Maailman ympäri – Auckland, French Polynesia & Chile 2018

Auckland ei ollut missään vaiheessa meidän suunnitelmissa tälle vuodelle, mutta siitä tuli meidän viiden päivän pysähdyspaikkamme matkalla Tahitille ja Pääsiäissaarelle. Pitkän matkan jälkeen levähdys olikin paikallaan ja oli ihan kiva, että reitillemme osui yksi isokin kaupunki. Koska puoli toista vuotta sitten olimme kierrelleet Uutta-Seelantia aika hyvin (ei tosin käyty silloin Aucklandissa), päätimme nyt vain pysyä Aucklandissa ja nauttia siitä, että asuimme hotellissa ihan keskustan sydämessä. Queen street, jossa asuimme, on Aucklandin pääshoppailukatu. Tarjontaa löytyy edullisista vaatekaupoista Dioriin. Minä tsekkasin tavoistani poiketen muutaman merkkilaukkukaupankin. Satama on vain parin korttelin päässä keskustasta. Sieltä löytyi muutama kunnollinen ravintola. Queen streetin sivukaduilta löytyi vain Food court ja pieniä ravintoloita, joihin ei rattailla ollut asiaa.

Aucklandissa kävellessä huomaa nopeasti, että mäkisellä alueella ollaan. Ihan Queen streetin tuntumassa pääsee pienen kiipeämisen jälkeen Albert Parkiin, jossa keskustan hälinästä voi rauhoittua suihkulähteen, valtavien puiden, palmujen ja kukkaistutusten luo. Milakin innostui suihkulähteen kirkkaasta vedestä.

Aivan keskustan vieressä olevan Yliopistokampuksen takana on Auckland Domain, jonne käveli melko kätevästi 10 minuutissa. Auckland Domain on puistoinen kukkula, josta on hieno maisema keskustaan ja merelle. Puiden reunustama kävelytie ylös kävi ihan pienestä reenistä. Ylhäältä löytyi sympaattinen Talvipuutarha. Sen matalaa allasta ja pieniä suihkulähteitä reunustivat valkoiset naispatsaat. Antti bongasi myös erään korkean tolpan päässä leikkivän kissapatsaan. Puutarhan trooppinen osasto toi mukavan lämmittelyhetken viileään päivään. Isot orkideat, pitkät punaiset ja karvaiset kukat sekä pussimaiset lihansyöjäkasvit muiden trooppisten kukkien joukossa olivat tämän osaston antia. Mila sai itsekin tutustua jännittäviin kasveihin, mutta kiinnostui jossain vaiheessa enemmän maassa olevista kivistä. Puutarhan toisessa osastossa oli viileämmän ilmaston kasveja. Kaktuksia oli palloista pitkulaisiin matoihin, tuttuja orvokkeja, narsisseja, punaisia hyasintteja ym. tutumman näköisiä kukkia. Kävimme myös saniaismetsässä kävelemässä.

Suklainen myslipatukka teki kitisevän Milan onneksi tyytyväiseksi. Taisi neidillä olla nälkä kun aamulla oli taas nirsoillut ruuan kanssa. Talvipuutarhan vieressä oli iso valkea museo ja toisen maailman sodan sotamuistomerkki kukkulan korkeimmalla kohdalla. Muistomerkki oli yksi hienoimmista, joita olen nähnyt. Milakin tykkäsi sen päällä lirisevästä vedestä.

Keskustan ”pakollinen” nähtävyys oli Sky Tower, johon toki oli mentävä, koska Mila ei ole vielä missään korkeissa torneissa käynyt. Maailman 12. korkein torni on 328 metriä korkea. Sinne pääseminen ei ollutkaan niin helppoa. Tsombailimme muutaman kerran tornin aulassa. Siellä oli hotelli, casino, ravintoloita, mutta ohjeet itse torniin tuntuivat puuttuvan kokonaan. Kysymällä löydettiin perille. Aulan hissit veivät eri paikkoihin ja olimme onnistuneet käymään juuri niissä hisseissä, jotka eivät vie tornin sisääntuloaulaan. Pientä rahastuksen makua torniin ylös pääsy aiheutti, 29 NZD aikuiselta. Näköalatasanteen lasiset lattian osat saivat minussa vähän jännitystä aikaan. Mila ei toki tajunnut ollenkaan ihmetellä lattiaa, josta näkyi pitkälle alas maahan.

