Big Island

Aamulla saimme respasta uuden avainkoodin kämppäämme, mutta emme minkäänlaista pahoittelua tapahtuneesta. Emme kehdanneet valittaa asiasta, olimmehan saaneet kaksi ilmaista lisäyötä. Päivä lähti käyntiin hitaan puoleisesti. Nata tuli hakemaan meitä yhdentoista aikaan. Heidi jäi Konan keskustaan shoppailemaan kun me muut lähdimme autolla noin 10 minuutin päähän Kahalu’un biitsille. Rantana se ei ole mikään kaunis, osin kivinen. Mutta siellä on tarkoitus snorklata. Antti vuokrasi snorkkelit ja sai kaupanpäällisiksi laminoidun kalakartan. Siitä voimme sitten katsoa mitä kaloja tuli nähtyä. Nata jäi rannalle ottamaan aurinkoa ja lukemaan kirjaa kun minä ja Antti menimme snorklaamaan.

Vesi syveni uintisyvyyteen nopeasti mikä helpotti snorklaamista. Ei tarvinnut pelätä, että räpylillä potkii herkkiä koralleja. Tapasimme monenmoisia kaloja. Vatsaan tuli mm. Humuhumu-Nukunuku-Apua’a, Hawaiin kansalliskala, musta Humuhumu Eleele, mustavalkoraitainen Pennant ja kirkkaan keltainen Lau-Ipala. Paikka veti vertoja melkein Tiomanin saaren snorklausretkeen Malesiassa. Muualla en ollut niin paljon kaloja nähnyt. Kuvien ottaminen vesipussukkaan tungetulla pokkarilla oli jälleen vähän haasteellista kun kuvattavaa kohdetta ei kamerasta näkynyt.

Syvemmällä korallit olivat hienompia, keltaista ja lilaa ”aivokorallia”. Ja kappas kohta iso honu (merikilppari) uiskenteli minun vierestä. Vau, mikä näky! Siinä hän vain leijaili rauhassa. Onneksi Antti oli lähellä ja tapasi myös honun. Seurasimme hetken aikaa tuon maailman sympaattisimmalta vaikuttavan meriotuksen liitelyä. Kun tulimme rantaan, olimme äärimmäisen onnellisia tästä ensimmäisestä yhteisestä honukokemuksesta.

Kävimme pikaisesti kämpillä suihkussa ja menimme Heidin ja Natan kanssa rantakadun ravintolaan lounaalle. Sieltä löytyi hyvät ruuat; kanapizzaa, kanaburritoa, kalawrappiä ja teryakikanaa.

Heidi ja Nata jäivät Konaan shoppailemaan kun minä ja Antti lähdimme autolla Kathyn suosittelemalle Mauna Kea – biitsille, noin 30 minuutin ajomatka pohjoiseen. Ranta on hotellialueella, mutta sinne pääsi ilmaiseksi vartioidun portin kautta vaikka ei hotellissa asunutkaan. Mauna Kea on vaaleata hienoa hiekkaa. Isolla rannalla oli meidän lisäksi ehkä 10 muuta ihmistä. Oman rauhaisan paikan löytäminen oli helppoa.

Aurinko alkoi laskea. Olimme ainoat vedessä. Paikka oli kaikessa rauhallisuudessaan ja kauneudessaan mitä romanttisin. Olin unelmoinut tästä kauan. Minä ja rakkaani kahdestaan Tyynenmeren syleilyssä.

Kävelimme rannalla vielä kun aurinko laskehti alas. Meillä oli ollut jo kaksi upeata päivää. Ja olimme kolme hienoa kokemusta rikkaampia. Tämä päivä oli ehkä elämäni onnellisin (tähän asti).

Pimeän tultua palasimme hotelliin.

 

Oli ihmeellistä herätä aamulla Antin vierestä lisäksi tämä oli ensimmäinen yö tällä viikolla, että niskakipu ei ollut herättänyt. Onneksi Antti oli myös nukkunut hyvin eikä ainakaan aamulla ollut jetlagistä tietoakaan.

