Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Etelä-Afrikka 2020-2021

Mpumalangan vesiputouksilla

Etelä-Afrikka on luontomatkailijan paratiisi. Safariscenen lisäksi matkailijoille on tarjolla metsäisiä vaellusreittejä ja useita vesiputouksia, joista suuri osa on juuri Mpumalangan provinssissa. Sabien kaupungin läheisyydestä löytyvät Mpumalangan heinoimmat vesiputoukset, kuten Lone Creek, Horseshoe, Bridal veil, Sabie, Mac Mac pools ja Etelä-Afrikan korkein, 94 metrinen Lisbon falls.

Viimeisen päivän ohjelmassa meillä oli tutustumista putouksiin. Ajoimme ensin kohti Malalanea, sitten kohti Nelspruitia ja sitten vähän pohjoisemmaksi Sabieen, noin kahden tunnin päähän Marloth Parkista. Kun tytöt olivat autossa banaaniaamiaisensa popsineet, Aava nukahti pian päikkärille. Matka vuokra-autossamme sujui siis taas mukavasti. Ennen Sabieta ajoimme vehreissä vuoristomaisemissa. Sabie vaikutti sympaattiselta pikkukaupungilta, ympärillään kohoilevat kauniit vuoristomaisemat. Otimme lounasta KFC Drive thrusta ja söimme hampparit ja tytöt nugetteja näppärästi autossa. Meillä oli myös suklaapirtelöt, mutta lapsille kerroimme, että mukeissa oli kahvia. Sabien R532 on ”vesiputoustie”. Putouksia löytyy molemmin puolin kaupunkia. Me ajoimme noin 9 km päähän tavoitteena 68 metriä korkea Lone Creek Falls. Osittain tie oli erittäin kuoppaista asfalttia eli jonkinmoista labyrinttiajoa sai taas harrastaa. Täällä on tehokkaasti kaupallistettu luonnon nähtävyyksiä. Portti pystyyn ja joku rahastamaan. Jokusen randin saa pulittaa joka paikassa, tosin sisäänpääsymaksut ovat erittäin edullisia.

Roadtrip

Sabiessa

 

Parkkipaikalta päästiin astumaan melkeinpä sademetsään. Kävelyä putoukselle oli mukavat 200 metriä. Putouksen alla oli kutsuva pieni ja matala allas. Vesi oli kuitenkin niin kylmää, että kahlaamista enempää ei tehnyt mieli edetä. Putous tosin kasteli aika tehokkaasti vesisumulla muutenkin. Ihan kuvauspistekin oli rakennettu putouksen viereen. Vaikka tytöt tulivat reippaasti kylmään veteen, niin Aava alkoi pian hytistä kylmästä vesisumusta. Putoukselle tuli myös kahdenkymmenen hengen äänekäs seurue, jonka läsnäolo häiritsi meidän nautiskelua. Lapsilla alkoi olla kiire autolle ja kuiviin vaatteisiin. Parkkipaikan lähistöltä löytyi bajamajoja, niin ei tarvinnut puskaa mennä.

 

Paluumatkalla päätimme käydä katsomassa toistakin putousta. Horseshoe ja Bridal Veil olivat ihan lähellä. Päätimme mennä jälkimmäiseen. Sinne johti päätieltä myös kuoppainen asfalttisokkelo. Nimensä mukaisesti putous laskeutuu vesimäärällisesti pienempänä vähän harsomaisena alas. Parkkipaikalta oli käveltävää enemmän kuin Lone Creekissä. Jokunen 700 metriä tuntui kuitenkin aika pitkältä, kun maasto oli haasteellista ylämäkeä ja Aavaa piti kantaa. Mila käveli tosi reippaasti, 10 pistettä hänelle. Näkymä oli vaivan arvoinen. Putous laski pienen pieneen altaaseen muutama metri meidän alapuolella. Paikka oli jotenkin sympaattinen, pieni luonnon näköalatasanne avautui suoraan raskaan tuntuiselta metsäpolulta. Isolle kivelle oli ihana nousta ihailemaan. Olisin voinut istua siinä koko päivän.

Bridal Veil

 

Paluumatka oli toki helpompi, kun saimme kulkea alaspäin. Mila jaksoi hyvin koko metsäreippailun. Hän oli muutenkin tsempannut hienosti Durbanissa esiintyvien kiukkukohtausten jälkeen. Lähdimme ajamaan takaisin Marlothiin. Pysähdyimme vain kerran, kuvaamaan tien vierellä olevia tulppaanipuurivistöjä.

Etelä-Afrikan tulppaanipuut

 

Ohjelmassa oli sitten enää pakkaukset kotimatkalle ja tämän sakin roudaaminen kolmella lennolla Suomeen. Ilmeisesti tulossa oli tiukennettuja karanteeniohjeita ja ”erityishuomiota” lentokentällä kun tulemme uuden virusvariantin kotiseudulta. Senkin vuoksi, että tämä matka oli pandemian vuoksi jännittävä ja välillä kyseenalainen, niin olimme erityisen onnellisia, että olimme onnistuneet tämän toteuttamaan ja kokemaan. Ikuinen matkailijasielu ei kuitenkaan ole onnellinen paikallaan ja ilman suunnitelmia. Ensi kesän kohde alkaa varmasti pyöriä mielessä heti kun pääsemme kotiin, mikä ikinä se mahtaa ollakaan.

Marloth Park, eloa eläinten keskellä

Marloth Park on wildlife sanctuary Krugerin etelärajalla. Krugerin eteläreunalla kulkeva Crocodile river erottaa Marlothin Krugeristä. Marloth Park sijaitsee Malalanen (ent. Malelane) ja Komatipoortin kaupunkien välissä ja Krugeriin voi mennä kahdesta portista, 14 km:n päässä olevasta Crocodile Bridgen portista tai 35 km:n päässä olevasta Malelanen portista. Marloth Parkissa ihmiset ja eläimet elävät yhdessä Crocodile riverin rannalla. Eläimet, kuten kudut, seeprat, kirahvit ja impalat kulkevat ihmisten asumusten lomassa. Marlothin sisällä on myös Lions Spruit game reserve, jossa voi tavata vaarallisia eläimiä, kuten leijonia, sarvikuonoja ja puhveleita.

Alun perin katselimme Marloth Parkista asumuksia, koska ne ovat huomattavasti edullisempia kuin Krugerin sisällä olevat rest campit ja lodget. Kahdestaan nuo rest camp -hinnat olisivat vielä menneet, mutta perheenä piti maksaa enemmän (kahdesta huoneesta) ja siksi emme raatsineet olla koko Kruger-alueella viettämäämme aikaa Krugerin sisäpuolella olevassa majoituksessa. Marloth Park tuntui kuitenkin sopivan meille. Eläinfaneina oma talo sen pihalle astelevine seeproineen ja antilooppeineen tuntui mainiolta vaihtoehdolta.

Sanoimme heipat Krugerille, kun ajoimme Crocodile Riverin portista ulos. Se oli tarjonnut taas unohtumattomia elämyksiä. Portin jälkeen Crocodile Riverin ylittävä silta oli melko hasardi. Turvakaiteena oli vain matalat palkit. Navi ei tuntenut seuraavaa kohdettamme, mutta opasteet olivat hyvät. Olipa outoa ajella ihmisen muokkaaman luonnon keskellä, nähdä peltoja ja istutettuja puurivejä, kolmen safarimaisemissa vietetyn päivän jälkeen. Ajoimme Marloth Parkiin noin 20 minuuttia. Portit olivat täälläkin ja saimme kulkulätkän koko oleskeluajalle. Sitten osoitteeseen Soenie Street. Päätieltä Olifant Roadilta haarautui vain hiekkateitä. Marloth Park oli puskaisempi ja hyvin paljon enemmän luonnontilassa kuin olimme kuvitelleet. Täällä ollaan hyvin piilossa. Vaalea kivitalo, Uchawi wa Africa (, the Magic of Africa), odotti pienen hiekkatien päässä. Ketään ei ollut paikalla, mutta Antti soitti talon huolenpitäjälle, joka sanoi tulevansa 20 minuutissa. Sillä aikaa me tutustuimme takapihaan. Isolla terassilla odotti kutsuvat uima-allas. Emmeköhän viihdy täällä vallan mainiosti. Hintaa tällä asumuksella oli 110 €/yö.

Silta yli Crocodile Riverin

Marloth Park

Uchawi Wa Africa -talomme

Olohuone oli valtava. Takaseinällä oli iso seeprataulu ja iso massiivipuinen ruokailupöytä. Open consept keittiö oli iso. Masterissa houkutteli korkea KSB (king size bed), walk in pukeutumishuone ja kylppärissä kaksi lavuaaria ja iso muna-amme. Tytöille oli oma huone ja periaatteessa oma vessa ja kylppärikin. Vierashuone ja parvihuone jäivät meiltä kokonaan käyttämättä. Tänne voisi joskus tulla isommallakin porukalla. Leopard’s Leap punaviinipullo oli keittiössä. Tällaisena aikana kun alkoholia ei saa tippaakaan kaupasta, se oli aikamoinen ilon aihe. (Ja oli kyllä erittäin hyvää viiniä. ;)) Talo oli varmasti yli 100 neliötä. Niin hienossa kämpässä emme ole ikinä majoittuneet. Miten täältä ikinä voi lähteä pois? No, onneksi meille on tulossa oma hieno talo vielä tänä vuonna…

Marloth Parkin keskusta on parin minuutin ajomatkan päässä. Siellä on kaksi pientä ruokakauppaa ja The Tin Shack -ravintola. Meillä on likapyykkejä kertynyt reilusti, koska Cape Townin jälkeen meillä ei ole ollut pesukonetta käytössä. Käsipyykkäys on hidasta, kun sitä tekee neljän ihmisen vaatteille. Vaikka kämppämme oli hyvin varusteltu, niin pesukonetta sieltä ei löytynyt (astianpesukone kyllä), mutta kuivausteline löytyi. Marloth parkista löytyi laundry service, mutta se näytti olevan hyvin kiinni, eikä aukioloajoista ollut tietoakaan. Eli käsipyykkäys jatkuisi matkan loppuun asti. Ainakin on se kuivausteline, johon laittaa kuivumaan. Pienestä kaupasta sai hädin tuskin jugua ja maitoa, mutta niillä pärjättiin seuraavaan päivään. Ravintolasta haimme maistuvat pizzat ”kotiin” viemiseksi.

Marloth Parkin keskusta

Kudut astelevat keskustassa

Kävimme isommilla ruokaostoksilla Malalanessa, jonne ajoi noin puolessa tunnissa. Iso vesitorni, jossa on Spar-mainos, näytti olevan pienen kaupungin maamerkki. Lauantaina iltapäivällä oli hyvin hiljaista. Monet kaupat olivat kiinni. Vain iso Spar oli auki ja siellä riitti viikonlopun ruokashoppailijoita. Meillä oli iso jääkaappi ja kunnolliset ruuan valmistusvälineet, joten kelpasi ostaa lihaa ym. Arkipäivinä pienessä kaupungissa oli enemmän eloa. Sieltä löytyi mm. muutama vaatekauppa, apteekki ja meille tuttu Spur-ravintola.

 

Kwa Madwalassa norsujen luona

Olin varannut elephant interaction -aktiviteetin meille jo Suomessa. Sitä varten ajoimme Malalaneen päin, mutta käännyimme pikkutielle Hectorspruitin jälkeen. Tie oli kuoppaisin, mitä täällä on tullut vastaan. Omaa kaistaa oli mahdoton pitää, vaan tie oli sokkeloa asfaltin, kuoppien ja hiekkareunuksen välillä. Tulimme Kwa Madwalan Game Reserveen. Portilla saimme ohjeet elefanttimestaan, jotka olisivat voineet olla paremmatkin. Kävimme ensin Elephant campissä, jossa oli vain hevosia. Norsut olivatkin elephant walking safaris -kyltin osoittamassa suunnassa. Päivä tuntui todella kuumalta, lämpötila huiteli varmasti yli 30 asteen. Onneksi pääsimme puun alle varjoon.

