All Posts By

honuanui

Matkaunelmat ja pienet lapset

Mitä tapahtuu matkaunelmille, kun perheeseen siunaantuu uusia pieniä matkustajia? Kaikki maat, kohteet ja aktiviteetit, joista on unelmoinut eivät ehkä enää tunnukaan mahdollisilta. Perheen kanssa ei uskalla lähteä turvattomalta tuntuviin maihin. Monet retket ja aktiviteetit ovat vain aikuisille. Se mitä unelmille tapahtuu, riippuu unelmien laadusta. Minä olin pitkään sitä mieltä, että ei anneta lasten muuttaa meidän suunnitelmia ja unelmia, ei edes lykätä. Hiukan naiiviahan se oli. Yksi lapsi ei muuttanut vielä paljonkaan. Meidän kohdalla kaksi lasta oli se, mikä tuntui tekevän suuremman muutoksen.

 

Aluksi tuntui, että kyllähän tämä sujuu loistavasti. Esikoisemme oli puolivuotiaana Uudessa-Seelannissa. Sukellus/snorklausretkellä vuorottelimme, iskä meni ensimmäisessä paikassa veteen, äiti toisessa. Hylkeiden kanssa snorklasimme vuorotellen, onneksi retkiä järjestettiin kaksi peräkkäin samana päivänä. Kaksivuotias Mila pääsi Mo’orealla myös veteen, kun snorklasimme, meidän jalat ylettyivät pohjaan. Vaikka on paljon reissuaktiviteetteja, joihin ei voi osallistua edes yhden pienen lapsen kanssa (kun vuorottelu ei ole mahdollista), niin yksi lapsi ei meidän kohdalla rajoittanut matkustamista ja sen hetkisten matkaunelmien toteuttamista oikeastaan ollenkaan.

Kohta äiti pääsee sukeltamaan, Mila puolivuotiaana Uudessa-Seelannissa.

 

Uuden-Seelannin pohjoissaaren vulkaanisesta lämmöstä nautittiin Kerosene Creekissä.

 

Snorklailua vuorotellen St. Maartenilla ja 1-vuotias Mila

 

Vaimahuta-putouksella Tahitilla ja 2-vuotias Mila

 

Ison rauskun kanssa Mo’orealla

 

Pääsiäissaaren moai-patsaita ihmettelemässä.

 

San Pedro de Atacaman kuulaaksossa

 

Kaksi pientä lasta tuntuu rajoittavan matkustamista kokonaisvaltaisemmin, niin ainakin koimme viime kesänä, jolloin teimme ensimmäisen matkamme kahden lapsen kanssa. Aktiviteettien lisäksi kaksi pientä tuntuvat rajoittavan myös omaa jaksamista aika paljon. Lapsen hoidossa ei voi enää vuorotella niin hyvin, molemmilla on keskimäärin yksi muksu huollettavana koko ajan. Jos kahden pienen lapsen kanssa ollaan kotona väsyneempiä kuin yhden, niin sama jatkuu varmasti myös reissussa. Kahden pienen kanssa lähteminen ihan mihin vain on kaksin verroin vaivalloisempaa kuin yhden. Ihan pienten kohdalla ei voi sanoa, että kaksi menee siinä kuin yksi. Mukana on tuplasti söpöyttä ja rakkautta, mutta myös tuplasti ellei jopa enemmänkin huolehdittavaa, huutoa, kiukkua (no riippuu toki lapsen temperamentista ja iästä) ja vanhempien väsymystä.

