rajoitettu siten, että siellä saa käydä vain kerran saman kansallispuistolipun kanssa. Kraaterin sisärinteelle käveli vartissa. Korkein kohta muistutti punaisella hiekalla ja kivellä Australian Kata Tjutan reittiä (minikoossa). Kraateri on vehreän kasvuston reunustama pieni järvi, josta tuli enemmänkin mieleen kaunis picnic-alue kuin entinen tulivuori. Täällä olivat saaren moait syntyneet. Ne on kaiverrettu sammuneen tulivuoren kivestä. Sisärinteellä oli muutama moai, joiden matka ahuun oli jäänyt kesken jo varhaisessa vaiheessa. Toinen tie vie rinteelle, jossa komeilee valmiita ja keskeneräisiä moaita pitkin rinnettä. Saarelta on löydetty yhteensä 887 moaita. Rano Rarakussa on yhteensä 397 moaita, joiden matka omaan ahuunsa on päättynyt jo synnyinpaikalle. 288 moaita on siirretty ahuunsa. 92 on jäänyt matkalle kohti ahua pitkin saarta. 110 moaita on osina tai museoissa. Moain keskikorkeus on 4 metriä. Moaiden siirtotekniikka on epäselvä, mutta siitä on useita teorioita. Syytä niin monen moain jäämiseen Rano Rarakuun tai matkalle ei tiedetä. Kalliossa näkyi keskeneräisiä moaita, jotka oli kaiverrettu vasta osittain. Tongarikin lisäksi myös tämä paikka ihastutti ja ihmetytti kovasti. Minne nämä kaikki moait olivat olleet matkalla? Vuoren rinteellä tuli sellainen olo kuin olisi kävellyt postikortissa.

Toinen nähtävyys, jossa myös saa käydä vain kerran, on Orongo, saaren eteläpäässä lentokentän takana. Vanhassa kylässä on 48 ellipsin muotoista kivimökkiä. Maisema alas merelle ja pieneen motuun (saareen) oli kuitenkin meistä kiehtovampi kuin arkeologiset ihmeet. Orongon vieressä on saaren toinen sammunut tulivuori ja sen kraateri Rano Kau. Kraateri tarjoaa erinomaisen kosteuden ja valo-ominaisuudet sekä suojan eläimiltä, ihmisiltä ja tulipaloilta siellä kasvaville kasveille. Siellä kasvaa monimuotoisesti kasveja. Se onkin Rapa Nuin suurin endeeminen kasvialue. Rano Kau oli erittäin vaikuttava. Veden peittämä kraateri oli täynnä ruohomättäitä ja rinteissä riitti monenlaista kasvustoa.

 

Vaikka Hanga Roa on aika eteläosassa saarta, saaren pohjoisrannalle Anakenaan ajaa vain reilussa puolessa tunnissa. Siellä on Ahu Nau Nau, yksi minun mielestäni hienoimpia moai-rivejä. Seitsemästä moaista neljällä on hatut päässään. Täälläkin niin kuin lähes kaikissa muissakin nähtävyyksissä, vartija istuu tai pönöttää jossain kohtaa vahtimassa etteivät turistit mene liian lähelle moaita saati koskemaan.