Paikalla oli kaksi norsua, jotka olivat tulleet lopetusuhan vuoksi tänne asumaan. Öisin he saavat vaeltaa vapaana Kwa Madwalassa. 33-vuotias naarasnorsu, Modjadji, tuli meidän luokse selässään hänen ohjaajansa. Ihan ensimmäisenä pääsimme antamaan norsulle pellettejä, joita hän rakasti. Pelletit laitettiin norsun kärsään, jonka hän vei suuhunsa. Se oli hauskaa. Olin ensin Milan kanssa ja hänkin uskaltautui pian ruokkimaan. Sitten norsun kanssa pelattiin meidän puolelta jalkapalloa ja norsun puolelta kärsäpalloa. Kun otimme kengät pois jalasta, norsu tunnisti jokaisen ja antoi oikealle henkilölle.

Vähän vielä lauhkeampi kaveri oli urosnorsu, Tswale, jota saimme rapsuttaa masusta ja jalasta. Paksu iho oli mudan peitossa ja kovan ”kuoren” alla tuntui pehmeätä. Ihon pinnalla oli kovaa pientä karvaa. Hän oli mielenkiintoisen tuntuinen. Aava innostui erityisesti tunnustelemaan norsun syöksyhampaita (, ja puhui raukka kärsästä koko ajan). Hienoa, että molemmat tytöt uskalsivat silittää norsua. Tämä oli varmasti hieno kokemus myös heille.

 

Eloa Uchawissa

Uimme päivittäin omassa altaassamme. Ihana yksityisyys, privaattiallas pelkkien puskien ja eläinten keskellä. Aava opetteli hienosti polskimaan jaloilla. Jospa hän jo ensi kesänä menisi uimarenkaan kanssa. Altaassa lillui lämpömittarin lisäksi kaksi suodatinpönikkää, joilla Aava leikki ja jotka olivat ankkoja hänen mielestään. Meillä oli kaupasta haettuna iso pellettisäkki. Pihallamme oli usein impalia, jotka tulivat innoissaan syömään pellettiä, kun heitimme niitä maahan. Välillä paikalle tuli myös villiporsaita. Tytöt innostuivat eläinten ruokkimisesta valtavasti. Aava oppi uuden sanan ja hoki ”pellettiä” kymmeniä kertoja. Tämä oli aika ainutlaatuista, lillua altaassa ja ruokkia villieläimiä samalla. Villisikojen röhkinää ja touhua oli kiva seurata. Yhtenä aamuna seepralauma ilmestyi meidän takapihalle. He olivat impalia ja villiporsaita kesympiä ja tulivat syömään kädestä. Seeprat olivat aika ahnaita, näykkivät välillä toisiaan. Pieni varsa ei uskaltanut tulla niin lähelle kuin aikuiset, mutta heitimme hänelle myös ruokaa. Olipas ihana aamu ja tytöillä oli superhauskaa. Pelletit syötiin loppuun.

Privaattiallas ja Aavan uimisharjoitukset

 

Marloth Park ja meidän asumuksemme Uchawi Wa Africa oli ehdottomasti yksi matkan kohokohdista. Sinne tekisi mieli palata vielä joskus.

Afrikkaa Upeimmillaan

Ensimmäisenä safaripäivänämme ulkona oli todella kuuma. Varmasti oli hiljaisin aika nähdä eläimiä, kun lähdimme klo 11, mutta suunnitelmamme oli olla liikenteessä koko päivä.  Olin netistä katsonut, että Skukuzassa ja sen lähellä voi hyvin nähdä leijonia. Hyviä leijonaspotteja olivat myös tiet H1-2 Skukuzasta Tshokwaneen ja H1-3 Tshokwanesta suoraan pohjoiseen Sataraan, jossa olimme viisi vuotta sitten pyörineet. Nopeusrajoitus Krugerin teillä on yleisesti 40-50 km/h.

Selkeät merkinnät kylteissä

Impalia

Ensimmäisenä vastaan tulivat ketkäs muut kuin impalat, lauma naaraita. Takapenkillä innostuttiin hihkumaan ”Impalia, impalia!”. Pian näimme ensimmäisen autokokouksen sivutien varrella. Siellä meitä odotti lauma villikoiria. Matka jatkui ja tytöt näkivät ensimmäiset norsunsa. Kaksi norsua oli lähellä tien reunaa lounaalla. Toinen heistä ylitti tien meidän edestä. Sitten taas naarasimpalia tien sivussa puskassa ja tietä ylittämässä. Puiden suojassa oli iso lauma norsuja yhdessä kasassa. Valtava läjä elefanttia! Mukana oli myös muutama vauva ja nuori yksilö. Vauva rapsutti korvaa kärsällänsä. Sitten nähtiin yksinäinen kirahvi, joka rapsutti itseään puun oksalla. Vastaan tulevat sillat ylittivät joen uomia, jotka pääsääntöisesti olivat osittain kuivia. Isot ”lätäköt” näyttivät autioilta. Kurkkasin kuitenkin aina, että pilkistäisikö sieltä vaikka krokotiili.

Villikoirat varjossa

Norsu siellä

 

 

Taivas näytti edessä päin tummalta ja joitakin salamia bongattiin. Apinapuu ohitettiin eli apinoiden kansoittama puu. Joen toisella puolella oli laiduntamassa impaloiden lisäksi wildebeest ja waterbuck. Rankkasade tuli meidän kohdalle. Olipa tunnelmaa, ja suloista nähdä, kun kilpikonna ylitti tietä märällä asfaltilla, taisi olla leopard turtle.  Mila ilahtui konnasta erityisesti. Sade laantui tihkuksi ja pieni wildebeest-lauma vasoineen oli heinikossa. Sitten päivän ensimmäiset seeprat, nehän taisivat melkeinpä olla Milan lempieläimiä. Ennen matkaa, hän oli eniten puhunut juuri seeproista ja niiden näkemisestä.

Wildebeest, waterbuck ja impalat

Konna tiellä

Wildebeestit

Saavuimme iltapäivällä Sataraan, 90 km päähän lähtöpaikastamme Skukuzasta. Nyt olimme rest campillä, jossa olimme käyneet viisi vuotta sittenkin. Sade oli tehnyt ilman erittäin kosteaksi. Olimme nihkeitä välittömästi, kun nousimme autosta. Rest campin ravintolassa lounastimme.

Olimme nyt aika lähellä sitä paikkaa, Nsemania, jossa viimeksi tapasimme leijonan. Ajoimme kymmenisen kilometriä H7:ää, Orpen – Satara -tietä. Ei siellä toki nyt ollut leijonaa, mutta halusimme vain tsekata. Joen uomassa uiskenteli ja suutaan availi muutama virtahepo. Poistuimme asfalttitieltä hiekkatielle, mutta hiljaista oli. Ei yhtäkään sielua. Lähdimme takaisin päin. Pian yksi auto oli pysähtynyt tielle. Siispä mekin. Samalla puskasta ihan automme viereen käppäili leijona, todella laiha ja riutunut. Hän ylitti tien ja painui kissamaisin, löysin askelin mitä lie mielessään kohti seuraavia puskia. Leijona oli bongattu, kaikki autossa riemuitsivat.

 

Vähän matkan päässä samalla puolella tietä, jonne leijona oli mennyt, oli impalalauma. He selvästi aistivat jotain, olivat valppaina yhteen suuntaan. Epäilimme olisiko se sama leijona lähellä. Emme tiedä mitä impalat tähystivät, mutta pian näimme hyeenan jolkottamassa niiden lähellä. Tulimme takaisin ”hippolammelle”, jossa availtiin suuta edelleen kaverille. Seuraavana ruohikossa majailivat kaksi villisikaa ja punamustat ukkoslinnut (Thunder bird, Southern ground hornbill).

Hipot

Ukkoslinnut

Vastaan tulevasta autosta eräs rouva sanoi, että vähän matkan päässä on leijona ihan tien vieressä. Hän puhui myös jotain puhveleista. Lähdimme ihan pikkuisen vain nopeampaa etenemään, ettei vain leijona ehdi karata meiltä. Joidenkin kilometrien jälkeen tien oikealla puolella oli iso puhvelilauma. Siinä samassa näin, että minun puolellani eli vasemmalla puolella tietä oli naarasleijona katse tiukasti puhveleihin. Hän vaani ja vaani, eteni välillä, mutta ei tehnyt mitään muuta. Puhvelit olivat valtavia ja joillakin oli vauvoja. Joku heistä katsoi meihin päin melko tuimasti. No, puhvelin katse taitaa yleensäkin olla aika tuima. Me seurasimme jonkin aikaa yksinäisen leijonan tähyilyä. Hän taisi vain unelmoida puhvelipaistista. Tytöt olivat innosta sekaisin. He eivät olleet enää vöissäkään kiinni. Automme oli pieni liikkuva asumuksemme päivän ajan täällä luonnon tarjoamassa näytelmässä, paisti että tämä ei ollut näytelmää eikä dokumenttia vaan oikeata elämää. Se tässä oli upeinta!

Iloista väkeä autossa.

Jatkoimme matkaa ja pian hyeenaperhe hengasi tiellä. Pikkuiset olivat imemässä ja kisailemassa keskenään. Olimme tavanneet jo useita norsulaumoja tänään. Nyt eräs niistä oli ylittämässä tietä tai pikemminkin kävelemässä pitkin. Yksi isoista norsuista oli sitä mieltä, että me tulimme autollamme liian lähelle ja näytti hiukan kimpaantuvan meihin. Sitten vain pakkia päälle ja isompi hajurako laumaan, joka pian antoi meille tietä. Pian Antti bongasi jotain ennen näkemätöntä kaukana. Kyllä, sillä oli sarvi juuri oikein päin. Se oli sarvikuono! Meidän ensimmäinen sarvikuono ikinä.

Hyeenaperhe

 

Ilta alkoi jo hiljalleen hämärtyä ja valmiiksi melko hiljainen tie muuttui autioksi. Edessä oli taas lauma jotain, tällä kertaa vaaleata. Jotain hyvin halittavan näköisiä ja isoja, se oli leijonalauma! Kuusi naarasta ja yksi pentu. Siinä kellittiin ja chillattiin, odotettiin alkavaa yötä. Ja autossa bailasi neljä onnesta soikeaa ihmisapinaa. Pian puskasta astui esiin lauman uros mahtavan harjansa kanssa. Se asettui ihan automme viereen. Olimme noin kahden metrin päässä tuosta uljaasta eläimestä. Uros katseli suoraan meihin päin. Se oli uskomaton hetki. Koko luonnon hienous kiteytyi tuohon yhteiseen tuijotukseen.

 

Ilta pimeni ja aloimme aavistaa, että olemme ehkä ”myöhässä kotoa”. Antti huristeli vähän yli rajoitusten. Impalien silmät kiiluivat useasti edessämme, kun he olivat ylittämässä tietä. Pian tiellä nökötti parikin tyyppiä, jotka lähellä osoittautuivat pöllöiksi. Emmepä ole pöllöjä varmaan ikinä luonnossa tavanneet, vaikka niitä Suomessakin on. Kuvaaminen pimeässä ja pöllöjen lennähtäessä matkoihinsa oli hyvin haasteellista. Ja vielä auton valoihin osui vaalea kasa, toinen 7-henkinen leijonalauma. Tämä oli varsinainen leijonapäivä, emme olisi ikinä voineet uskoa!

 

Toisena safaripäivänämme teimme kaksi pienempää safarilenkkiä. Lähdimme H4-1 -tietä kohti Lower Sabien rest camppiä. Matkalla tuli vastaan kaksi pusikossa lepäilevää leijonapariskuntaa ja mm. iso lauma apinoita. Yksi makasi tiellä kaverin tutkiessa tämän masua. Emot yrittivät saada poikasiaan tissille. Vauvat olivat hyperaktiivisia, eivät hetkeäkään paikallaan. Sillalla istui maisemia katselemassa useita apinoita. Päivän ensimmäinen norsulauma tuli vastaan vasta illalla. Kaksi norsua kisailivat kärsiensä kanssa keskenään.

