Costa Rica oli haaveena jo monta vuotta ennen kuin se pääsi toteutumaan. Olin kuullut kaikilta siellä käyneiltä sen olevan luontomatkailjan paratiisi, joten ajattelin sen sopivan meillekin. Päätös Costa Ricaan matkustamisesta juuri tänä vuonna varmistui vasta kun matkaporukkamme oli tiedossa. Costa Ricassa houkuttelivat retket, joihin olisi mahdoton mennä 3- ja 0-vuotiaan kanssa. Siksi mummin (Antin äidin) lähtö mukaan oli Costa Rican kohdalla välttämätöntä. Tämä oli ensimmäinen matka myös kahden lapsen kanssa, joten nelihenkisenä perheenä matkustamista oli ihan hyvä harjoitella, kun oli yksi käsipari lisää apuna.
Sen lisäksi, että Costa Rica tuli olemaan nuorimmaisemme ensimmäinen maa, se on merkityksellinen maa minulle myös maabongausmielessä. Se oli minulle ensimmäinen uusi maa, johon matkustin Antin kanssa. Kaikissa muissa maissa, joissa olemme tähän asti matkustaneet yhdessä, ovat olleet minulle jo tavalla tai toisella tuttuja. Se on myös ensimmäinen uusi maani sitten vuoden 2014 ja ensimmäinen uusi Euroopan ulkopuolinen maa sitten vuoden 2006. Itsenäisten maiden listani kasvoi 121:een.
Olimme päättäneet tutustua sisämaan La Fortunaan Arenal-tulivuoren kansallispuiston viereen, jossa olimme kuusi yötä ja Tyynenmeren rannalle Manuel Antonion kansallispuiston läheisyyteen, jossa olimme seitsemän yötä.
La Fortuna
Saavuimme San Joseen illalla, mutta sieltä oli matkaa vielä kolmisen tuntia autolla pohjoiseen La Fortunaan. Tuo matka meni vuorokauden matkustamisen jälkeen hiljaisissa ja väsyneissä tunnelmissa. Perillä hotellissa odotti onneksi vielä auki oleva ravintola ja siisti kämppä.
Sekä meidän hotellista, että pienestä La Fortunan kaupungista oli komea maisema Arenal-vuorelle, Costa Rican aktiivisimmalle tulivuorelle. Viimeksi tuo 1670 metriä korkea tulivuori on purkautunut vuonna 2010. Pieneen La Fortunan kaupunkiin pääsi kätevästi taxilla vartissa, joka maksoi 8 USD. Souvenirshopit ja ravintolat ympäröivät pientä puistoa, josta on komea näkymä kartiona kohoavalle Arenal-vuorelle. Viilennyksen toivossa lähdimme kiertämään kauppoja, Aava ”mukavana” lämpöpatterina rintarepussa. Puisia laadukkaan tuntuisia matkamuistoja, kippoja, boxeja, lasinalusia, eläinhahmoja (mm. kukassa oleva kolibri) ym. löytyi joka kaupasta. Moniin oli maalattu Costa Rican eläimistöä, laiskiaisia, apinoita, kilppareita, lintuja ja perhosia.
Hotel Los Lagos
Hotellimme sijaitsi aivan Arenal-tulivuoren kansallispuiston tuntumassa. Geotermisen toiminnan ansiosta alueella on kuumia lähteitä ja monissa hotelleissa uima-altaat ovat luonnostaan ihanan lämpöisiä. Lähteiden vesi tulee suurimmaksi osaksi maahan sataneesta vedestä, jonka maan alla oleva magma lämmittää. Vesi nousee maan pintaan, ottaen mukaan mineraaleja maakerroksista. 11 erilaista uima-allasta, luonnon jacuzzia ja lämmin baariallas, liukumäkineen tekivät tästä hotellielämyksestä melkeinpä luksusta. Vaikka ilma oli lähes 30-asteista, kylmimmät 25 ja 26 asteen lämpöiset altaat eivät yleensä houkutelleet meitä. Aava viihtyi parhaiten 31 asteessa. Lämpöisimmät olivat noin 38 astetta. Ostimme Milalle La Fortunasta uimarenkaan. Hän polski sen kanssa altaassa kuin altaassa.
Vaikka tämä melkeinpä spa-kokemus oli hieno lasten kanssa, niin kyllä ne nautinnollisimmat uimiset olivat ihan kahdestaan, kun mummi hoiti molempia tyttöjä. Silloin pääsi kahdestaan poreilemaan luolamaiseen jacuzziin ja nauttimaan drinkeistä lämpimään allasbaariin. Varsinkin sateella yli 30-asteinen allas oli mukavan lämmittävä kokemus.
