Kaua’i

Pakkasimme eväät autoon ja lähdimme ajamaan rannan suuntaisesti Kaua’in eteläpuolella. Waimea-joen ylitettyämme ajoimme sisämaahan, jossa tie alkoi loivasti ja välillä jyrkemmin nousta. Karu vuoristomaisema kehittyi oikealle puolellemme. Radiossa soi taas hawaiilainen reggae. Anuhean ”Higher than the Clouds” on yksi lempparimme.

Olimme 3400 feetin korkeudessa kun ajoimme parkkiin Waimea Canyon Lookoutille. Lookoutilta oli upea maisema alas Waimea kanjoniin. Oikeastaan siellä oli neljä kanjonia, entistä joen uomaa. Pohjalta kanjoni oli vehreä, ylöspäin noustessa puusto harveni karuksi ja alta paljastui punertava maa.

Jatkoimme matkaa Koke’e State Parkiin. Koke’en picnic-alueella söimme eväitä. Isoa nurmikenttää reunusti havupuinen metsä. Ilmasto oli viileä. Kukot tepastelivat myös täällä vapaana.

Jatkoimme Kalalau Lookoutille, josta olisi ollut maisema Na Pali Coastin taakse, mutta me emme nähneet mitään, koska sumu peitti näkyvyyden tehokkaasti.

Laskeutuassamme Meren pinnan tasoon Waimean pieneen kaupunkiin, näimme naapurisaaren. Arvelin sen olevan Ni’ihau. Waimeassa söimme lounaan steak housessa.

Palasimme Po’ipuun ja loppupäivän vietimme biitsillä aalloissa ja kirjaa lukien. Ranta oli melkein autio. Auringon laskettua siirryimme altaaseen, jossa tuli pian kylmä. Jacuzzi oli ihanan kuuma ja tyhjillään. Pulahdimme sinne… oi fantastista ja ihan kahdestaan.

Herätys klo 6.30 oli meille vähän liian aikainen. Aamupalaksi söimme pikaisesti sämpylät. Ehdimme kuitenkin hyvin puoli yhdeksäksi Ali’i Kayaksin receptioniin. Saimme sieltä retken ajaksi ison vesitiiviin repun, jonne pystyimme laittamaan kaikki tavaramme. Sitten vesikengät jalkaan. 12 turistin porukkaa opasti nuori mukava mies, Kahi. Hän ajoi meidät minibussilla Wailuan rantaan, jossa saimme nopean opastuksen kajakkimelontaa varten ja sitten vain kahden hengen kajakkeihin ja melomaan. Kajakit olivat hyvin vakaita, koska ne oli tehty merellä melomista varten. Meloimme Wailuan yläjuoksuun. Maisema oli kauniin metsäistä. Ohitimme pienen Nounou-vuoren nyppylän, jonka takana kohoaa Mount Wai Ale Ale, maailman sateisin paikka, jonka huippua ei yleensä sen vuoksi näe. Yritin muistella meidän opettelemaa Kunihi Ka Mauna – chanttiä, jossa puhutaan Wailuasta, Nounousta ja Wai Ale Alesta.

Wailua alkoi mutkitella ja kaventua rannassa olevan metsän tihetessä lähes sademetsäksi. Puut kurkottelivat jokeen. Melomista oli kaksi mailia kunnes olimme perillä. Joki mataloitui siinä kohdassa ja sen pystyi ylittämään kävellen. Olimme tulleet metsään, josa lähdimme kävelemään joen vartta pitkin.

Oppaamme esitteli meille kävelevät puut. Niiden runko haarautuu alaosasta moneksi ”jalaksi”, tka vuosien aikana vievät puuta vettä kohti. Lila Ka’ili-kukka maistui ihan herkkusienelle.

Mailin kävelemisen jälkeen tuimme Uluwehi-putoukselle, josta vesi virtasi Wailuaan. Kivikkoiseen altaaseen oli mentävä varovasti. Vesi oli raikkaan viileää. Ihan vesiputouksen alle menemistä opas ei suositellut. Sieltä putoilee joskus isojakin kiviä alas.

Putouksen vieressä oli niin kiva lillua, että meille tuli lopulta vähän kiire syödä banaanit ja suklaapatukat paluumatkaa varten. Olimme porukan viimeiset. Paluumatkalla metsässä etsin sopivaa pissauspaikkaa ja puskaan oli pissattava niin kova oli vessahätä.