Maunga Terevaka on Rapa Nuin korkein vuori ja sen juurelle johtava hiekkatie hyvin kuoppainen. Vuorelle pääsee vain kävellen tai hevosen selässä. Minä valitsin hepparetken kun Antti jäi mielellään siksi aikaa kämpille Milan kanssa. Pääsin ihan privaattiretkelle kun muita turisteja ei ollut sinä päivänä ilmoittautunut mukaan. Hepat asuivat metsässä pienellä aukiolla. Paikallinen oppaani Kimitokerau puhui hyvää englantia toisin kuin valtaosa saarella vaikka turistiammatissa olisivatkin. Minä pääsin ruskean uroshepan, Haumarun, (”quiet guy”) selkään. Olipa kiva olla taas pitkästä aikaa kunnolla hepan selässä. Meidän mukana oli myös valkoinen koira, joka näytti tietä. Tosin hevosetkin taisivat tuntea reitin aika hyvin. Kun olimme ratsastaneet metsäistä rinnettä ylöspäin, tulimme avoimelle rinteelle. Alhaalla näkyi Hanga Roa. Tuulta alkoi jonkin verran olla ja huomasin, että farkut ja takki olivat hyvä valinta, vaikka päivä oli lämmin ollutkin. Matka ylös Terevakan huipulle kesti noin tunnin. Ylhäällä auringon laskiessa sain omaa aikaa sen verran kuin halusin. Hevoset laitettiin lepäämään siksi aikaa. Paluumatkalla alkoi hämärtää ja metsään päästyämme oli ihan pimeää. Hepat kuitenkin tunsivat tien ja näkivät meitä paremmin.

Tanssi

Rapa Nuin tanssi on hyvin saman kaltaista kuin tahitilainen. Perusliikkeet ovat hyvin samanlaisia, mutta tyyli on leikittelevämpi ja vapaampi. Siksi olikin mielenkiintoista päästä näkemään sitä livenä paikallisen tanssiryhmän esitykseen. Karikari Shown iltaan kuului a la carte päivällinen ja tunnin pituinen esitys. Meillä oli melkein kaksi tuntia aikaa syödä. Antti valitsi etelä-amerikkalaisen pisco sour -drinkin, joka oli ihanan kirpeätä. Minun oli masumatkailijan kanssa tyydyttävä guavamehuun. Kolmen ruokalajin illalliseen kuului alkukeitto, a la carte -pääruoka ja minimaalinen brownie jälkkäriksi. Jälkiruoka olisi tosiaan saanut olla vähän kunnollisempi. Itse tanssiesityksessä ei sen sijaan ollut mitään moitittavaa, näin ”semiammattilaisen” silmin. Livebändi, pieni lauluryhmä ja kahdeksan tanssijaa. Ensin naiset olivat pukeutuneet ruskeisiin simpukkabiksuihin ja valkoisiin sulkiin, siihen tunnetuimpaan paikalliseen tanssiasuun. Simppubiksut olivat ihan hienot, mutta eivät vaikuttaneet kovin pitkäikäisiltä, koska pari simppua näkyi tanssin pyörteissä tippuvan lattialle. Selkeiden tahitilaisten liikkeiden lisäksi jossain kohtaa oli jännä huomata jotain maorivivahteita käsissä ja ilmeissä. Oliko se sitten alkuperäistä vai nykyaikana lainattua? Tahtilaiselle tanssille tyypillisen ns. kaislahameen sijaan täällä käytetään valkoisista linnun höyhenistä tehtyä hametta. Muuten asut muistuttivat hyvin paljon tahitilaisia asuja kookosbiksuineen ja pareoineen. Tutut rumpurytmit ja melodisemmat aparimatanssit laittoivat kyllä tanssijalan niin vipattamaan, etten meinannut penkissä pysyä. Kyllä teki mieli tanssia ja onneksi se onnistuikin pieneksi hetkeksi. Miestanssija tuli hakemaan naisia ja naistanssija miehiä. Minä olin heti viittaamassa, että haluan lavalle. En ollut pysyä housuissani livemusan kanssa. Silti piti hetki odottaa kun mies tanssitti naisia yksitellen. Olisin halunnut kokonaisen biisin itselleni, mutta sain vain muutaman hetken. Sain kunnian olla viimeinen tanssitettava nainen ja miestanssijalauman ympärilleni, mutta liian lyhyeksi ajaksi. Taisivat kuitenkin huomata, että en ollut ihan amatööri näissä hommissa.