Leijonat unilla

Kolmantena päivänä siirryimme Marloth Parkiin Krugerin eteläpuolelle. Se oli varmasti yksi mukavimpia tapoja vaihtaa majoitusta, ajella vähän safarilla ja olla sitten perillä. Tuolla matkalla näimme mm. hyvin käyräsarvisen kudun, norsuja, seeproja ja villisikoja. Juuri ennen Crocodile Bridgen porttia, näimme kolme sarvikuonoa, joista yksi oli poikanen.

Kudu

Kiirehtivä villiporsaspesue

Sarvikuonovauva

On tämä safarimatkailu ihan oma maailmansa. Toton Africa saa aikaan myös aivan uuden fiiliksen meissä kun kuuntelemme sitä safariautossa.

Safarielämää Krugerissä

Krugerin kansallispuisto on Etelä-Afrikan suurin (18 989 m2) ja yksi maailman suurimmista. Siellä eläviä eläimiä ajatellen, se on vieläkin suurempi, sillä se jatkuu Mosambikin puolella Limpopon ja Zimbabwen puolella Gonarezhoun kansallispuistoina. Puistoon pääsee kätevästi yhdeksän portin kautta, jotka ovat pohjoisesta etelään Pafuri, Punda Maria, Phalaborwa, Orpen, Paul Kruger, Phabeni, Numbi, Malelane ja Crocodile Bridge. Pohjois-eteläsuunnassa pitkulaisen muotoinen Kruger sijaitsee pohjoisessa Limpopon ja etelässä Mpumalangan provinsseissa. Ensimmäisellä Kruger-vierailullamme olimme pohjoisessa Limpopon provinssissa ja käytimme Phalaborwan ja Orpenin portteja. Nyt suuntasimme etelään ja meille kaikille uuteen provinssiin Mpumalangaan.  Lensimme Durbanista Johannesburgin kautta Nelspruitiin Krugerin lentokentälle (Nelspruitissa on kaksi lentokenttää). Olimme varanneet Europcarista vuokra-auton ja saimme pienelle hiljaiselle kentälle laskeuduttua jälleen Toyota Avanzan menopeliksemme. Matkaa Paul Kruger -portille oli puolisentoista tuntia. Hädin tuskin saimme matkan varrelta Hazyviewstä ruokaa ostettua, kun osa kaupoista meni jo kuudelta kiinni.

Tällä South African Airlinkin pienehköllä koneella pyrähdimme Nelspruitiin

Matka jatkui ja pimeä tuli. Saavuimme kahdeksalta Paul Kruger Gatelle. Siellä oli muutama portinvartija viettämässä iltaa tähtitaivaan alla. Portit olivat menneet kiinni jo klo 18, mutta kai hotelliasukkaat sisään pääsevät? Meillä oli hotellin vahvistuspaperi mukana. Meidän piti soittaa hotelliin, jotta saamme escortin hakemaan meitä. No sitten piti vielä soittaa escortille. Odotimme portilla varmaan puolisen tuntia hakijaa, joka sitten laskutti meiltä 500 R (noin 28 €) noutopalveluksestaan. Portilta Skukuza Rest Campiin oli noin 10 km H11 tietä pitkin. Matkalla näimme ensimmäisen eläinhavainnon, hyeenan. Siitä tuli takapenkkiläisten suussa ”hiana”. Olimme varanneet huoneet ihan uudesta viime vuonna valmistuneesta Skukuza Safari Lodgesta. Iso respa-aula oli ihanan uusi ja ylellinen. Vanhemmat Skukuzan hotellihuoneet ovat pyöreitä mökkejä. Nämä uudet ovat kaksikerroksisessa luhtitalossa. Saimme viereiset huoneet, jotka olivat ovella yhteydessä toisiinsa. Lapset saivat ensimmäistä kertaa ihan oman hotellihuoneen kylpyhuoneen kera. Sisustus muistutti skandinaavista tyyliä ja tuntui hyvin kotoisalta. Oli ihana levitellä vähän tavaroita, kun tilaa oli taas paljon. Kaksi huonetta/yö oli 280 €, aamupala kuului hintaan. Sen verran tyyristä, että olimme raaskineet varata vain kolme yötä tästä majoituksesta.

Oma huone

Kaksi seuraavaa päivää menivät kokonaan omatoimisafareiden merkeissä. Varsinkin täällä Krugerissä omatoimiset safarit ovat hyvin helppoja. Teiden risteykset on merkitty hyvin selkeästi ja matkojen pituudet eri rest camppeihin. Rest camp, kuten Skukuza, jossa asuimme ovat aidattuja alueita kansallispuistosta. Siellä on majoituksia, ravintola ja jokaisessa on myös oma Park’s shop. Kauppojen valikoimat ovat hyvin samanlaisia. Sieltä voi shopata itselleen matkamuistoa, mutta sieltä saa myös elintarvikkeita ja jotain yksinkertaista ruokaa, kuten maitoa, jugurtteja, hedelmiä ja leipää. Kansallispuiston sisällä ei ole muita kauppoja eli laajempaa ruoka-ainevalikoimaa tarvitsee hakea sen ulkopuolelta lähimmistä kaupungeista. Puistojen portit avautuvat varhain aamulla ja sulkeutuvat noin klo 18, jotta kaikki ovat ulkona puistosta pimeän tullen. Samat ”aukioloajat” ovat rest camppien asukkaille. Rest camppien omat portit sulkeutuvat klo 18. Toki porteilla on aina joku vahtimassa ja päästämässä ulos tai sisään vierailijoita, jotka ovat joko eksyneet ja siksi myöhässä tai muuten vain harhailleet liian kauan omilla teillään. Järjestettyjä iltasafareita tehdään kuitenkin kuuden jälkeen safarioppaan kanssa.

Skukuza Rest Campin portti

Sataran Rest Campillä

Lower Sabien Park’s Shopissa

Skukuzan Rest Campillä

Skukuzan Rest Campin Cattle Baron -ravintolassa päivällisellä

Matkan paras jälkkäri

Puiston sisällä asumisessa on puolensa. Se on yleensä huomattavasti kalliimpaa kuin puiston ulkopuolella, lähikaupungeissa, mutta fiilis on eri. Saa elää koko ajan ”tapahtumapaikalla”. Koko päivä menee helposti safarilla eläinmaailmassa. Illalla on kiva pulahtaa uimaan. Meillä oli ihan ”oma” privaattiallas muutaman metrin päässä terassistamme. Hotellissa oli aika vähän vieraita emmekä ikinä nähneet altaassa ketään muuta. Juttua omatoimisafareistamme seuraavassa postauksessa.

Uimaan…

Durbanin lähialueilla

Vuokrasimme auton muutamaksi päiväksi. Ihanaa, että oli taas oma menopeli alla ja viileä sellainen. Koska omalla rannalla biitseilystä ei tullutkaan mitään, pyörimme suunniteltua enemmän Durbanin lähiympäristössä etsien mielenkiintoisia paikkoja, jotka olisivat auki. Usein kävi kuitenkin niin, että googlesta kaivamamme osoite oli väärä, emme muuten vaan löytäneet tai sitten paikat olivat koronan vuoksi kiinni. Yksi tällainen tapaus oli Alverstone Wildlife Habitat, noin 20 km sisämaahan päin. Googlen antama osoite oli vain Alverstone Road, joka oli aika pitkä ja paikkaa piti todella hakea. No sehän oli sitten kiinni eikä heidän nettisivuillaan tietenkään voinut olla ajantasaista tietoa aukioloajoista. Onneksi ihan vieressä olimme tullessa bonganneet PheZulu Safari Parkin, joka oli auki. Sellaisesta ei ollut netissä ollut mitään tietoa, vaikka olimme googletelleet aika paljon. Päätimme siis kokeilla PheZulua. Lodgemökkien lisäksi siellä oli souvenirshop ja ravintola. Alueelle ei päässyt omalla autolla tutkailemaan, vaan ostimme tunnin mittaisen safariajelun. Nopea vessakäynti venyikin meillä puolen tunnin jumiksi. Antin vessan ovesta meni lukko hajalle eikä hän saanut ovea sitten enää mitenkään auki. Vara-avaimia haettiin, joku kävi ison veitsenkin kanssa katsomassa ovea. Kun suunnittelimme, että auttaisin hänet pienestä ikkunasta ulos, ovi saatiin vihdoin auki.

Alverstonen asutusta

PheZulussa

Sitten safariautoon ja tyttöjen ensimmäiselle safariajelulle, Anthony-oppaan kyydityksessä. Pian selvisi, miksi omalla autolla ei voinut tätä safaria tehdä. Maasto oli todella haastavaa ja erittäin kuoppaista. Niin pomppuisessa kyydissä hädin tuskin muistan olleeni. Lapsilla oli hauskaa, safarin lisäksi he olivat kuin huvipuistossa. Maisema oli matalaa metsää ja suuria korkeuseroja. Safariautomme kiipesi vihreän kukkulan laelle. Olimme jo kauempaa bonganneet, että siellä näkyi olevan kirahveja. Ja olihan siellä. Monta komeaa kirahvia ja heidän luonaan kymmenittäin seeproja. Mila pääsi ensimmäistä kertaa näkemään omat lempparisafarieläimensä. Seepran tapaamisesta hän on puhunut yli puoli vuotta. Joukossa oli myös pari seepravarsaa, jotka kiehnäsivät emojensa luona. Tyttöjen onnea ja ihmetystä oli ihana seurata. Vaikka näky oli minulle ja Antille tuttu, niin varsinkin nisäkkäiden tapaaminen safareilla on vain niin kiehtovaa. Korkea kirahvi on jotenkin mykistävä näky.

Safarilla

 

Long crested eagle (kotka) lensi pitkään meidän edellä, pyrähteli puusta toiseen. Niin, että melkein sain siitä hyvän kuvan. Näimme lauman wildebeestejä ja pienen impala-antilooppien poikamiesporukan, niin kuin Anthony meille kertoi. Nuoret impalaurokset hengaavat ensin yhdessä. Ne hajaantuvat jossain vaiheessa ja haastavat vanhempia uroksia saavuttaakseen oman laumansa. Tunnin ex tempore -safariksi tämä oli oikein antoisa. Isot kisut ja muut isot nisäkkäät puuttuvat näiltä alueilta täysin, joten pääsimme hyvin näkemään niitä eläimiä, joita PheZulussa asustaa.

Durbanin pohjoispuolella sijaitseva Umhlanga on yksi Etelä-Afrikan nopeimmin kasvavia kaupunkeja. Vuonna 2018 sinne valmistui maan toiseksi korkein pilvenpiirtäjä Pearl Sky, 183 m. Siellä on myös Gateway Theatre of Shopping, yksi maailman sadasta suurimmasta ostoskeskuksesta. Rannikolla olevan kaupungin rannat ovat Bronze Beach ja Main Beach. Ajoimme monta kertaa Umhlangan ohi. Kasvun ja rakentamisen siellä todella näkee. Uusia taloja on kukkuloiden rinteillä, joista on näkymät merelle. Isoja mainoksia valmistuvista hotelleista ja asuintaloista on teiden varsilla.

