Mietteitä matkailusta

Raha on meilläkin ollut lähes jokapäiväinen teema tämän talven kuusinkertaisten sähkölaskujen ja muiden hintojen nousun vuoksi. On jouduttu arjen talouden lisäksi pohtimaan vakavasti myös meidän kallista harrastusta. Matkailuharrastuksen talouspuoli mietityttää varmasti muitakin. Matkailua voi harrastaa hyvin laajalla budjettiskaalalla, mutta rahaa se aina vie enemmän kuin kotona oleminen (ellei sitten laita kotia vuokralle). Budjettia on mietittävä ennen matkaa, sen aikana ja usein myös sen jälkeen. Kun alamme pohtia mahdollista seuraavaa matkakohdetta, matkabudjetti on usein yksi ratkaiseva tekijä. Tässä postauksessa kerron yleisesti meidän perhematkojen budjetista, esimerkkeinä ovat Etelä-Afrikan matkamme vuodelta 2020 ja Hawaiin matkamme vuodelta 2022.

Lennot

Budjetin kartoitus alkaa yleensä lentolipuista. Kukapa omatoimimatkailija ei tykkäisi kierrellä netissä eri sivustoilla lentohintoja etsien. Vaikka hinnat saattavat masentaa, on se tärkeä osa matkan suunnittelua ja nimenomaan haaveilua. Koska meidän matkat suuntautuvat lähes poikkeuksetta kauas, peruslentohinta, josta lähdetään liikkeelle, on yhdeltä henkilöltä usein 1000 €/meno-paluu. Tähän hintaan +400 € tai -200 € riippuen kohteesta. Lisäksi jos kohteessa on lentoja, niin ne tuovat lisähintaa. Yleensä nuo välimatkat ovat pieniä eli lentohinnat 50-200 €.

Lasten (2-11-vuotiaat) reittilentohinnat ovat yleensä 75 % aikuisen hinnasta. Alle 2-vuotiaat lentävät 10 % hinnalla. Nelihenkinen perhe lentää kaukomaille noin 3500 eurolla. (Vaihteluväli on noin 2800-4200 €.) Jos lentämällä tavoitettavia kohteita on matkalla useampi, niin välilentojen hinnat tulevat tuohon päälle.

Etelä-Afrikka Lennot:

Helsinki-Cape Town 925 € (aikuinen), 762 € (lapsi)

Cape Town – Durban – Mpumalanga – Cape Town 500 € (aikuinen), 430 € (lapsi)

Yhteensä kaikki lennot koko perheeltä: 5234 €

Hawaii Lennot:

Helsinki-Honolulu 1084 € (aikuinen), 890 € (lapsi)

Honolulu-Maui 28 € (aikuinen/lapsi)

Maui-Big Island 28 € (aikuinen/lapsi)

Big Island-Kaua’i 50 € (aikuinen/lapsi)

Kaua’i-Honolulu 83 € (aikuinen/lapsi)

Yhteensä kaikki lennot koko perheeltä: 4704 €

Majoitus

Kun olemme saaneet lentohinnat sovitettua budjettiin, niin alamme tsekkailemaan majoituksia. Majoitumme lähes pelkästään huoneistohotelleissa tai vuokrakämpissä, joissa on keittiö. Vain harvoin yövymme hotellihuoneissa, joista löytyy keittiötarpeiksi vain minibaari. Oma keittiö ja ruuan valmistus -mahdollisuus vähentävät matkailun ruokakustannuksia mukavasti. Ennen kaikkea se helpottaa lasten ruokailusta huolehtimista. Lisäksi kaksio ja sitä suurempi asumus mahdollistaa meille omaa rauhaa ja oman tilan, kun lapset ovat menneet nukkumaan.

Bookingista, Airbnb:stä ja VRBO:sta katsellessa pyrimme pitämään yöhintana 100-200 €. Se tekee viikon majoituksesta 700-1400 € hintaisen. Usein etsimme hintoja myös viikkohinnoilla ja silloin noin 1000 €/viikko on aika passeli. Silloin tällöin tuosta noin 1000 euron viikkohinnasta voi poiketa ylöspäin. Antti on meidän perheen majoitusten etsintä -mestari. Minä aina luulen löytäväni hyviä vaihtoehtoja, mutta usein Antti vetää hinta-laatusuhteen vieläkin paremmaksi.

Jos kohteessa on RCI-majoituksia, käymme ne läpi ensiksi. Lomaosakevaihto on ylivoimaisesti edullisin tapa majoittua, jos sellainen on saatavilla. Viikon hinnaksi kaksiossa tai kolmiossa tulee pelkkä vaihtomaksu, yleensä 200 € ja lisäksi hotellista riippuen viikkokohtainen vero, noin 100 €. (Tuota veroa ei ole kaikissa RCI-hotelleissa.) Lomaosakkeiden omistus voi siis silloin tällöin olla hyödyllistä. RCI-majoitukset ovat kuitenkin aika harvinaista herkkua. Niistä pääsee nauttimaan lähinnä Yhdysvalloissa, Karibialla, Meksikossa ja Euroopassa. Joitakin RCI-kohteita on myös Uudessa-Seelannissa ja Afrikassa.

Ilman RCI-vaihtoja neljän viikon kaukomatkan majoitukset kustantavat meillä suunnilleen 2800-5000 €.

Etelä-Afrikka Majoitukset:

Cape Town Protea Marriot -huoneistohotelli 10 yötä 841 €

Durban Blue Waters -hotelli 9 yötä 1688 €

Skukuza Safari Lodge (Krugerissä) 3 yötä 834 €

Marloth Park (vuokratalo) 5 yötä 550 €

Yhteensä 4 viikon majoitukset perheeltä: 3913 €

Hawaii Majoitukset:

Honolulu (airbnb) 8 yötä 1300 €

Maui, Kahana RCI-viikko 300 €

Maui, Kihei (vrbo) 6 yötä 1000 €

Big Island, Waikoloa RCI-viikko 300 €

Kaua’i, Kapa’a RCI-viikko 200 €

Yhteensä 5 viikon majoitukset perheeltä: 3100 €

Auto

Kolmas isohko menoerä, jota on mietittävä jo ennen matkaa, on autovuokra. Matkakohteesta riippuu paljon kannattaako auto ottaa. Yleensä meillä on auto käytössä ainakin osan ajan matkaa. Autovuokrien päivähinnat vaihtelevat paljon maittain. Yhdysvalloissa on suhteellisen edullista kruisailla ”omalla” autolla, samoin Etelä-Afrikassa. Mutta esimerkiksi Tahitilla ja Karibian saarilla olemme ottaneet auton vain sellaisiksi päiviksi, kun sitä ehdottomasti tarvitsemme. Bensan hinnoista ei kuitenkaan yleensä tarvitse huolehtia. Ne eivät ole olleet missään Suomen hintoja korkeampia.