Kymmeneltä lähdimme ajamaan Mamalahoa Hwy:tä pohjoiseen kunnes käännyimme saaren keskiosan halkimenevälle Saddle Roadille. Tie kulki Mauna Kean ja Mauna Loan välistä, oli kumpuilevaa ja kiemuraisempaa kuin rantatie. Välillä tuli ihan vuoristorata mieleen kun otti mahanpohjasta. Maisema muuttui kitukasvuisesta karusta vehreään metsään kun lähestyimme Hiloa. Kuuntelimme hawaiimusaa radiosta (silloin kun oli kuuluvuutta). Yukin usein käyttämästä ”maybe yes”- ilmaisusta tuli vitsi. Hilossa kartturina toimi minun lisäksi Nata ja yhteisopastuksella päädyimme oikeaan paikkaan.

Kävimme italialaisessa ravintolassa syömässä. Vanhaa eurooppalaista sisustusta, tauluja ja klassista musiikkia. Olimme hetken Euroopassa.

Jatkoimme matkaa etelään Pahoa Roadilla. Pahoassa aloimme olla vähän eksyksissä ja kysyimme tietä Kalapana Kapoho Roadille. Bulla oli käskenyt mainita myös Richard Kealiihoomalun, jonka kaikki kuulemma tuntevat. Ja kyllä…. meitä neuvottiin ajamaan eteenpäin kunnes tulee stop-merkki. Sitten oikealle tien päähän. Noudatimme ohjeita ja ajoimme todella pitkältä tuntuvaa tietä. Jossain vaiheessa kyltti Kalapanaan ohjasi oikealle (, jonne olimme menossa), mutta jatkoimme paikallisen opastuksen mukaan eteenpäin. Tie muuttui kapeaksi hiekkatieksi ja aloimme epäillä. Kello oli jo 15.30 ja meidän olisi pitänyt olla jo perillä. Vastaantulija kuitenkin kertoi meidän olevan oikealla tiellä. Kun vastaan tuli stop-merkki, saimme siitä varmuuden. Käännyimme oikealle asfalttitielle. Olimme tiellä ainoita ja melkoista vauhtia painelimme menemään loppumatkan. Meri oli siinä vaiheessa ilmestynyt meidän vasemmalle puolelle ja näkyi puiden väleistä. Useiden mailien viilettämisen jälkeen olimme perillä ja ehdimme klo 16 lähtevään ryhmään. Huh, mikä helpotus…

Kävimme metsään tehdyssä puuvessassa. Laavakentältä ei vessaa löytyisi. Meitä lähti kahdeksan hengen porukka minibussilla 5 minuutin ajomatkan päähän laavakentän viereen. Kentän reunalla oleva laava oli purkautunut vuonna 1990. Laavassa oli paljon erilaisia muotoja mm. pyörteitä, vekkejä, aaltoja, halkeamia ja railoja. Jokainen askel oli katsottava tarkkaan, ettei kaatuisi terävään lavaan. Meri oli kaukana vasemmalla, oikealla kohosi Kilauea. Pieniä kasveja kasvoi halkeamista ja jokunen pieni Lehua-pensaskin.

Aurinko lämmitti vielä, vaikka oli jo laskemassa. Vettä kului enemmän kuin olimme arvanneet. Oppaallamme oli rinkallinen vesipulloja. Hän antoi niitä mielellään pois keventääkseen lastiaan. Laava muuttui koko ajan nuoremmaksi. Mikään kasvi ei vielä kasvanut siinä. Kilauean rinteellä näkyi nousevan savua kuumasta laavasta.

Olimme kävelleet 1 ½ tuntia, kun edessä hohkasi kuuma ilma, joka oli peräisin oranssin punaisesta sulasta laavaviirusta. Kun katsoimme tarkemmin, viiru lipui hiljaa lähemmäs päällään harmaaksi kuivunut kuori.

Auringon laskiessa laava näytti virtaavan nopeammin, ainakin se tuli paljon näkyvämmäksi. Laavaa pystyi lähestymään noin 1 ½ metrin päähän.

