Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Rapa Nui 2018

Rapa Nui, yksi matkailu-unelmista, elämys kerran elämässä

Kaukainen Pääsiäissaari on varmasti monien matkailijoiden yksi unelmakohde. Niin se oli myös minun monivuotinen haave. Sen toteutumisen lisäksi oli myös hienoa päästä kokemaan Polynesian itäisin piste, itäisin paikka, jonne muinaiset polynesialaiset matkustivat uutta kotia etsien. Monet lentävät Rapa Nuihin Santiagosta, joka on melko edullista. Me lensimme Tahitilta, josta lennetään vain kerran viikossa. Saari on kokonaan kansallispuistoaluetta, joten jos haluaa yhtään katsoa nähtävyyksiä pääkaupungin ulkopuolella, on ostettava kansallispuistolippu, jonka saa kätevimmin heti lentokentältä tiskiltä ennen passintarkastusta. Hintaa kahden aikuisen lipuille tuli yhteensä 108 000 pesoa (eli noin 150 €). Kaksivuotias Mila oli ilmainen. Liput tarkastetaan nähtävyyspaikkojen vieressä olevissa kopeissa.

Mataverin kentälle juuri laskeuduttu

Geologisesti aktiivisen Tyynenmeren pohjassa on mannerlaattojen rajakohtia. Näistä kohdista on siellä täällä muodostunut tulivuoria ja niiden seurauksena saaria. Näin on syntynyt myös Rapa Nui, joka on yksi maailman eristäytyneimpiä asuttuja alueita. Pitcairn on lähin asuttu saari 2000 km:n päässä ja Chilen rannikolle on 3700 km. Nykyisen Ranskan Polynesian alueelta Polynesian kolmion kärjet Hawai’i, Aotearoa ja Rapa Nui, lähdettiin asuttamaan reilu 1000 vuotta sitten. Ensimmäiset asukkaat toivat mukanaan viljelykasveja, mutta hyödynsivät myös saaren endeemistä kasvistoa. Linnuilla on tärkeä rooli Rapa Nuin asuttamisen historiassa. Monet lajit eivät selvinneet yhteiselosta ihmisten kanssa. Lintuja käytettiin monenlaisiin tarkoituksiin. Niitä käytettiin ravintona ja osoittamaan hyviä kalastuspaikkoja. Sulkia ja luita käytettiin erilaisissa tarvikkeissa ja koristeluissa, mikä näkyy selvästi nykyäänkin esim. tanssiasuissa.

 

Hanga Roa

Mataverin lentokenttä on kävelymatkan päässä ainoasta kaupungista Hanga Roasta. Pääkadulle, Atamu Te Kenalle, on ripoteltu souvenirshoppia ja- kojua, pieniä ruokamarketteja, pikkuravintoloita ja apteekki. Korttelin päässä pääkadusta on pieni venesatama ja rantatie, josta löytyi useampi erinomainen ravintola. Kiviseen rantaan tyrskyäviä aaltoja voi seurata mm. meidän lemppariravintolasta Haka Honusta. Rantakadulla on myös paikallisten suosiossa oleva Donde La Tia Sonia, jossa hampparit ja empanadat ovat ainakin oikein hyviä. Rapeat tai pehmeät alkupalaleivät todella herkullisen salsamaisen soosin kanssa kuuluivat kaikkien ravintoloiden tarjontaan. Ravintoloiden vessat ovat yleensä ulkovessoja, mutta hyvin siistejä.

Hanga Roan pääkatu

 

Ravintola Haka Honu

Suklainen moai lettujälkkärin päällä

Ruokakaupat olivat ärsyttävän pieniä ja niiden valikoimat vaihtelivat suuresti. Jäimme kaipaamaan yhtä isoa kauppaa, josta kaikki (tai lähes kaikki) tarvittava saataisiin. Viikon aikana ehti vähän oppia mistä kaupasta saa munia ja mistä jugurttia. Paikallinen Mahina-olut oli kovasti Antin mieleen. Siinä maistui Tahitin ja Hawaiin oluille tyypillinen hedelmäisyys ja raikkaus.

Mahina ja vieressä ei niin hyvä paikallinen olut.

Hanga Roan kirkko on ulkoapäin koristeltu punaisin Rapa Nui -hahmoin ja siksi monia muita maailmalla nähtyjä kirkkoja mielenkiintoisemman näköinen. Kulttuuriin kuuluvaa kuviointia löytyi myös puisen Jeesuksen vaatteesta.

Hanga Roan kirkko

Autovuokra suurimmaksi osaksi aikaa oli varmasti hyvä vaihtoehto meille, jotka emme pysy kiiruhtavien turistiporukoiden mukana. Autovuokraamoja oli pääkadulla useita, monet souvenirshopin yhteydessä. Hintakartoitusta emme tehneet. Ensimmäisessä vuokra tuntui kohtuullisen edulliselta niin otimme siitä. Neljäksi päiväksi auto maksoi 150 000 pesoa eli noin 220 €.

Omatoimimatkailijana olin etukäteen yrittänyt ottaa netissä selvää aktiviteeteista ja yrittänyt varatakin niitä, mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi. Pian huomasimme, että täällä on paras sopia aktiviteetit retkistä aina tatuointien ottamiseen ihan kasvotusten paikan päällä. Erilaisia retkikojuja on pitkin pääkatua ja rannan tuntumassa. Asiat tuntuivat selviävän kun marssii vain sisälle. Tosin aikaahan se vähän vaatii. Ensimmäinen päivä onkin hyvä pyhittää tulevien päivien ohjelman suunnittelulle ja erilaisten aktiviteettien varaamiselle jos pelkkä patsaiden katselu ei riitä.

Rapa Nuin tunnetuimman tatuointiartistin luona. Saatiin häneltä lisä aikaisempien polynesialaisten jatkoksi.

Kaupungissa ympäriinsä kulkevat koirat ovat ihan kivoja, mutta jotkut vähän liian tungettelevaisia. Ilmeisesti kulkukoirat ovat kuitenkin jo jonkinlainen ongelma Rapa Nuissa.

Kulkukoiria täällä on tosi paljon.

Majoittuminen

Sopivan asumuksen löytäminen oli tuottanut vaikeuksia. Tarjolla oli hirviömäisen kallis Explora-hotelli, jokunen perushotelli Hanga Roasta, hostelleja ja cabanoita. Koska oma keittiö tuntui olevan välttämätön viikon oleskelun aikana, jouduimme varaamaan cabanan (Cabanas Honu nui).  Lentokenttäkuljetus kuului majoitukseen, mutta kuljettavan tyypin kanssa ilmeni melkoisen iso kielimuuri. Meille ei koko viikon aikana selvinnyt kuka oli cabanan omistaja ja mihin otamme yhteyttä jos jotain ongelmia tulee, onneksi niitä ei tullut. Kämppä ei suoraan sanoen ihan vastannut meidän odotuksia, tosin tilaa siellä oli tarpeeksi, yksi parisänky, yksi normi sänky ja yksi matalampi lapsen sänky. Kylppäri oli aika kämänen ja minä kun niin pidän siisteistä kylppäreistä, sellaisista joihin voi nauttien asetella kemikaaliosastonsa juuri puhdistetulle isolle tasolle. En sellaisista, joista tarvitsee tsuumailla ökkömönkiäisiä joka kerta kun menee tarpeilleen. (Ja olihan siellä niitä pikkuötököitä aina välillä.) Mutta vielä enemmän minua harmitti kun huomasin, että jalkapohjamme ovat aivan mustat hetken kämpässä kävelyn jälkeen. En muista olenko ikinä vielä alkanut hotellissa lattioita pesemään kun olen saapunut, mutta nyt oli pakko. Olisin toivonut toki kunnon pesuvälineitä, mutta jouduin käymään koko lattian läpi märällä talouspaperilla. Onneksi meillä oli sitä sentään mukana. Ja likaahan todella lähti. Ei oltu ihan hetkeen lattioita pesty. Suihku oikkuili koko viikon. Vettä tuli, mutta lämmintä vettä saatiin vain pieniksi muutaman sekunnin hetkiksi. Joinakin iltoina kuuma vesi loppui kokonaan. Jokailtainen suihku oli siten aina mielenkiintoinen ja jännittävä kokemus. Netti näytti ensimmäisenä iltana toimivan, mutta se olikin ainoa ilta. Muina päivinä saimme laitettua joitakin lyhyitä viestejä aamuisin, mutta minkäänlaista tiedon hakua tai blogipäivitystä ei voinut kuvitellakaan tekevänsä. Se tuntui oudolta, sillä meidän talossa oli oma reititin. Myöhemmin opimme, että saaren pohjoispäässä netti ei toimi lainkaan. Alkoi tuntua siltä, että netti toimi vain Hanga Roassa, me asuimme 40 minuutin kävelymatkan päässä sieltä.

Paritalo cabana

Siistiä huoneistohotellimajoitusta arvostavana lapsiperheenä emme ehkä ihan osuneet siihen sakkiin, jotka Rapa Nuihin useimmiten matkustavat. Majoitustarjontaa tuntui olevan lähinnä hostelleja käyttäville ja parin päivän luksuslomailijoille.

Kansallispuisto & Moait

Ja sitten ne patsaat, joita kaikki tulevat maailman ääristä katsomaan. Ne todella ovat vaikuttavia ja pari moai-riviä jäi oikein erityisesti sydämeen.

Moai tarkoittaa ”to whom” rapa nuiksi. Moait kuvaavat esi-isiä, jotka katsovat kohti maata (selkä merelle päin) ja ne havainnoillistivat heimojen voimaa. Tämä johti heimojen kilpailuun resursseista, mm. ruuasta ja puusta. Osa moaista on pahasti vahingoittuneita heimosotien seurauksena.

Ahu Tahai on ainoa Hanga Roassa sijaitseva moai-rivi. Aurinko laskee mereen Ahu Tahain taakse, jolloin kymmenet turistit istuvat isolle nurmikolle sitä katselemaan. Päivällä paikka on hiljainen ja sopiva paikka vaikka pikku piknikille. Viiden moain rivin vieressä seisoo yksinäinen Moai, Ko Te Riku. Se on ainutlaatuinen saarella sen valkoista korallia olevien silmien vuoksi, jotka merkitsevät viisautta.