Mitä isompi auto, sen kalliimpi. Jos auto otetaan mukaan heti lentokentältä, sinne on mahduttava ihmisten lisäksi matkatavarat. Silloin joudumme ottamaan yleensä isomman auton kuin silloin kun vuokraamme vain yksittäiseksi päiväksi tai pariksi hotellista käsin.

Etelä-Afrikka Autovuokrat:

2 viikkoa 450 €

Hawaii Autovuokrat:

Maui 2 viikkoa 750 €

Big Island 1 viikko 500 €

Kaua’i 1 viikko 500 €

Retket, Aktiviteetit, Nähtävyydet

Aktiviteettien suunnittelu ja bongailu netistä jo reilusti ennen matkaa (, joskus pariakin vuotta ennen ;)) on motivoivaa ja haaveita kannattelevaa puuhaa. Jos niihin uppoava rahasumma on etukäteen tiedossa, varaudumme niihin säästämisissä hyvissä ajoin. Esimerkiksi 2 tankin sukellusretkeen voi hyvinkin mennä 200 €. Snorklausretkeen veneellä voi mennä 100 €/aikuinen. Afrikassa kansallispuistojen sisäänpääsymaksut ovat hyvin etukäteen tiedossa. Muita valmiita retkiä teemme hyvin vähän. Pyrimme kulkemaan autolla omassa aikataulussa mahdollisimman paljon. Sisäänpääsymaksut nähtävyyksiin ovat yleensä joitakin kymppejä emmekä budjetoi niitä etukäteen. Usein paikan päällä tulee innostus nähtävyyksiin, joista ei ole kotona löytänyt tietoa ollenkaan, joten tätä kategoriaa on hankala edes budjetoida valmiiksi ennen matkaa.

Etelä-Afrikka Retket/Nähtävyydet:

Pingviinikolonian katselu rannalla 52 € (koko perhe)

PheZulu, tunnin safari jeepillä Durbanin lähellä 50 € (koko perhe)

Flag Animal kotieläinpuisto Durbanissa sisäänpääsy 47 € (koko perhe)

Crocodile Creek -krokotiilipuiston sisäänpääsy 30 € (koko perhe)

Kruger National Park sisäänpääsy 3 vuorokautta 200 € (2 aikuista, 2 lasta)

Elephant interaction 140 € (2 aikuista, lapset ilmaisia)

Yhteensä: 519 €

Hawaii Retket/Nähtävyydet:

2 tankin sukellusretki Mauilla 220 €

Volcanoes National Park Big Islandilla 7 vuorokauden sisäänpääsy 60 € (per auto)

National Park Kaua’illa 1 vuorokauden sisäänpääsy 60 € (koko perheeltä)

Yhteensä: 340 €

Shoppailut

Ja sitten se haasteellisin kategoria, jossa onnistun kerta toisensa jälkeen ylittämään itseni. Tämä kategoria ei tuo ollenkaan haastetta Antille, mutta minulle kyllä. Jos minulla on suunnitelmissa ostaa jotain kalliimpaa, niin vertailen hintoja netissä etukäteen mahdollisuuksien mukaan, jotta pystyn tietämään suunnilleen, kuinka paljon rahaa menee paikan päällä tahtomaani asiaan. Esimerkiksi korujen tai luksuslaukkujen ostaminen vaativat budjetin tarkastelua ja säästämistä jo hyvissä ajoin ennen matkaa. (Niitä varten valvon öitä töissä ja teen joskus lisävuoroja.) Muut ostokset, kuten vaatteet ja souvenirit, ovat ryhmä, johon ennen matkaa budjetoin kohteesta riippuen 1000-3000 €. Mutta matka toisensa jälkeen huomaan, että yli on menty jälleen kerran (ei sentään joka kerta).

Mitä rakkaampi matkakohde, sitä kalliimmaksi shoppailut tulevat. Tyynenmeren saaret, Australia, Uusi-Seelanti ja Afrikka ovat tässä suhteessa kalleimpia. Niistä löytyy niin paljon taidetta, paikallisella tyylillä tehtyjä souvenireja tai mekkoja ym. joka on mielestäni ”meidän näköistä” ja saatava osaksi meidän kotia.

Etelä-Afrikka Shoppailut:

Souvenirit 400 €

Paikallinen taide/taulut 600 €

Kirjallisuus 30 €

Vaatteet 500 €

Tansaniittikorut €€€

Luksuslaukku €€€

Yhteensä: 1530 € (+ €€€)

Hawaii Shoppailut:

Souvenirit 570 €

Paikallinen taide/taulut 840 €

Kirjallisuus 30 €

Vaatteet 1600 €

Na Hoku -korut €€€

Yhteensä: 3040 € (+ €€€)

Syöminen

Jos shoppailut menevät minulta usein överiksi, niin ruuassa budjettimme pitää yleensä hyvin. Siinä auttavat majoitukseen kuuluva keittiö ja ”kotitekoiset” safkat, joita Antti mielellään valmistaa. Käymme ravintola-aterioilla yleensä kerran päivässä, mutta niitäkin päiviä on, jolloin syömme pelkästään ”kämpillä”. Ja tässä kohtaa ravintola-ateria on harvoin ”oikea” ravintola. Nälkä sammutetaan usein pikaruokaravintoloissa tai pizzalla. Aikuisen ravintola-annoksesta maksamme harvoin yli 25 euroa. Koko perheen päivän ruokabudjetti on enintään 80 €. Tähän kuuluvat myös nautiskelujuomat, joita otamme vain harvoin ravintoloissa. Yleensä alkoholijuomat nautitaan hotelliin kiikutettuna. Antti siemailee usein paikallista olutta ja minä viiniä.

Etelä-Afrikka päivän ruokabudjetti

noin 50 €

Hawaii päivän ruokabudjetti

noin 80 €

Kaiken kaikkiaan meidän matkailuharrastus on budjetin kanssa taiteilua niin matkalla kuin Suomessakin. Rahaa tarvitsee saada säästöön mahdollisimman paljon ennen matkaa, tinkimättä liikaa omasta Suomiarjesta.