Illan pimetessä Kilauean rinteellä näkyi palavia pisteitä, jotka ovat samaa laavavirtaa. Pian tuli täysin pimeää. Ainoa valonlähde oli palava laava, joka tuli koko ajan meitä kohti. Paikka, jossa olimme perille tullessamme kävelleet, oli jo nyt kuuman laavan alla. Tunnelma oli täydellinen. Puuttui vain meidän kahikoasut ja olisimme voineet tanssia hula kahikoa, joka kertoo usein tulivuorenjumalattaresta, Pelestä.

Olimme viettäneet laavan vieressä lähes kaksi tuntia kun lähdimme kävelemään takaisin päin. Nyt täysin pilkkopimeässä. Jokainen sai taskulampun, joka oli välttämätön kulkemiselle. Matkan aikana pilvet väistyivät ja tähdet ilmestyivät hieman valaisemaan maisemaa. Kuljimme säntillisessä jonossa. Kun oli pimeää ei kannattanut poiketa jo testatulta tieltä. Matka tuntui loputtomalta kun eteenpäin ei nähnyt.

1 ½ tunnin kävely laavakentän reunalle palkittiin kun bongasimme etelänristin minibussia odotellessa. Retki oli ollut niin raskas ja hieno, että olisi tehnyt mieli jäädä istumaan iltaa metsään rakennettuun baariin. Mutta meillä oli pitkä matka Konaan. Voi kun voisikin ajaa Kilauean, läpi niin olisimme siellä alle kahdessa tunnissa.

Pääsimme Pahoaan nopeampaa reittiä kuin olimme tulleet, mutta pimeässä Hilossa eksyimme ja ajoimme kaupunkia edestakaisin. Kun pääsimme vihdoin poismenevälle tielle, emme löytäneet Saddle Roadia vaan jouduimme ajamaan pohjoisreittiä. Uni painoi jo meitä eikä radiokaan saanut pidettyä minua ja Nataa hereillä. Heräsin Waimeassa, jossa pidimme evästauon. Kello oli jo yli puolen yön. Antti oli jaksanut ihan uskomattoman hyvin ajaa (ja pysyä hereillä) ottaen huomioon kahden edellisen päivän matkustuksen minimaalisilla unilla. Loppumatka meni hereillä hawaiimusaa kuunnellen.

Olimme aivan valmiita suihkuun ja nukkumaan. Hotellimme pihassa oli kaikki parkkipaikat täynnä. Hetken pyörittyämme jätimme auton lähelle hotellia ilmaisen näköiselle parkkipaikalle. Ongelmat eivät loppuneet siihen. Minä ja Antti emme päässeet kämppäämme. Avainkoodi ei toiminut. Natalle ja Heidille oli käynyt aikaisemmin samalla tavalla ja he olivat saaneet uuden koodin. Securitymies oli juuri lähdössä kun Antti kävi hänet hakemassa. Hän ei voinut antaa meille uutta koodia, vain koodin toiseen tyhjillään olevaan kämppään. Olihan se parempi kuin ei mitään, mutta olin aika suutuksissani. Jäin kaipaamaan pesuaineitani ja jääkaappia, jossa olisi ollut meille nälkäisille ruokaa. Suihkuun pääsimme, mutta ällötti, että meikkejä ei saanut pestyä. Hieno päivä oli saanut omituisen lopun.

 

Yö oli edelleen vaivaavan niskan takia heikosti nukuttu. Mutta se ei paljoa murehdittanut, koska Antti tulee tänään. Heidi koputteli minun ovelle klo 7.20. Yuki oli heräilemässä ja yllätykseksi lauloimme hänelle ”Happy Birthday” ja meillä oli Natan koristelema kakku hänelle. ”Kakkukahvit” nautimme parvekkeella.

Yuki kävi minun luonani. Hän halusi nähdä Ipu Hekeni ja tutustui samalla hula- ja tatuointikirjoihini, joita olin ostanut. Sovimme Yukin kanssa, että menemme yhdessä päivälliselle. Heidi oli kipeä ja jäi kämppääm nukkumaan. Minä ja Nata lähdimme shoppailemaan. Torilta löytyi ihan liikaa kaikenlaista hawaii-kamaa, varsinkin koruja kivestä, lasista, luusta, hopeasta, puusta.