Meri

Saaren ainoa hiekkaranta Anakena Beach on pohjoisrannalla. Jännää, että näinkin kivisellä saarella on melkoisen täydellinen vaaleahiekkainen ranta. Toisessa päässä oli tunnelmaa luovia mustia kiviä veden rajassa, mutta suurin osa rannasta oli hienoa hiekkaa. Vesi oli näin talvella viileätä, sellaista kuin meillä lämpiminä kesinä Suomessa. Meren nähtyään Mila ilmoitti heti haluavansa uimaan eikä häntä rannalla saatu pidettyä. ”Ui” olikin juuri tullut hänen vielä suppeaan sanavarastoon, mutta hän osaa käyttää sitä erittäin reippaasti. Uima-asut sitten vain päälle ja nauttimaan viileistä, mutta lempeistä aalloista.

 

Olin matkaa suunnitellessa pohtinut ja yrittänyt hakea tietoa snorklausmahdollisuuksista ja kilpparien näkemisestä, mutta saarelle tyypilliseen tapaan asia oli selvinnyt vasta paikan päällä. Löysimme ihan sattumalta retkikojun, jossa järjestettiin kilppariretkiä muiden snorklausretkien lisäksi. Tämänkin retken pääsimme tekemään privaattina ja vielä vuorotellen, jolloin toinen oli Milan kanssa. Meille tuli yllätyksenä, että kilpparit hengasivat ihan rannassa, Hanga Roan pienessä venesatamassa. Jos sen olisi tiennyt, niin periaatteessa sinne olisi voinut mennä ilman opastakin. Opastettu retki ei kuitenkaan ollut kallis ja siinä sai märkäpuvun päälle. Tuntikin viileässä vedessä olisi laittanut vähän hytisemään pelkissä biksuissa.

Sadetta ripautteli hetkisen, mutta se ei uimista tietenkään haitannut. Tuulen kuljettamat aallot pyyhkäisivät välillä vedenalaisen maiseman kuplaiseksi. Kaloja oli kovin monen näköisiä pienellä alueella, kirkkaan oransseista sateenkaaren värisiin. Pienet mustatäpläiset pallokalat uskalsivat tulla lähelle ja olivat kyllä hauskan näköisiä. Brittle star, lonkeroinen meritähti, oli mielenkiintoisen jopa pelottavan näköinen. Honut (niin kuin he täälläkin vihreitä merikilppareita kutsuivat) hengasivat veneiden lähellä. En ollut uskaltanut edes toivoa näkeväni ihania honuja täällä. Tapasimme kaikkiaan noin viisi leijuvaa ja pohjassa hengailevaa konnaa. Yksi oli todella iso, isoin ikinä näkemäni yksilö, arviolta 1,5 metrin pituinen kaveri.

Kun nousimme rantaan, oppaamme esitteli rantakivillä kasvavia simpukoita. Oli hienoa nähdä ruskea snake’s cowry, jota käytetään täällä erityisen paljon tanssiasuissa ja joita minullakin on tansseihin liittyvissä kaulakoruissa. Tunnin pituinen snorkkelireissu oli ehdoton menestys ja olin vieläkin aivan hämilläni siitä, että honut siellä vain köllivät satamassa enkä ollut tiennyt siitä mitään ennen tätä päivää.

Saaren itärannikon tie on ihana, toinen toistaan hienompia pikkupoukamia, joissa raikkaan sininen ja turkoosi meri rikkoutuu komeina tyrskyinä kivikkoiseen rantaan. Aaltojen tanssia mustiin rantakiviin olisi voinut jäädä katselemaan koko päiväksi.

Meillä oli ollut suuret odotukset kun matkaa Rapa Nuihin oltiin ehditty odottaa ja fiilistellä jo monta vuotta. Odotukset kuitenkin täyttyivät erinomaisesti. Viikko oli meille todella sopiva aika. Rapa Nuissa oli jotain kotoista vahvan polynesiavaikutteen vuoksi, mutta myös jotain todella ainutlaatuista ja omaperäistä. Oliko tämä sitten ”vain kerran elämässä” -kokemus? Me ainakin tahdomme ajatella, että menemme sinne vielä toistekkin. Läheskään kaikkiin paikkoihin maailmassa ei rakastu, mutta Rapa Nuihin rakastui, ainakin pikkuisen.