 

Auckland-kyläilyn aikana sain kokea, millaista on olla aamuvirkku. Herääminen aamulla kuudelta, jonka jälkeen uni ei enää tule on aivan uusi ilmiö, jota en mielestäni ole juurikaan kokenut aikaisemmilla matkoilla. Eiköhän rytmi kuitenkin asetu takaisin tuttuun iltakukkujan rytmiin seuraavassa kohteessa. Auckland-kokemustamme väritti ehkä pikkuisen liikaa Milan kärryvastaisuus, mikä oli ihan uusi ilmiö neidin elämässä ja aika haasteellista kaupunkiympäristössä. Kärryyn mentiin yleensä huudon kanssa ja rauhassa saatiin kierrellä kaupoissa vain silloin kun neiti ryhtyi rattaissa päiväunille ja silloin kun hän sai kulkea iskän sylissä. Mutta on Mila toki ihastuttanutkin monia vieraita ihmisiä vilkuttamalla ja lähettämällä lentosuukkoja, jotka ovat hänen bravuurinsa tällä hetkellä.

Odotettu reissu oli alkamassa ja viimeiset pakkauksetkin sujuivat mallikkaasti kun äiti tuli pitämään Milalle seuraa. Kahdelta sunnuntai-iltapäivällä pääsimme liikkeelle kohti Helsinki-Vantaata. Mila nukahti pian päikkärille, joten matka sujui erittäin mukavasti. Auto pääsi lentokenttäparkkiin viideksi viikoksi asustelemaan ja hellelukemat vaihtuisivat kohta Aotearoan talveen. Olimme varanneet kaksi tuntia kentälle, mutta se jäi vähän naftiksi kun lähtöselvitys kesti jostain ihmeen syystä kauan. Turvatarkastus meni kuitenkin mallikkaasti. Tax freehen päästyään Mila olisi mielellään napannut hajuveden jos toisenkin mukaan tai ainakin järjestellyt alimmat hyllyt uusiksi. Eli äkkiä pois hajuvesiosastolta. Mila pääsi lentokentän tarjoamaan kärryyn istumaan kun lähdimme suunnistamaan kohti passintarkastusta ja meidän porttia 50G. Aikaa ei ollut chillailuun, vaikka sitä olisi vähän kaivannut. Ehkä ensi kerralla yritämme varata kolme tuntia lentokentälle. Niin kiire ei kuitenkaan ollut ettenkö olisi perinteikkäitä ostoksia tehnyt. Hääsuklaa ja nallenamut tulivat reppuun ja iso chai latte juomaevääksi.

 

Uninen muru nostettiin Antin syliin kun lähdimme koneesta. Lentokenttäbussissa väsynyt Mila heräili ja alkoi venkoilla kunnolla. Perillä Dohan lentoasemalla heti vastaan tuleva hylly rattaita oli meidän pelastus. Mila meni niihin mielellään, mutta ei alkanut nukkua. Nähtävää oli varmaan liian paljon. Transfer-asemana kuuluisa Doha oli toki järjestänyt lentokoneen vaihdon mahdollisimman sujuvaksi. Nopeasti uuteen turvatarkastukseen ja Departures-alueelle. Nyt jäi aikaa chillailuunkin.

 