Ahu Tahai

 

Ko Te Riku

Me olimme Rapa Nuissa talvella (heinäkuussa), jolloin sateisia päiviä on pikkuisen enemmän kuin kesällä. Meidän viikon käyntiin osui vain yksi kokonaan sateinen ja täysin pilvinen päivä. Sää siis suosi meitä ja päästiin kuvailemaan tärkeimmät nähtävyydet aurinkoisella säällä. Rapa Nuin ehdottomasti komein Moai-rivi on Ahu Tongariki saaren itärannalla. Siellä komeilee 15 moaita seremonia-alustalla meren tyrskytessä niiden takana. Käynti Tongarikissä taisi olla se hetki, kun rakastuin saareen. Meidän kanssa samaan aikaan Tongarikiä ihailemassa oli muutama muu turisti ja yksi pieni turistiryhmä. Paikka on siitä hyvä, että avoin tila mahdollistaa kaikkien samanaikaisen kuvaamisen ilman muita ihmisiä. Moaiden katselemiseen ja paikan fiiliksen imemiseen ei voinut kyllästyä. Tämä paikka tuli ehdottomasti jäämään mieleen yhtenä hienoimmista matkakokemuksista.

Tongariki

Polynesialainen tanssija pääsi valloilleen Rapa Nuin hienoimman moai-rivin luona.

Tongarikistä parin minuuttia ajomatkan päässä on Rano Raraku. Sammuneen tulivuoren kraaterissa moait veistettiin ja toimitettiin sieltä ympäri saarta ahuihin, jotka ovat seremoniaalisia keskuksia. Parkkipaikan vieressä on pieni ravintola, jonne päätimme jäädä lounaalle. Sieltä sai hyvän kala-aterian herkullisen banaanikakkupalan kanssa.

Lounasta

Rano Rarakussa käyntiä on rajoitettu siten, että siellä saa käydä vain kerran saman kansallispuistolipun kanssa. Kraaterin sisärinteelle käveli vartissa. Korkein kohta muistutti punaisella hiekalla ja kivellä Australian Kata Tjutan reittiä (minikoossa). Kraateri on vehreän kasvuston reunustama pieni järvi, josta tuli enemmänkin mieleen kaunis picnic-alue kuin entinen tulivuori. Täällä olivat saaren moait syntyneet. Ne on kaiverrettu sammuneen tulivuoren kivestä. Sisärinteellä oli muutama moai, joiden matka ahuun oli jäänyt kesken jo varhaisessa vaiheessa. Toinen tie vie rinteelle, jossa komeilee valmiita ja keskeneräisiä moaita pitkin rinnettä. Saarelta on löydetty yhteensä 887 moaita. Rano Rarakussa on yhteensä 397 moaita, joiden matka omaan ahuunsa on päättynyt jo synnyinpaikalle. 288 moaita on siirretty ahuunsa. 92 on jäänyt matkalle kohti ahua pitkin saarta. 110 moaita on osina tai museoissa. Moain keskikorkeus on 4 metriä. Moaiden siirtotekniikka on epäselvä, mutta siitä on useita teorioita. Syytä niin monen moain jäämiseen Rano Rarakuun tai matkalle ei tiedetä. Kalliossa näkyi keskeneräisiä moaita, jotka oli kaiverrettu vasta osittain. Tongarikin lisäksi myös tämä paikka ihastutti ja ihmetytti kovasti. Minne nämä kaikki moait olivat olleet matkalla? Vuoren rinteellä tuli sellainen olo kuin olisi kävellyt postikortissa.

Rano Raraku

Rano Rarakun rinteellä

Moai-louhos

Toinen nähtävyys, jossa myös saa käydä vain kerran, on Orongo, saaren eteläpäässä lentokentän takana. Vanhassa kylässä on 48 ellipsin muotoista kivimökkiä. Maisema alas merelle ja pieneen motuun (saareen) oli kuitenkin meistä kiehtovampi kuin arkeologiset ihmeet. Orongon vieressä on saaren toinen sammunut tulivuori ja sen kraateri Rano Kau. Kraateri tarjoaa erinomaisen kosteuden ja valo-ominaisuudet sekä suojan eläimiltä, ihmisiltä ja tulipaloilta siellä kasvaville kasveille. Siellä kasvaa monimuotoisesti kasveja. Se onkin Rapa Nuin suurin endeeminen kasvialue. Rano Kau oli erittäin vaikuttava. Veden peittämä kraateri oli täynnä ruohomättäitä ja rinteissä riitti monenlaista kasvustoa.

Orongo

 

Rano Kau

Vaikka Hanga Roa on aika eteläosassa saarta, saaren pohjoisrannalle Anakenaan ajaa vain reilussa puolessa tunnissa. Siellä on Ahu Nau Nau, yksi minun mielestäni hienoimpia moai-rivejä. Seitsemästä moaista neljällä on hatut päässään. Täälläkin niin kuin lähes kaikissa muissakin nähtävyyksissä, vartija istuu tai pönöttää jossain kohtaa vahtimassa etteivät turistit mene liian lähelle moaita saati koskemaan.

Ahu Nau Nau

Maunga Terevaka on Rapa Nuin korkein vuori ja sen juurelle johtava hiekkatie hyvin kuoppainen. Vuorelle pääsee vain kävellen tai hevosen selässä. Minä valitsin hepparetken kun Antti jäi mielellään siksi aikaa kämpille Milan kanssa. Pääsin ihan privaattiretkelle kun muita turisteja ei ollut sinä päivänä ilmoittautunut mukaan. Hepat asuivat metsässä pienellä aukiolla. Paikallinen oppaani Kimitokerau puhui hyvää englantia toisin kuin valtaosa saarella vaikka turistiammatissa olisivatkin. Minä pääsin ruskean uroshepan, Haumarun, (”quiet guy”) selkään. Olipa kiva olla taas pitkästä aikaa kunnolla hepan selässä. Meidän mukana oli myös valkoinen koira, joka näytti tietä. Tosin hevosetkin taisivat tuntea reitin aika hyvin. Kun olimme ratsastaneet metsäistä rinnettä ylöspäin, tulimme avoimelle rinteelle. Alhaalla näkyi Hanga Roa. Tuulta alkoi jonkin verran olla ja huomasin, että farkut ja takki olivat hyvä valinta, vaikka päivä oli lämmin ollutkin. Matka ylös Terevakan huipulle kesti noin tunnin. Ylhäällä auringon laskiessa sain omaa aikaa sen verran kuin halusin. Hevoset laitettiin lepäämään siksi aikaa. Paluumatkalla alkoi hämärtää ja metsään päästyämme oli ihan pimeää. Hepat kuitenkin tunsivat tien ja näkivät meitä paremmin.

Huipulla

Tanssi

Rapa Nuin tanssi on hyvin saman kaltaista kuin tahitilainen. Perusliikkeet ovat hyvin samanlaisia, mutta tyyli on leikittelevämpi ja vapaampi. Siksi olikin mielenkiintoista päästä näkemään sitä livenä paikallisen tanssiryhmän esitykseen. Karikari Shown iltaan kuului a la carte päivällinen ja tunnin pituinen esitys. Meillä oli melkein kaksi tuntia aikaa syödä. Antti valitsi etelä-amerikkalaisen pisco sour -drinkin, joka oli ihanan kirpeätä. Minun oli masumatkailijan kanssa tyydyttävä guavamehuun. Kolmen ruokalajin illalliseen kuului alkukeitto, a la carte -pääruoka ja minimaalinen brownie jälkkäriksi. Jälkiruoka olisi tosiaan saanut olla vähän kunnollisempi. Itse tanssiesityksessä ei sen sijaan ollut mitään moitittavaa, näin ”semiammattilaisen” silmin. Livebändi, pieni lauluryhmä ja kahdeksan tanssijaa. Ensin naiset olivat pukeutuneet ruskeisiin simpukkabiksuihin ja valkoisiin sulkiin, siihen tunnetuimpaan paikalliseen tanssiasuun. Simppubiksut olivat ihan hienot, mutta eivät vaikuttaneet kovin pitkäikäisiltä, koska pari simppua näkyi tanssin pyörteissä tippuvan lattialle. Selkeiden tahitilaisten liikkeiden lisäksi jossain kohtaa oli jännä huomata jotain maorivivahteita käsissä ja ilmeissä. Oliko se sitten alkuperäistä vai nykyaikana lainattua? Tahtilaiselle tanssille tyypillisen ns. kaislahameen sijaan täällä käytetään valkoisista linnun höyhenistä tehtyä hametta. Muuten asut muistuttivat hyvin paljon tahitilaisia asuja kookosbiksuineen ja pareoineen. Tutut rumpurytmit ja melodisemmat aparimatanssit laittoivat kyllä tanssijalan niin vipattamaan, etten meinannut penkissä pysyä. Kyllä teki mieli tanssia ja onneksi se onnistuikin pieneksi hetkeksi. Miestanssija tuli hakemaan naisia ja naistanssija miehiä. Minä olin heti viittaamassa, että haluan lavalle. En ollut pysyä housuissani livemusan kanssa. Silti piti hetki odottaa kun mies tanssitti naisia yksitellen. Olisin halunnut kokonaisen biisin itselleni, mutta sain vain muutaman hetken. Sain kunnian olla viimeinen tanssitettava nainen ja miestanssijalauman ympärilleni, mutta liian lyhyeksi ajaksi. Taisivat kuitenkin huomata, että en ollut ihan amatööri näissä hommissa.

Meri

Saaren ainoa hiekkaranta Anakena Beach on pohjoisrannalla. Jännää, että näinkin kivisellä saarella on melkoisen täydellinen vaaleahiekkainen ranta. Toisessa päässä oli tunnelmaa luovia mustia kiviä veden rajassa, mutta suurin osa rannasta oli hienoa hiekkaa. Vesi oli näin talvella viileätä, sellaista kuin meillä lämpiminä kesinä Suomessa. Meren nähtyään Mila ilmoitti heti haluavansa uimaan eikä häntä rannalla saatu pidettyä. ”Ui” olikin juuri tullut hänen vielä suppeaan sanavarastoon, mutta hän osaa käyttää sitä erittäin reippaasti. Uima-asut sitten vain päälle ja nauttimaan viileistä, mutta lempeistä aalloista.

 

Olin matkaa suunnitellessa pohtinut ja yrittänyt hakea tietoa snorklausmahdollisuuksista ja kilpparien näkemisestä, mutta saarelle tyypilliseen tapaan asia oli selvinnyt vasta paikan päällä. Löysimme ihan sattumalta retkikojun, jossa järjestettiin kilppariretkiä muiden snorklausretkien lisäksi. Tämänkin retken pääsimme tekemään privaattina ja vielä vuorotellen, jolloin toinen oli Milan kanssa. Meille tuli yllätyksenä, että kilpparit hengasivat ihan rannassa, Hanga Roan pienessä venesatamassa. Jos sen olisi tiennyt, niin periaatteessa sinne olisi voinut mennä ilman opastakin. Opastettu retki ei kuitenkaan ollut kallis ja siinä sai märkäpuvun päälle. Tuntikin viileässä vedessä olisi laittanut vähän hytisemään pelkissä biksuissa.