Hotellihuoneet ovat pienissä muutaman huoneen taloissa. Omaan taloomme saimme kävellä noin 100 metriä jyrkkää rinnettä, mutta hyvää liikuntaahan se oli. Hotellialueella kulkee myös bussi aamusta yöhön ravintolan receptionin ja asumusten väliä. Meidän porukasta mummi oli melkeinpä tuon bussin varassa, mutta se ei haitannut, koska bussi kulki usein eikä sitä ikinä tarvinnut muutamaa minuuttia kauemmin odotella. Tässä hotellissa saimme nauttia myös meille harvinaisesta ihanuudesta, intercontinentaalisesta buffet-aamiaisesta. Varasimme molemmat opastetut retket hotellin kautta, vaikka usein varaamme omatoimisesti netissä. Ainoa miinus tälle hotellille oli, että netti toimi vain receptionissa ja ravintolassa.
Hanging Bridges
Arenal Volcano National Park on tunnettu riippusilloistaan ja ne olivatkin ihan ”must-kohde” meille. Pikkulapsia sinne ei saanut viedä, joten mummi tuli tarpeeseen tämän noin neljän tunnin retken ajaksi. Ylitimme minibussilla Lake Arenalin ja nousimme sademetsän kupeeseen. Opastettu retki tehtiin pienissä ryhmissä. Meidän ryhmässä oli meidän lisäksi vain yksi pariskunta. Sademetsään rakennettu kävelypolku oli hyvässä kunnossa ja tekstuuriltaan pitävää. Alkumatkasta saimme kunnon sateet niskaan, mutta ei se meininkiä haitannut. Kiva kun ei koko aikaa satanut. Olimme varautuneet hikiseen retkeen. Nyt ei ollut hiki, vaan märkä, mutta raikas olo.
Reitillämme oli kuusi riippusiltaa. Maisemat olivat huikeat puiden yläpuolella pitkälle sademetsään. Tajusin ensimmäisen sillan jälkeen, että seuraavat sillat tarvitsee kävellä hitaammin, jotta ehtii nauttia maisemista paremmin.
Siltojen välissä retki oli mukavaa käppäilyä sademetsässä ja mahdollisten eläinten tähyilyä. Toivoimme toki apinan tai muun nisäkkään näkemistä, mutta pääasiassa olivat toki sillat. Opas bongasi meille kaksi pientä eyelash viper -käärmettä, harmaan ja keltaisen. Ne olivat rullautuneena lehdelle ja rulla oli halkisijaltaan vain muutaman sentin mittainen. Näimme myös kolme lepakkoa puun rungolla, sinijalkaisen minisammakon ja kolibrin pussia muistuttavan pesän. Apinat pysyivät vielä tässä kohtaa matkaa meiltä piilossa.
La Fortuna Waterfall
La Fortunan vesiputoukselle lähdimme kolmen hengen tiimillä, Aava rintarepussa. Aamu oli ollut hyvin sateinen ja sadekuurot olivat olleet voimakkaita. Taxi veloitti kiinteän turistihinnan, 15 USD, vartin ajomatkasta. Sisäänpääsy putoukselle oli 18 USD aikuiselta. Komean putouksen näki jo näköalapaikalta. Viimeisin sadekuuro oli hellittänyt ja pääsimme kuivina kipuamaan 500 porrasta alas putouksen altaalle ja sieltä lähtevälle joelle. Ilma oli meidän onneksi viileämpi kuin vielä pari päivää sitten. Sylissä nukkuva reppumatkustajakaan ei hiostanut kovin pahasti.
Turvallisen tuntuisia portaita pitkin olimme alhaalla noin vartissa. La Fortuna putosi komeana, runsaana ja äänekkäänä. Kävimme vuorotellen uimassa. Allasta ympäröi suuret kiviröykkiöt, joiden päälle ei ollut Aavan kanssa asiaa. Vesikengät oli taas pakattu mukaan tällaisia tilanteita varten. Altaassa sai lillua raikkaassa vedessä sademetsän kohotessa joka puolella ympärillämme. Putous aiheutti melkoiset aallot suhteellisen pieneen altaaseen mikä hankaloitti uimista. Raikastavan pulahduksen jälkeen kävimme vielä muutaman portaan alempana, jossa oli meille neuvottu vauvoille sopiva paikka. Saavuimme pienelle hiekkarannalle putouksesta alkavalle joelle, jossa ui kaloja. Sieltä näkyi myös hienosti putoukselle ja isot kivet loivat pieniä putouksia alkavaan jokeen. Siinä oli mahtavaa fiilistellä ja pääsimme nauttimaan vedestä ja maisemasta yhdessä. Aava pääsi veteen vaippasiltaan ja innostui polskimaan. Tämä oli meille pieni pala paratiisia. Tottakai muistot veivät meidät välillä viime kesään Tahitille, jossa olimme saaneet nauttia ihanasta putouksesta Milan ja vielä masussa asuvan Aavan kanssa.