Rantakadulla oli pieni puutalokylä, jossa oli erilaisia putiikkeja. Niistä löytyi mm. toppeja, bikinejä ja mekkoja. Ukulelekaupassa Nata kokeili erilaisia. Hänen teki vähän mieli omaa ukulelea, (koska on soittanut kitaraa) mutta jäi vielä miettimään asiaa. Myyjä oli ruotsalainen ja soitti viulua. Hän kutsui meitä tämän iltaiseen konserttiin ravintolaan.

Välipalaksi söimme banaanit merta vasten rakennetulla kiviaidalla.

Shoppailujen jälkeen valmistauduin iltaan. Kummallista, minua alkoi jännittää Antin tuleminen. Heidi voi vähän paremmin ja jaksoi lähteä meidän ja Yukin kanssa Bubba Gump’siin syömään. Söimme friteerattua rapua ja kalaa. Jännitys oli vienyt ruokahaluni, enkä jaksanutkaan kaikkea (niin kuin yleensä). Pilvinen päivä oli iltaa kohden muuttunut sateiseksi ja välillä tuli ihan kunnon rankkasade. Tytöt jäivät vielä ravintolaan kun minä hyvästelin Yukin ja lähdin taxilla Konan lentokentälle. Sade loppui päästyäni perille klo 19. Aurinko oli laskemassa. Minulla oli 45 minuuttia aikaa fiilistellä ennen kuin Antin kone laskeutuisi. Olin melkoisen täpinöissäni.

Iso lentokone laskeutui jo klo 19.25 ja eipä se voinut olla mikään muu kuin Antin kone. Antin tuleminen toiselle puolelle maailmaa minun luokseni ja näkeminen vihdoinkin tuntui epätodelliselta. Meistä molemmista tuntui, ettemme ole vuoteen nähneet.

Saimme vuokrattua mustan Nissan Altimon Dollarin autovuokraamosta. Antti oli youtubesta harjoitellut etukäteen automaattivaihteisen käytöä. Sitten minun ohjeistuksella Konaan, onneksi ei ollut montaa kääntymistä. Pimeys vähän haittasi suunnistamista. Saimme matkalla hetkellisen rankkasateen päällemme. Tervetuloa vaan Hawaiille! Saimme parkkeerata ilmaiseksi hotellin pihaan.

Kun Antin järkyttävin nälkä oli sammutettu paahtoleivällä, menimme naapuriin tapaamaan Nataa ja Heidiä. He olivat myös innoissaan Antin saapumisesta. He olivat olleet tänä iltana ukulelekauppiaan konsertissa ja siellä oli soitettu Finlandia-hymni. Oli ollut varmasti mahtavaa kuulla se Hawaiilla.

Antilla ja minulla (varsinkin minulla) oli paljon kerrottavaa ja näytettävää kolmen viikon ajalta. Juttuja sieltä täältä matkan eri kohdista. Nukkumaan emme meinanneet malttaa vaikka Antti oli varmasti tosi väsynyt ja huomenna on pitkä päivä tulossa.

Lähdimme Yukin kyydillä kiertämään saarta kohteenamme Hilo saaren toisella puolella. Vuorten takia sinne pääsi vain kahta reittiä, pitempää lähes koko saaren kiertävää tai osan matkaa Saddle Roadia saaren keskeltä. Päätimme mennä pitempää, koska siinä matkan varrella olisi nähtävää toisin kuin keskireitissä. Kaikista lyhyin tie olisi saaren eteläpuolelta, mutta Kilauean tulivuori yltää mereen asti niin tiet puuttuvat sieltä. Maisema oli pitkään kuivaa. Pohjoisosassa oli vehreämpää, olimme tulleet Waimeaan, jossa Bertil ja Kathy asuvat. Se oli highwayn varrelle rakennettu soma pikkukaupunki. Ilmasto oli viileämpää kuin ”alhaalla” Konassa. Kävimme Starbuckissa aamukahvilla ja chai lattella.