Sadetta ripautteli hetkisen, mutta se ei uimista tietenkään haitannut. Tuulen kuljettamat aallot pyyhkäisivät välillä vedenalaisen maiseman kuplaiseksi. Kaloja oli kovin monen näköisiä pienellä alueella, kirkkaan oransseista sateenkaaren värisiin. Pienet mustatäpläiset pallokalat uskalsivat tulla lähelle ja olivat kyllä hauskan näköisiä. Brittle star, lonkeroinen meritähti, oli mielenkiintoisen jopa pelottavan näköinen. Honut (niin kuin he täälläkin vihreitä merikilppareita kutsuivat) hengasivat veneiden lähellä. En ollut uskaltanut edes toivoa näkeväni ihania honuja täällä. Tapasimme kaikkiaan noin viisi leijuvaa ja pohjassa hengailevaa konnaa. Yksi oli todella iso, isoin ikinä näkemäni yksilö, arviolta 1,5 metrin pituinen kaveri.

Jee snorklitaan Rapa Nuissa!

Tämä oli se isoin kaveri

Kun nousimme rantaan, oppaamme esitteli rantakivillä kasvavia simpukoita. Oli hienoa nähdä ruskea snake’s cowry, jota käytetään täällä erityisen paljon tanssiasuissa ja joita minullakin on tansseihin liittyvissä kaulakoruissa. Tunnin pituinen snorkkelireissu oli ehdoton menestys ja olin vieläkin aivan hämilläni siitä, että honut siellä vain köllivät satamassa enkä ollut tiennyt siitä mitään ennen tätä päivää.

Snake’s cowry

Saaren itärannikon tie on ihana, toinen toistaan hienompia pikkupoukamia, joissa raikkaan sininen ja turkoosi meri rikkoutuu komeina tyrskyinä kivikkoiseen rantaan. Aaltojen tanssia mustiin rantakiviin olisi voinut jäädä katselemaan koko päiväksi.

Meillä oli ollut suuret odotukset kun matkaa Rapa Nuihin oltiin ehditty odottaa ja fiilistellä jo monta vuotta. Odotukset kuitenkin täyttyivät erinomaisesti. Viikko oli meille todella sopiva aika. Rapa Nuissa oli jotain kotoista vahvan polynesiavaikutteen vuoksi, mutta myös jotain todella ainutlaatuista ja omaperäistä. Oliko tämä sitten ”vain kerran elämässä” -kokemus? Me ainakin tahdomme ajatella, että menemme sinne vielä toistekkin. Läheskään kaikkiin paikkoihin maailmassa ei rakastu, mutta Rapa Nuihin rakastui, ainakin pikkuisen.

Hetki vielä Rapa Nuita ja sitten Manner-Chileen

Saimme pitää kämppää yhteen asti, joten aamulla ehdittiin hyvin tehdä pakkauksia ja käymään viiden minuutin kävelymatkan päässä Rapa Nui -museossa. Nämä lähimmät nähtävyydet tuppaavat jäämään usein viimeiselle päivälle. Ilmainen museo oli käymisen arvoinen. Siellä oli esillä joitakin moaita ja niiden osia, kivimöhkäleitä, joissa oli kaiverrusta sekä muinaisten asukkaiden työkaluja.

Geologisesti aktiivisen Tyynenmeren pohjassa on mannerlaattojen rajakohtia. Näistä kohdista on siellä täällä muodostunut tulivuoria ja niiden seurauksena saaria. Näin on syntynyt myös Rapa Nui, joka on yksi maailman eristäytyneimpiä asuttuja alueita. Pitcairn on lähin asuttu saari 2000 km:n päässä ja Chilen rannikolle on 3700 km. Nykyisen Ranskan Polynesian alueelta Polynesian kolmion kärjet Hawai’i, Aotearoa ja Rapa Nui, lähdettiin asuttamaan reilu 1000 vuotta sitten. Ensimmäiset asukkaat toivat mukanaan viljelykasveja, mutta hyödynsivät myös saaren endeemistä kasvistoa. Linnuilla on tärkeä rooli saarten asuttamisen historiassa. Monet lajit eivät selvinneet yhteiselosta ihmisten kanssa. Lintuja käytettiin monenlaisiin tarkoituksiin. Niitä käytettiin ravintona ja osoittamaan hyviä kalastuspaikkoja. Sulkia ja luita käytettiin erilaisissa tarvikkeissa ja koristeluissa, mikä näkyy selvästi nykyäänkin esim. tanssiasuissa. Linnut olivat myös yhteydessä jumaliin. Rapa Nuissa Tangata Manu (bird man) -kultti liittyi vuosittaiseen seremoniaan, jossa seuraavan vuoden johtaja (Tangata Manu) valittiin. Siinä eri heimojen päälliköt kilpailivat siitä, kuka löytää manutaran (Rapa Nui sea gull) ensimmäisen munan. Seremoniat pidettiin manutarojen lisääntymisalueilla, pienillä saarilla Rapa Nuin vieressä, Motu KaoKaolla, Motu Itillä ja motu Nuilla. Tangata Manu asui hallintavuotensa Rano Rarakussa tai Anakenassa ja häneen liittyi tabuja ja valtaa.

Mila vietti vähän aikaa värityslehtisensä kanssa, jonka oli saanut sisäänkäynnin luota, mutta hän myös kiinnostui hiplaamaan kivisiä museoesineitä, mikä ei ehkä ollut niin suotavaa.

Palasimme kämpille lämmittämään ja syömään eilen ostamamme empanadat lounaaksi ennen lähtöä. Tätä asumusta ei tullut ikävä, mutta Rapa Nuita ehkä tulisi. Tämä on monille kerran elämässä -paikka, mutta me taidamme joskus vielä palata.

Bye bye cabana.

Miguel vei meidät lentokentälle, jossa laukut läpivalaistiin heti kättelyssä mahdollisten maaperätuliaisten estämiseksi. Olihan meillä maaperää, Tahitilta keräämääni mustaa hiekkaa, joka näkyi läpivalaisussa. Mutta ongelmia ei tullut kun se oli Tahitilta, ilmeisesti. Kentällä on vain yksi lähtöportti ja sen yhteydessä olevat pienet kaupat ovat auki vain silloin kun lento on lähdössä. Latam lähti lennättämään meitä kohti Chilen pääkaupunkia Santiagoa puoli neljältä iltapäivällä. Lento meni ihan kivasti Milankin osalta. Päivällinen oli tosi maistuva, muusia, kanaa ja juustokakku. Milakin oli hereillä ruokailun ajan, tosin sähläsi siinä minkä kerkisi ja loi haastetta Antin viinin juontiin. Mutta ilmeisesti Milankin napaan jotain safkaa meni. Neiti nukahti vasta lennon lopussa ja minä sain kirjoiteltua ja luettua mukavasti ennen laskeutumista. Alle viiden tunnin lento oli perillä kymmenen aikaan illalla, kun kelloja siirrettiin kaksi tuntia eteenpäin. Saarilta oli tultu taas ”suureen maailmaan” kun päästiin poistumaan tuubia pitkin. Kun matkalaukut oli saatu, piti hetki jonottaa tulliin. Vähän ihmettelimme sitä, koska olimme tulleet domesticcina. Mitään laukkujen tarkastusta ei kuitenkaan ollut, kun vain sanoimme, mistä olemme tulleet. Samassa jonossa oli myös Brasiliasta tulleita.

Olimme menossa lentokenttähotelliin yöksi ja kuljetus sinne oli vähän epäselvä, mutta ilmeisesti sellainen sinne olisi. Taxin kauppaajat tulivat kiihkeästi tarjoamaan palveluitaan ja yhdeltä perässä roikkujalta saimme hyvän tarjouksen, joten otimme sen. Ulkona huomattiin, että oltiin tultu selvästi viileämpään paikkaan. Me olimme ihan kesähepenissä. Milalle toki oli varattu lämmintä päälle. Matkaa oli vain 4 km hotelli Manquehueen. Yksi yö lentokenttähotellissa auttoi pikkiriikkisen Rapa Nuilta saamaani hotellinälkää. Pääsimme heti illallliselle hotellin ravintolaan, joka oli melkein vuorokauden ympäri auki. Spagettiaterioiden jälkeen kelpasi kotiutua hotellihuoneeseen. Pelkkä matkalaukkujen tuonti matkalaukkukärryllä, kylpyhuoneen lavuaaritaso ja muhkea valkoinen king size bed tuntuivat niin luksukselta cabanan jälkeen. Ja mikä parasta, täällä näytti netti toimivan erinomaisesti. Kävin suihkussa, aah…. se oli ihanaa. Ei tarvinnut pelätä lämpimän veden loppumista.  Valvoin kirjaimellisesti puoli yötä netin ja blogin parissa. Milalle ei ollut omaa sänkyä, joten tämä yö menisi meidän välissä. Hän nukahti keskelle isoa sänkyä jo hyvissä ajoin ennen meitä kun me valvoimme netistä nauttien. Minua ei varsinaisesti väsyttänyt. Olin niin innoissani toimivasta netistä. Nukahdin kuitenkin heti kun asetin itseni pehmoiseen pesään.

Oikeassa hotellissa…ihanaa…

Maunga Terevaka

Ennen auton palauttamista klo 10, kävimme vielä eteläpisteessä Orongossa, joka oli ollut torstaina kiinni. Orongossa on 48 ellipsin muotoista kivimökkiä. Me olimme siellä ensimmäiset ja vartija tuli pönöttämään paikkaan ihan vain meitä varten. Se tuntui oudolta. Olimme mestoilla vain hetken aikaa aikataulusta johtuen. Täällä kuitenkin maisema alas merelle ja pieneen motuun oli jotenkin kiehtovampi kuin arkeologiset ihmeet. Myös Rano Kauhun näkyi täältä, eri suunnasta kuin varsinaiselta lookoutilta.

Orongo

Orongo

Olimme juuri kymmeneltä palauttamassa autoa. Loppupäivä hengattaisiin Hanga Roan keskustassa. Kävimme kirkon vieressä mercado artesanassa, jossa souvenirshoppien kamat olivat vain isompina valikoimina. Täällä yllättävän monessa paikassa ei käynyt luottokortti, joten käteistä oli kulunut odotettua enemmän. Minulla oli käteiset ihan finaalissa. Käteisnosto automaatista oli pelastus, sillä seuraava kämppä pitäisi maksaa käteisellä.

Kävimme lounaalla Haitonga-ravintolassa. Valitsimme kahden hengen aterian, jossa oli kanaa, paneroituja katkarapuja, bataattisipsiä, juuston paloja ja leipää kahdella dippisoosilla. Milakin osallistui siihen ja ateria jäi pikkuisen pieneksi, mutta toisen samanlaisen tilaaminen olisi ollut ehkä liikaa.