Sää suosi meitä ihmeellisen hyvin. Parin pienen hengähdystauon kanssa ylös kipuaminen sujui melko näppärästi ja nopeasti. Aava oli nauttinut täysin siemauksin retkestä, nyt oli taas reppu-unien aika. Sade innostui rankaksi, kun pääsimme ylös. Sadetta oli mukava olla suojassa souvenirshopissa. Viereinen ravintola olisi ollut toinen mahdollinen mukava sateensuoja. Sadetta kesti vaan, mutta sehän ei meitä haitannut. Päivän retki oli tehty onnistuneesti ilman sateen tuomia lisähankaluuksia, kuten järkkäkameran suojaamista.
Usein putoukset, joihin voi mennä uimaan, ovat hankalien patikointien päässä. Tämä oli kuitenkin yksi esimerkki suhteellisen helposta ja hienosta putouksesta kunhan vain jaksaa kävellä portaita.
Zipline
Costa Rica on tunnettu pitkistä zipline-radoista. Sellaista teki mieli kokeilla, joten kun mahdollisuus oli, niin varasimme zipline-retken viimeiselle päivällemme Arenalissa.
Nousimme sky tramillä sademetsän latvoja hipoen 200 metrin korkeuteen. Rata koostui seitsemästä liu’usta, joista ensimmäinen ja viimeinen olivat minimaalisia. Tosin ensimmäinen oli hyvää harjoitusta. Viimeisimmästä zipistämme oli kuitenkin viisi vuotta. Muut olivat sitten ihan kunnollisia, pituudeltaan 410-750 metriä. Ensimmäisissä olimme tosiaan noin 200 metrin korkeudessa sademetsän yllä mahtavissa maisemissa. Onneksi vauhti oli niin kova, etten ehtinyt pelätä. Aikaisemmat kokemuksemme ziplinesta Hawaiilla ja Mexicossa ovat olleet lasten leikkiä tähän verrattuna. Tämä oli jo hiukan kokeneellekkin zipline-kävijälle upea kokemus! Yksi zipeistä oli pariliuku, jossa liu’uimme yhtä aikaa vierekkäisiä ratoja pitkin. Aika ihanaa!
Matapalo
Siirryimme Tyynenmeren rannalle Manuel Antonion kansallispuiston läheisyyteen Interbus-kyydillä, jonka olimme netistä varanneet. Viiden tunnin matka kustansi aikuiselta noin 70 USD eli mistään halvasta lystistä ei ollut kyse. Matka meni kuitenkin mukavasti siistissä ilmastoidussa pikkubussissa, jossa oli mukana muutama muukin samaan paikkaan matkustava. Tie oli alkumatkasta kovin kiemuraista, mikä aiheutti Milalle matkapahoinvointia. Selvisimme onneksi vain yhdellä oksennuskerralla.
Asetuimme pieneen Matapalon kylään, noin puolen tunnin ajomatkan päähän Manuel Antoniosta ja lähimmästä kaupungista Queposista. Matapalo oli todellakin vain pieni kylä, vielä paljon pienempi ja alkeellisempi kuin olimme etukäteen ajatelleet. Siellä oli yksi ravintola, jossa saimme kyllä hyvät pizzat. Yksi ruokakauppa löytyi myös, mutta siellä ei ollut lainkaan vauvanruokia. Majoituksemme omistaja oli kehunut, että löydämme kaupasta kaiken mitä tarvitsemme. Vaikka kylä ei alkeellisuudessaan ehkä sopinut kovin hyvin lapsiperheelle, Matapalo Beach oli meidän mieleen ja vain 50 metrin päässä majoituksestamme. Pitkällä muhkeahiekkaisella rannalla olisi voinut kävellä loputtomiin. Isot aallot, koskemattoman näköistä hiekkaa silmän kantamattomiin ja jokunen muu rannalle tullut jossain kaukana. Matapalo beach muistutti kovasti monia lempibiitsejämme Hawaiilla. Vietimme rannalla osan yhdestä iltapäivästä. Sain hetkeksi unohtaa ongelmat, joita olimme kohdanneet Matapaloon tultuamme. Toisena aamuna tapasimme matkan ensimmäiset kapusiiniapinat. Nyt niitä apinoita nähtiin oikein kunnolla. Yli kymmenen hengen lauma viihtyi pitkään talomme viereisissä puissa.