 

Olemme olleet vasta yhdellä matkalla kahden lapsen kanssa, joten emme tiedä todellakaan kaikkea mitä tuohon yhtälöön kuuluu. Mutta ei voi olla sattumaa, että juuri silloin jännitimme matkaa enemmän kuin ennen, emme fiilistelleet matkaa etukäteen normaaliin tapaan, olimme väsyneempiä matkalla ja koimme jonkinmoista innottomuutta paikan päällä. Ihan kaikki tuntui rankemmalta kuin ennen. Jopa minä olen nyt  sitä mieltä, että valitsemme ensi kesälle kahdesta unelmasta/toivekohteesta helpomman, halvemman ja yksinkertaisemman. On sellainen olo, että perhematkailua pitää vähän ”harjoitella” ja ennen kaikkea pitää olla armollisempi itselle eikä pettyä itseen, kun ei jaksakaan sykkiä joka päivä johonkin uuteen paikkaan, nähtävyyteen tai elämykseen.

7-kuinen Aava Costa Ricassa

 

Millaiseen matkaan sitten kannattaa pienten lasten kanssa tuhlata rahansa? Olenko ihan pöljä, kun suunnittelen joka vuodelle kaukomatkoja lasten kanssa? Menevätkö rahat osittain hukkaan, jos viemme pikku pirpanamme vaikka Australiaan, josta he eivät tule muistamaan mitään? Vai menevätkö rahat hukkaan siksi, ettemme saa tehtyä kohteessa kaikkea kivaa, mitä haluan ja iso osa matka-ajasta menee lastenhoitoon? Kannattaisiko kalliimpia matkoja lykätä tulevaisuuteen ehkä siihen hetkeen, kun lapset ovat isompia tai siihen kun he ovat jo muuttaneet omilleen? Näihin kysymyksiin löytyisi varmasti monenlaisia mielipiteitä ja vastauksia. Ehkä en ole aina niin järkevä, kun suunnittelen matkoja ja yritän seurata unelmia, mutta tarviiko olla? Toivon, että me löydämme jonkinlaisen kultaisen keskitien tulevia reissuja suunnitellessa. Sellaisen, jossa on sopivasti järkeä ja sopivasti sitä rakkautta ja intoa, joka saa meidät valitsemiimme kohteisiin lähtemään.

 

Lapset ja matkaunelmat eivät toki aina ole ristiriidassa. Maailmalla on paljon hienoja paikkoja ja tarjolla hienoja elämyksiä, joista voi nauttia myös lasten kanssa. Viimeisimpänä isona toteutuneena unelmana meillä oli Rapa Nui (Pääsiäissaari), joka sopi oikein hyvin lapsiperheelle. Se kuinka paljon lapset rajoittavat matkaunelmia, riippuu hyvin paljon siitä, minkälaisia reissuja haluaa tehdä ja mihin. En koe, että lapset pahasti rajoittavat normaalia turistimatkailua, turvallisissa kohteissa ja perusaktiviteeteissa.

 

Perhematkan onnistumisen kannalta etukäteen suunnittelu on vieläkin tärkeämpää kuin pelkästään aikuisten kesken tehtävän matkan. Unelmalistalta ei noin vain valita seuraavaa. Jos kohde on uusi, kannattaa ottaa erityisen hyvin selvää, mitä siellä haluaa tehdä (puhumattakaan esim. turvallisuusasioista). Jos siellä on aktiviteetteja, joita ehdottomasti haluaa tehdä (eli niitä isompia ja pienempiä unelmia), on oltava varma, että ne onnistuvat joko lasten kanssa tai vuorottelemalla. Välillä ahkerakaan tutustuminen kohteen aktiviteettitarjontaan ei riitä. Usein mahdollista lasten kanssa osallistumista täytyy erikseen kysyä aktiviteetin tai retken järjestäjältä, esim. laiva/veneretkien yhteydessä. Paikan päällä saa usein tietoa kivoista jutuista, joista ei ole netissä mitään tietoa. Sitten ei auta kuin toivoa, että lapset eivät muodostu esteeksi tai että aktiviteetin toteutumattomuus lasten vuoksi ei jää liikaa harmittamaan. Jos matkaan pystyy ottamaan mukaan kolmannen aikuisen, esimerkiksi mummin, niin valinnan varaa voi tulla enemmän. Se, että se kolmas aikuinen voi välillä hoitaa lapset, mahdollistaa aika hyvin sellaisia aktiviteettejä, joihin ei voi lasten kanssa mennä. Tällaisia olivat viime kesänä hanging bridges- ja zipline-retki Costa Ricassa ja sukellus/snorklausretki Mexicossa.