Meillä oli viimeistä päivää auto käytössä ja lähdimme ensiksi tsekkaamaan Ahu Akivin saaren keskiosasta. Seitsemän moaita edustavat nuoria tutkimusmatkailijoita, jotka lähetettiin tutkimaan saarta ennen sen asuttamista. Oltiin vähän korkeammalla ja tuuli kovasti. Nämä moait tuli katsottua aika nopeasti.

Jatkoimme sitten Anakenaan. Mila sai väsykiukun, mutta ilostui lopulta vedessä kun ei suostunut rattaisiin nukahtamaan. Ja nautti vedestä ja aalloista kohta niin kuin ei olisi kiukussa ollutkaan.

Mila nukahti nopeasti autoon kun jatkoimme matkaa, nyt pohjoisrantaa pitkin itärannalle Tongarikin suuntaan.  Pitkin itärantaa upeat valkoiset tyrskyt osuvat mustiin kiviin.

Kävimme Hanga Roan Haka Honussa lounaalla, tällä kertaa taas hampparilla.

Palasimme kämpille. Kävin nopeasti bodysuihkussa, koska klo 16 oli sovittu, että minut haetaan hepparetkelle cabanasta Vai Manu -retkifirman toimesta. Puin farkut ja t-paidan päälle, koska retkellä voisi tulla kylmä. Ketään ei vain kuulunut ja kävin pari kertaa pihassa katsomassa. Kello alkoi lähestyä viittä ja olin sitä mieltä, että ketään ei tule. Sadettakin tuli pariin otteeseen siinä odotellessa, mutta ei kai retkeä oltu sen takia peruttu (ja jätetty ilmoittamatta, tosin minun puhelin ei tainnut toimia Hanga Roan ulkopuolella). Harmitti kovasti, olisin halunnut kiivetä Maunga Terevakaan hepalla. Iltaa oli jäljellä joten lähdimme keskustaan kysymään retkikojusta miten asia on. Koju oli auki ja siellä saatiin taas hetki selittää, että tulimme ymmärretyksi. Ilmeisesti oli tapahtunut kämmi, että opas oli luullut minun olevan jossain muualla ja oli tyytynyt kahden turistin viemiseen kolmen sijasta tai jotain. No sovittiin huomiselle sama retki ja sovittiin myös, että tulen klo 16 retkikojuun kun olemme siinä vaiheessa varmaan muutenkin Hanga Roassa. Tässä taas yksi opetus siitä, että tee kaikki retket ajoissa, älä suunnittele mitään viimeiselle päivälle. Sinne kertyy kuitenkin kaikki jämätekemiset joita ei oman tai jonkun muun tyhmyyden vuoksi saada aikaisemmin tehtyä.

 

Kävimme ruokakaupassa ja apteekissa ostamassa Milalle vaippasäkin, joka toivottavasti riittää Suomeen asti. Olisi kurja joutua ostamaan iso kasa vaippoja vikoina päivinä ja sitten tunkea niitä kaikkien muiden kamojen kanssa matkatavaroihin.

Aamupalamme oli täällä vain leipää ja margariinia, joilla ei pitkälle pötkitty. Klo 10 meidän piti olla autovuokraamossa vaihtamassa autoa pienempään hopeiseen Suzuki Jimnyyn, joka oli kuin pieni maastokuutio. Se kävi näppärästi ja saman tien olimme liikkeellä taas. Marketista Antti kävi hakemassa pringlesiä ja keksiä evääksi. Ajoimme saaren keskeltä menevää tietä pohjoisrannalle Anakena biitsille, saaren ainoalle hiekkarannalle. Anakena oli se paikka, jonne Rapa Nuita asuttavat polynesialaiset ensimmäisenä rantautuivat. Parkkipaikalla oli mielenkiintoinen puuveistos synnyttävästä naisesta ja kätilöstä.