Nousimme takaisin kanootteihin ja aloimme melomaan takaisin. Kilaaja-törmäilijätädit yrittivät taas ohitella, mutta törmäsivät pian rantapuiden oksiin. Leveämmä osuudella melominen kävi raskaammaksi vastavirran takia. Se kävi jo ihan kunnon urheilusuorituksesta. Jatkoin chantin muistelemista ja muistin sen pian lähes kokonaan.

Kunihi Ka Mauna I ka la i e
O Wai Ale Ale la i Wailua
Huki a ela i ka lani
Ka Papa au wai o ka waikini
Aia a ela e nounou
Nalo ka ipu ha’a

Vastaan tuli Stand Up Paddle – melojia. Yhdellä oli mukana pikkukoira. Näytti sekin kivalta, mutta aika vaikealta.

Rannassa kanootit kerättiin peräkärryyn ja palasimme Ali’i kayaks – firman luo. Ajoimme lounaalle KFC:hen, ska Antti ei ollut koskaan käynyt siellä ja sinne ehkä kehtasi mennä vähän märissä pöksyissä. Kana-aterian jälkeen ajoimme takaisin Po’ipuun ja hotelliin pienille päiväunille.

Iltapäivällä menimme biitsille. Ennen veteen menoa teimme pientä tahitikuvausta kaislahameessa ja cocoissa. Se olikin hirmuisen hauskaa vaikka ohikulkijat varmaan katsoivat pitkään.

Meressä pyörittyämme ja Antin pyörittyä aika kauan menimme suihkun kautta allasalueen jacuzziin. Rannalla oli ehtinyt tulla vähän kylmä ja jacuzzi oli ihanan kuuma. Iltapalamme huoneessa oli nachoja salsalla, miniporkkania ja suklaacookeja.

 

Kävimme aamulla beachillä. Antti halusi iskeytyä aaltoihin, minä mieluummin kelluin niiden päällä.

Ajoimme autolla viiden minuutin päähän Outfitters-firman lähelle. Se oli Po’ipun pienen pienessä keskustassa, jossa oli myös Kukui’ula ulkoilma Mall. Siellä menimme Bubba’s hampparimestaan lounaalle. Niin oli paljon sulaa cheddaria niissä burgereissa, että olivat varmaan matkan epäterveellisin ateria, mutta hyvää oli.

Kahdelta ilmoittauduimme Outfittersiin Zipline Trek Iki Mua – retkelle. Ja niin kuin aina Jenkeissä, oli retki mikä tahansa, niin meidän piti allekirjoittaa vastuuvapaus firmalle siltä varalta, että loukkaannumme, kuolemme tai jotain muuta… 12 turistin kanssa retkelle lähti kaksi opasta. Vähän matkan päästä Lihuesta oli vuoristoista metsää. Saimme pukea valjaat yllemme ja kypärän päähän.

Ensimmäinen zippi jännitti aika paljon, koska en ollut sellaista ennen tehnyt. Pienen hiukan pelottavan pudotuksen jälkeen olikin kivaa liukua… ja se liuku olisi saanut kestää kauemminkin. Toistimme tämän zipin selkä edellä.

Seuraavassa zipissä hinasimme itseämme alas kalliolta suurten banyan-puiden ympäröimänä. Maisema oli tosi nätti, allamme lirisi ohut vesiputous.

Viimeinen zippi meni yli joen ja siinä oli isoin pudotus. Vaikka yritin, niin en saanut pidettyä käsiä irti köydestä tippumisvaiheessa vaan ne refleksinä kiinnittyivät köyteen. Tämänkin saimme mennä kaksi kertaa. Antti halusi mennä pää alaspäin. Joo, minä en ikinä uskaltaisi, mutta ei se mitään.

Hienon retken päätteeksi shoppailimme hetken Kukui’ulan Volcomissa kesäpaitoja. Lähdimme käymään parin mailin päässä Spouting Hornilla. Matkalla sinne oli golfkenttä ja omakotitaloja ja huviloita rannassa. Voi kun asuttaisiin täällä.

Illalla kävimme lähialtaassamme iltauinnilla kahdestaan. Loppuilta lojuttiin King Sixe Bedillä, mm. Frendejä katsoen.