Kesä vierähti Suomessa. Aika, jona meidän piti olla Etelä-Afrikassa tuli ja meni. Etelä-Afrikka uhkasi pysyä kiinni jopa tämän vuoden loppuun asti.  Kesä oli monessakin mielessä hyvin raskas meille. Mutta mahtui siihen monia kivoja kaverisettejä ja jopa rentoutumista Naantalissa. Matkan odottelu jatkui syksyllä ja tuntui välillä tuskastuttavalta. Koska me siirsimme lomamme tältä kesältä jouluun, odotukset edes jonkun kiinnostavan kaukokohteen avautumisesta olivat suuret. Samalla kun tutustuin vaihtoehtoisiin kohteisiin, mietin, milloin matkapäätöksiä on viimeistään tehtävä. Kuinka kauan odottaisin Etelä-Afrikan avautumista, kunnes päätämme valita b-suunnitelman? Vaihtoehtoisen suunnitelman miettiminen ei ollut pelkästään kurja juttu. Saahan siinä kuvitella itsensä muihin ”omalla listalla” oleviin tai olemattomiin kiinnostaviin paikkoihin. Fiilikset ovat aaltoilleet kovasti. Jos Afrikka ei kutsukaan ihan vielä, niin olen kuvitellut itseni Australian Tasmaniaan, joka on ollut kohdelistallani jo kauan, Fijin Yasawa-saarille ja Aasiaan, jossa en ole Antin kanssa matkaillut vielä lainkaan. Suunnitelmat ja unelmat lähtivät helposti käsistä. Kun tsekkasin netistä maiden avautumistilanteita, jouduin ikävä kyllä palaamaan maan pinnalle. Näistä lennokkaista b-suunnitelmista huolimatta Australia ja Fiji ovat vielä toistaiseksi kiinni kansainvälisille turisteille eivätkä ole ilmoittaneet avautumisaikeistaan.

 

Malediivit, joka ilmoitti avautuvansa heinäkuussa kaikille kansallisuuksille, sai minussa aikaan toivoa ja intoa suunnitella taas jotain uutta. Olen mielessäni jopa matkustanut ihan yksin Malediiveille. Tiedän, ettei se mitenkään voisi olla mahdollista, mutta ajatus kertoo siitä, kuinka epätoivoinen olin viime kesänä. Ajatus omasta rauhasta, omalla valkoisella rannalla, jossa turkoosi vesi hiipii varpaisiin, on ollut pako epätietoisuudesta, puuduttavasta ja työntäyteisestä Suomi-kesästä sekä liian usein hermoja raastavasta pikkulapsiarjesta.

 

Maailman avautumisen odottaminen on ollut minulle varsin yksinäistä. Antti menetti mielenkiinnon reissujen suunnitteluun, kun mikään ei näyttänyt läheskään varmalta. Kaikki kaverit tuntuvat ottavan matkustamattomuuden melko säyseästi. Lähipiirissäni tai töissä ei ole ketään, jota tämä tilanne raastaisi yhtä paljon kuin minua. Toisaalta voin olla onnellinen, kun korona ja sen tuomat rajoitukset eivät ole meidän perheen elämää tämän pahemmin sotkeneet. Vielä syyskuussa näytti melko varmalta, että jouluna päästään matkaan. Pahentuva koronatilanne Suomessa ja kiristyvät rajoitukset näyttävät kuitenkin tukahduttavan joulun matkailua. Somesta saa lukea, että talvelle ostettuja lentoja on nyt jo peruttu. Pieni epätoivo tulee joka kerta kun joutuu sellaista lukemaan. Entä jos meidänkin lennot perutaan taas? Vieläkään ei olla saatu edellisistä lennoista rahaa takaisin. Mielikuvitus ei riitä ajattelemaan kuinka paljon jo toisen matkan peruuntuminen harmittaisi. Toivo reissuun pääsemisestä saa kolhuja koko ajan, mutta se elää yhä. Suomen matkustusrajoitukset ovat Euroopan tiukimpia. Yleinen ilmapiiri on, että ”nyt ei ole sopiva aika matkustaa” ja ”matkaillaan sitten kun on rokote”. Tällaisessa ilmapiirissä on melko ahdistavaa elää. Ei kai niitä lentoja kannata lentää, jos ei ole matkustajia. Mutta minulla ja muutamalla muulla matkailua rakastavalla ei välttämättä ole hermoja odottaa, että tämä koronapsykoottinen kansa uskaltaa taas lähteä maailmalle.

 

Tansania poisti kaikki maahantulorajoitukset jo kesällä ja se oli ollut myös toivemaidemme listalla pitkään. Ajatukset suuntautuivat pikkuhiljaa siis sinne ja aloin kunnolla suunnitella reissuamme sinne. Etelä-Afrikka kuitenkin aukaisi rajojaan osalle maista jo 1.10. Kiellettyjen maiden listalle jäi pitkä rivi maita, mutta Suomi ei kuulunut niihin. Etelä-Afrikan avautuminen mullisti minun lähes valmiin suunnitelman Tansaniasta. Etelä-Afrikan hotelleissa meillä on vanhat varaukset olemassa ja rahaa kiinni, joten järkevintä olisi mennä nyt sinne, joka on meidän ykkösvaihtoehto ollut koko ajan. Antti ei ollut kovasti Tansanialle syttynyt, koska piti sitä liian alkeellisena meidän tämän hetkiseen matkustajakokoonpanoomme nähden. Antti riemastui heti, että Etelä-Afrikkaan päästään ja oli innolla ostamassa lentolippuja lähes välittömästi. Koko kesän odottamisen jälkeen olin saanut matkakamuni vihdoin takaisin, ihmisen, jonka kanssa jakaa se kaikki fiilistely ja unelmien toteuttaminen. Minua toki ahdistaa vähän kiellettyjen maiden lista. Mitä jos Suomi joutuukin siihen emmekä pääse matkalle sen takia? Mitä jos lennot perutaan Euroopan pahenevan koronatilanteen vuoksi?

 

 

Saimme vihdoinkin pankilta kirjeen, jonka mukaan KLM on palauttamassa kesän lennoista menetetyt rahat tilille ensi viikolla. Hakemuksesta rahojen palautukseen meni 4,5 kuukautta. Tänään uskaltauduimme ostamaan lentoliput jouluksi. Nyt sitten jännityksellä odottamaan, että pääsemmekö matkaan.

 

Olen jutellut Milalle Afrikan eläimistä jo pitkään. Kerran hän kysyi, että milloin lennetään katsomaan niitä Afrikassa eläviä kissoja. Minä siihen, että ”ostetaan kohta lentoliput”. Samana iltana olin töissä ja Mila kysyi iskältä, että ”onko nyt ilta”. Kun Antti vastasi siihen myöntävästi, niin Mila oli murheissaan sanonut ”Nyt me ei ehditä enää sinne Afrikkaan”. Mila oli luullut, että lähdemme samana päivänä.