Rannoilla olevat nähtävyydet olivat kiinni (, koska eihän rannoilla saanut olla). Mutta kävimme siitä huolimatta kokeilemassa, jos joku niistäkin olisi saavutettavissa. Tsombailimme usein autolla pitkin, laitettiin naviin aina seuraavaa kohdetta, kun välillä mihinkään ei tuntunut pääsevän. Toisaalta se oli ihan mukavaa. Näimme paljon Durbanin pohjoispuolta. Flag Animal Farm on kotieläinpuisto, jossa hoidetaan pelastettuja eläimiä. Se oli sentään auki ja 455 R (25 €) koko perhe. Porkkanaa ja pellettiä sai mukaan elämille vietäväksi. Vuohet tulivat jo ovella tervehtimään. Pienet täplikkäät ja mustat possut tulivat meidän luo ja tytöt pelkäsivät niitä aluksi. Pian he antoivat niille jo porkkanaa ja kohta Mila sanoi, että possu on täällä kivoin eläin. Yksisarvinen löytyi aitauksesta. Hänellä oli kudottu sarvi päässä. Lisää heppoja oli muissa aitauksissa. He söivät ahnaasti porkkania. Mila melkein uskaltautui antamaan porkkanan hepalle. Isoja maakonnia nukkui nurmikolla ja oli ruokailemassa paprikaa. Pienet puput tulivat hakemaan meiltä pellettiä. Lampaat määkivät omassa aitauksessaan. Eräs riikinkukko innostui levittämään pyrstönsä ja pyöri sitä kaikille esitellen. Paikan päältä sai hodaria ja päätimme, että se on helppo pieni lounas. Vuohet ja kanat olivat myös kiinnostuneita meidän antimista.

 

Crocodile Creek oli ex tempore -käynti, josta oli mainoksia pitkin teitä. Sinne johti useamman kilometrin hiekkatie. Matkan varrella nähtiin taas köyhempää asumusta. Sisäänpääsy meiltä oli 270 R (15 €), lapset olivat ilmaisia aikuisen seurassa. Krokotiilimies piti juuri luentoa, paikalla oli useita muitakin lapsiperheitä. Pian setä otti käteensä pienen krokotiilin. Hän oli viisivuotias uros. Ei olisi uskonut niinkään vanhaksi. Hän näytti ihan vauvalta. Se kiersi vieraiden luona hipellettävänä. Hetken epäröinnin jälkeen tytötkin uskaltautuivat kokeilemaan ja Aavakin sipaisemaan krokon häntää. Krokotiiliaitauksia oli viisi. Pienempiä krokotiileja oli isossa aitauksessa kymmeniä. Krokomies heitti niille kynittyjä kanoja. Osa oli onnekkaita ja sai muiden nenän edestä kanan suuhunsa, joltakin se tultiin varastamaan. Sitten he jähmettyivät paikalleen, osalla kana suussa. Alueella pyöri myös kissa, joka sai osansa kanasta. Kaipa hän oli oppinut, ettei krokojen luo kannata mennä. Tsekkasimme vielä pari aitausta, krokoja uimassa ja krokoja rannalla.

 

Mutta mereenkin piti päästä. Tinley Manor Beach sekä löytyi että oli ilman minkäänlaisia portteja. Sadetta piti tuona päivänä koko päivän, mutta ei kovin rankasti. Antti oli päättänyt bongata Intian valtameren itselleen, koska ei ollut ikinä aiemmin siinä meressä ollut. Jonkin verran piti laskeutua rannalle, joka oli osittain kivikkoa, mutta sitten siellä aukeni ihana autio hiekkaranta. Asutusta, rikkaan näköisiä taloja oli rinteessä rantaa vasten. Ajattelimme, että tuskin meitä täällä kukaan enempää katselee tai kieltää uimasta. Vesi tuntui ihanan lämpimältä pienen sateen kastelemaa ihoa vasten. Aallot olivat aika hurjat eikä uimisesta olisi tullut mitään. Tämä oli enemmänkin pulahdus ja hyppimistä aalloissa. Kivien rajaamassa altaassa lapset pääsivät leikkimään. Siellä uiskenteli ihan pikkuisia pitkulaisia kaloja. Isoista aalloista tuli välillä lisää vettä pikkualtaisiin. Hurjista aalloista huolimatta tämä oli ihanan idyllinen ja puhdas ranta. Vain me ja jotkin ravut olimme biitsillä. Vähän kielletty biitseily oli meistä tosi huippu juttu.

Tinley Manor

 

Durban, kaupunki Intian valtameren rannalla

Matkan toinen kohteemme ja kaikille uusi provinssimme Etelä-Afrikassa oli KwaZulu-Natal Intian valtameren rannikolla. KwaZulu-Natal rajautuu koillisosassa Swazimaahan ja Mosambikiin. Se perustettiin vuonna 1994 kun Natalin provinssi ja KwaZulun bantustan yhdistettiin. Natal, joka tarkoittaa portugaliksi joulua, sai nimensä, kun löytöretkeilijä Vasco da Gama näki sen rannikon ensimmäisenä eurooppalaisena joulupäivänä 1497. KwaZulu-Natalin suurin kaupunki, Durban on myös maan kolmanneksi suurin kaupunki Johannesburgin ja Cape Townin jälkeen.

Lentoaika Cape Townista King Shakan lentokentälle oli noin 2 tuntia. Ulkona oli selvästi kuumempi kuin Cape Townissa. Tämä oli pohjoisemmassa ja lämpimän merivirran puolella. Matkaa uber-kyydillä keskustaan oli noin 20 minuuttia. Asetuimme kuuluisalle Golden Mile Beachille Blue Waters -hotelliin. Golden Mile on yksi maan parhaista rannoista ja sijaitsee keskustan tuntumassa. Sen varrelle on rakentunut viihtymisen ja kulttuurin keskus, josta löytyvät mm. kasino, uShaka Marine World (vesieläinpuisto), surffimuseo ja ravintoloita. South beach, North beach, Addington beach ja Bay of plenty muodostavat yhdessä Golden Milen. Pitkä hotellien ja ravintoloiden reunustama ranta sopii niin uimareille kuin surffaajillekin.

Blue Watersissa (North Beachillä) meillä oli pieni kaksio (188 €/yö). Tyttöjen huone oli hyvin pieni, mutta saimmepa heidät ainakin omaan huoneeseen nukkumaan. Buffet-aamiainen kuului hintaan. Pääsimme päivittäin hyvin käyntiin munakkaalla ja muilla lämpimillä aamiaistuotteilla. Paitsi eivät lapset, jotka tottakai nirsoilivat aamuisin. Aamiaisjälkkäriksi sai hakea vohvelia suklaakastikkeella. Toisin kuin Cape Townin hotellissamme, täällä riitti porukkaa. Aamiaisella populaa oli turhankin paljon. Joinakin aamuina sinne jonotettiin. Sama ravintola toimi myös lounas- ja päivällisravintolana. Hyvää ruokaa, mutta medium-pihvit olivat lähes aina well done. Meillä ei netti yleensä toiminut huoneessa, joten nettiasioissa olimme välillä alakerran loungessa. Se oli kyllä viihtyisä ja toisin kuin ravintola aamiaisaikaan, hyvin rauhallinen.

Ensimmäisenä päivänämme Durbanissa lähdimme tutustumaan rantabulevardiin, jonka varrella asuimme. Mukavan leveä kivetty kävelytie reunusti pitkää Golden Mile biitsiä. Ravintoloita oli jonkin verran pitkin. Useimmat olivat pikaruokaketjuja, kuten Wimpy’s, Steers tai Fishaways tai pieniä ja ahtaan tuntuisia ravintoloita, jotka eivät kutsuneet meitä viihtymään. Kadun toisella puolella oli hotelleja, joista osa näytti sulkeneen ovensa mahdollisesti koronan takia. Hiekalle oli tehty taidokkaita hiekkalinnoja ja -veistoksia. Safarieläimet hiekasta veistettynä olivat kaikista hienoimmat. Rannalla oli pitkälti tyhjää, mutta välillä oli valtavia ihmisryppäitä uimassa yhdessä kohdassa. Niiden lisäksi muutama yksinäinen surffaaja oli meressä tai meni laudan kanssa kohti sitä. Arviolta 95 % ihmisistä oli tummaihoisia. Täällä on paljon myös hinduja ja muslimeita, mikä näkyi katukuvassa. Souvenir-kojuja oli pitkin rantakatua ja siellä oli myynnissä mm. sandaaleja, värikkäitä shortseja, puuveistoksia ja koruja. Joitakin kerjäläisen tapaisia tuli vastaan, jotka pyysivät ruokaa perheelleen.

Golden Mile

Rantataidetta

Board walk

Apinoita board walkilla

Käännyimme Dr. Pixley Kaseme -kadulle, joka on yksi keskustan pääkaduista. Kerrostalot olivat aika köyhän näköisiä, samoin putiikit. Kampaamoissa oli isot valikoimat eri väristä tukkaa letteihin, pieniä vaateputiikkeja oli ja pikaruokapaikkoja, pienessä liquor-shopissa alkoholit olivat kaltereiden takana, josta niitä sai pyytää. Ensin minun oli vaikea uskoa, että tämä oli pääkatu. Niin paljon köyhempää oli meininki kuin Cape Townissa. Antti oli Aava sylissä ylittämässä suojatietä vihreillä ja autoja vain meni suojatien yli, poliisiauto olisi ajanut heidän päälle elleivät he olisi väistäneet. Siinä kohtaa tuli turvaton olo ja autoteiden ylittäminen alkoi vähän jopa pelottaa. Oliko kysymys välinpitämättömyydestä vai rasismista, ei voi tietää. Pari korttelia käveltyämme vastaan tuli SuperSpar, jossa käväisimme. Se oli mukavan siistiksi rempattu ja viileä levähdyspaikka kuumana ja hikisenä päivänä. Löysimme sieltä Aavalle housuvaippoja ja otimme hedelmäsosepusseja reissueväiksi lapsille. Käännyimme takaisin päin ja kävimme liquor-shopissa viini- ja olutostoksilla. Pienestä pikaruokapuodista otimme mukaan isot kanawrapin tapaiset rullat ja lapsille ranskalaista. Ihanat mustaturkoosit letit oli yhdellä nuorella tytöllä, joka kävi äitinsä kanssa samassa puodissa.

Pääkadulla

Viini- ja olutostoksilla

Iltapäivällä laitettiin uikkarit päälle ja mentiin kadun toiselle puolelle biitsille. Tytöt tekivät pieniä ”hiekkalinnoja” (hiekkakökköjä). Kävin Milan kanssa vähän meressä pomppimassa aalloissa. Ranta oli kuitenkin menossa kiinni ja rantavahdit tulivat siitä informoimaan jokaiselle yksitellen. Viiden jälkeen ei siis saanut olla enää rannalla. Mistä tälläistäkään olisi voinut tietää? Tulimme rantasuihkun kautta omalle kattoaltaalle. Pienessä uima-altaassa oli paljon porukkaa. Ja koronan huomioon ottaen hiukan ahdistavaa, melkoinen koronalinko jos jollain se on.

Golden Mile

Katto Pool

Emme kuitenkaan tuona päivänä tienneet, että käyntimme lähibiitsillä jäisi viimeiseksi. Seuraavana päivä presidentti kiristi koronarajoituksia ilmeisesti uuden Covid-mutantin vuoksi. Kaikki biitsit menivät kiinni. Millekään biitsille ei saanut mennä edes kävelemään. Emme tienneet kuinka tarkkaan rajoitusta vartioitaisiin, mutta ainakin Golden Milella oli vartioita. Kalastajat saivat kyllä kalastaa rantalaitureilta. Me sitten muka maalaisjärkeä käyttäen ajattelimme, että voimme myös käydä autiolla laiturilla. Juuri kun olimme saaneet dronemme ilmaan, meitä tultiin häätämään pois. Siinä kohtaa suututti. Rannalla hengailu ja meressä uiminen olivat olleet yksi asia, jota matkaltamme toivoimme ja odotimme.

Rajoitusten kiristyminen näkyi myös siinä, että kaikki alkoholin myynti kiellettiin (jo kolmas alkoholin myyntikielto koronapandemian aikana). Kun oltaisiinkin voitu tietää se etukäteen. Olisimme ehkä vähän hamstranneet. Yht’ äkkiä vaan ravintolassa ei saanut enää edes olutta. No se rajoitus ei varsinaisesti pilannut mitään suunnitelmia. Uudeksi vuodeksi meillä oli jäljellä vielä yksi viinipullo. Ulkoliikkumiskiellon alkaminen aikaistui klo 22:sta klo 21:een. Ravintolat alkoivat sulkea oviaan viimeistään kahdeksalta, osa aiemmin.