Iltapäivää menimme istumaan Ahu Tahaihin ja Mila nukkui sopivasti päikkäreitä rattaissa. Kaupungissa ympäriinsä menevät koirat olivat ihan kivoja, mutta jotkut vähän liian tungettelevaisia. Täällä kolme koiraa vetivät välillä sellaista rähinärallia keskenään meidän ympärillä, että jänskätti jo oman kärrykaravaanin puolesta.

Ohi lipuvat tummat pilvet ripauttivat muutaman sekunnin kuuron meidän niskaan, mutta siinä ei ehtinyt edes sateensuojaan mennä. Täällä onkin paljon ollut ihan lyhyitä ja lieviä sadekuuroja kesken aurinkoista päivää.

Kävimme tutussa Sonia-ravintolassa hakemassa empanadoja illaksi ja aamiaiseksi. Odotimme ruokia pitkältä tuntuvan ajan ravintolan ovella auringon paistaessa kovasti. Emme kärryinemme viitsineet yrittää mahtua ahtaaseen ravintolaan kun olimme ottamassa vain take awayta. Klo 16 Vai Manun penkillä söimme yhden rapu-juustoempanadan puoliksi odotellessa minun hepparetkeä. Odotimme puoli viiteen ja alkoi jo tuntua, että taas on sattunut joku kämmi. Vai Manun koju oli kiinni eikä ketään ollut paikalla. No niin huono tuuri ei sentään ollut vaan retken opas tuli puolen jälkeen hakemaan minua pakulla. Sainkin tänään privaattiretken kun muita turisteja ei ollut. Antti lähti Milan kanssa kämpille viettämään iltaa.

Maunga Terevaka on Rapa Nuin korkein vuori 510 metriä ja sen kolmas sammunut tulivuori. Juurelle johtava hiekkatie on hyvin kuoppainen. Hepat asuivat metsässä pienen aukion aitauksessa. Kimitokerau, oppaani laittoi kaksi hevosta nopeasti valmiiksi niin pääsimme lähtemään. Vuorelle pääsee vain jalkaisin tai hevosella. Minulla oli ruskea urosheppa, Haumaru, joka tarkoittaa ”quiet guy”. Olipa kiva olla taas pitkästä aikaa kunnolla hepan selässä. Meidän mukana oli myös valkoinen koira, joka näytti tietä. Tosin hevosetkin taisivat tuntea reitin aika hyvin. Kun olimme ratsastaneet metsäistä rinnettä ylöspäin, tulimme avoimelle rinteelle. Alhaalla näkyi Hanga Roa. Tuulta alkoi jonkin verran olla ja huomasin, että farkut ja takki olivat hyvä valinta, vaikka päivä oli lämmin ollutkin.

Matka ylös Terevakan huipulle kesti noin tunnin. Ylhäällä sain omaa aikaa sen verran kun halusin. Hevoset laitettiin lepäämään siksi aikaa. Aurinko oli laskemassa kun kiipesin parille nyppylälle. Minun lisäkseni siellä oli pari muutakin, jotka olivat tulleet pyörällä. Kylmä ei ollut, mutta tuuli vähän liikaa.

Huipulla

Paluumatkalla alkoi hämärtää ja metsään päästyämme oli ihan pimeää. Hepat kuitenkin tunsivat tien ja näkivät meitä paremmin. Paluumatka autolla sujui rattoisasti jutellessa ja kotona olin ennen kahdeksaa. Kimitokerau puhui parempaa englantia kuin monet täällä.

Päivälliseksi nautimme empanadat, jotka oli pakko lämmittää pannulla kun mikroa ei ollut ja uunia emme saaneet toimimaan. Tuntui pikkaisen rasvaiselta setiltä paistaa jo kerran voissa paistettua taikinaa uudestaan. Viimeiset suihkuttelut illalla arvaamattoman suihkun kanssa. Toivoin niin kelvollista suihkua San Pedroon, mutta epäilykset olivat suuret sen suhteen.

Viimeiset biitseilyt

Meillä oli viimeistä päivää auto käytössä ja lähdimme ensiksi tsekkaamaan Ahu Akivin saaren keskiosasta. Seitsemän moaita edustavat nuoria tutkimusmatkailijoita, jotka lähetettiin tutkimaan saarta ennen sen asuttamista. Oltiin vähän korkeammalla ja tuuli kovasti. Nämä moait tuli katsottua aika nopeasti.

Jatkoimme sitten Anakenaan. Mila sai väsykiukun, mutta ilostui lopulta vedessä kun ei suostunut rattaisiin nukahtamaan. Ja nautti vedestä ja aalloista kohta niin kuin ei olisi kiukussa ollutkaan.

Mila nukahti nopeasti autoon kun jatkoimme matkaa, nyt pohjoisrantaa pitkin itärannalle Tongarikin suuntaan.  Pitkin itärantaa upeat valkoiset tyrskyt osuvat mustiin kiviin.

Kävimme Hanga Roan Haka Honussa lounaalla, tällä kertaa taas hampparilla.

Palasimme kämpille. Kävin nopeasti bodysuihkussa, koska klo 16 oli sovittu, että minut haetaan hepparetkelle cabanasta Vai Manu -retkifirman toimesta. Puin farkut ja t-paidan päälle, koska retkellä voisi tulla kylmä. Ketään ei vain kuulunut ja kävin pari kertaa pihassa katsomassa. Kello alkoi lähestyä viittä ja olin sitä mieltä, että ketään ei tule. Sadettakin tuli pariin otteeseen siinä odotellessa, mutta ei kai retkeä oltu sen takia peruttu (ja jätetty ilmoittamatta, tosin minun puhelin ei tainnut toimia Hanga Roan ulkopuolella). Harmitti kovasti, olisin halunnut kiivetä Maunga Terevakaan hepalla. Iltaa oli jäljellä joten lähdimme keskustaan kysymään retkikojusta miten asia on. Koju oli auki ja siellä saatiin taas hetki selittää, että tulimme ymmärretyksi. Ilmeisesti oli tapahtunut kämmi, että opas oli luullut minun olevan jossain muualla ja oli tyytynyt kahden turistin viemiseen kolmen sijasta tai jotain. No sovittiin huomiselle sama retki ja sovittiin myös, että tulen klo 16 retkikojuun kun olemme siinä vaiheessa varmaan muutenkin Hanga Roassa. Tässä taas yksi opetus siitä, että tee kaikki retket ajoissa, älä suunnittele mitään viimeiselle päivälle. Sinne kertyy kuitenkin kaikki jämätekemiset joita ei oman tai jonkun muun tyhmyyden vuoksi saada aikaisemmin tehtyä.

Kisukamujakin vaikka koiria täällä on enemmän

 

Taidetta Hanga Roan rantatiellä

Kävimme ruokakaupassa ja apteekissa ostamassa Milalle vaippasäkin, joka toivottavasti riittää Suomeen asti. Olisi kurja joutua ostamaan iso kasa vaippoja vikoina päivinä ja sitten tunkea niitä kaikkien muiden kamojen kanssa matkatavaroihin.

Rapa Nuin monet kasvot vedessä ja maalla

Aamupalamme oli täällä vain leipää ja margariinia, joilla ei pitkälle pötkitty. Klo 10 meidän piti olla autovuokraamossa vaihtamassa autoa pienempään hopeiseen Suzuki Jimnyyn, joka oli kuin pieni maastokuutio. Se kävi näppärästi ja saman tien olimme liikkeellä taas. Marketista Antti kävi hakemassa pringlesiä ja keksiä evääksi. Ajoimme saaren keskeltä menevää tietä pohjoisrannalle Anakena biitsille, saaren ainoalle hiekkarannalle. Anakena oli se paikka, jonne Rapa Nuita asuttavat polynesialaiset ensimmäisenä rantautuivat. Parkkipaikalla oli mielenkiintoinen puuveistos synnyttävästä naisesta ja kätilöstä.

Rannalle ja siellä kohoavalle Ahu Nau Naulle käveltiin palmumetsän läpi. Ahu Nau Naussa on seitsemän moaita, joista kaksi hyvin kärsineitä. Neljällä moailla on hatut päässään. Kauempana puunjuurella istui moain-vartija vahtimassa ettemme mene liian lähelle ukkoja saati sitten häpäisemään niitä.

Ahu Nau Nau

 

Sitten Anakena biitsille. Jännää, että näinkin kivisellä saarella on melkoisen täydellinen vaaleahiekkainen ranta. Toisessa päässä oli tunnelmaa luovia mustia kiviä veden rajassa, mutta suurin osa rannasta oli hienoa hiekkaa. Vesi oli näin talvella viileätä, sellaista kuin meillä hyvinä kesinä järvissä. Meren nähtyään Mila alkoi ilmoittaa haluavansa uimaan eikä häntä rannalla saatu pidettyä. Neidin oli päästävä veteen. Uima-asu sitten vain päälle ja nauttimaan viileistä, mutta lempeistä aalloista. Me vain kahlasimme tänään.

Marquesas-saarilla kaiverrettu purkkini Tahitilta.

Honuretkemme alkaisi klo 14 joten kohta oli mentävä syömään. Anakenaan jäi vielä tekemistä, joten päätimme huomenna tulla uudestaan ja olihan tämä yksi saaren kauneimpia mestoja. Biitsin reunustalla oli pari ravintolaa, jossa päätimme syödä. Valitsimme tänään kanaruukun, jossa oli currysoosi ja perunaa monessa eri muodossa. Pari kaunista kissaa hengasi ravintolan vieressä. Lounashetki meni kuitenkin aika lailla pieleen kun huomasin, ettei minulla ole repussa meidän kämpän avaimia. Tiesin tarkkaan missä niiden pitäisi olla, mutta niitä ei löytynyt edes mistään muusta taskusta. Kävin Ahu Nau Naun nurtsilla tähyilemässä, jos olisivat pudonneet sinne. Eniten epäilin, että ne olisivat pudonneet vanhan vuokra-auton lattialle lähtiessä.

Anakenan ravintolat

Paluu saaren pohjoispäästä eteläosan Hanga Roaan sujui puolessa tunnissa. Kävimme autovuokraamossa kysymässä avaimista, mutta heillä ei ollut tietoa. Olimme pari minuuttia myöhässä snorklimestasta, mutta se ei haitannut kun meillä oli privaattiretki. Luulimme, että menemme veneellä, mutta retki suoritettiinkin ihan rannassa. Olin etukäteen etsinyt netistä tietoa mahdollisista honubongauksista Rapa Nuissa, mutta en ollut löytänyt juuri mitään enkä ainakaan tietoa siitä, että niitä hengaisi ihan rannassa. Jos sen olisi tiennyt, niin periaatteessa sinne olisi voinut mennä ilman opastakin. Ns. honuretki kuitenkin oli ja minä menin ensimmäisenä. Sillä aikaa Antti meni Milan kanssa kämpille selvittämään kadonneen avaimen mysteeriä. Puin märkäpuvun päälle. Vesi oli kuulemma 15 asteista niin kyllähän siinä kylmä tulee jos lähes tunnin siellä on. Kävelimme noin 100 metriä kivikkoiseen rantaan, josta oli tarkoitus snorklata pieneen venesatamaan. Eipä ole itselle tullut mieleen, että veneidenkin seassa voi ja uskaltaa snorklata ja nähdäkin jotain. Oppaamme puhui hyvin englantia (, toisin kuin monet muut täällä). Hän oli ollut Galapagosilla honuprojektissa mukana. Kuulosti hienolta. Oli kuitenkin kiva kertoa, että mekin olemme olleet sellaisissa mukana.