 

 

Aamulla söimme jääkaapin tyhjäksi ja klo 11 tsekkasimme itsemme ulos hotellista pakattuamme laukut autoon. Walmartissa kävimme ostamassa uuden pienehkön matkalaukun lisääntyneelle vaatepaljoudelleni ja siihen Aloha-tarra. Palasimme Kalapakin Duke’siin syömään välipalaa. Viimeksi olin joutunut jakamaan ihanan Hula Pien kolmen muun kanssa. Tällä kertaa söin sen Antin kanssa kahdestaan. Oi, se oli taas niin hyvää ja tällä kertaa sain sitä tarpeeksi.

Kaumualii Hwy:tä ajoimme eteläiseen Po’ipuun. Kaua’in saari on neljästä pääsaaresta pienin ja välimatkat todella tuntuivat lyhyiltä. Lihuesta Po’ipuun ajoi noin 15-20 minuuttia. Käännyimme Koloaan ja Po’ipuun johtavalle tielle, jota reunustivat tien viereen istutetut puut. Pienen Koloa Townin läpi ajoimme Po’ipuun ja sen hotellialueelle. Jokunen uusi hotellikin oli rakentumassa meren rantaan. Mutta niin oli ihan rannassa meidän Sheraton myös. Siellä oli käytössä ”valet parking” eli hotellin työntekijä parkkeerasi auton, mikä tuntui kummalta (pöh totta kai siitä piti myös maksaa). Kun olimme ilmoittautuneet receptioniin, meidän piti tavata concierce. Hän halusi keskustella meidän kanssa meidän lomasuunnitelmista. Olimme jo valinneet kaksi retkeä, joten suunnitelmat olivat aika hyvin hanskassa. Karttaan hän merkkasi mielenkiintoisia paikkoja ja ravintoloita Koloa-Po’ipussa. Hän kysyi olemmeko häämatkalla. Oli kiva sanoa, että olemme ensimmäisellä yhteisellä matkalla. Parkkimies toi meidän laukut kärryllä. Vaikka tiedän, että niin tehdään hienoissa hotelleissa, niin silti olisin halunnut hinata omat tavarani itse.

Huoneet olivat useassa talossa. Meidän hotellihuoneesta oli näkymä vehreälle sisäpihalle ja altaalle. Pehmoinen King size sänky oli parasta. Me olimme jo hyvässä vauhdissa purkamassa tavaroita kun parkkimies tuli laukkujemme kanssa. Hän halusi näyttää miten huonetta ”käytetään”. Hän mm. näytti missä on minijääkaappi. Jep, me olimme löytäneet sen jo ja täyttäneet jugurttipurkeillamme.

Heidi kirjoitti kortteja kun me viimeistelimme purkaamisia. Kävimme katsomassa Po’ipu Beachiä. Hienohiekkaisen rannan vieressä oli tunnelmaa tuova laavakivikko, johon aallot tyrskysivät. Minä ja Heidi istuimme rannalla kun Antti kävi testaamassa aallot.

Viereisessä Koloassa kävimme pizzaravintolassa. Jatkoimme siitä matkaa Lihueen lentokentälle ja hyvästelimme Heidin, joka oli lentämässä Atlantaan enonsa luokse ennen Suomeen paluuta.

Muutama ensimmäinen hetki Heidin lähdön jälkeen tuntui oudolta. Olin Antin kanssa kahdestaan. Ensimmäinen yhteinen matkamme alkoikin oikeastaan tästä ja se tuntui hassulta. Paluumatkalla kävimme ostamassa lisää pikkujääkaapin täytettä. Vaikka Antti sanoi tuntevansa Lihuen kuin omat taskut, niin pimeässä hän ajoi ensin hieman harhaan tuttua ruokakauppaa etsiessä.