Vaihdoimme vuotta omalla parvekkeellamme. Koko illan oli ukostanut ja salamoinut rajusti. Puoleen yöhön mennessä se oli lakannut meidän kohdalla. Kaukana koillisessa ja merellä salamoi vielä. Vuosi vaihtui hiljaisesti horisontin valonäytöstä seuraten. Sitten tuli uuden vuoden huutoja naapuriparvekkeelta. Joltain parvekkeelta lähetettiin myös pieniä raketteja. Luonnon näytelmä oli kuitenkin hienompi.

Taivaanrannassa salamoi, vaikka se ei kameraan kovin hyvin taltioitunut.

Kiertely kaupungin keskustassa ei enää houkuttanut. Suuntasimmekin pikkushoppailuille kaupungin laidalle, Westwillessä sijaitsevaan Pavilioniin. Ulkoa mall oli kuin paviljonkikylä ”paviljonkitorneineen”. Auto saatiin näppärästi parkkihalliin.  Sitten vain shoppailemaan. Viileä tuulahdus tuli vastaan heti sisällä, ihanaa. Sisältä Pavilion oli mukavan hienostuneesti sisustettu, marmoripylväineen ja vaaleansinisine jouluvaloineen. Siellä viihdyimme. Food Courtista löytyi myös meille nostalginen Spur -ravintola(ketju). Olimmekin odottaneet, että pääsemme taas Spuriin pihville, tällä kertaa strutsille. Ravintoloissa oli 50 hengen rajoitus. Tämän vuoksi joihinkin ravintoloihin joutui jonottamaan jonkin aikaa.

Pavilion Mall

Smile-perunat maistuivat

Vähän joulua jäljellä

Meillä oli tarkoitus käydä uShaka Marine Worldissa, mutta mahatauti sotki suunnitelmamme siinä kohtaa. Muutenkin olemisemme Durbanissa jäi osittain koronarajoitusten varjoon. Vuokrasimme auton suurimmaksi osaksi aikaa ja näimme aika hyvin Durbanin ympäristöä. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Cape Town shoppailija-matkailijan silmin

Intohimoinen reissushoppailija minussa oli odottanut näitä päiviä Cape Townissa reilusti yli vuoden. Säästäminen Suomessa oli sen verran kantanut hedelmää, että nyt sain nautiskella. Ensimmäisenä kohteena oli mikäs muu kuin ehkä Etelä-Afrikan kuuluisin ostoskeskus, Victoria & Alfred Waterfront, noin 2 km keskustasta. Satojen putiikkien, kymmenien ravintoloiden ja useiden museoiden keskus on kuitenkin muutakin kuin shoppailuparatiisi. V&A Waterfront on Etelä-Afrikan vanhin toimiva satama. Merimaiseman ja venefiilistelyn lisäksi sieltä on komea näkymä Pöytävuorelle.

Taiteilijoiden maalaamia sarvikuonoja oli pitkin waterfronttia.

 

Prinssi Alfred kävi Cape Townissa vuonna 1860 ensimmäisenä kuninkaallisen perheen jäsenenä. Tämän vuoksi hän teki siirtolaisiin merkittävän vaikutuksen ja myöhemmin he nimesivät ensimmäisen navy yardin hänen mukaan ja toisen hänen äitinsä kuningatar Victorian mukaan.

 

V&A Waterfrontissa on monta sisäänkäyntiä ja shoppailtavaa kahdessa kerroksessa. Se on niin sokkeloinen, että edes muutaman tunnin kiertelyn tuloksena emme hahmottaneet missä mikäkin on. Ulko-ovissa oli maskipakkoa kuvaavat ohjeet. Pienellä aukiolla tapasimme joulupukin kahden satuhahmon kanssa. Tytöt ujostelivat, mutta halusivat kuitenkin samaan kuvaan heidän kanssaan. Heiltä saamia tikkareita he natustivat pitkään ja hartaasti. Joulupukki ja värikäs poro muistuttivat Suomen joulusta, taustalla kuului välillä amerikkalaiset joululaulut. Silti joulumieltä oli ihan mahdoton saada täällä lämpimässä kesässä eikä se yhtään haitannut.

Woolworths-tavaratalo, jossa taisin viimeksikin täällä (vuonna 1998) shoppailla vaatteita, oli vaatteiden aarreaitta nytkin. Sieltä löytyivät uudet kuteet koko perheelle ja tytöille oli prinsessamekkoja kaikenmoisia. Lisäksi tämä ostoskeskus piti sisällään vanhat tutut kuten Rip Curl, Hurley, Under Armour ja Guess, joissa teimme ostoksia. Parkkihallikerroksesta löytyi myös iso ruokakauppa.

Prinsessat mekoissaan

 

Yritin kotona printtaamani kartan avulla suunnistaa meidät ylemmän kerroksen kohteeseemme. Löytyihän se sieltä. Hetki, jota olin yli vuoden odottanut. Shimansky oli ihka elävänä edessämme. Kahden hälyillä vartioidun oven kautta astuimme ihanaan luksusputiikkiin. Tuntui niin epätodelliselta olla nyt vihdoin täällä. Minä tiesin hyvin mitä halusin, olinhan tutkinut tansaniitteja netissä melkeinpä kaksi vuotta. Timanttien ympäröimät tansaniittikaulakorut olivat mielessä. Antti ja tytöt pääsivät viettämään aikaa sohville, kun minä katselin tansaniitteja ja sain nauttia hetken luksuselämää korujen kimalluksessa. Etsinnässä oli minun viisivuotishääpäivälahjani, joka oli alun perin tarkoitus ostaa jo viime kesänä täältä.

Tansaniittiostoksilla

 

Timanteilla tai muilla jalokivillä hemmottelu silloin tällöin on ihanaa. Kyllä, minäkin olen sellainen nainen, joka rakastaa kaikkea aitoa kimaltavaa. Saan välillä melko kalliitakin päähän pistoja. Usein päähänpisto muuttuu enemmän tai vähemmän ”järkeväksi” suunnitteluksi. Olin suunnitellut tansaniittini saamista melkein kaksi vuotta.

 

Tansaniitit

Mannerlaattojen aktiivisuus ja voimakas kuumuus muodostivat Kilimanjaron. Alue on yksi mineraalirikkaimpia maailmassa ja uskotaan, että tässä prosessissa myös tansaniitti muodostui. Prosessi tunnetaan alueellisena metamorfismina: kun mannerlaatat törmäävät toisiinsa ja niissä oleva kiviaines muuttuu kovassa paineessa. Kivi saavuttaa sulamispisteensä ja muodostaa kristallirakenteen. Toisiinsa törmäävät mannerlaatat voivat sisältää erilaisia mineraaleja ja siksi niiden yhdistyessä voi muodostua alueelle spesifisiä yhdistelmiä ja siten jalokiviä. Tämä selittää sen miksi tansaniittia on löydetty vain yhdeltä alueelta maailmassa, Tansaniasta Kilimanjaron läheisyydestä 4 kilometrin alueella. Sen nimi viittaakin ainoaan paikkaan, josta sitä voidaan louhia. Se on 1000 kertaa harvinaisempi kuin timantti.

 

Kun Masai-nainen synnytti ensimmäisen lapsensa, hänelle annettiin sinisiä lahjoja. Sininen symboloi uutta alkua. Ajatellaan, että Pohjois-Tansaniassa Masait käyttivät tansaniitteja näinä sinisinä lahjoina. Nykyään ympäri maailmaa tansaniitteja annetaan lahjaksi vauvan syntymän johdosta.

 

Tansaniitti on sininen zoisiitti. Zoisiitteja on myös muun värisiä. Pieni määrä vanadiumia zoisiitissa aiheuttaa tansaniitin sinisen värin. Toisin kuin monet muut jalokivet, tansaniitti on moderni jalokivi, joka löydettiin vuonna 1967. Tansaniitista tuli nopeasti toiseksi suosituin sininen jalokivi, safiirin ollessa suosituin. Tansaniitin suosiota selittää myös se, että se on edullisempi hankinta kuin safiiri. Varsinkin arvokkaimpia tansaniitteja, jotka ovat intensiivisen sinisiä tai violetin sinisiä, ostajat pitävät yhtä upeina kuin safiireja. Arviolta noin 10-12 vuoden päästä jalokivitasoista tansaniittia ei enää louhinnoissa löydy. Mutta se on vain arvio. On mahdollista, että tansaniittia voidaan löytää muualtakin. Tansaniitin hintakehitystä on myös vaikea arvioida. Se on vaihdellut hyvin paljon ja siihen vaikuttavat mm. Tansanian hallitus ja louhintanäkymät. Hinta voi nousta, jos kysyntä pysyy samana, mutta louhittavan tansaniitin määrä näyttää vähenevän.

Tansaniitti on pleokroistinen jalokivi, jossa materiaali näyttää eri väriseltä riippuen mistä kulmasta sitä katsoo. Yhdestä suunnasta tansaniitti voi näyttää siniseltä, toisesta violetilta ja kolmannesta punaiselta. Kolme eri väriä samassa kivessä tekevät tansaniitista trikroistisen materiaalin. Pleokroismi monimutkaistaa jalokiven hiontaa, mutta antaa myös mahdollisuuksia. Tansaniitin koko vaikuttaa myös sen väriin, sillä valon kulkema matka kivessä vaikuttaa sen väriin. Siksi kahdesta yhtä saturoituneesta kivestä suuremmassa on intensiivisempi väri. Ihan niin kuin muissakin jalokivissä, pienemmät ovat yleisempiä kuin isommat. Suurin osa tansaniiteista on alle viisi karaattia.

Kuumentamalla tansaniitin sävyä saadaan parannettua. Kun vanadiumia sisältävää zoisiittia kuumennetaan 600 asteeseen 30 minuutin ajan, vanadiumin hapettumisaste muuttuu ja parantaa sinistä väriä. Tansaniitin kuumuuskäsittely on hyvin maltillinen verrattuna esimerkiksi rubiinien ja safiirien kuumuuskäsittelyyn, joita pidetään useita päiviä yli 1000 asteen lämpötilassa. Nykyään lähes kaikkia kaupallisia tansaniitteja on kuumuuskäsitelty. Tansaniitin kovuus on 6,5 Mohsin asteikolla. Se on matala verrattuna moniin muihin jalokiviin ja tarkoittaa sitä, että se on altis naarmuuntumiselle. Siksi tansaniitti sopiikin ennemmin korvakoruihin, riipuksiin ja harvemmin käytettäviin sormuksiin kuin päivittäin käytettävään sormukseen. Tansaniitin värin säilyvyys on hyvä. Kuumuuskäsitellyt kivet eivät menetä värikylläisyyttä normaalissa altistuksessa auringon valoon tai ihmisympäristön lämpötilamuutoksille.

Tansaniittien arvon määrityksessä käytetään samaa 4 C:n sääntöä kuin muissakin jalokivissä. Arvoon vaikuttavat paino karaatteina (carat), leikkaus (cut), puhtaus (clarity) ja väri (color).

Carat

Yksi karaatti on 1/5 gramma. 

Cut

Leikkaus määrittää kumpaa väriä, sinistä vai violettia, tansaniitti heijastaa sen katselusuunnassa. ”Excellent cut” tarkoittaa, että kivi heijastaa maksimaalisen kirkkautensa. 

Clarity

IF (flawless), EC (eye clean), SI (slightly included), MI (moderately included), HI (heavily included) 

Color

Mitä intensiivisempi väri, sitä harvinaisempi ja arvokkaampi.