Noin puolen tunnin kuluttua tulimme Honoka’an kylään, jossa poikkesimme. Siellä oli vanhoja pieniä taloja, jopa vanha elokuvateatteri. Pari souvenirshoppia oli aarteita täynnä. Siellä oli mm. Kathyn maalaamia hulatanssijatauluja. Ostin kirjan Kumu Hula – Roots and Branches, jossa kerrotaan hulan historiasta, sen merkityksesta ja asemasta eri aikoina sekä hulasta nykyään. Ostin myös värikkään huivin (delfiineineen ja honuineen), jonka kiedoin heti kaulani ympärille kipeää niskaa lämmittämään.

Maisema oli nyt hyvin metsäistä. Nata toimi kartan lukijana Yukille. Muutama u-käännös tuli tehtyä sellaisessa paikassa, jossa sitä ei saanut tehdä. Yuki noudatti lähes orjallisesti Natan ohjeita. Jos Nata sanoi, että seuraavasta oikealle, niin Yuki oli heti kääntymässä vaikka tie ei vielä kääntynyt oikealle. Jonkinlaista kommunikaatiokatkosta oli havaittavissa. Liikennettä ei ollut onneksi kovin paljoa. Poikkesimme Kalopan suojelualueelle, jossa oli majoittautumiseen tarkoitettuja mökkejä. Lähdimme kävelemään viereistä Nature trailia. Saniaisia mattoina ja korkeita puita. Mansikkaguavaa vaaleanpunaisine kukkineen löytyi pitkin trailiä.

Alle tunnin trailin jälkeen jatkoimme matkaa. Heidi puolestaan alkoi tuntea itsensä kipeäksi. Varmaan sama tauti kuin meillä kaikilla tytöillä. Pysähdyimme vielä kuvaamaan Akaka Fallsia, josta oli Hiloon enää tunnin matka.

Hilossa olimme neljältä. Kävimme lounaalla syömässä pad thait (nuudelia, kasviksia, rapua, kanaa). Heidi jäi kuumeisena autoon lepäämään kun me muut kävimme tutustumassa Hiloon. Hilo vaikutti tylsältä hieman ränsistyneeltä pieneltä kaupungilta. Melkein kaikki kaupat olivat kiinni. Nata sai kuitenkin shoppailtua second hand – kaupassa pikkumekkoja. Rantakatua reunusti paksurunkoiset laajalehvästöiset puut.

Lähdimme pian paluumatkalle. Meidän piti mennä Saddle Roadia, mutta se risteys ohitettiin, joten palasimme samaa reittiä kuin olimme tulleet. Antti laittoi minulle tekstarin, että oli päässyt juuri Helsingistä Lontooseen lentävään koneeseen. Matkan pituuden tajusi vasta nyt kun ajattelin, että hän on vasta huomenna illalla perillä. Paluumatka meni nopeasti mm. hawaiilaista reggaeta kuunnellen. Waimeassa pysähdyimme tankkaamaan ja kävimme Foodlandissä ruokakaupassa huomista varten.

Yukilla ei ollut yöpaikkaa, joten hän majoittui Natan ja Heidin kämppään vuodesohvalle yhdeksi yöksi.

Nukuin tänään pitkään heikon vointini vuoksi. Nata ja Heidi kävivät läheisellä Kahalu’u Beachillä japanilaisen Yukin kanssa, jonka olimme tavanneet hula konferenssissa ja joka sattumalta oli nyt myös täällä. Heräsin klo 11 eikä joka asennossa tuntunut enää kipua. Olo oli ihana verrattuna eiliseen, vaikka niska oli edelleen tosi arka. Kävin receptionissa sopimassa kahdesta lisäyöstä. RCI-viikkomme oli alkanut virallisesti lauantaina ja myös loppuisi lauantaina. Olimme tulleet vasta maanantaina ja lähtisimme myös vasta maanantaina pois, joten tarvitsisimme kaksi lisäyötä. Se onnistui hyvin, eikä edes maksanut mitään. Se jos mikä oli aloha spiritiä. Päivitin kuulumisia äidille ja Antille Suomeen facessa.