Sadetta ripautteli hetkisen, mutta se ei uimista tietenkään haitannut. Tuulen kuljettamat aallot pyyhkäisivät välillä vedenalaisen maiseman kuplaiseksi. Kaloja oli kovin monen näköisiä pienellä alueella, kirkkaan oransseista sateenkaaren värisiin. Pienet mustatäpläiset pallokalat uskalsivat tulla lähelle ja olivat kyllä hauskan näköisiä. Brittle star, lonkeroinen meritähti, oli mielenkiintoisen näköinen, mutta en halunnut sitä kuitenkaan kädelle. Sen verran outo kaveri. Honut hengasivat veneiden lähellä. Siellä ne todella olivat. En ollut uskaltanut edes toivoa näkeväni rakkaita honuja täällä. Tapasimme kaikkiaan noin viisi leijuvaa ja pohjassa hengailevaa konnaa. Yksi oli todella iso, isoin ikinä näkemäni yksilö, arviolta 1,5 metrin pituinen kaveri.

Jee snorklitaan Rapa Nuissa!

Tämä oli se isoin kaveri

Kun nousimme rantaan, oppaamme esitteli rantakivillä kasvavia simpukoita. Oli hienoa nähdä ruskea snake’s cowry, jota käytetään täällä erityisen paljon tanssiasuissa ja joita minullakin on.

Tunnin pituinen snorkkelireissu oli ehdoton menestys ja olin vieläkin aivan hämilläni siitä, että honut siellä vain köllivät satamassa enkä ollut tiennyt siitä mitään ennen tätä päivää. Perillä retkikojulla Antilla oli hyviä uutisia. Meidän kämpän avain oli lojunut meidän pihalla. Kun olin riisunut itseni märkäpuvusta ja käynyt pikaisesti ulkosuihkussa, vaihdoimme vuoroa. Antti lähti snorklaamaan ja minä lähdin Milan kanssa katselemaan mahdollisia shoppailuja.

Kävimme ruokakaupassa täydentämässä pieniä ruokavarastojamme. Yksin rattaiden kanssa ahtaassa kaakeloidussa minimarketissa oli hiton hankalaa. Etupyörät eivät kulkeneet mihinkään ja ahtailla käytävillä ei mahtunut kääntymään. Jotain pareoshoppailuja tuli täältäkin souvenirshopeissa tehtyä.

Tulimme kämpille suihkuun ja valmistautumaan illan showhun. Mila oli todella kiukussaan kun ajoimme takaisin Hanga Roaan. Sitten alkoi vielä satamaankin ja meillä taisi olla vähän liian pienet vaatteet päällä. Iltaan kuului a la carte päivällinen ja show alkaisi klo 21. Meillä oli melkein kaksi tuntia aikaa syödä. Antti valitsi etelä-amerikkalaisen pisco sour -drinkin, joka oli ihanan kirpeätä. Minun oli tyydyttävä guavamehuun.

 

Alkupalaksi oli kirkasta keittoa, jossa oli jokunen mokkula, osa oli hyvinkin epäilyttäviä ja Antin keitossa oli myös kalmarin paloja. Onneksi ne eivät olleet osuneet minulle. Antin pääruoka oli pihviä riisin kanssa. Minä valitsin vaaleata kalaa ja ranskalaisia. Mila sai molemmilta, mutta söi aika vähän. Jälkkäri oli mitättömän pieni brownie, jopa lentokonekokoa pienempi.

Karikari Dinner

Milalle oli laitettu pitkähihainen paita päälle, mutta me olimme ihan kesähepenissä. Kaikilla muilla oli kevyet toppatakit täällä Rapa Nuin talvessa. Syömisaikaa oli sopivasti, että ehdimme hyvin yhdeksäksi katsomon eturiviin showta varten. Pieni livebändi ja -kuoro tulivat lavalle. Sitten neljä mies- ja neljä naistanssijaa. Naiset olivat pukeutuneet ruskeisiin simppuihin ja valkoisiin sulkiin. Simppubiksut oli ihan hienot, mutta eivät vaikuttaneet kovin pitkäikäisiltä, koska pari simppua irtosi lattialle. Sekä naisten että miesten liikkeet ovat hyvin samanlaisia kuin Tahitilla, mutta tekniikka on rennompaa. Jossain kohtaa oli jännä kyllä, jotain maorivivahteita käsissä. Soolotanssijan asu oli valkoinen höyhenpötköasu aparimassa, hän oli tosi taitava.

Karikari Show

Kyllä teki mieli tanssia ja onneksi se onnistuikin pieneksi hetkeksi. Miestanssija tuli hakemaan naisia ja naistanssija miehiä. Minä olin heti viittaamassa, että haluan lavalle. En ollut pysyä housuissani livemusan kanssa. Silti piti hetki odottaa kun mies tanssitti naisia yksitellen. Olisin halunnut kokonaisen biisin itselleni, mutta sain vain muutaman hetken. Sain kunnian olla viimeinen tanssitettava nainen ja miestanssijalauman ympärilleni, mutta liian lyhyeksi ajaksi. Taisivat kuitenkin huomata, että en ollut ihan amatööri näissä hommissa. Esityksen päätteeksi päästiin Milan kanssa kuvaan valitsemani naistanssijan kanssa.

Miesten keskellä

Sade oli illan aikana loppunut ja pääsimme kuivana kotiin. Suihkuun ei tarvinnut onneksi myöhään mennä. Tuskin siellä olisi lämmintä vettä riittänytkään.

Tongariki ja Rano Raraku

Tänään näytti olevan täydellinen sää Rapa Nuin ehkä hienoimpiin nähtävyyksiin tutustumiselle. Korkea paine oli saanut aikaan kylmän yön ja olin pitkin yötä heräillyt paleluun. Milalla oli hankala aamu ja toivoimme, että hänen mielensä parantuisi kun päästään taas retkelle. Ajoimme saaren itärannikon rantatielle. Kirkas taivas teki merestä todella kauniin värisen raikkaan sinisestä heleän turkoosiin. Aaltojen tanssia mustiin rantakiviin olisi voinut jäädä katselemaan koko päiväksi. Ajoimme kuitenkin suoraan Rapa Nuin komeimman Moai-rivin luokse Tongarikiin. Kansallispuistolippuja pitää täällä näyttää jokaisen historiallisen monumentin tai paikan luona olevaan koppiin. Tämä kopin vartija kiinnitti huomiota meidän tatuihin. ”You look like Polynesians.”

Tongarikissä komeili 15 moaita ahussa meren tyrskytessä niiden takana. Ahu tarkoittaa seremoniaalista keskusta. Rapa Nuissa näitä kivisiä alustoja koristavat moait. Tämä taisi olla se hetki kun rakastuin tähän saareen. Paikka ja sen päähenkilöt olivat upea näky. Meidän kanssa samaan aikaan Tongarikiä ihailemassa oli muutama turisti ja yks pieni ryhmä. Paikka oli siitä hyvä, että avoin tila mahdollisti kaikkien samanaikaisen kuvaamisen ilman muita ihmisiä. Tein ensin kuvauskierroksen pelkistä Moaista ja sitten aloimme viritellä tripodia perhekuvia varten. Mila oli unohtanut pahan mielensä ja iloisesti tepasteli nurmikolla, jota riitti kauempana takana kohoavaan Rano Rarakuun asti. Tämä paikka oli niin hieno, että lennossa vaihdettuun tanssiasuun oli helppo eläytyä. Tämä oli sellainen paikka, josta ei osannut kuvitella lähtevänsä. Moaiden katselemiseen ja paikan fiiliksen imemiseen ei voinut kyllästyä. Tämä teki onnelliseksi. Vaikka emme pitäneet todellakaan mitään kiirettä, jossain vaiheessa piti alkaa lähteä. Kävimme katsomassa selällään olevaa moaita ja kiersimme koko ison moai-alustan lopuksi. En voi tarpeeksi korostaa kuinka tämä paikka tuli jäämään yhtenä hienoimmista matkakokemuksista.

Tongariki

Tongariki

 

Rano Raraku Tongarikistä

Tongarikistä pari minuuttia takaisin päin oli hiekkatie Rano Rarakuun. Sammuneen tulivuoren kraaterissa moait veistettiin ja toimitettiin sieltä ympäri saarta ahuihin.

Parkkipaikan vieressä oli pieni ravintola, jonne päätimme jäädä lounaalle. Otimme lautaset, joissa oli grillattua tunaa, riisiä, salaattia ja banaanikakkupala jälkkäriksi. Kala oli erityisen hyvää, samoin banaanikakku, jota voisin innostua kokeilemaan kotonakin. Vessakäynti Rarakun portilla maksoi 500 pesoa, niin kuin muuallakin yleisillä paikoilla. Rano Rarakuun saa mennä vain kerran saman kansallispuistolipun kanssa. Olimme jättäneet rattaat autoon. Niillä ei olisi paljon virkaa tulivuoren rinteillä.

Lounasta

Virittelimme vähän vastustelevan Milan manducaan Antin selkään. Kraaterin sisärinteelle käveli vartissa. Korkein kohta muistutti punaisella hiekalla ja kivellä Kata Tjutan trailiä Australiassa. Kraateri oli vehreän kasvuston reunustama pieni järvi, josta tuli enemmänkin mieleen kaunis picnic-alue kuin entinen tulivuori. Täällä olivat saaren moait syntyneet. Ne on kaiverrettu sammuneen tulivuoren kivestä. Sisärinteellä oli muutama moai, joiden matka ahuun oli jäänyt kesken jo varhaisessa vaiheessa.

Rano Raraku

Mila nukahti päikkäreille reppuun kun kävelimme takaisin kraaterin ulkorinteelle. Toinen tie vei rinteelle, jossa komeili valmiita ja keskeneräisiä moaita pitkin rinnettä. Saarelta on löydetty yhteensä 887 moaita. Rano Rarakussa on yhteensä 397 moaita, joiden matka omaan ahuunsa on päättynyt jo synnyinpaikalle. 288 on siirretty ahuunsa. 92 on jäänyt matkalle kohti ahua pitkin saarta. 110 moaita on osina tai museoissa. Moain keskikorkeus on 4 metriä. Moaiden siirtotekniikka on epäselvä, mutta siitä on useita teorioita. Syytä niin monen moain jäämiseen Rano Rarakuun tai matkalle ei tiedetä. Moait havainnoillistivat heimojen esi-isiä ja heimojen voimaa. Tämä johti heimojen kilpailuun resursseista, mm. ruuasta ja puusta.