Kävelimme mielellämme nyt kun edessä olisi 16 tunnin lento. Mila alkoi olla tyytymätön kärryynsä ja vaati syliä.  Portilla Mila bongasi ulkoa monta lentokonetta ja se oli sitten sitä ”koin” hokemista kunnes pääsimme siirtymään itse sellaiseen. Saimme ikkunapaikan ja sieltä Mila jatkoi koin bongaamista. Kello oli Suomessa ja paikallista aikaa 2.30 kun Milan ja meidänkin elämän pisin lento alkoi. Mila sai järkyttävän väsymysraivarin eikä mitenkään suostunut pysymään omassa tuolissaan saati vyössä. Nousu meni Milan huutaessa kurkku suorana välillä minun, välillä Antin sylissä. Sitten hän alkoi sammua. Mikä helpotus ja autuus. Asettelimme hänet yöunille. Pääsin vihdoin kirjoittamaan päiväkirjaa kun Mila nukkui sikeästi eikä herännyt edes kun nousin vessareissulle. Antti nukahti leffansa ääreen. Minä sinnittelin aamukuuteen ja aloin sitten nukkua. Uni oli todella katkonaista, milloin minut herätti lentokoneen pieni hyppiminen milloin Mila meinasi pudota unissaan tuolistaan. Sain vaivoin nukuttua neljä tuntia. Mila heräsi sikeiltä uniltaan seitsemän tunnin jälkeen ja oli pirteä. Lentoa oli vielä noin puolet jäljellä, mikä tuntui todella pitkältä. Olin etukäteen jännittänyt lennon pituutta, koska Mila oli mukana, mutta täytyi ajatella, että puolet oli jo mennyt hyvin alun huutoepisodia lukuun ottamatta. Lento sujui meidän osalta ihan hyvin, Mila steppaili vähän edestakaisin sylistä toiseen, mutta istui välillä myös omalle tuolilleen värityskirjan tai muumipalapelin pariin. Siinä olikin sitten vahtiminen, että palat pysyvät tallessa. Antti oli ladannut tablettiin helppoja pelejä, joita tehtiin yhdessä Milan kanssa. Mila ei oikein jaksanut keskittyä omalla ruudulla pyöriviin piirrettyihin hetkeä kauempaa. Hän ei myöskään halunnut pitää kuulokkeita päässä. Ehkä sitten jos ohjelmatarjontaan olisi kuulunut hemmi (eli muumi). Kun pääsimme lentokartan mukaan Australian päälle, aloin kovasti odottaa, että olisimme jo perillä. Matkaa oli kuitenkin vielä kuutisen tuntia. Lyhyiden yöunien ansioista Mila nukahti pian parin tunnin päikkärille.

 

Vihdoin Auckland alkoi näkyä ruudulla. Puuduksissa oleva peppu oli saamassa helpotusta. Onneksi mikään muu ruumiinosa ei temppuillut. Jalatkaan eivät olleet älyttömän turvoksissa lentosukkien ansiosta. Laskeutuminen oli Milan osalta taas hirmuisen vaikea. Ei vaikuttanut siltä, että korviin olisi sattunut. Hän sai raivarin heti kun yritimme saada hänet istumaan tuoliinsa vyöt päällä. Jostain syystä hän ei ymmärtänyt lentokoneen turvavöitä sitten yhtään. Painiksihan se meni. Mila sai pastillinkin suuhunsa kun niitä niin kovasti rakasti, mutta ei hän siitä kovin paljoa hiljentynyt. Kaikki oli taas hyvin kun pääsimme maahan, jolloin turvavyöpaini loppui. Lähes 16 tunnin lento oli nousua ja laskua lukuun ottamatta sujunut hyvin. Olimme perillä tiistaina 19.6. ja kello oli paikallista aikaa neljä aamulla. Pitkän matkustamisen ja huonojen yöunien jälkeen oli haasteellista lähteä uuteen päivään. Mila oli meistä varmasti pirtein.

 

Oli vähän outoa astella taas Aucklandin kentälle, juurihan me olimme täällä 1,5 vuotta sitten. Käytävällä soivasta maorilaulannasta tuli kotoisa olo. Hyvistä unista huolimatta neiti oli vähän ailahtelevalla päällä. Kun saimme rattaat, hän ei olisi niihin halunnut. Iskän syli vain kelpasi. Kaikki kolme laukkua tulivat pian ja koko perhe oli taas kasassa. Sitten vielä Biosecurity, joka aiheutti pientä jännää, sillä mukana oli perussnorkkelivälineiden lisäksi simpukkaa ja höyheniä (, joita harvemmin kuljetamme). Mutta se meni ihan hyvin. Snorkkelivälineistä virkailijat eivät olleet kiinnostuneita. Höyheniin riitti vain kun kuvailimme niitä. Simpukat haluttiin nähdä. Niitä oli vähän ja ne olivat asussa kiinni, joten ”no problem”.

 

Normaalisti olisimme astelleet kentältä ulos, mutta elimme nyt niin varhaista aamua, että meidän ei kannattanut lähteä vielä hotelliin, sillä respa aukeaa siellä vasta seitsemältä. Jäimme siis tuloaulaan vähäksi aikaa tsombailemaan. Ovista tuleva viileä talvi-ilma sai meidät kaikki vetämään hupparit ylle. Ruokatarjonta ei ollut runsasta, joten poikkeustilanteessa Mila pääsi syömään ensimmäisen mäkkihampparinsa. Kyllä neidille maistui, veti koko hampurilaisen.