 

Kunpa pääsisimme Afrikkaan vielä tänä vuonna.

Viime matkasta on jo melkein vuosi. Tässä kohtaa kevättä alkaa olla jo todella kova matkakuume jos talvella ei olla päästy mihinkään. Niin on nytkin. Koronapandemian vuoksi maaliskuussa alkaneiden matkustusrajoitusten myötä, huolestuin meidän matkan puolesta, jonka olisi tarkoitus alkaa 19.6. ja joka on lähes kokonaan maksettu. Parin ensimmäisen rajoitusviikon ajan se oli melkein päällimmäisenä mielessä ja epävarmuus ärsytti. Halusin koko ajan tietoa todennäköisyyksistä sen toteutumisen suhteen, mutta vähitellen huonolta alkoi näyttää. Pikku hiljaa totuin epävarmuuteen, siihen etten ollut varma toteutuuko se suunnitellusti vai myöhemmin. Samaan aikaan aloitin uusissa töissä ja ajatukseni ehkä senkin vuoksi menivät vähän muualle.

14.4. se sitten tuli, maili KLM:ltä, että olivat peruneet lentomme 19.6. Amsterdamin kautta Cape Towniin. Vaikka olin sitä osannut odottaa, niin surkea olohan siitä tuli. Vaihtoehtomme on joko siirtää lentoa, kun vaan tietäisi mihin sitä voisi siirtää, tai ottaa rahat takaisin voucherin muodossa, joka on voimassa vuoden. Nyt alkaa sitten selvittelyt Etelä-Afrikan sisäisistä pikkulennoista ja hotelleista, jotka olemme jo maksaneet. Matka, joka oli viime viikot kellunut jonkinlaisessa epävarmuudessa, oli nyt leijaillut kauemmas. Vaikka odotin matkaa edelleen kovasti, niin epävarmuus ajankohdasta söi sitä hyvää fiilistä, jota matkaa odottaessa ja suunnitellessa yleensä saa. Juuri nyt koin, että sen hyvän fiiliksen saaminen olisi ollut erittäin tärkeätä. Olen aika stressaantunut ja rasittunut uusissa töissä, palkinnon odotus auttaisi jaksamaan. En voi lomailla (, koska minulla ei palkallista lomaa) ennen kuin matkamme toteutuu, oli se sitten loppukesällä, syksyllä tai jouluna. Epävarmuus siten myös loman ajankohdasta turhauttaa.

 

Epävarmuus kaiken suhteen ahdistaa eniten. Mitä nyt pitäisi tehdä ja mihin ottaa ensimmäiseksi yhteyttä? Miten lähdemme selvittämään kaikkia lentoja, myös Etelä-Afrikan sisäisiä, ja jo varattuja majoituksia? Kun vaan tietäisimme, mihin ajankohtaan voisimme matkamme siirtää. Pääsemmekö matkustamaan ennen marraskuuta? Todella toivon, ihan senkin takia, että Aava täyttää silloin 2 vuotta, jonka jälkeen hänen lentolippunsa ovat noin 1000 € kalliimmat. Miten saan tsempattua itseäni, että jaksan pyörittää arkea ja käydä töissä, vaikka varmuutta lomasta ja siitä kauan odotetusta palkinnosta ei ole? Ja mikä on tilanne Etelä-Afrikassa kun sinne pääsemme? Kaikki ravintolat, safaripaikat, monet hotellit ym. ovat siellä nyt suljettu.

Se, että matkat ovat iso osa minun identiteettiä, on minulle sekä lahja että kirous. Saan matkan odotuksesta valtavasti voimavaroja arjen jaksamiseen. Eletyt matkat ja kokemukset tuovat toki onnea vielä vuosien päästä, sillä ne rakentuvat osaksi minua. Ne ovat henkistä pääomaa, jota ei minulta koskaan oteta pois. Mutta se, että ns. normaalin elämän jaksaminen perustuu suurelta osin tulevaan matkaan, joka on kerran vuodessa tuleva palkinto kaikesta, on mekanismina aika haavoittuvainen. Kun sitä palkintoa yritetään ottaa minulta pois, tuntuu, että joku loukkaa minua henkilökohtaisesti tai yrittää ottaa minusta jotain pois. Muutaman päivän olin hyvin vihainen tilanteelle. Yritin ja halusin voida hyvin, mutta tahdonvoima ei riittänyt. Kun sain pahimman viha kitkettyä pois, jäljelle jäi aaltoileva innottomuus, mikään kivakaan juttu ei tuntunut hyvältä. En löytänyt iloa mistään, en innostunut mistään. Se turhauttaa, koska tykkään yleensä tehdä ja puuhailla.

 

Rakas asia on päällimmäisenä mielessä ihan koko ajan. Toisaalta voin olla kiitollinen, että se nyt vaan on tämä yksi matka, jonka korona on meidän elämässä (ainakin tähän mennessä) pahiten mullistanut. Kyse on vain ns. normaalista matkasta, joka on ihan äärimmäisen odotettu. Tilanne olisi ihan erilainen, jos tälle kesälle olisi ollut vaikka häämatka varattuna. Toki arki on meilläkin muuttunut. En käy tanssitreeneissä Helsingissä vaan treenaamme etänä skypen kautta, mikä toimii ainakin silloin kun yhteydet pelaavat ja lapset antavat äidin treenata. Emme juurikaan tapaa omia vanhempiani, koska he ovat yli 70-vuotiaita, eivätkä he myöskään voi hoitaa meidän lapsia. Kavereita ei olla tavattu moneen viikkoon. Antti tekee etätöitä kotona. Elämä pyörii pelkästään kotona ja töissä, välillä lasten kanssa leikkipuistossa. Ja ihan pikkasen alkaa käydä tylsäksi… Mutta olen kiitollinen, että saan olla töissä. Tämä kotoilu saattaa poikia lisää tehokkaina rahareikinä toimivia unelmia.