Violet dominant (V) ja blue dominant (B)

AAA+ rare, AAA exceptional, AA very good, A good, A medium, light

 

Etelä-Afrikka on kuitenkin timanttimaa, se on tunnetuimpia timantin tuottajia maailmassa. Sen lisäksi timanttia louhitaan paljon myös muualta Afrikasta, Etelä-Amerikasta ja Aasiasta. Täällä kelpaa siis ”oikeutetusti” shoppailla timanttikaupoissa.

Timantteja pidetään maailman vanhimpana aarteena, joka on muodostunut 3.3 miljardia vuotta sitten 200 km syvyydessä. Valtavassa kuumuudessa ja paineessa hiiliatomit ovat kristallisoituneet muodostaen timanttia miljoonien vuosien aikana. Arviolta 250 tonnia malmia louhitaan, jotta yksi karaatti hiottua timanttia saadaan. Timantti on ainoa jalokivi, joka koostuu vain yhdestä alkuaineesta. Timantti on 99,95 % hiiltä, loput 0,5 % ovat aineita, jotka eivät ole mukana kemiallisessa rakenteessa, mutta vaikuttavat timantin väriin. Antti jaksaakin aina ihmetellä kuinka voinkaan olla niin ihastunut ”tiivistyneeseen hiileen”.

Shimanskyn timantit on louhittu Etelä-Afrikassa ja leikattu ja hiottu Shimanskyn omassa tiimissä. Shimanskylla on yli 10 design-patenttia ja viisi kansainvälistä timanttihiontapatenttia. Shimansky-timantit kiillotetaan timanttipuuterilla. Yhden karaatin timantin kiillottamiseen tarvitaan kolme karaattia puuteria.

Oma timanttien ympäröimä tansaniittini löytyi nopeasti ja oli ensimmäinen, jota kokeilin. Trilliant-muotoinen, 3.11 ct tansaniittini tuntui omalta ja maailman ihanimmalta kaulassani. Hintakin oli juuri ja juuri meidän budjetissa. Korukaupassa kannattaa tehdä ostoksia, vain jos rakastuu johonkin.

 

Toki V&A:ssa on muitakin hienostuneita korukauppoja, mm. etelä-afrikkalainen Browns. Luksusshoppailijalle löytyy myös Louis Vuitton, Gucci, Michael Kors, ja muita jos vaikka hieno laukku on etsinnässä. Olin täällä toista kertaa elämässäni Louis Vuittonissa ja nyt ensimmäistä kertaa ”tositarkoituksella”. Sinne otettiin vain muutama asiakas kerrallaan sisään ja ihan hämmästyin, että meidän koko pesue pääsi. Lapset lauloivat siellä Happy Birthday ja kun meno kävi villimmäksi, Antti meni heidän kanssa ulkopuolelle odottamaan. Se oli äidille hetki laatuaikaa shopata yksin.

 

V&A:ssa on food court pikaruokapaikkoineen, mutta se oli aina niin täysi ihmisiä, että emme halunneet ruokailla siellä. Sataman puolella isolla terassialueella on useita hyvän näköisiä ravintoloita. Niistä on myös kaunis näkymä Pöytävuorelle. Kävimme San Marcossa ja Karibussa, joissa molemmissa nautimme erinomaiset pihviateriat, strutsia ja nautaa. Jälkkärillä sopi käydä, vaikka GelatoManiassa jätskillä tai kaikille tutussa Starbuckissa.

Gelatomania

 

Täytyy myöntää, että pyörimme V&A:ssa kolmena päivänä. Ostoskeskus on valtava. Vaikka lapset lähtevät yleensä innoissaan shoppailemaan, niin he jaksavat vain muutaman putiikin. Sitten vähintään toiselle tulee väsykiukkua tai molemmat heittäytyvät jalattomiksi, jolloin toista tarvitsee kantaa.

 

 

The Water Shed

Etelä-Afrikassa tehdyn käsityön suosio on ollut kasvussa, varsinkin sen jälkeen, kun Cape Town nimettiin maailman design-pääkaupungiksi vuonna 2014. The Water Shed, V&A Waterfrontin kupeessa, on paikallisen designin, käsityön ja taiteen keskittymä. Se on katettu tori, jonka putiikit myyvät paikallisesti valmistettuja käsitöitä ja muita tuotteita. Antti jäi Milan kanssa hetkeksi askartelemaan, kun minä kiertelin rattaissa olevan Aavan kanssa torin läpi. Oli mm. vaatteita, hemmottelevia hygieniatuotteita, monenlaisia koruja, maalattuja tauluja, savitöitä, kivisiä ja puisia veistoksia ja öljykanistereista tehtyjä kitaroita. Tauluihin tietysti ihastuin. Yksi iso seeprataulu maksoi 10 000 randia (560 €). Ostin sitten samalta taiteilijalta seepraa kuvaavan canvasprintin. Hänen eläinmaalauksensa ja printtinsä olivat valloittavan ihania. Kaksi muutakin taulua lähti matkaan viereisestä Maiden Africa -putiikista.

Water Shed

 

Cape Townin keskustassa emme tehneet juuri mitään ostoksia. Shoppailumielessä kannattaakin suunnata edellä mainittuhin paikkoihin, vaikka keskustastakin esim. jotain vaatepuoteja löytyy. Yhdessä kaupassa kuitenkin kävimme, ihan viiden minuutin kävelymatkan päässä hotellista.

Törmäsin sattumalta netissä Avoova-nimiseen kauppaan, kun huvikseni katselin mitä kivaa Etelä-Afrikasta voisikaan shoppailla. Avoova on etelä-afrikkalainen luksusbrändi, jonka esineiden omaleimaisuus tulee koristelussa käytettävistä strutsin munankuorista. Niinpä tutustuin tuotteisiin jo netissä ja kirjoitin matkasuunnitelmaan ylös, että Avoova-shoppiin on mentävä. Se oli kuitenkin auki vain tiistaisin ja keskiviikkoisin (ehkä koronan takia), joten sinne meno piti tarkkaan suunnitella.

Avoova saa materiaalinsa paikallisilta strutsin kasvattajilta. Materiaaleina käytetään hedelmöitymättömiä munia, tai munia, joista poikanen on kuoriutunut.

 

Muna on yksi luonnon upeimpia teoksia. Elämän symbolina muna on hyvin kiehtova. Se luo uudelle yksilölle turvallisen paikan kasvaa ja kehittyä ja tarjoaa tavalla tai toisella kaiken tarvittavan. Muna on evoluution myötä muokkautunut erilaisiin tarpeisiin, lintujen ja matelijoiden kova- ja pehmeäkuorisista munista nisäkkäiden elimistön sisäisiksi muniksi kohdussa. Erilaistumisesta huolimatta kaikki munat sisältävät samankaltaisia rakenteita, joilla estetään poikasen kuivuminen ja turvataan sen ravitsemus, hapensaanti ja kuona-aineiden poisto.

 

Siispä tämän munafiilistelyn jälkeen, munataidetta ihastelemaan, shoppailevan biologin aarreaittaan! Antti istutti tytöt sohvalle puhelimen ääreen, niin äiti sai shoppailla rauhassa. Olin netistä katsellut Avoovan tuotteita niin paljon, että monet näyttivät tutuilta. Kiersin ja hypistelin pienehkössä putiikissa ihastuksissani. Strutsinmuna-koristeboxi oli varma valinta. Sitten mukaan lähti kolme ex tempore -tuotetta. Walnut-puinen  pyöreä kilho, jossa oli raitana munan kuorta. Monenlaisia munan kuoripaloilla koristeltuja sarvia oli tarjolla. Kauppaan jäi mm. ihania pieniä munankuorin taiteiltuja pöytiä, pelilautoja, peilejä ja pieniä tarjoiluvaunuja.

Avoovassa

 

Näin korona-aikaan kaikissa kaupoissa ja ostoskeskuksissa on maskipakko. Käsidesiä suihkitaan joka kaupan ja ravintolan ovella. Hienoimmissa kaupoissa mitataan lämmöt ja kirjataan asiakkaiden nimet ja yhteystiedot. Näihin toimiin tottui aika nopeasti. Shoppailtavaa riitti Cape Townissa, mutta varmaan jäi jotain vielä seuraavaan kertaankin.

Nähtävää Cape Townissa

Cape Townin tunnetuin maamerkki on Pöytävuori, joka kohoaa 1085 metrin korkeuteen meren pinnasta. Sen näyttävin piirre on kolmen kilometrin levyinen tasainen huippu, jota reunustavat itäpuolella Devil’s Peak ja länsipuolella Lion’s Head.  Monet kasveista ovat endeemisiä. Eläimistä tyypillisin Pöytävuoren asukki on kalliotamaani. Alue on osa Pöytävuoren kansallispuistoa.

 

Olimme edellisenä päivänä ostaneet netistä Table Mountain -liput noin klo yhdeksi. Aikuiset maksoivat 180 R (10 €), Mila oli puoleen hintaan ja Aava oli ilmainen. Uber-kyydillä pääsimme vuoren rinnettä ja pitkälle kaapelivaunun lähtöpaikalle. Taivas oli täysin pilvetön. Pöytävuoren päälläkään ei ollut pilven pilveä. Hyvin usein Pöytävuorella on enemmän tai vähemmän ns. pöytäliinaa peittämässä näkymiä. Ylös menijöitä oli paljon, mutta kovin kauaa ei tarvinnut jonottaa. Desinfiointiaineen suihkautus käsiin ja lämmön mittaus olivat ensimmäisiä toimia. Joitakin portaita oli käveltävänä, jotta päästiin vaunujen lähtötasanteelle. Punainen ja oranssi kaapelivaunu kulkivat omia ratojaan. Mila tietysti innoissaan arvuutteli, kumman väriseen me pääsemme. Meille tuli punainen. Vaunukyyti kesti noin 5 minuuttia. Pyörivässä vaunussa näki maisemia joka puolelle. Aivan lopuksi vaunu kulkee kohtisuoraa vuoren rinnettä ylös.

 

Ylhäällä on useita kivettyjä kävelyreittejä. Dassie walk on kaikista lyhyin, Agama walk puoli tuntia ja Klipspringer walk on tunnin pituinen. Aurinko paistoi kuumasti, joten aurinkovoiteelle oli tarvetta. Meillä ei ollut rattaita mukana, mikä oli ihan hyvä valinta. Pieniä portaita oli pitkin matkaa. Kivetyt tiet olivat muuten kyllä erittäin hyviä kävellä. Pientä puskaa oli pitkin tien reunoja. Keltaisina kukkivia pensaita oli paljon. Pienemmät punaiset pisaran muotoiset kukat (Erica) olivat myös nättejä. Ensin katselimme maisemaa kaupunkiin ja satamaan. Toisella puolella, maisema jylhän kiviselle vuoren rinteelle ja alhaalla kimaltavaan mereen oli kerrassaan upea. Rantaviivaa koristi turkoosi raita. Horisontissa meren ja taivaan raja oli utuinen. Huipulla on yksi ravintola, jossa päätimme lounastaa. Koska covid, niin ruuat olivat valmiissa paketeissa kassalle ja pöytään vietäviksi. Butter chicken with rice oli riisiä ja kanaa ilman mitään soosia. Se maistui lapsille, mutta itse antaisin makuelämykselle pisteiksi 1/5. Sen jälkeen oli melkeinpä pakko ottaa jälkkäri, antaa paikalle vielä ”toinen mahdollisuus”. Mikrossa lämmitetty suklaamuffi oli ihan kelpo jälkkäri. Tytöt saivat jätskituutit. Aava meinasi toki omansa pudottaa muutaman kerran lattialle. Ruuan jälkeen maisemien katselmus jatkui. Hetken olisin kaivannut omaa aikaa, ihan vain katsella ja ihailla. Nyt puolet energiasta ja ajasta meni siihen, että vahdimme lapsia. Etteivät vaan kiivenneet kivisille reunoille hurjastelemaan. Muutaman mielenkiintoisen kasvin lisäksi vastaan tuli eräs auringon valossa kimaltava viheriäinen lisko. Siitä kaverista lapset tykkäsivät kovasti. Aava jäi ikävöimään liskoa pitkäksi aikaa. Hän muisti ikävöivänsä liskoa vielä viikonkin päästä.