Ihanasta biitsistä ja puissa hyppivistä apinoista huolimatta seitsemän yön kyläily Matapalossa lyheni kahdeksi yöksi. Syitä asuinpaikan vaihtamiselle oli monia, mutta yksi suurimmista oli majoituksemme heikko laatu. Ilmastointi toimi vain makuuhuoneessa emmekä yrityksistä huolimatta saaneet sitä leviämään ison olohuoneen puolelle, jossa Mila nukkui mummin kanssa. Ilman ilmastointia kämpässä oli todella todella kuuma.
Manuel Antonio
Queposin rannikkokaupungista muutama minuutti autolla etelään on Manuel Antonio National Park, pieni mutta runsaan eläimistön ja rantojen vuoksi suosittu kansallispuisto. Hotellit ovat mäkisen Manuel Antonion kansallispuistoon vievän tien varrella. Sinne mekin asetuimme noin 2,5 tähden (oma arvio) Divisamar-hotelliin kun Matapalossa asuminen ei meiltä onnistunut. Hotelli ei ollut mikään erityisen hieno, mutta perus siisti ja ilmastointi löytyi. Suihku oli tosin yksi surkeimmista. Liian pienellä paineella ja välillä vain viileällä vedellä oli joskus vähän haasteellista pestä merivedessä suolaantunutta nelihenkistä perhettä. Uima-allas löytyi, jossa Mila pääsi treenaamaan uimarenkailua. Ruokakaupat ja ravintolat olivat ihan vieressä, mikä oli aika luksusta edelliseen majoitukseen verrattuna. Lähes kaikki tarvittava löytyi kaupasta, jopa vauvojen hedelmäsosepusseja. Vauvojen liharuokia ei kuitenkaan löytynyt mistään. Isommassa marketissa olisi saattanut olla. Onneksi olimme kotoa lähtiessä varautuneet hyvin ja meillä oli kahden ensimmäisen viikon lihasoseet mukana.
Bussilla kulkeminen on Manuel Antoniossa hyvin halpaa ja helppoa lastenkin kanssa. Bussiin mennessä meillä oli selvä työnjako. Antti huolehti rattaat, mummi Milan ja minä Aavan. Meidän hotellista matkaa bussilla oli vain muutama minuutti kansallispuistoon. Puiston portti on Espadilla biitsin tuntumassa hiukan kämäsen kujan päässä.
Sisäänpääsy on aikuisilta 18 USD. Kapusiiniapinat olivat heti portin jälkeen puissa odottamassa ihan niin kuin olin etukäteen lukenut. Yhdellä oli vauva selässä. Milakin näki hyvin apinat, Aava myös, vaikka ei mitään tietenkään ymmärtänyt. Yksi meinasi tulla tyhjiin rattaisiin. Hetken päästä katsoin, että yhdellä apinalla puussa oli tutun näköinen pieni nenäliinapaketti kädessä. Se oli ottanut sen Antin äidin avonaisesta kassista. Siis todella nopeaa, kukaan ei ollut huomannut mitään.
Sademetsään rakennettua puista kävelytietä pitkin oli helppo mennä rattailla. Myös ns. sloth trailiä oli helppo kulkea rattaiden kanssa. Kapusiineja näkyi muuallakin kuin portin läheisyydessä. Niiden lisäksi näimme yhden mölyapinan (howler monkey). Pienen mangrovemetsikön päässä oli suojaisa ranta, Espadilla Sur. Siellä tapasimme iguaanin. Jatkoimme eteenpäin ylös tähyillen, laiskiaisen toivossa. Epämääräiset möhkäleet puissa olivat kuitenkin toinen toisensa perään termiitin pesiä.
Manuel Antonio biitsin lähellä on kahvilan tapainen, jossa saimme lämmintä välipalaa, kohtalaisesti maistuvia kanatäytteisiä rullia. Kipaisimme myös biitsillä. Suihkutusfasiliteettien vuoksi tämä biitsi oli enemmän ihmisten suosiossa kuin Espadilla Sur. Paluumatkalla ”sloth trailin” vieressä sitten tapasimme lopultakin laiskiaisen puussa. Laiskiainen oli upea näky, kun sitä oli jo aika paljon odottanut. Viereisessä puussa oli tukaani, joka lennähti hetkeksi laiskiaisen viereen. Laiskiainen ei köllinyt paikoillaan, vaan liikkui laiskiaismaisen hitaasti ja hauskasti oksalta toiselle. Se vilkuili välillä veikeästi ympärilleen, kääntäen hitaasti päätään ja rapsutteli kainaloaan harkiten. Käyntimme Manuel Antoniossa oli menestyksekäs ja kaiken sen hien arvoinen.