3-vuotias Mila ja 7-kuinen Aava Costa Ricassa

Ja sitten ovat ne unelmat, joihin pienet lapset eivät kerta kaikkiaan saa osallistua. Niitä ovat monet vähänkin extreme-retket ja retket, joissa on vaikeakulkuista maastoa tai ollaan lähellä luonnonvaraisia eläimiä, kuten gorillavaellus Ugandassa. Onhan siihen mahdollista osallistua vuorotellen, äiti toisena, iskä toisena päivänä. Vähän tylsäähän se olisi. Se olisi juuri sellainen kokemus, jonka haluaisi jakaa oman matkakumppanin kanssa.

 

Olen monta vuotta haaveillut myös vapaaehtoistyöstä eläinten parissa. Olemme päässeet pikkiriikkisen sitä unelmaa toteuttamaan kilpparibiitseillä Meksikossa ja Hawaiilla. Silloin meillä ei ollut vielä lapsia. Aina silloin tällöin tutkin netistä seuraavan matkakohteemme vapaaehtoistyötarjontaa, jos sellainen vaikka onnistuisi osana matkaa. Ihan perheillekin suunnatut lyhyet vapaaehtoistyöpätkät ovat yleensä mahdottomia alle 10-vuotiaiden lasten kanssa. Huomaan miettiväni ja harmittelevani, että pääsenkö oikeasti tekemään sitä vasta kun olen lähes 50-vuotias? Pienet lapset tuntuvat rajoittavan ihan liikaa. Vapaaehtoistöissä minimiaika on yleensä yksi tai kaksi viikkoa, joten vuorottelukaan (töiden tekeminen vuoropäivinä) ei ole mahdollista peruspitkällä noin kuukauden lomalla, jossa haluamme tehdä ja nähdä toki muutakin.

 

Yleensä haluan elää ja kokea maailmaa tässä ja nyt. Joitakin unelmia on kuitenkin ehkä hyvä vähän lykätä ja pyrkiä toteuttamaan sopivammassa kohdassa elämää, jos mahdollista. Jos unelmia alkaa toteuttaa väkisin hirveän säätämisen tuloksena, niistä voi mennä nautinto kokonaan. Oma vastaukseni kysymykseen mitä matkaunelmille tapahtuu, kun kahdesta aikuisesta tulee perhe, on että varmasti joidenkin unelmien toteuttamista täytyy lykätä ja jotkut unelmat ehkä muuttuvat. Mutta unelmista ei tarvitse luopua kokonaan.

 

Loppujen lopuksi kyse on erilaisten unelmien yhteensovittamisesta. Lapsetkin ovat oma unelmamme, jonka toteutumisesta saamme olla kiitollisia. Ehkä se suurin unelma onkin parasta aikaa toteutumassa, kun saa matkustaa ja kokea maailmaa oman perheen kanssa.

Melkein kokonaan bongattu Etelä-Amerikka

Etelä-Amerikkaa on katseltu laajasti, mutta vain kolmella reissulla. Se olikin maanosista viimeinen (Antarctica on vielä kokonaan käymättä), johon päästiin tutustumaan. Vuonna 1999 suurella Etelä-Amerikan kierroksella nähtiin paljon ja isosti. Iguassun putoukset, Machu Picchu, päiväntasaajalla seisominen ja Cotopaxi-vuorella kiipeily olivat ikimuistoisia elämyksiä. Galapagossaaret ovat olleet pitempään haavelistalla kuin mikään muu paikka maailmassa. Toivottavasti asia saadaan korjattua lähivuosina. Toisaalta Suriname ja Guyanat ovat ainoat Etelä-Amerikan maat, joissa en ole käynyt, joten vähän tekisi myös mieli käydä niissä ja ”täyttää kartta kokonaan”.