Kahdelta tytöt tulivat hakemaan minua lounaalle. Pääsimme Yukin kyydillä (hänellä oli vuokra-auto käytössä) Taco Belliin syömään. Suunnittelimme Yukin kanssa huomiseksi autoreissua Hiloon. Paluumatkalla hotelliin pääsimme käymään marketissa ruokaostoksilla.

Puoli kuudelta Bertil ja Kathy tulivat hakemaan meitä Bullan luokse illanviettoon. Kathy on taiteilija ja maalaa hulatanssijoita. Hän kuunteli mielellään minkälaista meillä oli maanantaina hulatunnilla Bullan luona. Kimmo, Leena ja Japi olivat myös paikalla. Kirsi oli kipeä ja jäi Nupun kanssa hotelliin. Jonkinlainen flunssa-aalto taisi olla meidän porukassa liikkeellä.

Pihassa Bullan vaimo Nohea grillasi lihaa ja bulla valmisti kalaa sisällä. Sherlyn serkku oli myös tullut Sky-koiransa (chihuahuan ja kettuterrierin sekoitus) kanssa viettämään iltaa. Kimmo pelasi Bullan sukulaistytön kanssa korista pihassa. Olimme Hualalai-vuoren rinteellä, joka on pieni Big Islandin isojen vuorten Mauna Loan, Mauna Kean ja Kilauean rinnalla. Katuvaloja ei ollut, joten pimeän tultua oli todella pimeätä. Siirryimme sisälle. Kathyn maalaamia hulatanssijatauluja oli seinällä. Hän on käyttänyt Noheaa paljon mallina. Pian tajusin, että minullakin on kotona seinällä Kathyn maalaamia hulatauluja, jotka olen Kirsin kautta saanut.

Kun maittavat lihat riisin ja salaatin kanssa oli syöty, Bulla otti esille ukulelensa ja alkoi soittaa. Sherly ja sukulaistytöt tanssivat meille He’eian, jonka olimme maanantaina oppineet. Sky-koira oli innokkaana mukana. Bullan poika soitti kitaraa ja ukulelea. Nohea tanssi meille tutun hulan, jota olemme Suomessa tanssineet. Nohea on voittanut Merrie Monarchissa (suurin hulakilpailu) monta kertaa. Oli kivaa nähdä kuinka saarelaiset yhdistävät hulan ihan tavalliseen illanviettoon ystävien seurassa. Ei turhia paineita esiintymisestä vaan hauskaa yhdessäoloa hulasta nauttien.

Bulla järjesti meille ystävällisesti laavaretken Kilauean juurelle lauantaiksi. Olimme todella innoissamme siitä. Mukava ilta saarelaisten kanssa oli lopuillaan ja Bertil ja Kathy kyyditsivät meidät hotelliimme. Hyvästelimme Kimmon, Leenan ja Japin. He lähtevät lauantaina Suomeen.

 

Kävin naapurissa, Natan ja Heidin luona aamiaisella. Kirsi ja Leena tulivat hakemaan meitä hotellimme edestä. Ajoimme lähes koko saaren kiertävää Kuakini Hwy:tä etelään noin 20 minuuttia. Saavuimme puutarhaan, jossa meille järjestettiin punonta workshop. Tutustuimme ensin Halapuuhun, lat. Pandanus, josta saimme materiaalin.

Iso puu pudotti maahan pitkiä reunoiltaan käyristyviä ja teräväpiikkisiä lehtiä. Piikit poistettiin bambuveitsellä. Halapuun rungon alaosa haaroittuu kuin juuret. Kirsi alkoi kerätä lehtiä kotiin viemiseksi. Me muut aloimme ohjeistuksen jälkeen punoa rannekorua.