 

 

Klo 9:ksi Antti vei minut Festaripaikalle tahititanssin workshoppiin. Nata ei puolikuntoisena jaksanut tulla ja Heidi jäi hänen kaveriksi. Minua jännitti mennä yksin. Noin 20 tahititanssijaa kerääntyi ison teltan luokse. Suuri osa oli lapsia. Joukossa oli myös jokunen eilinen esiintyjä ja eräs aloitteleva tanssija Saksasta. Treenasimme perusliikkeitä: ta’iri, ta’iri iskulla, fa’arapu, varu, ori opu ja tiare. Kumu korjaili jokaisen tekniikkaa, mutta myös kehui. Se sai minut yrittämään täysillä. Alkutunti oli melkoista jalkarääkkiä. Sitten treenasimme samat liikkeet vuorotellen kävellen. Jännitys alkoi siinä vaiheessa helpottaa. Huomasin, että tasoni oli hyvä muuhun porukkaan nähden. Lopuksi tanssimme lyhyen ’Ote’an (rumputanssin), jonka kumu rummutti meille. Treenin jälkeen kumumme opasti meitä hyvään esiintymiseen ja mitkä siinä ovat tärkeimpiä asioita.

Antti haki minut ja kovat treenin jälkeen olikin hyvä nauttia toinen aamiainen, munakasta. Teimme pienen retken Wailua Fallsille. Nata jäi kämpille kipeän silmänsä kanssa. Look Out oli ihan putouksen vieressä.

Kävimme kokeilemassa hiking trailia putoukseen johtavan joen vieressä, mutta se osoittautui kovin tiheäkasvustoiseksi, niin palasimme pian kämpille.

Lähdimme pian pienessä ostoskeskuksessa olevaan meksikolaiseen ravintolaan syömään fajitaksia ja enchiladaa. Se oli jäähyväisateriamme, koska Nata oli lähdössä tänään kohti Suomea. Jälkkäriksi oli uunijätskiä ja apple burrito jätskillä.

Illan vietimme Natan ja Heidin kämpässä. Natan lähtö oli haikeata ja vieläpä tosi kurjaa, että hän joutui yksin kipeänä lentämään Suomeen. Onneksi vahvat kipulääkkeet helpottivat hänen oloa.

Seitsemältä veimme Natan lentokentälle. Minulla oli aivan hirmuisen haikea olo. Olimme olleet niin hyvä reissutiimi. Toivottavasti pääsemme tällä porukalla (minä, Antti, Heidi ja Nata) vielä toistekin hienolle matkalle.

Illalla pakkasimme huomista Po’ipuun siirtymistä varten ja varasimme tiistaille zipline-retken.

 

 

Aamun sängyllä loikoilun jälkeen jouduimme lähtemään Kaua’i Medical Clinicin ensiapuun Natan kipeän silmän takia. Se ei ollut yöllä parantunut yhtään. Sinne pääsi nopeasti eikä siellä ollut yhtään jonoa. Me jäimme aulaan katsomaan TV:tä ja syömään aamupalaksi miniporkkania ja banaania kun Nata otettiin tutkimushuoneeseen. Tunnin päästä Nata pääsi takaisin. Hänen silmässä oli kaksi naarmua. Hiekanjyvä oli ehkä jäänyt piilarin alle raapimaan silmää. Hän sai reseptin antibioottitipoista ja kipulääkkeistä. Nataa jännitti huominen kotiin lentäminen. Oloa kuitenkin helpotti tieto, että silmässä ei ole mitään tämän vakavampaa.

Walmart –ruoka ym. tavaramarketissa oli myös apteekki, josta saimme Natan lääkkeet. Niitä vain piti odottaa puoli tuntia. Sillä aikaa kävimme viereisessä Hilo Hattiessa (Hawaii souvenir – kauppaketjussa).

Nata jäi kämpille lepäämään kun me muut kävimme lounaalla Kalapakin ravintolassa. Sitten vähäksi aikaa Kalapaki Beachille. Heidi rentoutui lukemaan ja ottamaan aurinkoa. Antti sai taas leikkiä aalloissa. Rannalla istuessa Antti alkoi pohtia jos sittenkin ottaisi tatuoinnin jalkaan tällä matkalla. Minä tietysti kannustin ajatusta, heh.

Nata jäi parantelemaan silmäänsä kun me lähdimme illaksi festareille. Tänään ohjelmassa oli Tahiti ’Ote’a ja Aparima Competition. ’Ote’an rummut soivat jo ja olin aivan fiiliksissä. Minäkin haluan tassimaan! Tanssiryhmiä oli mm. Kaliforniasta, Virginiasta, Kaua’ilta ja O’ahulta. Jokaisella oli oma bändi soittamassa. Yksi esitys oli aivan kuin näytelmä. Se kertoi Pelen ja hänen siskonsa Hi’iakan taistelusta. Kun yksi tanssiryhmistä esitti tanssin ”Tapa ’O No Te Here”, jota mekin tanssimme, minulle tuli vieläkin valtavampi tahto päästä lavalle tanssimaan.