Rannalle ja siellä kohoavalle Ahu Nau Naulle käveltiin palmumetsän läpi. Ahu Nau Naussa on seitsemän moaita, joista kaksi hyvin kärsineitä. Neljällä moailla on hatut päässään. Kauempana puunjuurella istui moain-vartija vahtimassa ettemme mene liian lähelle ukkoja saati sitten häpäisemään niitä.

 

Sitten Anakena biitsille. Jännää, että näinkin kivisellä saarella on melkoisen täydellinen vaaleahiekkainen ranta. Toisessa päässä oli tunnelmaa luovia mustia kiviä veden rajassa, mutta suurin osa rannasta oli hienoa hiekkaa. Vesi oli näin talvella viileätä, sellaista kuin meillä hyvinä kesinä järvissä. Meren nähtyään Mila alkoi ilmoittaa haluavansa uimaan eikä häntä rannalla saatu pidettyä. Neidin oli päästävä veteen. Uima-asu sitten vain päälle ja nauttimaan viileistä, mutta lempeistä aalloista. Me vain kahlasimme tänään.

Honuretkemme alkaisi klo 14 joten kohta oli mentävä syömään. Anakenaan jäi vielä tekemistä, joten päätimme huomenna tulla uudestaan ja olihan tämä yksi saaren kauneimpia mestoja. Biitsin reunustalla oli pari ravintolaa, jossa päätimme syödä. Valitsimme tänään kanaruukun, jossa oli currysoosi ja perunaa monessa eri muodossa. Pari kaunista kissaa hengasi ravintolan vieressä. Lounashetki meni kuitenkin aika lailla pieleen kun huomasin, ettei minulla ole repussa meidän kämpän avaimia. Tiesin tarkkaan missä niiden pitäisi olla, mutta niitä ei löytynyt edes mistään muusta taskusta. Kävin Ahu Nau Naun nurtsilla tähyilemässä, jos olisivat pudonneet sinne. Eniten epäilin, että ne olisivat pudonneet vanhan vuokra-auton lattialle lähtiessä.

Paluu saaren pohjoispäästä eteläosan Hanga Roaan sujui puolessa tunnissa. Kävimme autovuokraamossa kysymässä avaimista, mutta heillä ei ollut tietoa. Olimme pari minuuttia myöhässä snorklimestasta, mutta se ei haitannut kun meillä oli privaattiretki. Luulimme, että menemme veneellä, mutta retki suoritettiinkin ihan rannassa. Olin etukäteen etsinyt netistä tietoa mahdollisista honubongauksista Rapa Nuissa, mutta en ollut löytänyt juuri mitään enkä ainakaan tietoa siitä, että niitä hengaisi ihan rannassa. Jos sen olisi tiennyt, niin periaatteessa sinne olisi voinut mennä ilman opastakin. Ns. honuretki kuitenkin oli ja minä menin ensimmäisenä. Sillä aikaa Antti meni Milan kanssa kämpille selvittämään kadonneen avaimen mysteeriä. Puin märkäpuvun päälle. Vesi oli kuulemma 15 asteista niin kyllähän siinä kylmä tulee jos lähes tunnin siellä on. Kävelimme noin 100 metriä kivikkoiseen rantaan, josta oli tarkoitus snorklata pieneen venesatamaan. Eipä ole itselle tullut mieleen, että veneidenkin seassa voi ja uskaltaa snorklata ja nähdäkin jotain. Oppaamme puhui hyvin englantia (, toisin kuin monet muut täällä). Hän oli ollut Galapagosilla honuprojektissa mukana. Kuulosti hienolta. Oli kuitenkin kiva kertoa, että mekin olemme olleet sellaisissa mukana.