 

 

 

Nyt kun mikään ei ole varmaa ja some on täynnä erilaisia arvioita matkailun palautumisesta, välillä tuntuu, että haaveilulta ja suunnittelulta on mennyt pohja ja kurjimmat arviot suututtavat. Ajatus siitä, ettemme pääsisi edes tänä vuonna matkustamaan, tuntuu ainakin nyt liian pahalta. Enkä halua sitä skenaariota etukäteen ajatella (ihan omaa hyvinvointiani ajatellen). Suunnitelmat myös siitä, että ensin avattaisi Euroopan lennot ja vasta myöhemmin kaukolennot saavat karvani pystyyn. Meille Eurooppa on vain tie (ja yleensä pakollinen stoppi) kohti muita mantereita ja unelmia. Ehkä tässä kohtaa voisikin olla järkevää karistaa tuo ”Eurooppa-vastaisuus” ja pitää Euroopan matkailua myös vaihtoehtona, mutta kun ei. Se ei ainakaan vielä minulta kerta kaikkiaan onnistu. Sen osalta minun pitää ehkä vielä kehittyä ja ”aikuistua”.

 

 

Nyt kun matkustamisen epävarmuus imee elämäniloa ja aiheuttaa epätoivoisia masennuskohtauksia, kannattaa hyvinä hetkinä muistella kaikkea ihanaa, jota olemme maailmalla päässeet kokemaan. Niistä muistuttavat myös 19 kuvakirjaa hyllyssä, todistusaineistona unelmien toteutumisesta.

 

Matkoista unelmointia ei voi lopettaa. Se on minulle ja monelle muulle matkailua rakastavalle elinehto.

Ja heti kun maailma antaa luvan, niin me ja unelmat kohtaamme jälleen.

Mitä tapahtuu matkaunelmille, kun perheeseen siunaantuu uusia pieniä matkustajia? Kaikki maat, kohteet ja aktiviteetit, joista on unelmoinut eivät ehkä enää tunnukaan mahdollisilta. Perheen kanssa ei uskalla lähteä turvattomalta tuntuviin maihin. Monet retket ja aktiviteetit ovat vain aikuisille. Se mitä unelmille tapahtuu, riippuu unelmien laadusta. Minä olin pitkään sitä mieltä, että ei anneta lasten muuttaa meidän suunnitelmia ja unelmia, ei edes lykätä. Hiukan naiiviahan se oli. Yksi lapsi ei muuttanut vielä paljonkaan. Meidän kohdalla kaksi lasta oli se, mikä tuntui tekevän suuremman muutoksen.

 

Aluksi tuntui, että kyllähän tämä sujuu loistavasti. Esikoisemme oli puolivuotiaana Uudessa-Seelannissa. Sukellus/snorklausretkellä vuorottelimme, iskä meni ensimmäisessä paikassa veteen, äiti toisessa. Hylkeiden kanssa snorklasimme vuorotellen, onneksi retkiä järjestettiin kaksi peräkkäin samana päivänä. Kaksivuotias Mila pääsi Mo’orealla myös veteen, kun snorklasimme, meidän jalat ylettyivät pohjaan. Vaikka on paljon reissuaktiviteetteja, joihin ei voi osallistua edes yhden pienen lapsen kanssa (kun vuorottelu ei ole mahdollista), niin yksi lapsi ei meidän kohdalla rajoittanut matkustamista ja sen hetkisten matkaunelmien toteuttamista oikeastaan ollenkaan.

 

 

 

 

 

 

 

Kaksi pientä lasta tuntuu rajoittavan matkustamista kokonaisvaltaisemmin, niin ainakin koimme viime kesänä, jolloin teimme ensimmäisen matkamme kahden lapsen kanssa. Aktiviteettien lisäksi kaksi pientä tuntuvat rajoittavan myös omaa jaksamista aika paljon. Lapsen hoidossa ei voi enää vuorotella niin hyvin, molemmilla on keskimäärin yksi muksu huollettavana koko ajan. Jos kahden pienen lapsen kanssa ollaan kotona väsyneempiä kuin yhden, niin sama jatkuu varmasti myös reissussa. Kahden pienen kanssa lähteminen ihan mihin vain on kaksin verroin vaivalloisempaa kuin yhden. Ihan pienten kohdalla ei voi sanoa, että kaksi menee siinä kuin yksi. Mukana on tuplasti söpöyttä ja rakkautta, mutta myös tuplasti ellei jopa enemmänkin huolehdittavaa, huutoa, kiukkua (no riippuu toki lapsen temperamentista ja iästä) ja vanhempien väsymystä.

 

Olemme olleet vasta yhdellä matkalla kahden lapsen kanssa, joten emme tiedä todellakaan kaikkea mitä tuohon yhtälöön kuuluu. Mutta ei voi olla sattumaa, että juuri silloin jännitimme matkaa enemmän kuin ennen, emme fiilistelleet matkaa etukäteen normaaliin tapaan, olimme väsyneempiä matkalla ja koimme jonkinmoista innottomuutta paikan päällä. Ihan kaikki tuntui rankemmalta kuin ennen. Jopa minä olen nyt  sitä mieltä, että valitsemme ensi kesälle kahdesta unelmasta/toivekohteesta helpomman, halvemman ja yksinkertaisemman. On sellainen olo, että perhematkailua pitää vähän ”harjoitella” ja ennen kaikkea pitää olla armollisempi itselle eikä pettyä itseen, kun ei jaksakaan sykkiä joka päivä johonkin uuteen paikkaan, nähtävyyteen tai elämykseen.

 

Millaiseen matkaan sitten kannattaa pienten lasten kanssa tuhlata rahansa? Olenko ihan pöljä, kun suunnittelen joka vuodelle kaukomatkoja lasten kanssa? Menevätkö rahat osittain hukkaan, jos viemme pikku pirpanamme vaikka Australiaan, josta he eivät tule muistamaan mitään? Vai menevätkö rahat hukkaan siksi, ettemme saa tehtyä kohteessa kaikkea kivaa, mitä haluan ja iso osa matka-ajasta menee lastenhoitoon? Kannattaisiko kalliimpia matkoja lykätä tulevaisuuteen ehkä siihen hetkeen, kun lapset ovat isompia tai siihen kun he ovat jo muuttaneet omilleen? Näihin kysymyksiin löytyisi varmasti monenlaisia mielipiteitä ja vastauksia. Ehkä en ole aina niin järkevä, kun suunnittelen matkoja ja yritän seurata unelmia, mutta tarviiko olla? Toivon, että me löydämme jonkinlaisen kultaisen keskitien tulevia reissuja suunnitellessa. Sellaisen, jossa on sopivasti järkeä ja sopivasti sitä rakkautta ja intoa, joka saa meidät valitsemiimme kohteisiin lähtemään.