Koska matka oli ollut pitkä, olimme väsyneitä ja laukkuja oli paljon, olimme päättäneet mennä taxilla hotelliin vaikka se kalliiksi tulikin. Taxioperoija järjesti meille tilataxin, jonne mahduimme hyvin. Varhainen aamu Aucklandissa oli sateinen ja pimeä. Työmatkaliikenne aiheutti pienen pientä ruuhkaa. Mila nukahti pieneksi hetkeksi taxin tarjoamalle istumakorokkeelle. Hotellimme Quest on Queen street serviced apartments oli ihan keskustan sydämessä. Hintaa kyydille tuli 100 NZD eli yli 50 €.

 

Meidän oma kämppä ei näin ajoissa ollut vielä vapaa, mutta saimme loistavaa palvelua kun pääsimme väliaikaiseen pienempään kämppään odottamaan. Se oli pelastus, sillä olisi ollut aika uuvuttavaa joutua ulos kävelemään epämääräiseksi ajaksi niin väsyneenä vaikka tavarat olisi voitu jättääkin respaan. Väliaikaiskämppään päästyämme Mila kiipesi heti sohvalle ja pyysi hemmiä. Ei hän tainnut vielä ymmärtää, että ulkomailla ei näy hemmiä, vaikka kuinka selitimme. Eiköhän hän totu ajatukseen näiden viiden viikon aikana, että hemmiä löytyy nyt vain palapelin ja tablettipelin muodossa (ellemme sitten saa jossain youtube-muumia toimimaan riittävän hyvin). Väsymys alkoi painaa ja ensiavuksi otimme cofi-tabsit.

 

Aloimme hiljalleen ymmärtää, että loma oli alkanut. Kävimme parkella katselemassa kun vastapäisessä Deloitten toimistotalossa avokonttorityöntekijät olivat työn touhussa. Lähdimme taivaan kirkastuttua etsimään ruokaa. Aika pian tajusimme, että nyt oli vasta aamu eivätkä ruokapaikat olleet auki. Nopea vastaus tähän oli mäkki, jonka bongasimme viereisestä korttelista. Big macit pussissa palasimme hotelliin aikaiselle lounaalle. Oma kämppämme valmistui kymmeneltä ja pääsimme muuttamaan vähän isompaan kaksioon avokeittiöllä. Antti meni heti suihkuun ja siinä samalla suihkuteltiin neiti myös puhtaaksi. Olipa ihanaa päästä asettumaan kodiksi pitkän matkan jälkeen. Oikein nautin kun sain purkaa vaatteita ja tavaroita omille paikoilleen. Kävely keskustassa houkutteli kovasti, mutta kamala väsymys alkoi taas tulla päälle. Mila alkoi myös olla väsynyt ja laitoimme hänet päiväunille. Olimme etukäteen saaneet varattua hänelle pinnasängyn (10 NZD/yö). Pienet päikkärit oli minunkin pakko ottaa. Reilun tunnin iltapäiväunien jälkeen ylösnousu oli järkyttävän vaikea, mutta ei mahdoton. Mila oli selvästi ryhtynyt yöunille ja hän oli pitkään vielä uninen kun nostimme hänet väkisin ylös parin tunnin unien jälkeen. Ohjelmassa oli pieni kävely keskustassa ja ruokakaupassa käynti. Monta kauppaa houkutteli, mutta nyt oli vielä liian väsynyt ja raihnainen olo shoppailulle. Tuli löydettyä myös muutama varteenotettava ruokapaikka ja Aucklandin torni, joka oli tähän mennessä ainoa paikka, jonka muistin kaupungista yli 15 vuoden takaa. Countdownissa, kelvollisen kokoisessa marketissa, kävimme ruokaostoksilla ostaen mm. maitoa, leipää päivällistarvikkeita, pesuainetta, kiivimehua ja Monteith’s black olutta.

 

Suihkuun oli ihana illalla vihdoin päästä. Menimme koko perhe nukkumaan ennen kahdeksaa. Milan sänky ei mahtunut makkariin, joten hän sai nukkua olohuoneessa. Mila halusi Saban viereensä (minun leijonapehmoni Etelä-Afrikasta), oma soiva honu ei riittänyt.