Palasimme yhdeksän aikaan. Emme tällä kertaa jaksaneet jäädä katsomaan tulishowta, kun se olisi ollut tosi myöhään. Illalla katselimme netistä retkiä ensi viikoksi. Varasimme kanoottiretken Wailua Riverille keskiviikoksi.

 

Vietimme rentouttavan loma-aamun altaalla, jonka jälkeen olikin hyvä lähteä Kalapaki Beachille.

Shoppailimme ostoskujalla lyhyitä mekkoja. Anttikin löysi matkan ensimmäisen paidan. Honolua Surf oli täälläkin, matkan lempikauppa, josta lähes aina löytyi jotakin. Menimme Duke’siin lounaalle. Burgeria ja fish and chips paikallisella kalalla. Namia oli. Ja jälkkäri kruunasi kaiken. Otimme nelisin listalta Hula Pien. Se oli iso vaniljajätskikakkupala, jossa oli päällä pienittyä pähkinää kermavaahdolla, pohja oli suklaakeksipohja ja kakku lillui isossa suklaakastikelammikossa. Ihanin jälkkäri pitkään aikaan!

Illan lähestyessä Antti vei minut ja Heidin Vidinha Stadionille (isolle nurmikentälle), jossa oli alkamassa kolmepäiväinen Kaua’i Polynesian Festival. Ison katoksen alla oli myyntikojuja. Lavalla soitti polynesialainen bändi. Tanssiesitykset eivät alkaneet vielä. Kiertelimme kojuissa. Nui-merkkisiä mekkoja myytiin useassa kojussa. Juuri sellaisen olin ostanut päivällä ja pukenut päälleni. Ne olivat alkuperältään tahitilaisia. Aivan ihania koruja oli vaikka kuinka paljon. Ostin kookoksesta kaiverretun tiare (kukka)kaulakorun ja simpukasta tehdyn honukaulakorun.

Illalla lähdimme koko porukka takaisin festareille. Antti ja Nata ehti vähän shoppailla ennen tanssiesitysten alkua. Tänään ohjelmassa olivat maoritanssit Uudesta-Seelannista ja hula. Maoriryhmä oli Uusi-Seelantilainen. Esiintyjillä oli kasvotatuointeja tai sitten ne oli maalattu. Maoritansseihin kuuluu paljon laulua. Se oli oikeastaan isommassa roolissa kuin tanssi. Keikimaoriryhmä oli suloinen, tytöt vaaleanpunaisissa asuissa pitkien narujen päissä olevien poipallojen kanssa.

Hulaosuudesta emme katsoneet kaikkia. Keikit olivat suloisia valkoisissa röyhelömekoissa. Natan oikea silmä oli tullut kipeäksi tänään. Stadionin kirkkaat valot ottivat kipeätä ja aiheuttivat päänsärkyä. Niinpä menimme hämärämpään, kojuille shoppailemaan. Ostin kolmannen kaulakorun, valkoisesta simpukasta tehdyn. Tämäkin koru valitsi minut.

Illalla Antti teki meille ruokaa ja tytöt tulivat meille syömään. Nata tutki netistä mikä hänen silmäänsä vaivaa. Hän epäili, että se on palanut auringossa.

Aamu alkoi tänään laiskasti liikkeelle kun heräämisen jälkeen otimme vielä tunnin unet ja kahdeltatoista olimme aamiaisella. Natan jäädessä rannalle ja shoppailemaan, me muut ajoimme 26 km Eleeleen Kaua’in eteläpuolelle. Ilmoittauduimme Na Pali Coast-sunsetristeilylle. Sitten oli hetki aikaa shopata Happy Honu Gifts – putiikissa. Minä ja Heidi otimme Moloka’in paatista viisastuneina motion sikness – pillerit, joita myytiin ilmoittautumistiskillä. Klo 14.30 pääsimme muiden turistien (yhteensä 30-40) kanssa Blue Dolphins – katamaraanin kyytiin. Satamavedessä lillui honu, joka työnsi päätään pinnan yläpuolelle.