 

Lapset ja matkaunelmat eivät toki aina ole ristiriidassa. Maailmalla on paljon hienoja paikkoja ja tarjolla hienoja elämyksiä, joista voi nauttia myös lasten kanssa. Viimeisimpänä isona toteutuneena unelmana meillä oli Rapa Nui (Pääsiäissaari), joka sopi oikein hyvin lapsiperheelle. Se kuinka paljon lapset rajoittavat matkaunelmia, riippuu hyvin paljon siitä, minkälaisia reissuja haluaa tehdä ja mihin. En koe, että lapset pahasti rajoittavat normaalia turistimatkailua, turvallisissa kohteissa ja perusaktiviteeteissa.

 

Perhematkan onnistumisen kannalta etukäteen suunnittelu on vieläkin tärkeämpää kuin pelkästään aikuisten kesken tehtävän matkan. Unelmalistalta ei noin vain valita seuraavaa. Jos kohde on uusi, kannattaa ottaa erityisen hyvin selvää, mitä siellä haluaa tehdä (puhumattakaan esim. turvallisuusasioista). Jos siellä on aktiviteetteja, joita ehdottomasti haluaa tehdä (eli niitä isompia ja pienempiä unelmia), on oltava varma, että ne onnistuvat joko lasten kanssa tai vuorottelemalla. Välillä ahkerakaan tutustuminen kohteen aktiviteettitarjontaan ei riitä. Usein mahdollista lasten kanssa osallistumista täytyy erikseen kysyä aktiviteetin tai retken järjestäjältä, esim. laiva/veneretkien yhteydessä. Paikan päällä saa usein tietoa kivoista jutuista, joista ei ole netissä mitään tietoa. Sitten ei auta kuin toivoa, että lapset eivät muodostu esteeksi tai että aktiviteetin toteutumattomuus lasten vuoksi ei jää liikaa harmittamaan. Jos matkaan pystyy ottamaan mukaan kolmannen aikuisen, esimerkiksi mummin, niin valinnan varaa voi tulla enemmän. Se, että se kolmas aikuinen voi välillä hoitaa lapset, mahdollistaa aika hyvin sellaisia aktiviteettejä, joihin ei voi lasten kanssa mennä. Tällaisia olivat viime kesänä hanging bridges- ja zipline-retki Costa Ricassa ja sukellus/snorklausretki Mexicossa.

Ja sitten ovat ne unelmat, joihin pienet lapset eivät kerta kaikkiaan saa osallistua. Niitä ovat monet vähänkin extreme-retket ja retket, joissa on vaikeakulkuista maastoa tai ollaan lähellä luonnonvaraisia eläimiä, kuten gorillavaellus Ugandassa. Onhan siihen mahdollista osallistua vuorotellen, äiti toisena, iskä toisena päivänä. Vähän tylsäähän se olisi. Se olisi juuri sellainen kokemus, jonka haluaisi jakaa oman matkakumppanin kanssa.

 

Olen monta vuotta haaveillut myös vapaaehtoistyöstä eläinten parissa. Olemme päässeet pikkiriikkisen sitä unelmaa toteuttamaan kilpparibiitseillä Meksikossa ja Hawaiilla. Silloin meillä ei ollut vielä lapsia. Aina silloin tällöin tutkin netistä seuraavan matkakohteemme vapaaehtoistyötarjontaa, jos sellainen vaikka onnistuisi osana matkaa. Ihan perheillekin suunnatut lyhyet vapaaehtoistyöpätkät ovat yleensä mahdottomia alle 10-vuotiaiden lasten kanssa. Huomaan miettiväni ja harmittelevani, että pääsenkö oikeasti tekemään sitä vasta kun olen lähes 50-vuotias? Pienet lapset tuntuvat rajoittavan ihan liikaa. Vapaaehtoistöissä minimiaika on yleensä yksi tai kaksi viikkoa, joten vuorottelukaan (töiden tekeminen vuoropäivinä) ei ole mahdollista peruspitkällä noin kuukauden lomalla, jossa haluamme tehdä ja nähdä toki muutakin.

 

Yleensä haluan elää ja kokea maailmaa tässä ja nyt. Joitakin unelmia on kuitenkin ehkä hyvä vähän lykätä ja pyrkiä toteuttamaan sopivammassa kohdassa elämää, jos mahdollista. Jos unelmia alkaa toteuttaa väkisin hirveän säätämisen tuloksena, niistä voi mennä nautinto kokonaan. Oma vastaukseni kysymykseen mitä matkaunelmille tapahtuu, kun kahdesta aikuisesta tulee perhe, on että varmasti joidenkin unelmien toteuttamista täytyy lykätä ja jotkut unelmat ehkä muuttuvat. Mutta unelmista ei tarvitse luopua kokonaan.

 

Loppujen lopuksi kyse on erilaisten unelmien yhteensovittamisesta. Lapsetkin ovat oma unelmamme, jonka toteutumisesta saamme olla kiitollisia. Ehkä se suurin unelma onkin parasta aikaa toteutumassa, kun saa matkustaa ja kokea maailmaa oman perheen kanssa.

Sain Project Forever -matkablogin Sofialta haasteen 10 matkaunelman listaamiseen. Alun perin tämän mielenkiintoisen blogihaasteen laittoi liikkeelle Kohteena maailma -blogin Rami. Erilaisten listojen tekeminen on kivaa ja tässä haasteessa olikin erityisen hauskaa miettiä omia matkaunelmia vähän eri näkökulmasta kuin ennen. Continue Reading

Lentokone on ollut jo jonkin aikaa laskeutumassa. Pitkän odotuksen jälkeen näemme O’ahun maamerkit. Olemme taas kotona. Se on odottanut meitä viime kerran jälkeen kaikki nämä vuodet kun olemme olleet poissa, toisessa kotonamme Suomessa ja muualla maailmalla. Lentäminen on yleisin tapa vaihtaa saarta Hawaiilla. Tunnissa pääsee kätevästi seuraavaan paratiisiin. Kaua’ille päästyämme, ajamme vuokra-autolla ilman karttaa suoraan hotelliimme, oli se sitten Poipussa, Lihuessa, Kapa’assa tai Hanaleissa. Sen saaren tunnemme kuin omat taskumme.

Loppusyksyn ilta Helsingissä on pimeä ja sateinen, mutta mieleni on aurinkoinen, ainakin hetken sillä olen juuri tullut tanssitreeneistä, olen tavannut ihanat tanssiystäväni, treenannut tekniikkaa ja uutta koreografiaa tuleville keikoille ja saanut kunnolla hien pintaan.

”Te mārama i te poiri” (minun valoni pimeydessä).