Näkymä Devil’s Peakille

 

Erica

 

Menimme tasaiselle alueelle, kauaksi vuoren reunoista. Oli roonin lennätyksen aika. Dronemme oli saanut jo lempinimen, itse asiassa eräs ystävämme Juhani oli sen hänelle antanut. Lapset näkivät sen nyt ensimmäistä kertaa ja heidät oli vakuutettava, että se on aikuisten vaikeasti ohjattava vehje. Kun rooni alkoi siipinensä surista, Mila alkoi sanoa sitä mehiläiseksi. Kieltämättä se muistuttaa lentäessään vähän hyönteistä. Voimakas surina sai muutaman muunkin kääntämään päänsä ja katsahtamaan meidän puuhia.

Rooni ”mehiläinen”

 

Aavalla oli tänään jäänyt päikkärit välistä, väsykiukkua ja ”aasitautia” alkoi olla ilmassa. Milloin jäätiin tielle seisomaan, milloin juostiin niin, että muksahdettiin kumoon. Myös Mila sanoi, ettei jaksa enää kävellä. Meidän oli mentävä alas. Viimeiset fotot ja sitten jonottamaan alas pääsyä. Sitä pitikin jonotella neljän aikaan iltapäivällä auringon paahteessa varmaan puoli tuntia. Onneksi lapset eivät ihan mahdottomaksi alkaneet ja jaksoivat tsempata. Niinkin paljon, että aloittivat Milan johdolla jonossa tanssiesityksen. Mila näytti erilaisia tanssiliikkeitä, balettijalkoja ja aaltoilevia käsiä, joita Aava matki parhaansa mukaan.

 

Keskustaa halkovan Lion’s Headin osa on Signall Hill (tai Lion’s rump), joka kohoaa tasahuippuisena 350 metriin. Signal Hill sai nimensä, kun sieltä annettiin lippuviesteillä säätilavaroituksia ja ankkurointiohjeita merellä oleville laivoille. Sieltä laukaistiin tykillä myös aikamerkki päivittäin klo 12, jotta laivakellot voitiin tarkistaa.

 

Meidän hotellista autolla Signal Hilliin oli reilun vartin matka. Parkissa ylhäällä oli autoja ja porukkaakin näytti olevan paljon, mm. jätskikioskin luona ja picnicillä. Sieltä olisi voinut myös lähteä kiipeilyretkelle viereiseen Lion’s Headiin. Itse näköalapaikka oli rauhallinen. Sieltä oli upea maisema pilvettömälle Pöytävuorelle, keskustaan ja merelle. Tunnin verran pyörimme siellä ja kuvailimme. Yhden ison puun alla päästiin olemaan ajoittain keskipäivän auringolta suojassa.

Näkymä Signal Hillistä Pöytävuorelle

Lion’s Head

 

Kirstenboschin kasvitieteellinen puutarha on 20 minuutin automatkan päässä keskustasta. Tarpominen ja rattaiden työntäminen siellä oli auringon paisteessa aika rankkaa. Varjoisilla nurtseilla ja puiden suojassa ihmiset olivat picnicillä. Varjossa lämpötila oli ihan ok. Puutarha oli komean vuoriston vieressä, jonne on hienot maisemat. Kuivan maan kasvit ja lilat puskat kukoistivat. Strelitsiat olivat kuivahtaneita, yhtä lukuun ottamatta. Löysin myös kolme kuivahkon näköistä proteaa, Etelä-Afrikan kansalliskukkaa. Iso Afrikan mahonkipuu oli teiden risteyksessä. Puutarhan sisällä oleva Moyo-ravintola oli ihana pakopaikka kuumana päivänä. Siellä sai myös mahansa täyteen laadukasta pihviä. Muutakin nähtävää olisi varmasti ollut, mutta meidän kierroksemme puutarhassa jäi tällä kertaa vähän pieneksi.

protea

 

Joulupäivänä kun melkeinpä mikään ei ollut auki, lähdimme katsomaan paikallisten keskuudessa suosittua Green Pointtia. Se on Waterfrontin takana oleva iso puisto viheralueineen ja leikkipuistoineen. Paikka oli lapsiperheiden suosiossa näin joulunakin. Pienet lammet, purot ja kasvitieteellinen pikkuosasto toivat viihtyisyyttä nurmikenttien viereen. Maisemat ovat vieressä nousevaan Signal Hilliin ja Mouille Pointin merenrantataloihin, joista suuri osa on hotelleja. Leikkipuistoja oli useita, pienemmille ja isommille lapsille omansa. Aava pääsi lempipuuhaansa, keinumaan. Mila kokeili isompienkin kiipeilyratoja. Laadukkaan näköiset rakennelmat oli tehty tasapainoharjoittelua, kiipeilyä ja liukumista varten. Aava meni siskonsa perässä yli 6-vuotiaille tarkoitetusta korkeasta liukumäestäkin iskän avustamana.

Green Point Park

Takana Signal Hill

 

Kun Mila saatiin pois leikkipuistosta, jatkettiin matkaa. Nurmikolla oli ihan kiva vain istuksiakin. Ajattelimme, että hienojen talojen takana voisi olla uitava ranta. Menimme Mouille Pointin rantakadulle kävelemään, mutta hiekkarantaa ei tullut vastaan. Ranta oli tässä kohtaa kivikkoista, mutta kiva oli silti kävellä. Tulihan sieltä hiekkarantakin vastaan, mutta hiekan lisäksi siellä oli kovasti kiviä ja myös simpukoita. Tytöt innostuivat lutraamaan pienessä kivien ympäröimässä vesilammikossa. Cape Townista olisi löytynyt myös uitavia biitsejä vähän kauempana keskustasta, mutta meidän osalta ne jäivät seuraavaan kertaan.

Mouille Point

 

Meillä oli vuokra-auto käytössä vain kahtena retkipäivänä. Cape Townin nähtävyyksiin kuljimme netissä tilattavalla uber-kyydillä ja välillä taxilla, jotka molemmat ovat erittäin edullisia (Suomen kaupunkien paikallisbussien hinnoissa). Uber-kyyti oli erittäin kätevä, mutta se vaatii toimivan netin, joka meillä oli hotellissamme, mutta ei aina nähtävyydessä. Monissa nähtävyyksissä oli usein kuitenkin wifi-alueita, jolloin nettiä pystyi puhelimella käyttämään. Ikävän usein tilattu uber-kyyti jäi kuitenkin tulematta. Ne kerrat olivat aina silloin kun emme enää olleet netin äärellä, kun odotimme kuljetusta. Sitten piti vain soittaa taxi. Missään ei ollut taxeja odottamassa mahdollisia kuljetettavia, edes kuuluisimpien nähtävyyksien luona.

 

Nyt korona-aikana täällä on maskisuositus kaikilla julkisilla paikoilla. Nähtävyyksiin tai minne tahansa sisälle mennessä on maskipakko. Täällä useimmat lapsetkin käyttävät maskia. Monilla Milan ikäisilläkin on (tai ainakin Milan kokoisilla). Silloin kun liikutaan ulkona reiluilla turvaväleillä, maskia ei tarvitse pitää.

 

Vaikka meillä oli reilusti aikaa Cape Townissa, niin nähtävää jäi. Kaupunki myös viehätti siinä määrin, että tännekin tekee mieli tulla joskus uudestaan.

Matka Afrikan eteläkärkeen

Jouluaaton retki suuntautui yli 200 kilometrin päähän. Lähdimme aamupäivän aikana, suuntamme oli Cape Townista kaakkoon. Tänään reittimme kulki sisämaassa. Pian moottoritien molemmin puolin lähellä lentokenttää oli köyhän näköistä asumusta. Ajoimme myös valtavien peltihökkelikylien ohi. Sähköjohdot kulkivat aivan ”talojen” yläpuolella ja muuntajat lojuivat maassa. Todella kurjan näköistä asumista. Matka jatkui Somersetin kaupunkiin lahden (False bay) poukamassa. Siitä tie lähti nousemaan. Ylitimme vuoret maisemallista vuoristotietä pitkin.

 

Caledonissa käännyttiin isolta tieltä pois. Pientä kaupunkia hallitsivat valtavat siilot ihan keskustassa. Pienet köyhän näköiset ruokakaupat olivat päätien varrella. Ei tehnyt yhtään mieli jalkautua, vaikka olisi ollut tarvetta. Loputtomat pellot dominoivat maisemaa siitä eteenpäin. Mila innostui bongaamaan heinäpaaleja. Välillä nähtiin myös lehmiä ja suuria lammaslaumoja. Tytöt lauloivat muurahaislaulua takapenkillä ja välillä natustivat tortillalettuja. Viimeiset kilometrit tuntuivat pitkiltä.  Bredasdorpissa Antti käväisi liquor shopissa aattoillan viinipullon ostamassa. Matka jatkui nyt suoraan etelään.

Bredasdorp

Struisbaain rantakaupungissa näimme taas ”pitkästä aikaa” merta. Olimme hyvin lähellä eteläisintä kohtaa. Täällä näkyi olevan vähän varakkaampaa asumusta. Navimme oli sitä mieltä, että olemme perillä. Korjasimme vähän määränpäätä ja sen piti olla L’Agulhas (eikä Cape Agulhas National Park), jotta navi neuvoi meidät perille asti. Omakotitalot ja huvilat sen kuin komistuivat. Heillä oli maisemat loputtomasti jatkuvaan mereen.

 

Noin kolmen tunnin ajomatka päättyi L’Agulhasin pieneen kaupunkiin. Siinä kohtaa oli jo kiire vessatauolle. Juuri kun ehdin toivoa vessan kävelevän vastaan, Public toilet ilmestyi ihan viereen. Vessan löytäminen voi välillä olla hyvinkin näppärää. Milakin kävi kiltisti taas vessassa, kun äiti näytti ensin mallia. Houkuttelevan näköiset kalaravintolat näyttivät hyviltä lounaspaikoilta tälle päivälle. Mutta ensin päänähtävyyteen, vielä piti löytää se eteläisin piste. Meillä ei ollut ihan varmuutta siitä, mutta kaupungin laidalla oleva punavalkoinen majakka oli varmasti sitä lähellä. Lähdimme siis kävelemään sinne päin.

L’Agulhas

 

Juuri kun ajattelimme, että täytyy lähteä autolla lähemmäs oletettua pistettä, löysimme kyltin, jonka mukaan kävelyreitti eteläpisteeseen alkaa majakan juurelta. Sinne siis. Puinen kävelytie kivikkoisen rannan vieressä oli ihanan tunnelmallinen ja kaunis. Matkan varrella oli puisia penkkejä, joissa sopi pitää juomataukoa, jälleen kuumana ja aurinkoisena päivänä. Kävelytie oli joitakin satoja metrejä. Antti lähti hakemaan autoa lähemmäs, koska arvelimme, etteivät tytöt jaksa kävellä enää koko matkaa takaisin. Vielä ainakin riitti virtaa ja kävelyintoa yhdessä ja välillä juosten. Nämä ovat niitä äidin arvokkaita pieniä hetkiä, kun kaikki on niin ihanaa ja kaunista. Kunnes joku muksahtaa uusilla sandaaleilla kumoon ja ilo loppuu, onneksi pian ohi menevään murheeseen.

Walk to the southernmost point

 

Eteläisin piste löytyi ja olihan sinne autotieltäkin selkeä kyltti, Southernmost point of Africa. Maahan rakennettu Afrikan kartta oli isona monumenttina juhlistamassa paikkaa. Eteläisimmässä pisteessä oli kivinen monumentti, jossa luki ”You are now at the southern-most tip of the continent of Africa”. Cape Agulhasin niemen pituuspiiri on myös sovittu Atlantin ja Intian valtameren rajaksi. Atlantin suunnalta sinne virtaa Eteläisen jäämeren kylmä merivirta ja Intian valtameren suunnalta lämmin Agulhasin virta, jotka kohtaavat toisensa suunnilleen Cape Agulhasin kohdalla.