Olimme vähän heikkovointista porukkaa tänään. Natalla oli flunssainen olo ja minulla oli kova niskasärky. Lisäksi meillä kaikilla tytöillä oli reidet kipeänä eilisestä treenistä. Puolen päivän aikaan pääsimme hotelliin takaisin vähän lepäilemään. Olo alkoi olla todella surkea, mutta raahauduimme vastapäiseen Bubba Gump’s –ravintolaan. Minä ja Heidi valitsimme tänään pyydettyä kalaa muusilla ja hummerikastikkeella. Nata valitsi kalsandwichin. Kolmisin söimme jälkkärivalikoiman, joka sisälsi erilaisia cookeja, jätskiä, mansikoita ja bred puddingia.

Kirsi tuli hakemaan minut Bullan hulatunnille oppimaan ipu heken soittoa. Nata jäi lepäämään flunssaansa ja Heidi hänen seuraksi. Sain Kirsiltä lihasrelaksantteja, jotka toivottavasti auttaisivat. Olo oli aika kauhea, niskaan sattui jatkuvasti. Bulla opetti meille kolme rummutusta: kahela, pa ja kuku. Ipua pidettiin sen kaulaosasta ja rummutettiin alaosaan ja myös ipulla rummutettiin alustaa. Näiden kahden lyönnin määrät vaihtelivat eri rummutuksissa. Eri hula-askelissa käytettiin eri rummutussettejä, esim. kaholossa kahela + pa, ka’ossa 3 pa + kahela. Pääsimme säestämään keikien (lasten) hulatreenejä.

Kirsi jäi vielä toiselle keikitunnille soittamaan ja kolmannelle opttelemaan auanaa (tanssia). Minun oli pakko mennä autoon nukkumaan, jonkinmoinen flunssa varmaan minullakin. Kirsi vei minut hotelliin klo 20 jälkeen. Heidi ja Nata olivat aulassa netissä minun miniläppärillä. Natan olo oli illalla jo parempi. Minun oli vain kurjempi. Vietin hetken aikaa iltaa heidän kanssa heidän huoneessa. Niskakipu lähti pois siksi aikaa kun Nata kannatteli päätäni. Suihkussa lämmin vesi myös auttoi. Menin ajoissa nukkumaan.

Herätys oli tänään jo viideltä. Laukkumääräni oli lisääntynyt kahdella, koska yksi pikkukassi oli tullut tarpeelliseksi shoppailujen myötä ja ipullani oli oma kassi, johon sain sujautettua pehmikkeeksi pareoita. Kahdella tilatulla taxilla matkasimme lentoasemalle. O’ahun viikko oli mennyt nopeasti. Puolet ajasta olimme viettäneet konferenssissa. Tuntui, että paljon jäi näkemättä. Onneksi minun ei tarvinnut vielä hyvästellä O’ahua, koska palaisin sinne vielä muutaman viikon päästä Antin kanssa.

Liikakilojen takia Kirsin ja Kimmon matkalaukusta oli siirrettävä tavaraa Natan kevyeen torakkaan. Lensimme Hawaiian Airlinesillä.

45 minuutin lennon jälkeen laskeuduimme Big Islandin Konaan. Maisema oli sillä kohtaa mustaa laavaa. Kirsin ja Kimmon tuttavapariskunta Bertil (suomenruotsalainen) ja Kathy olivat meitä vastassa.

Baggage Claimin jälkeen tiemme Kirsin perheestä erkanivat, koska meillä on eri hotelli ja he lähtevät tämän viikon jälkeen Suomeen. He lähtivät vuokraamaan autoa. Bertil ja Kathy ystävällisesti veivät meidät Konaan meidän hotelliin. Matkalla he kertoivat saaresta ja mm. Mauna Kea –biitsistä, joka on kuulemma aivan ihana. Kona oli kuin pieni satumainen satamakaupunki. Pieniä kaksikerroksisia taloja, joissa oli putiikkeja ja ravintoloita. Söpö rantakatu ja rannan kivikkoon tyrskyävät aallot. Ajoimme Konan läpi. Bertil ja Kathy halusivat näyttää meille mm. snorklausrannan.