Onnibussi vie minut takaisin Tampereelle ja kotiin pääsen juuri ennen puolta yötä. Tämä kaikki tuntuu saavan lopullisen tarkoituksen kun pääsen toiseen kotiini maailman toiselle puolelle. Näin ensimmäisen kerran polynesialaisia tansseja Tahitilla vuonna 2000 ja Hawaiilla vuonna 2005, tosin silloin en tiennyt mikä ero on hulalla ja tahitilaisella tanssilla, jota Hawaiin luau-esityksissä myös nähdään. Mutta silloin sain siemenen, joka lähti itämään syksyllä 2007. Waikikilla hula conferenssiryhmän kanssa, Honolulun ja Papeeten tanssistudioissa, Kaua’in biitsillä tai Bora Boralla omalla biitsillä, tanssi tuntuu siellä erilaiselta ja aidommalta. Ensimmäisillä kerroilla meinaan pakahtua innosta ja onnesta.

Aurinkoinen iltapäivä lämmittää kun otamme tarkkoja askelia Big Islandin laavakentällä. Laava on kuivunut mielenkiintoisiin aaltomaisiin muotoihin ja lohkeillut kapeiksi teräviksi kuiluiksi. Siellä täällä pienet vihreät kasvit yrittävät sinnikkäästi elää, jokunen pieni lehua-kukan pensaskin on onnistunut kasvamaan. Mitä pitemmälle kävelemme, sitä harvemmaksi kasvillisuus käy. Kilauean rinteellä näkyy savua, siellä virtaa laava. Kun olemme kävelleet puolitoista tuntia, se virtaa myös meidän jalkojen juuressa. Siihen loppuu meidän taivallus. On aika istua vanhemmalle kovalle laavalle chillaamaan ja syömään eväitä. Illan pimetessä punaisena hohtava laava näyttää loistavan. Täydessä pimeydessä näemme vain laavan ja tähdet taivaalla. Rätisevän laavan vierellä on aika juhlia Pelen, Kilaueassa asuvan tulen jumalattaren upeaa näytöstä. Voisimme tanssia, olemme oppineet kaksikin hula kahiko –tanssia, jotka kertovat Pelestä. Sen sijaan maasto on tanssille epäsuotuisa ja nautimme Pelen voimasta hiljaisuudessa ja pimeydessä tanssimme sanat mielessä soiden.

”E Pele e Pele Ka ’uka ’uli ana, E Pele e Pele Hua ’ina hua ’ina” (Pele liikkuu voimakkaasti eteenpäin.)

Ja niin todella liikkuu, laava on tullut meitä kohti monta metriä sen jälkeen kun pari tuntia sitten saavuimme paikalle. Vähitellen olemme huomaamatta perääntyneet Pelen tieltä. Kävelymatka takaisin tehdään taskulamppujen valossa. Olemme pienoiskoossa nähneet kuinka nämä saaret ovat syntyneet merestä ja kehittyneet niin kauniiksi ja vehreiksi. Sitä todistavat aktiivinen Kilauea saarella, joka kasvaa edelleen.

Kapuamme Konan Kahalu’u beachiltä snorklaamaan. Minuun Hawaiin honut eli merikilpparit (tarkemmin green turtles) tekivät vaikutuksen jo ensimmäisellä kerrallani saarilla, mutta tänään on päivä, jolloin snorklaan Antin kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä. Meidän ensimmäinen yhteinen matkamme alkoi toissapäivänä kun Antti lensi luokseni Big Islandille, jossa minä olin jo valmiina tanssikavereideni kanssa. Tsekkailemme ”aivokoralleja” kun vastaan ui honu ja leijailee metrin päässä meistä ohitsemme. Tämä ihana yllätyshonu on meidän ensimmäinen yhteinen honukokemuksemme. Samana iltana ajamme Mauna Kea –biitsille, josta sain vinkkiä Hawaiilla asuvalta tuttavalta. Täydellinen iso uimaranta odotti autiona meitä, uimaan leppoisissa aalloissa ja katsomaan pian laskevaa aurinkoa. Pariskuntamatkailu oli meillä vasta harjoitusvaiheessa, mutta siellä omalla biitsillä aloimme ymmärtää, että näistä saarista oli tulossa meidän yhteinen intohimo, rakkaus ja toinen koti.

 

Tähdenlennot lentelevät taivaalla. Aaltojen ääni on ainoa, mitä kuulemme pimeällä Kawililipoa -rannalla keskellä yötä. Meidän lisäksi paikalla on muutama muukin samalla asialla. Ensimmäisestä yhteisestä Hawaiin matkastamme on vasta kolme vuotta, mutta osittain toivo tästä hetkestä toi meidät tänne häämatkallamme. Vahtimallamme hiekka-alueella näkyy vastakuoriutunut honuvauva. Se on juuri kiivennyt pesästään hiekan pinnalle ja on aloittamassa pitkää matkaansa mereen. Osa sen sisaruksista on kuoriutunut jo, osa kuoriutuu samana yönä ja osa vasta seuraavina öinä ja päivinä. Pesää vahditaan viikon ajan erilaisissa porukoissa yötä päivää, vaikka suurin osa kilppareista kuoriutuu yöaikaan. Jokaisen matkaa mereen seurataan tarkasti punaisilla valoilla, jotta pikkuiset eivät häiriinny. He suunnistavat kohti ainoaa häilyväistä valon lähdettä, meren aaltoja. Mereen on matkaa muutamia metrejä paikoin upottavassa hiekassa. Pikkutallustelijalta menee siihen helposti yli tunti. Jokainen pikkukilppari joutuu yrittämään monta kertaa mereen kun aallot heittävät ne helposti vain takaisin rannalle, mutta ennen pitkää jokainen pääsee sinne.

 

 

Ehkä minun on vaikea selittää miksi juuri nämä saaret tuntuvat kodilta. Toki alan tuntea ne hyvin kun olen siellä monta viikkoa viettänyt, mutta on siinä muutakin. Olen matkustellut paljon, mutta missään en tunne olevani niin kotonani kuin Hawaiilla ja sinne halusin palata jo ensimmäisen vierailuni jälkeen, joka oli  ”vain” viikon mittainen. Ensimmäinen vierailuni Ranskan Polynesiaan oli vuonna 2000, jolloin olin 15-vuotias. Häämatkalla odotankin siis innolla kun pääsen sinne vihdoin uudestaan. Vuodesta 2007 lähtien olen oppinut kymmeniä ’ote’a -eli rumputansseja ja kertomuksellisempia aparima-tansseja. Paikalliset jutut, kuten tahitin kieli, musiikki ja symboliikka/taide tuovat meille heti tutun ja kodikkaan olon, vaikka olemme vasta tulleet tutustumaan näihin saariin. Ne ovat niitä asioita, jotka ovat olleet lähes jokapäiväisessä elämässämme mukana jo usean vuoden ajan.