Espadilla Beach, kansallispuiston portin läheisyydessä, on hyvä ranta kävellä silkkisellä hiekalla mutta myös hyppiä aalloissa. Tosin papukaijapillien ym. krääsän rantamyyjiä kävi kaupittelemassa luomuksiaan rantailijoiden luona silloin tällöin. Olimme selvästi tulleet Matapalon rauhallisuudesta muiden turistien keskuuteen. Ei meitä turisteja kuitenkaan liikaa ollut heinäkuussa tuolla rannalla. Mieli sai nauttia merestä ja aalloista Costa Rican vehreän kansallispuiston kainalossa, kun Aava oli päiväunilla ja Mila mummin kanssa biitsikäpyttelyllä.
Manuel Antoniosta jäi kivan biitsin ja kansallispuiston lisäksi mieliimme erinomaiset ruuat. Kävimme neljässä ravintolassa ihan hotellimme vieressä ja Espadillan rantakadulla ja jokaisessa nautimme erityisen hyvää ruokaa. Lemppariksemme tuli thaimaalainen Samui, jossa kävimme jo ensimmäisenä päivänä. Hyvän ruuan lisäksi siellä oli ihana henkilökunta ja hieno maisema vehreää rinnettä alas merelle. Aava kävi parikin kertaa siellä kiltin tädin sylissä, jotta me saimme syödä rauhassa. Hotellimme huonon netin vuoksi Samuin asiakasnetti oli minun pelastus noina viitenä päivänä kun asuimme Manuel Antoniossa. Nautimme myös hääpäiväiltamme aterian kahdestaan Samuissa. Tuona iltana saatu fried ice cream -jälkkäri jäi erityisen hyvin mieleen. Seuraavana päivänä Milaa hemmoteltiin samalla annoksella, mutta talon tarjoamana.
Toinen kantapaikkamme oli Milagro, myös hotellimme vieressä. Siellä ei ollut maisemaa merelle, koska se oli toisella puolella katua, mutta ulkona oleva ruokailutila oli kauttaaltaan vihreyden ja kukkien ympäröimä. Tämä ravintola jäi mieleen erinomaisesta karibialaisesta kanasta, naudan pihvistä ja juuresmuusista. Rantakadun Marlin-ravintolassa nautimme kalaa sitruksisessa soosissa meren äärellä kun olimme. Samuihin ja Milagroon osuimme usein myös Happy Hour -aikaan, joten niissä nautimme usein myös drinkkejä, Samui slingiä ja Milagron pina coladaa.
Kun lähdimme siirtymään Manuel Antoniosta Mexicoa kohti, menimme ensin Interbusilla San Josen lentokenttähotelliin yöksi. Lento oli seuraavana päivänä klo 11, mutta koska meillä oli yli kahden tunnin etäisyys San Josesta, olimme katsoneet parhaaksi viettää viimeinen yö lentokenttähotellissa. Casa Maria oli korkean aidan sisäpuolella San Josen laitamilla. Siisti uuden oloinen hotelli, jossa oli yhteiskeittiö jääkaappeineen ja mikroineen, oli erinomainen valinta. Lämmintä vettä hyvällä paineella tarjoileva sadesuihku oli parasta. Jalkauduimme osittain hökkelisen kylän kaduille ja nautimme matkan parhaat pizzat italialaisessa pizzeriassa (, jolla ei muuta nimeä ollut).
Kesä-heinäkuinen Costa Rica oli hyvin sateinen. Saimme sadetta joka päivä, mutta ne eivät juuri haitanneet menoa. Meidän onneksi ne tulivat sellaisissa kohdissa, että meitä ei haitannut. Kahden viikon aikana Costa Ricassa tuli ehkä nähtyä siihen nähden ihan hyvin, että olimme pienten lasten kanssa matkalla. Mutta paljon jäi näkemättäkin. Ensi kerralla suuntaamme ehkä Karibianmeren puolelle Tortugueroon.
Tarkemmin Hanging Bridges- ja zipline-retkistä, vesiputouksesta ja Manuel Antoniosta tämän postauksen alla.