 

Tongariron moai-rivin jälkeen tämäkin näky oli hyvin vaikuttava. Moaita tönötti pitkin rinnettä. Välillä piti odottaa muutaman turistin liikkumista johonkin suuntaan (pois kuvasta). Aluetta vartioiva työntekijä osasi myös pönöttää hienon moain kuvauskohteessa. Reippailua ja kiipeämistä oli sopivasti muutaman minuutin verran ohuen tien päähän, josta oli näkymä Tongarikiin.

Rano Rarakun rinteellä

Tongariki Rano Rarakusta

Kalliossa näkyi keskeneräisiä moaita, jotka oli kaiverrettu vasta osittain. Mila heräsi melkein tunnin reppu-uniltaan ja pääsi myös vilkaisemaan osan rinteen moaista.

Moai-louhos

Piipahdimme vielä Hanga Roassa kotimatkalla ja sattumalta tulimme varanneeksi huomiselle pikkuisen snorkliretken. Iltaisin suihkussa käyminen oli positiivisesti ajateltuna hauska haaste. Saanko lämpimän, siis kuuman veden riittämään ja kuinka monta sekuntia saan nauttia tällä kertaa yhtenäisestä siedettävästä vesivirtauksesta? Jokainen suihkukerta oli vähän erilainen. No tänä iltana kuuma vesi loppui kesken, mutta olin onneksi hyvin loppuvaiheessa suihkuttelua, joten en joutunut kauaa hytisemään veden alla. Milan nukuttamisrituaaliksi oli täällä muodostunut leikki, että menemme kaikki nukkumaan, muuten hän ei malttanut pysyä sängyssä. Olimme pimeässä reilun vartin ja kun Mila oli simahtanut yöunille, pystyimme laittamaan vähän valoa ja jatkamaan puuhiamme, mm. syömään jälkkärikeksiä. Kävimme yöllä katselemassa tähtiä, jotka näkyivät kirkkaasti pilvettömänä yönä ilman valosaastetta. Linnunrata näkyi myös selvästi ja Etelän risti bongattiin.

Pilvinen päivä Rapa Nuissa

Aamu alkoi pilvisenä ja sateisena. Kevyen aamupalailun jälkeen näytti siltä, että meidän kaikkien ei kannata lähteä autoa hakemaan. Sadesuihkuja tuli muutaman minuutin välein. Antti sai Migueliltä (cabanan työntekijältä) kyydin keskustaan kun tämä oli menossa hakemaan turisteja lentokentältä. Minä jäin Milan kanssa katsomaan Alfredia. Autovuokramuodollisuuksissa ei täällä kestänyt kauaa ja Antti oli pian pihassa valkoisen Toyota Rushin kanssa. Päivä ei ollut suotuisa nähtävyyksien kuvaukseen ja meidän oli oltava Hanga Roassa takaisin klo 16. Päätimme lähteä saaren eteläpäähän katsomaan Orongoa ja Rano Kau -kraateria, jonne oli vain noin 10 minuutin ajomatka Hanga Roasta. Sade piti taukoa, mutta paksu pilvipeite oli sinnikkäästi saaren yllä. Orongo oli suljettu tänään, mutta jäimme katsomaan kraateria. Pilvipeittoon oli tullut rako ja kauniin sininen taivas pilkisti kraaterin yläpuolella. Rano Kau on yksi Rapa Nuin kolmesta sammuneesta tulivuoresta ja sen kraaterin halkaisija on yli kilometrin pituinen. Kraateri tarjoaa erinomaisen kosteuden ja valo-ominaisuudet sekä suojan eläimiltä, ihmisiltä ja tulipaloilta siellä kasvaville kasveille, joita siellä kasvaa monimuotoisesti. Se onkin Rapa Nuin suurin endeeminen kasvialue. Rano Kau oli erittäin vaikuttava. Veden peittämä kraateri oli täynnä ruohomättäitä ja rinteissä riitti monenlaista kasvustoa.

Rano Kau

Jatkoimme Vinapuun saaren itärannalle. Vinapussa on 1700- ja 1800-luvulla kaadettuja Moai-patsaita. Kivikasan ympärille asetettu naru kertoi selvästi, että sen lähelle ei saa mennä.

Vinapu

Ajoimme jonkin matkaa itärannikkoa. Pientä sadetta ripautteli. Asfaltoidulla tiellä oli paljon teräviä reikiä, joita oli syytä yrittää välttää. Toivottavasti huomenna on kauniimpi ilma, kun aiomme mennä tätä tietä pitemmälle. Palasimme Hanga Roaan lounastamaan rantakadun ravintolaan, Donde La Tia Soniaan, joka oli paikallisten suosiossa. Me otimme sandwichit, jotka olivat kuin isot hampparit, mutta lehtipihvin tapaisella pihvillä. Mila sai maistella jauheliha empanadaa, jonka syömisessä me toki autoimme. Ei mikään kaikista terveellisin vaihtoehto 2-vuotiaalle, mutta menköön nyt. Ravintoloiden vessat ovat täällä ulkovessoja, mutta ihan kohtuu siistejä. Onneksi menimme tällä kertaa koko perhe yhdessä vessaan. Ovi nimittäin meni niin tiukkaan jumiin, että siinä tarvittiin Antin voimia sen avaamiseen.

Ravintolaan

Kävimme yhdessä pienistä ruokakaupoista ja menimme neljältä Mokomaen ovelle odottamaan tatumestan avautumista iltapäiväsiestalta. Joku isä ja poika odottivat myös. Meinaavatkohan he varastaa meidän ajan, ajattelimme. Eilen iltapäivä oli ollut tatuäijän kalenterissa vielä ihan tyhjä. Ja niinhän siinä sitten kävi. Espanjan kieliset isä ja poika sulavasti luikersivat välittömästi tatuhuoneeseen kun me vasta olimme pääsemässä kärryinemme sisään. Istuimme sitten sohville katselemaan Mokomaen kansioita epätietoisina siitä ollaanko tänään saamassa lisät meidän matkamuistoihin vai ei. Tilanne pöyristytti meitä, koska tottakai olimme sitä mieltä, että koska olimme ensimmäisinä varanneet ajan klo 16 niin ensimmäisinä meidän pitää myös päästä. Antti oli melkein jo kävelemässä ovesta ulos. Siinä sitten arvioitiin kovasti kuinka isoja tatuja asiakkaat ovat ottamassa ja kuinka kauan niihin menee aikaa. Pian alkoi näyttää siltä, että Mokomae on nopein tatuoitsija, johon olemme törmänneet. Hän teki alle puolessa tunnissa sellaisen, johon meidän mielestä olisi mennyt ainakin tunti. Mokomaen kavereita tuli hengaamaan ja pari asiakkaan näköistä tuli katselemaan kansioita. Kun isä ja poika olivat valmiita, oli sitten meidän vuoro.

Mokomae on ilmeisesti joku paikallinen kuuluisuus, jonka kaikki tietää. Tatujen lisäksi hän on tanssija ja valokuvaaja. Melkein kymmenessä minuutissa oli valmista ja Mila näytti saaneen uusia ystäviä Mokomaen kavereista, joiden sylissä hän hengasi. Sitten oli Antin vuoro. Hintaa tuli yhteensä 100 000 pesoa eli noin 140 €.

Paluumatkalla kokeilimme kahvilaa, joka mainosti internet-yhteyttä. Otin kaakaon ihan sen takia, että pääsisin hoitamaan pari asiaa netissä. Lähes tulkoon mitätön oli kuitenkin yhteys. Kahvilan emäntä surffasi netissä minkä kerkisi ja näytti vievän kaistan maksavilta asiakkailta. Että näin Rapa Nuissa, kämpässä toimii netti vain öisin ja aamuisin eikä silloinkaan sivuja voi selata, korkeintaan jonkun whatsapp- tai messenger-viestin pystyy laittamaan. Surkein tapaamani netti.

Paikallisia olusia

 

 

Tutustuminen Hanga Roaan

Aamulla mieli oli jo parempi kuin eilen väsyneenä tänne tullessa, vaikka olinkin heräillyt pitkin yötä ja tarkastellut missä kohtaa sänkyä Mila milloinkin on. Ei ollut neiti tänä yönä vielä pudonnut sängystä. Aamiainen oli laiha, leipää ja jugua. Meillä ei ollut margariinin lisäksi mitään edes leivän päälle. Aamulla netti toimi ja sain laitettua tarvittavat messengerviestit menemään. Lähdimme kävelemään Hanga Roaan. Tiesimme, että se on kävelymatkan päässä, mutta ihan tarkkaa etäisyyttä ei ollut tiedossa. Reilun sata metriä käveltyämme, menimme kuvaamaan ensimmäisen Moain, Hanga Kio’essa, joka seisoi yksin lähellä rantaa.

Hanga Kio’e

 

Maisema Hanga roaan meiltä

Jatkoimme kaupunkiin. Matka tuntui vähän pitkältä, mutta onneksi liian kuuma ei tullut, aurinko lämmitti vain mukavasti. Jossain kohtaa alkoi ihan kunnon jalkakäytävätkin. Kävely keskustaan kesti noin 40 minuuttia. Pääkadulle, Atamu Te Kenalle, oli ripoteltu souvenirshoppia ja- kojua, pieniä ruokamarketteja, pikkuravintoloita ja apteekki. Visitor informaatiopistettä etsien menimme kuitenkin rantakadulle, josta löysimme sopivaan lounasnälkäämme Haka Honu -ravintolan. Siitä olikin hieno maisema tyrskyävään pikkusatamaan. Rapeat alkupalaleivät maistuivat erinomaiselle mexicolaistyyppisen soosin kanssa. Milakin tykkäsi. Mila myös hymyili ja lähetti lentosuukkoja kokeille, jotka kurkkivat läheisen ikkunan kautta pöytiin. Antti valitsi honu burgerin, jossa oli pihvin lisäksi pekonia ja makeaa sipulia, minä valitsin kalaa sweet potato -muusilla. Ison hampparin kanssa tuli melkoisesti ranskalaisia, siinä olikin tekemistä, että Antti sai ne syötyä.

Hanga Roan pääkatu

 

Ravintolaan, jonka nimi sopi meille kuin nenä päähän

Kävimme paikallisessa kirkossa. Valkoinen kivikirkko oli ulkoapäin koristeltu punaisin Rapa Nui -hahmoin. Kulttuuriin kuuluvaa kuviointia löytyi myös puisen Jeesuksen vaatteesta. Kerrassaan sympaattinen ja mielenkiintoinen pieni kirkko. Meidän piti päästä vessaan ja menimme erääseen ravintolaan jälkkärille. Se olikin hyvä valinta. Saimme jälkkäriksi lettua, joka tursusui kinuskia ja päällä oli mustikka- vaniljajätskiä. Teosta kruunasi suklainen moai.