Reput kannatti viedä sisäosaan, koska vesiroiskeita tuli ajoittain. Lähdimme rannikkoa pitkin länteen. DJ soitti paatilla musiikkia, mm. Titanicin, jolloin pariskunnat menivät vuoronperään katamaraanin keulaan ”leikkimään Titanicia”.

Roiskeisimmaksi hetkiksi kapteeni kehotti meitä kaikkia sisälle. oli kiva seurata kun vesi syöksyi ikkunaan. Muutama sinnikäs jäi ulos kastumaan. DJ soitti meille IZ:n ”Over the Rainbow”. Antille tuli vähä huono olo ja hän meni takakannelle hengittämään raitista ilmaa. Meno oli melkoisen keinuvaa. Minulle ja Heidillekin olisi tullut ilman pahoinvointipillereitä. Pian Antin olo vähän parani.

Maisema rannikolla muuttui vehreämmäksi ja vuoret nousivat ”rypytettyinä” lähes pystysuoraan merestä. Meren rajassa vuoret muodostivat luolia. Osa vuorista muodosti syviä laaksoja, joiden takaseinissä oli kapeita vesiputouksia. Maisema oli mystisen kaunis. Olimme saapuneet Na Pali Coastille. Pienet kapeat paratiisimaiset hiekkarannat houkuttelivat. Sinne ei näyttänyt olevan mitään teitä.

Kun lähdimme hissuksiin takaisinpäin, meille laitettiin päivällinen esille. Haimme lautaselle tuoretta leipää, salaattia, riisiä, kanaa ja suklaacookia. Mai Taita tarjoiltiin myös. Se oli vähän liian makea, joten jäi minulta osin juomatta. Ruoka oli tosi hyvää. Paatin keinuminen toi syömiseen lisähaasteen. Antille tuli huono olo takaisin, eikä hän pystynyt juuri syömään. Pian hänen oli mentävä oksentamaan laivan takaosaan ja jäikin sinne loppumatkaksi. Voi raukkaa. Tunti paluumatkaa tuntui pitkältä, vaikka auringonlasku olikin kaunis. Kastuimme laivan takaosassa ja palelimme loppumatkan. Antti ei ollut ainoa pahoinvoiva, oksu lensi parilla muullakin matkustajalla.

Klo 19.15 olimme takaisin satamassa. Antti söi banaanin (nyt kun pahoinvointi katosi) autossa, jotta jaksoi ajaa hotelliin. Meri-ilma oli tehnyt tehtävänsä. Olin aivan väsynyt ja nukahdin jo autoon. Illalla menimme ajoissa nukkumaan.

 

Aamulla Antti vei meidät Nathanille ja lähti itse katselemaan Wailuaa.

Kävimme vielä läpi genealogyn ajatusta ja omien esivanhempien tuntemusta. Sitten Nathan opetti meille Aloha Chantin, joka voidaan lausua tervetuliaisiksi vieraille.

”Onaona i ta hala (kuvainnollisesti mies)
me ta lehua (kuvainnollisesti nainen)
E hala lehuanoia na ta noe
E tau no ia, e ano i nei, e a li’a nei
ho’io Tahiti (far away) mai
A hiti mai no’oe
A kip u no me te aloha
Aloha e, aloha e, aloha e.”

Lähtiessämme ja hyvästellessämme saimme mukaan Nathanin laulukokoelmakirjan ja hänen cd:n.

Ajoimme Wailuan pienen keskustan Brick Oven Pizzaan. Isot täysjyväpohjaiset pizzat otettiin puoliksi ja olivat tosi hyviä.

Wailua biitsillä keräilin Natan kanssa hiekasta löytyviä mustavalkoisia kukuita. Nata ja Heidi jäivät rantaan. Antti ja minä menimme hyppimään aaltoihin. Aalloissa Antti muuttui pikkupojaksi, hauskempaa tekemistä hän ei tiedä.

Hauskanpidon jälkeen oli lähdettävä autolla eteenpäin, noin 10 mailia rantatietä Anaholaan. Olimme menossa Nathanin serkun, Punan hulatunnille. Jonkun oppilaista piti hakea meidät sovitussa paikassa marketin luona. Odotimme puoli tuntia ja lopulta Punan tsekkiläinen (3 vuotta Hawaiilla asunut) hulaopiskelija tuli autolla näyttämään meille tien Punan taloon. Pihassa Punan lapsenlapset 5- ja 10-vuotias poika pyysivät Anttia leikkimään jotain taisteluleikkiä kepillä. Ja kohta Antti oppi taas uuden sanan, imua eli eteenpäin.