Matkat Etelä-Amerikkaan:

(kursiivilla ne matkat, jotka olen tehnyt vanhempieni kanssa)

1999 Brasilia, Paraguay, Argentiina, Uruguay, Chile, Bolivia, Peru, Ecuador

2003 Kolumbia, Venezuela

2018 Chile

Amerikoiden välissä

Ensikosketukset Keski- ja Väli-Amerikkaan olivat vuosina 1994 ja 1995 kun kävimme Floridasta käsin Bahamalla ja Kaliforniasta käsin Mexicon Tijuanassa. Ne todellakin olivat vain ensikosketuksia, sillä teimme retket päiväseltään. Parin vuoden jälkeen teimme 15 saaren saarihyppelyn Karibialla. Pikkuiset Liatin potkurilentokoneet veivät meitä Karibian merellä pikkuruisten saarten väliä lähes joka päivä. Vuonna 2003 tutustuimme sitten niihin vähän isompiin Karibian saariin ja Keski-Amerikan Panamaan. Myöhemmin matkat kohdistuivat tuolle suunnalle enemmän tai vähemmän siitä syystä, että RCI-majoituksia saa hyvin juuri Mexicosta ja Karibialta. Mexico ei ole onneksi jäänyt pelkkään Tijuanan vierailuun, vaan myöhemmin ovat tulleet hyvinkin tutuiksi Quintana Roon alue, Cozumelin saari ja uusimpana Puerto Vallarta. Tuorein uusi maa on Costa Rica. Se onkin ensimmäinen maa, jossa koko perhe saattoi sanoa, että me kaikki olemme täällä ensimmäistä kertaa.

Matkat Keski- ja Väli-Amerikkaan:

(kursiivilla ne matkat, jotka olen tehnyt vanhempieni kanssa)

1994 Bahamasaaret

1995 Mexico

1997 Antigua, Barbados, Trinidad, St. Vincent, Grenada, USA:n Neitsytsaaret, Puerto Rico, Britannian Neitsytsaaret, Hollannin Antillit, Anguilla, St. Kitts, St. Lucia, Dominica, Martinique, Guadeloupe

2003 Dominikaaninen Tasavalta, Haiti, Jamaika, Panama

2014 Mexico

2017 St. Maarten (Hollannin Antillit)

2019 Costa Rica, Mexico

 

 

Jenkkimeininkiä

Matkustin Yhdysvaltoihin ensimmäisen kerran kun olin 8-vuotias. Tuota Floridan käyntiä seurasikin oikein kunnon annos Pohjois-Amerikkaa parin seuraavan vuoden aikana kun kävimme itäisissä osavaltioissa, Kanadan puolella Torontossa ja Montrealissa sekä Kaliforniassa ja Nevadassa. Jenkkimeininki oli alakouluikäisen tytön mielestä varsin kivaa. Disneyworld, Disneyland, Sea Worldit ja Universal Studiot sekä Hollywoodin leffascene olivat parasta mitä tiesin. Sitten menikin monta vuotta reissatessa ihan muualla ja seuraavan kerran Jenkkien maaperälle lennettiin vasta kun olin jo 20-vuotias. Mutta silloinkin tapahtui jonkinlaista ihastumista kun pääsin ensimmäisen kerran Hawaiille. Enpä kuitenkaan tiennyt vielä silloin kuinka rakas suhde minulle noihin saariin vielä tulee.

Matkat Pohjois-Amerikkaan:

(kursiivilla ne matkat, jotka olen tehnyt vanhempieni kanssa)

1994 USA: Florida

1994 USA: New York, Maryland, Virginia, Washington D.C., Pennsylvania & Kanada

1995 USA: Kalifornia, Nevada, Arizona

2005 USA: New York, Hawaii, Texas, Illinois, Wisconsin, Michigan, Missouri, Louisiana, Georgia

2012 USA: Hawaii

2013 USA: New York, New Jersey

2015 USA: Hawaii

2016 USA: Florida