Hanga Roan kirkko

 

Nami-jälkkäri

Autovuokra suurimmaksi osaksi aikaa oli varmasti hyvä vaihtoehto meille, jotka emme pysy kiiruhtavien turistiporukoiden mukana. Autovuokraamoja oli pääkadulla useita, monet souvenirshopin yhteydessä. Hintakartoitusta emme tehneet. Ensimmäisessä vuokra tuntui kohtuullisen edulliselta niin otimme siitä. Neljäksi päiväksi auto maksoi 150 000 pesoa eli noin 220 €. Kun auto oli huomisesta maanantaiaamuun käytössä, pystyttiin suunnittelemaan tulevien päivien retkiä. Netti oli meidän asumuksessa ainakin todella huono, paikallisten enkku välillä hyvinkin huonoa ja mihinkään etukäteiskyselyihin, joita olin kotona jo tehnyt, en ollut saanut vastausta. Pian huomasimme, että täällä on paras sopia retkistä ja muista tapahtumista kasvotusten. Erilaisia retkikojuja oli pitkin pääkatua ja rannan tuntumassa. Asiat selvisivät kun marssi vain sisälle. Jotain paikallista tanssishowtakin olisi kiva nähdä. Kyselimme parista paikasta ja valitsimme sitten tripadvisorin suositteleman KariKari Shown illallisen kanssa lauantaiksi. Rapa Nuin tanssi on hyvin samantapaista kuin tahitilainenkin ja siksi kiinnostikin nähdä sitä livenä. Jo toisen kerran tänään paikalliset myyjät innostuivat meidän polynesialaisista tatuista ja luulivat meitä ensin tahitilaisiksi.  (No, emme ehkä ihan alkuperäisista tahitilaisista menisi…) On se vaan hauskaa erottua mielenkiintoisella tavalla muusta turistimassasta, joka ei onneksi ole täällä suuren suuri. Haha, outo suomalaispolynesialainen pariskunta.

Mila opettelee shakaa

 

Kulkukoiria täällä on tosi paljon.

Viikon ohjelma alkoi pikkuhiljaa muodostua, mutta kysymysmerkkejä oli vielä. Antille oli tahtotila saada Tahitin tatuun vielä se puuttuva lisäys yläosaan ja minuakin kiehtoi ajatus pikkulaajennoksesta ja tatusta Rapa Nuissa. Olimme bonganneet netissä kehutun Mokomaen studion pääkadulla ja päätimme mennä katsomaan onko mies paikalla hienosti koristellussa puutalossaan. Olihan hän ja kerroimme toiveemme. Asia sujui niin helposti, että sovimme tulevamme huomenna samaan aikaan studiolle. Tämänkään hepun tilanteesta, ajanvarauksista ym. en ollut saanut mitään selkoa netin kautta Suomesta käsin, mutta paikan päällä kaikki onnistuu. Tänään oltiinkin laitettu monta asiaa onnistumaan ihan vain kävelemällä ihmisten puheille.

Joitakin ruokatarpeita oli ostettava tänäänkin vaikka autoa ei ollut vielä käytettävissä. Ruokakaupat olivat ärsyttävän pieniä ja niiden valikoimat vaihtelivat suuresti. Yhtä isoa kauppaa, josta kaikki (tai lähes kaikki) tarvittava saataisiin, jäimme kaipaamaan. Auringon laskun lähestyessä suuntasimme rantaan Hanga Roassa sijaitsevia Moai-patsaita katselemaan. Moai tarkoittaa ”to whom” rapa nuiksi. Moait ovat esi-isiä, jotka katsovat kohti maata (selkä merelle päin) ja jakavat manaa eli energiaa heimoilleen. Osa moaista on pahasti vahingoittuneita heimosotien seurauksena. Vieressä olevalla hautausmaalla kulttuurille tyypillinen taide näkyi myös hautakivissä ja hautojen koristelussa.

Hanga Roan hautausmaa

Aurinko oli laskemassa Ahu Tahain moai-patsaiden taakse ja sitä oli parikymmentä ihmistä tullut seuraamaan isolle nummelle. Taivas oli lähes pilvetön, joten auringonlasku oli tänään kaunis merelle patsaiden taakse. Melkein viiden moain rivin vieressä on alusta, jossa on vain yksi Moai, Ko Te Riku. Se on ainutlaatuinen saarella sen valkoista korallia olevien silmien vuoksi, jotka merkitsevät viisautta.

Ahu Tahai

Ko Te Riku

 

Lähdimme kävelemään kämpille hyvissä ajoin ennen kuin tuli pimeää. Reitti Tahaista oli lyhyempi kuin se mitä aamulla kuljimme. Illalla olin jo sen verran sinut suihkun kanssa, että osasin säännöstellä kuumaa vettä aika tehokkaasti eikä se loppunutkaan minulta kesken. Antti maistoi paikallista Mahina-olutta, joka oli kuulemma erittäin miellyttävä kokemus.

Meidän keittiössä

Tahitilta Rapa Nuihin, lento kerran viikossa

Heräsimme Milan kanssa kahdeksalta. Olisin vielä voinut nukkua, mutta minun oli pakattava vähän ja lähdettävä sitten pareo-ostoksille marcheen. Lähdin yksin, koska se oli paljon helpompaa eikä Anttia suoraan sanoen kiinnostanut tippaakaan minun kaverien pareo-ostokset. Nättejä pareoita löytyi. Melkein kaikissa kojuissa hinta oli 2000 frangia eli alle 20 euroa. Halusin ostaa paljon eri värisiä. Tänään ostin varmaan 12 pareota ja niiden lisäksi minulla oli aiemmin ostettuja ainakin kuusi. Valikoimasta löytyi nyt ruskeata, lilaa, punamustaa, keltaista, turkoosia, sinistä…  Puolentoista tunnin tehokas shoppailu oli juuri hyvä aika kun olimme sopineet, että palaan klo 11 kämpille viimeistelemään pakkaukset ja aamupalalle. Marchessa tuli paljon käytettyä käteistä ja sainkin hyvin käytettyä viimeiset käteiset viimeistä 100 frangin kolikkoa myöten kun ostin Milalle vielä pareon.

Marche

Vaikka yksin shoppailu on tehokasta ja kivaa kun kukaan ei ole kiljumassa tai urputtamassa vieressä, niin on aina helpottunut tunne ulkomailla kun pääsee takaisin perheen luokse. Olin joku päivä taistellut alaoven lukon kanssa enkä ollut vielä ikinä saanut sitä itse auki. Olimme sopineet, että Antti kävisi sovittuna kellon aikana tsekkailemassa parvekkeelta jos olen jäänyt alas. Ja niinhän siinä kävi etten saanut ovea auki. Veivasin avainta joka suuntaan monta kertaa. Pidin välillä taukoa ja taas jatkoin yrittämistä. Aivan järkyttävä ovi. Räpelsin noin 10 minuuttia kun ovi lopulta avautui ja pääsinkin omin voimin takaisin kämpille.

Mila olisi mielellään tutkinut minun ostamiani pareoita, mutta nyt oli kiireesti pakattava ne laukkuihin. Niistä tuli paljon painoa, joten niitä oli vähän jaettava. Pakkaaminen alkoi olla tässä vaiheessa vähän jännittävää kun suht kookas puukilhokin oli tullut viime siirtymän jälkeen ostettua. Otimme Hinano-kylmälaukun ylimääräiseksi laukuksi kun varsinaiset laukut olivat jo täynnä. Klo 12 kämpän omistaja tuli tsekkaamaan meitä ulos ja auttoi laukkujen kanssa. Hän tilasi meille myös taxin, jolla pääsimme tatumestaan. Eihän se kaukana ollut, mutta rattaiden ja kolmen matkalaukun ym. kassien kanssa näissä lämpötiloissa liikkuminen olisi aivan liian vaivalloista.

Saimme tavaramme hyvin säilöön Ariitean studioon. Sovimme, että tulemme reilun tunnin päästä jatkamaan Antin tatua. Hänellä oli nyt jonkun toisen tatu kesken, vaikka oli eilen sanonut, ettei ketään muuta ollut buukattu tälle päivälle. Mila oli väsykiukussaan, mutta nukahti pian kärryyn. Päädyimme Hinanokauppaan jo toista kertaa tällä reissulla. Se myös yhdenlainen shoppailuparatiisi.  Sieltä löytää juuri mieleisiä paitoja, pareoita ja laukkuja. Outoa miten olutmerkki voi brändäytyä niin tehokkaasti. Ostimmekin meille ylimääräisen käsimatkatavaran (kylmälaukun tilalle), isomman Hinanolaukun. Pitkä penni meni taas Hinanokauppaan, mutta en vain voi sille mitään, että tykkään Hinanovaatteista ym.

Kun Antti meni Ariitean studiolle, minä ja Mila jatkoimme hetken vielä shoppailua. Palasimme ennen neljää studiolle. Antti, Ariitea ja kolmas äijä olivat hinanokannullisella studion alakerrassa kahvilassa ja juttelivat mukavia. Olin vähän, että eikö tatun teko voisi jo alkaa, että valmistuisikin tänään. Antti sanoi, että minun mailiini oli tullut tieto lennon viivästymisestä. Lento lähtisikin vasta 6.30 aamulla eikä klo 3.20 yöllä. Taitaa tulla mielenkiintoinen yö meille Papeeten kentällä. Minä sitten painuin Milan kanssa vielä helmiostoksille, koska minun mielestäni Mila tarvitsee helmen ensimmäiseltä Tahitin matkaltaan.

Kello oli tulossa viisi, joten kaupatkin olivat kohta sulkemassa. Menimme Ariitean studioon, jonne Antti oli jo edennyt, mutta ei ollut vieläkään pöydällä. He olivat tuoneet studioon toisen hinanokannun ja jatkoivat jutusteluaan. Milalle laitettiin Alfred (atti) pyörimään. Minä odotin, että kohta alkaisi jotain tapahtua ja onneksi miehet lopulta alkoivat hommiin.