Me muut kokoonnuimme Punan olohuoneeseen. Oppilaita oli eri ikäisiä ja eri maista. ”Ka Ipo Lei Manu” kertoi rakkaudesta ja Kaua’in kauniin luonnon yllä lentävästä linnusta. Minä ja Nata yritimme ”apinoida” tanssia muiden takana Heidin kuvatessa tanssia meille videolle. Muut hulaoppilaat olivat kiinnostuneita minkälaisessa porukassa harrastamme hulaa Suomessa. Puna vaikutti aika tiukalta kumulta. Hän ei antanut kaikkien oppilaidensa käyttää vielä käsiä tanssissa ollenkaan. Jalkojen liike oli ensin opittava täydellisesti.

Lihueen palasimme Safeway-ruokakaupan kautta.

 

Aamupalabagelin jälkeen klo 9 lähdimme ajamaan 10 minuuttia Wailuaan Huleilio Streetille. Meillä oli sovittu tapaaminen iäkkään kumu/hawaiimuusikko Nathan Kalaman kanssa. Nathanin kotona meitä odotti Nathanin lisäksi pari mummoa. Meidät otettiin lämpimästi vatsaa ja saimme leit kaulaan poskisuukoin. Alohatunnelma vallitsi talossa. Lisää alohamummoja tuli sisään. Nathan antoi meille tämän päivän tanssin lyriikat. My Honohono Orchid oli Nathanin säveltämä ja sanoittama. Se kertoi ystävän tapaamisesta, jota ei ole pitkään aikaan nähnyt. Lyriikoihin oli valmiiksi kirjoitettu askeleet. Me ja viisi alohamummoa opettelimme tanssin Nathanin opastamana. 92-vuotias Alice jutteli sillä aikaa Antin kanssa. Hän ei enää tanssinut.

Hikisten treenien jälkeen oli hyvä ryhtyä syömään. Alohamummot järjestivät nopeasti kaksi pöytää ja tuolit olohuoneeseen (niin nopeasti, ettemme ehtineet auttaa). Keittiöstä saimme hakea buffetin tapaan tomaattisipulisalaattia, lasagnea, nuudelia kasviksilla, riisiä, leivitettyjä katkarapuja, kalaa ja erilaisia dippejä. Ruoka oli hyvää, ruokahaluni oli vain hiukan poissa. Huolimatta siitä, että seitsemän alohamummoa ja Nathan olivat todella sydämellisiä, minua jännitti niin isossa vieraassa porukassa.

Kun alohamummot olivat lähteneet, oli vuorossa genealogy. Sukupuulla on suuri merkitys Hawaiin kulttuurissa. Oman suvun ja juurien tunteminen on tärkeää ja edellytyksenä itsensä tuntemiselle. Me olemme esi-isiemme edustajia ja meidän on käyttäydyttävä sen mukaisella tavalla ja heitä kunnioittavasti. Nathan toki ymmärsi, että monet ovat käyneet läpi vaikeita asioita liittyen omiin juuriin eikä omien esi-isien kunnioitus ole aina helppoa. Nathan on itse kristitystä perheestä eikä hänen isänsä hyväksynyt minkäänlaista havaijilaisuutta. Yliopistossa Nathan sai tilaisuuden oppia myös hawaiilaisista juuristaan. Hänellä on sekä kristillinen että Hawaiin mytologiaan liittyvä maailmankatsomus ja hän pystyy elämään tasapainossa niiden molempien kanssa. Toki se tuo välillä haasteita elämään.

Vietimme lopun päivän meidän lähirannalla, Kalapaki Beachillä. Siellä oli myös Kirsin kehuma Duke’s-ravintola. Söimme siellä nachot välipalaksi. Kalapakin vieressä oli myös pieni ostoskuja. Crazy Shirt on havaijilainen paitaketju, josta löytyi paljon kivoja hawaii-tyylisiä paitoja. Vietimme rauhallisen koti-illan ja kävimme iltauinnilla hotellin altaassa.