Sadetta ripautteli hetkisen, mutta se ei uimista tietenkään haitannut. Tuulen kuljettamat aallot pyyhkäisivät välillä vedenalaisen maiseman kuplaiseksi. Kaloja oli kovin monen näköisiä pienellä alueella, kirkkaan oransseista sateenkaaren värisiin. Pienet mustatäpläiset pallokalat uskalsivat tulla lähelle ja olivat kyllä hauskan näköisiä. Brittle star, lonkeroinen meritähti, oli mielenkiintoisen näköinen, mutta en halunnut sitä kuitenkaan kädelle. Sen verran outo kaveri. Honut hengasivat veneiden lähellä. Siellä ne todella olivat. En ollut uskaltanut edes toivoa näkeväni rakkaita honuja täällä. Tapasimme kaikkiaan noin viisi leijuvaa ja pohjassa hengailevaa konnaa. Yksi oli todella iso, isoin ikinä näkemäni yksilö, arviolta 1,5 metrin pituinen kaveri.

Kun nousimme rantaan, oppaamme esitteli rantakivillä kasvavia simpukoita. Oli hienoa nähdä ruskea snake’s cowry, jota käytetään täällä erityisen paljon tanssiasuissa ja joita minullakin on.

Tunnin pituinen snorkkelireissu oli ehdoton menestys ja olin vieläkin aivan hämilläni siitä, että honut siellä vain köllivät satamassa enkä ollut tiennyt siitä mitään ennen tätä päivää. Perillä retkikojulla Antilla oli hyviä uutisia. Meidän kämpän avain oli lojunut meidän pihalla. Kun olin riisunut itseni märkäpuvusta ja käynyt pikaisesti ulkosuihkussa, vaihdoimme vuoroa. Antti lähti snorklaamaan ja minä lähdin Milan kanssa katselemaan mahdollisia shoppailuja.

Kävimme ruokakaupassa täydentämässä pieniä ruokavarastojamme. Yksin rattaiden kanssa ahtaassa kaakeloidussa minimarketissa oli hiton hankalaa. Etupyörät eivät kulkeneet mihinkään ja ahtailla käytävillä ei mahtunut kääntymään. Jotain pareoshoppailuja tuli täältäkin souvenirshopeissa tehtyä.

Tulimme kämpille suihkuun ja valmistautumaan illan showhun. Mila oli todella kiukussaan kun ajoimme takaisin Hanga Roaan. Sitten alkoi vielä satamaankin ja meillä taisi olla vähän liian pienet vaatteet päällä. Iltaan kuului a la carte päivällinen ja show alkaisi klo 21. Meillä oli melkein kaksi tuntia aikaa syödä. Antti valitsi etelä-amerikkalaisen pisco sour -drinkin, joka oli ihanan kirpeätä. Minun oli tyydyttävä guavamehuun.

 

Alkupalaksi oli kirkasta keittoa, jossa oli jokunen mokkula, osa oli hyvinkin epäilyttäviä ja Antin keitossa oli myös kalmarin paloja. Onneksi ne eivät olleet osuneet minulle. Antin pääruoka oli pihviä riisin kanssa. Minä valitsin vaaleata kalaa ja ranskalaisia. Mila sai molemmilta, mutta söi aika vähän. Jälkkäri oli mitättömän pieni brownie, jopa lentokonekokoa pienempi.

Milalle oli laitettu pitkähihainen paita päälle, mutta me olimme ihan kesähepenissä. Kaikilla muilla oli kevyet toppatakit täällä Rapa Nuin talvessa. Syömisaikaa oli sopivasti, että ehdimme hyvin yhdeksäksi katsomon eturiviin showta varten. Pieni livebändi ja -kuoro tulivat lavalle. Sitten neljä mies- ja neljä naistanssijaa. Naiset olivat pukeutuneet ruskeisiin simppuihin ja valkoisiin sulkiin. Simppubiksut oli ihan hienot, mutta eivät vaikuttaneet kovin pitkäikäisiltä, koska pari simppua irtosi lattialle. Sekä naisten että miesten liikkeet ovat hyvin samanlaisia kuin Tahitilla, mutta tekniikka on rennompaa. Jossain kohtaa oli jännä kyllä, jotain maorivivahteita käsissä. Soolotanssijan asu oli valkoinen höyhenpötköasu aparimassa, hän oli tosi taitava.