Majoituimme Kona Islander –hotelliin Konan keskustaan, jossa meillä oli kaksi pientä RCI-lomavaihtohuoneistoa. Hotellimme sisäpiha oli kasvillisuutta täynnä ja löytyihän sieltä myös uima-allas. Talot olivat kolmekerroksisia luhtitaloja. Nata ja Heidi majoittuivat toiseen ja minä yksin toiseen asuntoon. Kun menin sisään omaan kämppääni, vastaan tuli minikeittiö, kylpyhuone, kodikas olohuone, jossa oli parisänky ja orkideatauluja ja parveke, josta oli näkymä rantakadulle. Oli jännittänyt, että tuntisin oloni yksinäiseksi. Mutta nyt nautinkin omasta rauhasta. Sain levitellä tavarani minne haluan (, järkevästi sijoitellen tietysti niin kuin aina). Vaikka isolla porukalla oli ollut kivaa asua, niin oma rauha tuntui nyt kummallisen hyvältä. Tämä merkitsi myös sitä, että Antti tulisi ihan pian minun luokse. En ollut paljoa ikävästä kärsinyt. Päivät olivat olleet niin toiminnan täyteisiä ja matkaporukkani oli niin kiva. Antin tulo tuli minulle nyt todellisemmaksi kun majoituin meidän yhteiseen kämppään. Ihanaa, kohta olemme täällä yhdessä.

Menimme rantakadun Humpy’s Big island’s Alehouseen syömään. Puoliraaka pokewrap oli tosi hyvää kermaisen lohikeiton kanssa. Tutustuimme tänään ensimmäistä kertaa Hawaiilla esiintyvään ABC-kauppaketjuun. Se on kauppa turisteille, josta löytyy souvenireja ja välipalaruokia, esim. jugurttia.

Pienten päikyjen jälkeen meidän oli lähdettävä taas tanssitunnille. Viimeiset kolme päivää olivat olleet tanssillisesti niin intensiivisiä, että uuden tanssin opetteleminen ei enää houkutellut. Olimme kuitenkin sopineet kumun tapaamisen etukäteen. Taxilla ajoimme 20 minuuttia Bullan (kumun) kotiin sisämaan vuoristoon, jossa ilmasto oli viileätä. Vaikka tämä oli saaren kuiva puoli, niin maisemat olivat saniaisineen ja leipäpuineen metsäisen vehreät. Bulla oli meitä talonsa pihalla vastassa. Hän esittelimeille perhetään sitä mukaa kun heitä ilmestyi paikalle. Kaikki eivät olleet ydinperhettä, mutta perhekäsitys on täällä vähän laajempi kuin meillä. Ainakin hänellä oli omia lapsia 6-vuotias poika, 10-vuotias tyttö ja melkein aikuinen tyttö. Esitanssijamme oli 15-vuotias Sherlyn Bullan halausta, joka on tanssinut hulaa 3-vuotiaasta lähtien. Bulla aikoo kouluttaa hänestä hulaopettajan. Tanssimme He’eia kertoo aalloista ja surffauksesta ja siinä käytetään yhtä uli ulia. Ulin käyttäminen oli meille aivan uutta ja sen yhdistäminen koreografiaan oli haasteellisinta tänään. Mutta hitsin kivaa ja koreossakin liikkeet olivat suurimmaksi osaksi meille uudenlaisia. Paljon jouduimme tanssimaan polvillamme karhealla matolla. Pyyhkeet polvien alle tuli pian tarpeeseen. Bulla säesti rummuilla ja välillä kitaralla meidän tanssiessa. Aherruksen jälkeen hän tarjosi meille spagettia. Kotiruoka maistui hyvältä. Oli mielenkiintoista olla paikallisen kotona kylässä näkemässä havaijilaista arkea. Lähtiessämme en löytänyt enää toista kenkääni. Pieni vallaton koiranpentu oli varmaan piilottanut sen. Onneksi ne olivat ne kengät, jotka olivat jo rikki ja pian menossa roskiin. Palasin kämpillemme sitten paljain jaloin.

Illalla päiväkirjaa kirjoittaessani katselin TV:stä Frendejä ja Rillit huurussa. Tuli kotoisa olo. Eilen alkanut niskasärkyni paheni nyt iltaa kohden. Parin buranan voimin sain unen päästä kiinni.

Laavaa