 

Välillä Atlantin puolella, välillä Intian valtameren puolella. Samaa vettähän se on, mutta kiva ajatusleikki. On tämä hieno paikka. Takana koko Afrikan manner, edessä pelkkää merta kunnes tulisi vastaan Etelämanner. Tavallaan tämäkin oli yhden unelman täyttymys.

Afrikan kartta, jossa aidot maastonmuodot

 

Pientä jonoa monumentille oli, mutta ei mitään häiritsevää tungosta. Muutama ihminen oli samaan aikaan paikalla. Palasimme autolle ja sillä sitten minuutissa Agulhasin keskukseen. Menimme aattolounaalle Seagully-ravintolaan toiseen kerrokseen, josta näkyi merelle. Odotellessa lapset saivat tarjoilijalta väritystehtävän ja kyniä. Minä otin päivän kalaa, Antti pihviä ja tytöt jakoivat spagettiannoksen. Spagetti kului vaihtelevalla menestyksellä. Jälkkäriä saatiin odotella, mutta jätski olikin sitten toki suuri hitti meidän pöydässä.

Jouluaaton lounaalla

Agulhas

Tähän taloon voisin muuttaa

 

Paluumatkalla pysähdyimme Struisbaain rannalle Struis bayhin kahlailemaan, tytöt ensimmäistä kertaa Intian valtameressä. Kolmen tunnin paluumatka sujui ihan mukavasti. Aava nukahti pienille päikyille, koska ei ollut nukkunut vielä tänään. Tortillat tekivät taas kauppansa takapenkillä. Nekään eivät olleet täysin siistiä syötävää. Aavan penkin alta löytyi murustettua tortillaa, kun tyhjensimme autoa perillä. Aurinko laski kahdeksan jälkeen, kun olimme ylittämässä vuoria ennen Somersetiä. Meidän molemmilla päiväretkillä oli ollut koko ajan hyvät tiet. Ei varsinaista pelkoa rengasrikosta niin kuin viisi vuotta sitten Limpopon provinssissa maan pohjoisosassa.

 

Kotiuduimme yhdeksän aikaan. Koko perhe suihkuun ja sitten lapsille iltapalat. Eilisistä pizzoista oli jäänyt meille hyvin jämiä. Eli pizzaa, punaviintä ja fazerin suklaakonvehteja oli meidän jouluaaton päivällinen kahdestaan sängyssä.

Cape of Good Hope – Retki Hyväntoivonniemeen

Jouluaaton aattona lähdimme ensimmäiselle kokopäiväretkellemme Cape Townista. Antti oli saanut parin tunnin nettietsiskelyn jälkeen varattua eilen meille vuokra-auton Hertzistä. Joulu oli autovuokraamoissa ilmeisesti sesonkia ja autovuokra olisi kannattanut hoitaa aiemminkin. Mutta onneksi edes joku auto saatiin pariksi päiväksi. Varausvahvistuksessa oli kuitenkin epäselvyyttä, että haemmeko automme Cape Townin keskustasta Loop streetin Hertzistä vai lentokentältä. Koska Loop streetin Hertz oli ihan hotellimme lähellä, kävimme siellä kysymässä varauksestamme. Automme oli lentokentällä, mutta meidän onneksi myös Loop streetillä oli meille käypä auto. Kaiken lisäksi se oli automaatti eli jännitys manuaalin ajamisesta vasemmalla puolella tietä sai jäädä siihen paikkaan. Säästimme myös reippaasti aikaa, kun saimme auton ihan hotellimme vierestä.

 

Tulimme nopeasti käymään hotellissa hakemassa päivän seikkailuun tarvittavat tavarat ja palasimme Hertziin. Tytöt söivät banaanit odotellessa. Vuokraus kävi nopeasti eikä tyyppi ollut edes kiinnostunut Antin kansainvälisestä ajokortista. Saimme kahdeksi päiväksi menopeliksemme valkoisen Volkswagen T-Crossin, ihan hienon semikatumaasturin (crossover). Hetki meni Aavan vuokraistuinta asetellessa. Milalle meillä oli oma puhallettava koroke. Ensimmäiset kilometrit vuokra-autolla ja vielä vasemmalla puolella ajamista olivat aina jännittävimmät, mutta hyvin se lähti sujumaan. Ja navi neuvoi reittiä…

Roadtripille

 

Tämän päivän kohteemme Cape of Good Hope on noin 70 kilometrin päässä Cape Townista. Matka taittui mukavasti hyvää asfalttitietä pitkin. Puolessa välissä ajoimme läpi Muizenbergin kaupungin. Siitä alkoi kaunis merenrantatie, sinistä Atlanttia ja veden turkooseja raitoja. Seuraava mukavan näköinen ranta tuli Fish Hoekin kylässä, josta oli enää muutaman minuutin matka Simon´s Towniin.

 

Muizenberg

Fish Hoek

 

Simon´s Townissa oleva Boulders Beach on kaikkien täällä kulkevien turistien must see -kohde. Biitsi on satojen pingviinien koti ja täällä jos missä pingviinien katselu on helppoa. En muista oliko täällä souvenirshoppia vuonna 1998, mutta nyt oli ja pingviinipehmot kurkkivat siellä. Mila sanoi fiksusti, ”ensin mennään katsomaan pingviineitä, sen jälkeen vasta pehmoja”. Sisäänpääsy oli aikuisilta 255 R (14 €), alle 6-vuotiaat olivat ilmaisia.

 

Afrikan pingviinit ovat ainoita Afrikan mantereella asuvia pingviineitä. Pingviinikolonioita löytyy Namibian eteläosista Etelä-Afrikan rannikkoa pitkin Port Elisabethiin asti. Paras paikka nähdä niitä on juuri tämä Simon’s Townin lähellä oleva False Bayn Foxy Beach ja sen viereinen Boulders Beach. Uhanalaiset pingviinit on vuoden 1982 kahdesta pingviinipariskunnasta saatu lisääntymään yli 2000 yksilöön osittain kalastusta vähentämällä False bayssa, jolloin pingviineille jää enemmän ruokaa. Pingviinit syövät lähinnä kalaa ja mustekaloja. Lisääntymisaika on helmikuusta elokuuhun. Pingviinit ovat monogamisia eli niillä on elinikäinen elämänkumppani, jonka kanssa pesiä. Lisääntymisiän pingviinit saavuttavat 4-vuotiaana. Pingviinin karva uusiutuu vuosittain. Ennen sitä pingviini lihottaa itsensä, koska karvanvaihtoaikana karva ei ole vedenkestävää ja pingviinin täytyy pysyä noin 20 päivää maalla.

 

Puiset kävelyreitit vievät puskien vierestä rannalle. Ensimmäisiä pingviinejä jäätiin ihastuksissa katselemaan, mutta niitä tuli koko ajan lisää mitä lähemmäs rantaa mentiin. Pariskuntia tönötti vierekkäin tai halimassa.  Jotkut olivat puhdistuspuuhissa. Eräät tähystivät pienillä kallioilla. Joku oli pesäpuuhissa ja hiekka vain pöllysi. Jotkut makoilivat hiekalla. Suurin osa hengasi rannalla, jossa pingviinejä oli satoja. Jotkut heistä olivat juuri uusimassa karvoitustaan. Tytöt toki tykkäsivät pingviineistä, mutta välillä keskittyminen meni valkoiseen hiekkaan, joka levisi rannalta kävelyreitille ja sandaaliin sisään. Pingviinishopista tytöt valitsivat omat pehmonsa.

Pesissään

Uimareissulta tulossa

 

Matka jatkui vessatauon jälkeen kohti etelää. Maisemat vain komistuivat. Pienet rantapoukamat kylpivät turkoosissa vedessä. Tie nousi ympäristön muuttuessa vuoristoisemmaksi, kun etenimme kohti Kapin niemimaan kärkeä. Kapin niemimaalla viihtyvät eläimistä erityisesti linnut, kuten kapin suula (cape gannet), Afrikan meriharakka (African black oystercatcher), neljä metsolajia (cormorant) ja kuuluisimpana Afrikan pingviinit, joita jo tapasimme. Joskus alueella nähdään myös vuoriseeproja, mutta useammin vastaan tulee paviaaneja, antilooppeja ja tamaaneja, jotka ovat pienestä koostaan huolimatta norsueläinten lähimpiä sukulaisia. Paviaanivaroituskylttejä oli matkan varrella useita.

 

Pian olimme kansallispuiston portilla. Hyväntoivonniemi on osa Pöytävuoren kansallispuistoa (Table mountain national park), vaikka sijaitseekin melko kaukana itse Pöytävuoresta. Sisäänpääsystä sai maksaa 1000 R (56 €) koko perheeltä. Vuoret jäivät taakse ja maisema kohoili puskaisessa kasvillisuudessa. Autio hiekkaranta kivikon suojassa houkutteli uimaan. Noin 15 minuutin ajon jälkeen saavuimme tyrskyisään Afrikan lounaiskärkeen. Cape of Good Hope (Hyväntoivonniemi) merkitsee alun perin toivoa Intian meritien löytämisestä. Portugalilainen Bartolomeu Dias näki paikan ensimmäisenä eurooppalaisena vuonna 1488 ja antoi sille nimen Cape of Storms, mutta vaihtoi nimen myöhemmin.

Vuokra-automme

Jonkinmoinen kävelyreitti lähti kivikkoiselle vuorennyppylälle. Lähdimme kiipeämään sitä, osittain puisia portaita, osittain kivisiä askelmia pitkin. Tuuli tuiversi melkoisesti jo muutaman metrin korkeudessa. Maasto alkoi olla niin hankalaa pikkuväelle, että päätimme tsekata maisemat korkealta ja palata takaisin alas. Paikalla oli vain muutama ihminen ja välillä olimme ainoat.

Tarpeeksi pitkän fiilistelyn jälkeen lähdimme ajamaan takaisin päin. Pian tien vieressä komeili kaksi strutsia, joita jäin hetkeksi kuvaamaan. Kohta vastaan tuli kolme pysähdyksissä olevaa autoa. Arvelin, että siinä kohdassa on eläinbongaus menossa ja olihan se. Kaksi sarvipäistä antilooppia katselivat alas kukkulan rinteeltä.

 

Paluumatkalla pysähdyimme kauniiseen maisemapaikkaan. Puinen penkki jyrkänteen reunalla kutsui istumaan ja ihailemaan maisemaa viereiselle vuorelle ja alas mereen.

 

Matkalla Simon´s Towniin, tiellä ja tien vierellä tuli vastaan paviaanilauma. Niitä olimme toki osanneet odottaakin. Paviaaneja oli myös kallioisella vuoren rinteellä. Pikkuisia oli paljon, jotka telmivät keskenään.

 

Pikkukylien läpi ajettaessa meillä oli vähän niin kuin ajatuksena pysähtyä päivälliselle. Minun ja Antin lounas oli ollut eiliset mäkin juustohampparit. Tytöt olivat mutustaneet tortillalettuja ja  pussipuuroja. Päivä oli ollut niin hieno, että nälkä ei ollut paljoa vaivannut, mutta nyt jo vähän hiukoi, kun kello oli yli kuuden. Ravintolan etsiminen meni kuitenkin klassisesti, ajoimme vain jokaisen ohi emmekä osanneet päättää. Muizenbergissä bongasimme pizzerian ja Pick`n Payn vierekkäin. Lopulta päätimme käydä vain Pick´n Payssa ruokaostoksilla ja hakea pizzat vasta hotellimme viereisestä ravintolasta. Illalla siis nautimme lähipizzaa omassa kämpässä.

Pick´n Pay, ruokaa ja elintarviketta hotelliin vietäväksi