Kyllä teki mieli tanssia ja onneksi se onnistuikin pieneksi hetkeksi. Miestanssija tuli hakemaan naisia ja naistanssija miehiä. Minä olin heti viittaamassa, että haluan lavalle. En ollut pysyä housuissani livemusan kanssa. Silti piti hetki odottaa kun mies tanssitti naisia yksitellen. Olisin halunnut kokonaisen biisin itselleni, mutta sain vain muutaman hetken. Sain kunnian olla viimeinen tanssitettava nainen ja miestanssijalauman ympärilleni, mutta liian lyhyeksi ajaksi. Taisivat kuitenkin huomata, että en ollut ihan amatööri näissä hommissa. Esityksen päätteeksi päästiin Milan kanssa kuvaan valitsemani naistanssijan kanssa.

Sade oli illan aikana loppunut ja pääsimme kuivana kotiin. Suihkuun ei tarvinnut onneksi myöhään mennä. Tuskin siellä olisi lämmintä vettä riittänytkään.

Tänään näytti olevan täydellinen sää Rapa Nuin ehkä hienoimpiin nähtävyyksiin tutustumiselle. Korkea paine oli saanut aikaan kylmän yön ja olin pitkin yötä heräillyt paleluun. Milalla oli hankala aamu ja toivoimme, että hänen mielensä parantuisi kun päästään taas retkelle. Ajoimme saaren itärannikon rantatielle. Kirkas taivas teki merestä todella kauniin värisen raikkaan sinisestä heleän turkoosiin. Aaltojen tanssia mustiin rantakiviin olisi voinut jäädä katselemaan koko päiväksi. Ajoimme kuitenkin suoraan Rapa Nuin komeimman Moai-rivin luokse Tongarikiin. Kansallispuistolippuja pitää täällä näyttää jokaisen historiallisen monumentin tai paikan luona olevaan koppiin. Tämä kopin vartija kiinnitti huomiota meidän tatuihin. ”You look like Polynesians.”

Tongarikissä komeili 15 moaita ahussa meren tyrskytessä niiden takana. Ahu tarkoittaa seremoniaalista keskusta. Rapa Nuissa näitä kivisiä alustoja koristavat moait. Tämä taisi olla se hetki kun rakastuin tähän saareen. Paikka ja sen päähenkilöt olivat upea näky. Meidän kanssa samaan aikaan Tongarikiä ihailemassa oli muutama turisti ja yks pieni ryhmä. Paikka oli siitä hyvä, että avoin tila mahdollisti kaikkien samanaikaisen kuvaamisen ilman muita ihmisiä. Tein ensin kuvauskierroksen pelkistä Moaista ja sitten aloimme viritellä tripodia perhekuvia varten. Mila oli unohtanut pahan mielensä ja iloisesti tepasteli nurmikolla, jota riitti kauempana takana kohoavaan Rano Rarakuun asti. Tämä paikka oli niin hieno, että lennossa vaihdettuun tanssiasuun oli helppo eläytyä. Tämä oli sellainen paikka, josta ei osannut kuvitella lähtevänsä. Moaiden katselemiseen ja paikan fiiliksen imemiseen ei voinut kyllästyä. Tämä teki onnelliseksi. Vaikka emme pitäneet todellakaan mitään kiirettä, jossain vaiheessa piti alkaa lähteä. Kävimme katsomassa selällään olevaa moaita ja kiersimme koko ison moai-alustan lopuksi. En voi tarpeeksi korostaa kuinka tämä paikka tuli jäämään yhtenä hienoimmista matkakokemuksista.

 

Tongarikistä pari minuuttia takaisin päin oli hiekkatie Rano Rarakuun. Sammuneen tulivuoren kraaterissa moait veistettiin ja toimitettiin sieltä ympäri saarta ahuihin.