 

Heräämme aurinkoiseen aamuun Bora Boralla. Nautimme jo kolmatta päivää maailman kuulusta honeymoon-maisemasta Bora Boran Otemanu-vuoresta, jonka huippu on yleensä pilven peitossa. Asumme pienessä hotellissa ja bungalomme on ihan oman biitsimme rannalla. Hotellissa on myös toinenkin seurue, mutta näemme heitä vain silloin tällöin päivällisellä. Siksi tuntuukin, että paikka on meidän oma ja myös laguunin päällä olevan pitkän laiturin iso sänky, joka on tyhjä aina silloin kun me emme ole siinä. Ajatellaan, että Bora Boralla on kallista ja se on totta jos haluaa majoittua laguunin päällisiin bungaloihin tai viiden tähden hotelliin. Mutta yksi niistä asioista, jotka Boralla on hienointa, ei ole yhtään kallista. Koko päivän snorklausretki laguunissa on samaa hintatasoa kuin muuallakin maailmalla, jopa hieman halvempaa. Parin päivän ajan meillä on ollut sellainen olo, että olemme ainoita motullamme (pääsaarta ympäröi ryhmä pienempiä saaria). Retkelle haetaan kuitenkin meidän lisäksi muutama muukin pariskunta motulta ja pääsaarelta. Vaikka Bora Bora elää turismilla, täällä ei ole sellainen olo, että turistilta haluttaisi viedä vain rahat. Retken järjestäjät ovat rentoja eivätkä he kehu saartaan tai sitä mitä kohta näemme veden alla. Saamme kokea Boran omilla aisteillamme ilman tyrkytettyä hypetystä. Laguunissa leijailee sulavasti lepattelevia rauskuja. Niiden joukossa ui pienehköjä riuttahaita pienissä porukoissa. Hiekkapohjasta nousevat korallit sädehtivät parhaimmillaan syvän sinisissä ja vaaleanpunaisissa väreissä. Saamme tutustua rauhassa paratiisin vedenalaiseen elämään ja muodostaa siitä omanlaisemme muiston.

 

 

Kun meidät tuodaan iltapäivällä omalle laiturillemme, kierähdän tyytyväisenä sängylle, joka odotti meitä retkeltä. Me emme ehkä ole voineet laittaa kaikkia rahojamme muutamaan hotelliyöhön over water bungalossa, mutta meillä myös on oma sänky laguunin päällä.

Suomessa joudumme yleensä tanssiessa käyttämään keinotekoisia kukkia, mutta täällä voin ottaa lavuaarin viereen asetetun plumerian ja laittaa sen korvan taakse.

”Te Pua Noa Noa” (hyväntuoksuinen kukka)”Fa ’ahei noanoa no te purotu tui hanihani manava ia hura mai!”(Hyväntuoksuiset kukat ovat kauniin naisen kruunu, toivottavat hänet tervetulleeksi tanssimaan.)

Kukat ovat lauluissa usein vertauskuvia kauniisiin naisiin. Laguunin vesi liplattaa hiljaa jalkoihini ja tanssin keinunnassa kastelee pareoni helmoja. Olen hetken itse kukkanen, jota aallot heiluttavat hiekkaisella rannalla.

 

Polynesian saarilla lomaillessa on helppo olla tyytyväinen. Kuka tahansa ihastuu täällä kirkkaaseen turkoosiin laguuniin ja leppoisaan ja hymyilevään elämän menoon, jota ainakin turisteille näytetään. Meidän yksi lempihetkistämme Polynesiassa on vietetty Huahinessa, motu picnicillä. Rantauduimme pienellä turistiporukalla yhteen Huahinen viereiseen pikkumotuun (saareen), istuimme ruokapöytään jalat laguunissa ja nautimme paikallista juuri valmistettua ateriaa. Ulkomaisia oluita mielellään maistelevalle Antille se oli myös hieno hetki, sillä tuolloin hän maistoi ensimmäistä kertaa Tahitin omaa Hinano-olutta. Meille soitettiin kitaralla laulua, johon olin joskus oppinut tanssin.

 

Tahitilla olen pienessä jännityksessä kun lähdemme ensimmäiselle tanssitunnille. Jännitys loppuu heti kun pääsemme perille ja olen päässyt esittäytymään tanssin opettajalleni. Tulee kotoisa olo kun alamme tanssia vaikka kaikki muut tunnilla ovat minulle vieraita ja lämmin sateen kostuttama ilmasto on aivan eri luokkaa kuin Suomessa kuumanakin kesäpäivänä. Nämä ihmiset maailman toisella puolella tanssivat ihan samalla tavalla kuin me Suomessa. Toki joitakin eroja on, mutta tekniikka on ihan sama. (No se johtuu siitä, että oma tanssin opettajani Suomessa on ollut saman tahitilaisen tanssin opettajan tunneilla, kuin minä nyt.)

Illalla kävelemme omalla rannallamme. Tahitilla on lähes pelkästään mustia hiekkarantoja, mikä kertoo saarien vulkaanisesta alkuperästä ja siitä, että se on paljon muita saaria nuorempi. Musta hiekka on ihanan pehmeätä kävellä ja se tarttuu helposti ihoon kun siihen istahtaa. Tämä häämatkamme viimeinen kohde jää myöskin omalla rakkaalla tavalla meille tärkeäksi muistoksi.

 

Ymmärrän miksi monet rakastuvat näihin saariin. Silmä ja sielu lepää turkoosin laguunin ympäröimässä vehreydessä. Jokainen käymämme saari on uniikki ja jokaiseen muodostaa ihan omanlaisensa suhteen riippuen paljon siitä, mitä teemme ja koemme saarilla. Tanssin kautta saaria ja niiden kulttuuria on oppinut tuntemaan syvällisemmin. Yksittäisellä matkalla on aina alku- ja loppupisteensä. Mutta kun opettelen tanssia, se on oppimista loputtomiin. Ikinä en voi olla tarpeeksi hyvä. Tanssin kautta saan viettää loputonta matkaani Polynesiassa, olin sitten saarilla tai Suomessa. Kun nousemme kotimatkalle Papeeten kentältä kohti Los Angelesia, Pariisia ja lopulta Helsinkiä, meitä lohduttaa ajatus siitä että palaamme vielä uudestaan. Suomen kotiin on ihana mennä, mutta emme voisi jättää toista kotiamme, jollemme tietäisi, että pääsemme sinne uudestaan.