Tatustudiolla

Antin eilinen osuus oli saanut nyt enemmän väriä. Antti sanoi, että Ariitea ei voinutkaan jatkaa tatskaamista iltaan asti, koska hänen pitäisi viedä huonosti voiva vaimo kotiin. Vähän ihmettelin, että eikö vaimo itse pääse jos miehellä on töitä. Tatu tulisi Antin mielestä jäämään luultavasti vähän kesken. He kuitenkin jatkoivat vielä sen verran, että se näytti kokonaiselta ja Antti sai haluamansa tiimalasin sinne. Tatun yläosa jäi Antin mielestä puuttumaan ja olihan Ariitea sen luvannut tehdä Antille ennen kuin miehet kittasivat lasikaupalla hinanoa ja vaimo oli tullut huonovointisena studiolle. Ariitea antoi Antille tuntuvan (ihan liian ison) alennuksen kun tatu jäi ”kesken”. Alkuperäinen hinta oli ollut 30000 ja nyt hän pyysi vain 20000 frangia (alle 200 €). Ariitean puheet meidän iltaoleskelusta studiolla olivat myös muuttuneet. Emme voineetkaan jäädä puoli kymmeneen asti vaan pikkuhiljaa lähtöä oli tehtävä. No se todella oli pikkuhiljaa. Siinä tuli juteltua tatuista samalla kun laukkuja roudattiin ovea kohti. Nyt ei sitten ollutkaan vaimolla kiire kotiin vaikka lähtöä oltiin koko ajan tekemässä. Ei voi sanoa kuin, että outoa menoa. Niin mukava ja miellyttämisen haluinen heppu, mutta pikkuisen epäluotettava. Hän kuitenkin auttoi meidän tavaroiden kanssa ja vei meidät rantakadun Le Retro -ravintolaan, koska halusimme syödä hyvin ennen kentälle lähtöä. Hän istui meidän kanssa hetkeksi pöytään ja oli meidän huomaamatta tilannut itselleen ja Antille vielä yhdet Hinanot omaan piikkiinsä. Ihmettelin edelleen, että eikö vaimolla ollut jo kiire kotiin. Vähän aikaa Ariitea siinä jutusteli. Hän on muuttamassa Aucklandiin tatuja tekemään. Kuka tietää jos tapaamme joskus siellä, no tuskin sentään.

Valitsimme tarjoilijan suositteleman mahimahin vaniljasoosilla ja riisillä. Se olikin oikein hyvä valinta. Antilla oli vielä ylimääräisiä käteisiä, joten ”repäisin kunnolla” ja otin alkoholittoman ananasdrinkin ja jälkkärin. Olihan meillä sentään yhdeksänvuotistapaamispäivä tänään. Maanantai-illan hiljaisessa rantaravintolassa oli kerrassaan kiva istua ja Milakin viihtyi aika hyvin.

Tapaamispäivän iltana

Meille oli varattu taxi klo 21.30, jolla pääsimme lentokentälle. Meillä oli siellä sitten reilusti aikaa. Purkasin vähän tavaraa omasta ylipainoisesta laukustani Milan laukkuun. Yritimme lähtöselvitystä, mutta se avautuisi vasta kolmelta yöllä. Ei voitu sitten kuin viettää alkuyö pienen ravintolan kovilla puupenkeillä, joihin oli muitakin matkustajia asettunut. Ravintolasta sai vielä lämpimiä pizzasliceja, suklaata ja ananasmehua yöevääksi. Mila oli tosi väsynyt kun kello oli jo yksitoista. Häntä ei tarvinnut kauaa kärytellä kun hän nukahti yöunille. Minä kävin vessassa naamapesulla. Oli ihana saada naama puhtaaksi. Antti ryhtyi nukkumaan. Vieressä muut olivat rakentaneet myös vaatteista tyynyjä ja yrittivät nukkua.

Meidän kuorma

Antti nukkui tunnin verran. Minä aloin pilkkiä ja vaihdoimme vuoroa. Kovallakin alustalla uni tuli heti kun oli riittävän väsynyt. Nukuin melkein kaksi tuntia. Maailman suurin kokovartaloky*** (siis ravintolan työntekijä) alkoi kolistella ravintolan tuoleja ja herätti kaikki kolmen jälkeen kun ravintola taas avautui, jopa minut. Mila heräsi myös neljän tunnin unien jälkeen ja lähdimmekin sitten lähtöselvityksiin, jonne oli jo jonoa muodostunut. Pikkulapsiperheiden jono oli onneksi erikseen, tosin liikkui hitaasti. Minun ja Antin matkalaukuissa oli yhteensä muutama kilo ylipainoa. Tällä kertaa sitä katsottiin läpi sormien, mutta ensi lennolle pitää ehkä tehdä jotain lisäjärjestelyjä. Tsekkausten jälkeen saatiin nopeasti suoritettua tax free -asiat kalleimmista ostoksista customs-tiskillä. Samalle tiskille menivät ”premium-matkustajatkin” (eli ne, jotka olin nähnyt business-jonossa lähtöselvityksessä). Securityn jälkeen meillä oli alle tunti aikaa ennen boardingia. Hoidettiin neidin vaippa-asiat naisten vessassa ja kävin shoppaamassa Tahiti Handbookin (, jonka löysin vihdoin englannin kielisenä).

Next stop Rapa Nui

Aamuvarhainen lento lähdössä

Latamin siivin hyvästelimme jälleen Tahitin. Nousu oli Milalta ensimmäinen, joka meni jotenkuten hyvin tällä matkalla. Sen jälkeen hän nukahti. Minäkin aloin pilkkiä taas, mutta herättäydyin kun safkaa alkoi tulla. Viiden tunnin lennnolla kannatti vähän untakin yrittää ja sain nukuttua ehkä reilun tunnin. Kelloa siirrettiin neljä tuntia eteenpäin, iltapäivään klo 15. Mila innostui laskun aikana katsomaan ikkunasta ulos merta ja pilviä, joiden läpi sukelsimme. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun hän katseli lentokoneen ikkunasta ulos. Siellä se Rapa Nui vihdoin oli, vihreäkumpuinen saari yksin keskellä valtavaa merta.

Tervetuloa Rapa Nuihin

Mataverin kentällä meitä tervehti Rapa Nuin lintupatsas. Ennen passintarkastusta oli tiski, josta kansallispuistoliput kannatti ostaa. Ne maksoivat yhteensä kahdelta aikuiselta 108 000 pesoa (eli noin 150 €). Sitten asetuimme pitkään passijonoon. Ilmasto oli kostea, mutta sopivan lämmin. Ei tullut mitenkään tuskaisen kuuma. Joillakin näkyi olevan kevyitä untuvatakkeja täällä talvessa. Italialainen eläkeläisporukka oli myös tullut samalla koneella. Jossain vaiheessa pääsimme jonon ohi. Se oli hyvä, koska Mila oli vähän tyytymätön. Biosecuritykin meni hyvin, vaikka vähän jännitin sitä. Eivät he olleet kiinnostuneet vaikka olin rastinut, että minulla on kasvi-eläinmateriaalia mukana. He olivat kiinnostuneita vain Milan ruokapurkeista. Meitä oltiin kyltin kanssa vastassa majoituspaikasta ja saimme kukkaleit kaulaan. Pakulla olimme parissa minuutissa Hanga Roan kaupungin pääkadulla, jossa käväisimme kaupassa pienillä ruokaostoksilla. Kauppa oli pieni ja valikoima melko mitätön. Ostoskoriakaan ei ollut. Paikalliset tulivat omien muovilaatikoiden kanssa ruokaostoksille. Nappasimme mukaan nuudelia, kanaa, jugua, keksiä ja vesitonkan, jotta pääsemme asumisen alkuun seuraavassa kodissamme. Miguel kierrätti meitä vähän pikkuruisessa kaupungissa ennen kuin ajoimme majoitukseemme Cabanas Honu Nuihin keskustan ulkopuolelle. Näimme pienen vilauksen Ahu Tahain moai-patsaista matkan varrella.

Meidän cabana

Asetuimme asumaan paritaloon lähelle länsirantaa. Kämppä ei suoraan sanoen ihan vastannut meidän odotuksia, tosin tilaa siellä oli tarpeeksi, yksi parisänky, yksi normi sänky ja yksi matalampi lapsen sänky. Kylppäri oli aika kämänen ja minä kun niin pidän siisteistä kylppäreistä, sellaisista joihin voi nauttien asetella kemikaaliosastonsa juuri puhdistetulle isolle tasolle. En sellaisista, joista tarvitsee tsuumailla mahdollisia ökkömönkiäisiä joka kerta kun menee tarpeilleen. Mutta tässä hetkessä kun olin aika väsynyt olemattomien yöunien jälkeen, minua harmitti vieläkin enemmän kun huomasin, että jalkapohjamme ovat aivan mustat hetken kämpässä kävelyn jälkeen. En muista olenko ikinä vielä alkanut hotellissa lattioita pesemään kun olen saapunut, mutta nyt oli pakko. Olisin toivonut toki kunnon pesuvälineitä, mutta jouduin käymään koko lattian läpi märällä talouspaperilla. Onneksi meillä oli sitä sentään mukana. Ja likaahan todella lähti. Ei oltu ihan hetkeen lattioita pesty. Netti näytti toimivan, TV oli vanha kuvaputki, jonka näkymä oli rakeinen, hella oli kaasulla ja se piti sytyttää tulitikulla. Sain omaisuuteni kuitenkin aseteltua suht siistin kaapin hyllyille.

Ei ollut mitään toivoa päästä tänään enää ulos. Aurinko alkoi kohta laskea ja minä sammuin vähäksi aikaa sängylle. Sain sen verran energiaa siitä, että jaksoin järjestellä vaatteeni. Antti väsäsi meille päivällisen. Illalla kohtasimme lisää pikkuhaasteita. Antti sanoi, ettei saanut suihkusta lämmintä vettä. No minä sain, mutta se ei pysynyt lämpimänä vaan ryhtyi kuumaksi. Lämmintä vettä ei saanut mitenkään pysymään vaan se joko meni kuumaksi tai kylmäksi. Muutaman sekunnin erissä sain suihkuteltua itseäni. Milankin suihkuttaminen oli haaste sellaisella vedellä. Lopulta lämmin vesi tietysti loppui minulta vähän kesken ja suihkuttelin itseni loppuun kylmällä vedellä, mukana sisua ja muutama kirosana. Alku uudessa kämpässä oli ollut sen verran negatiivinen, että harkitsin jo hetken oikeaan hotelliin siirtymistä. Ongelma vain oli se, että täällä ei oikein ollut meidän ”tasoisia” hotelleja, vain tosi kalliita, joihin meillä ei olisi millään varaa majoittua viikoksi. No ehkä selviän viikon tässä, olinhan selvinnyt ensimmäisestä suihkustakin. Tuntuupahan oma koti sitten luksuslukaalilta kun sinne palaamme. Netti lakkasi illalla toimimasta. En jaksanut siitä enää hätkähtää. Olin varautunut, että täällä ei paljon nettiä käytetä. Toki yhteydenpitoa ja joitakin käytännön asioita olisi tärkeä hoitaa netissä. Mila meni kiltisti nukkumaan omaan sänkyynsä. Laitoimme tyynyjä ja minun matkalaukun sängyn viereen, ettei hän putoa kovalle kivilattialle.