Parkkipaikan vieressä oli pieni ravintola, jonne päätimme jäädä lounaalle. Otimme lautaset, joissa oli grillattua tunaa, riisiä, salaattia ja banaanikakkupala jälkkäriksi. Kala oli erityisen hyvää, samoin banaanikakku, jota voisin innostua kokeilemaan kotonakin. Vessakäynti Rarakun portilla maksoi 500 pesoa, niin kuin muuallakin yleisillä paikoilla. Rano Rarakuun saa mennä vain kerran saman kansallispuistolipun kanssa. Olimme jättäneet rattaat autoon. Niillä ei olisi paljon virkaa tulivuoren rinteillä.

Virittelimme vähän vastustelevan Milan manducaan Antin selkään. Kraaterin sisärinteelle käveli vartissa. Korkein kohta muistutti punaisella hiekalla ja kivellä Kata Tjutan trailiä Australiassa. Kraateri oli vehreän kasvuston reunustama pieni järvi, josta tuli enemmänkin mieleen kaunis picnic-alue kuin entinen tulivuori. Täällä olivat saaren moait syntyneet. Ne on kaiverrettu sammuneen tulivuoren kivestä. Sisärinteellä oli muutama moai, joiden matka ahuun oli jäänyt kesken jo varhaisessa vaiheessa.

Mila nukahti päikkäreille reppuun kun kävelimme takaisin kraaterin ulkorinteelle. Toinen tie vei rinteelle, jossa komeili valmiita ja keskeneräisiä moaita pitkin rinnettä. Saarelta on löydetty yhteensä 887 moaita. Rano Rarakussa on yhteensä 397 moaita, joiden matka omaan ahuunsa on päättynyt jo synnyinpaikalle. 288 on siirretty ahuunsa. 92 on jäänyt matkalle kohti ahua pitkin saarta. 110 moaita on osina tai museoissa. Moain keskikorkeus on 4 metriä. Moaiden siirtotekniikka on epäselvä, mutta siitä on useita teorioita. Syytä niin monen moain jäämiseen Rano Rarakuun tai matkalle ei tiedetä. Moait havainnoillistivat heimojen esi-isiä ja heimojen voimaa. Tämä johti heimojen kilpailuun resursseista, mm. ruuasta ja puusta.

 

Tongariron moai-rivin jälkeen tämäkin näky oli hyvin vaikuttava. Moaita tönötti pitkin rinnettä. Välillä piti odottaa muutaman turistin liikkumista johonkin suuntaan (pois kuvasta). Aluetta vartioiva työntekijä osasi myös pönöttää hienon moain kuvauskohteessa. Reippailua ja kiipeämistä oli sopivasti muutaman minuutin verran ohuen tien päähän, josta oli näkymä Tongarikiin.

Kalliossa näkyi keskeneräisiä moaita, jotka oli kaiverrettu vasta osittain. Mila heräsi melkein tunnin reppu-uniltaan ja pääsi myös vilkaisemaan osan rinteen moaista.

Piipahdimme vielä Hanga Roassa kotimatkalla ja sattumalta tulimme varanneeksi huomiselle pikkuisen snorkliretken. Iltaisin suihkussa käyminen oli positiivisesti ajateltuna hauska haaste. Saanko lämpimän, siis kuuman veden riittämään ja kuinka monta sekuntia saan nauttia tällä kertaa yhtenäisestä siedettävästä vesivirtauksesta? Jokainen suihkukerta oli vähän erilainen. No tänä iltana kuuma vesi loppui kesken, mutta olin onneksi hyvin loppuvaiheessa suihkuttelua, joten en joutunut kauaa hytisemään veden alla. Milan nukuttamisrituaaliksi oli täällä muodostunut leikki, että menemme kaikki nukkumaan, muuten hän ei malttanut pysyä sängyssä. Olimme pimeässä reilun vartin ja kun Mila oli simahtanut yöunille, pystyimme laittamaan vähän valoa ja jatkamaan puuhiamme, mm. syömään jälkkärikeksiä. Kävimme yöllä katselemassa tähtiä, jotka näkyivät kirkkaasti pilvettömänä yönä ilman valosaastetta. Linnunrata näkyi myös selvästi ja Etelän risti bongattiin.