Suomen suurin matkablogiyhteisö
All Posts By

honuanui

Kaua’in kauniilla rannoilla

I luna la i luna (up up above)

Na manu o ka lewa (Birds fly in the sky)

I kai la i kai (In the sea, the sea)

Na i’ a o ka moana (The fishes of the ocean)

Ha’ina mai ka puana (Tell the refrain)

A he nani ke ao nei (Of this beautiful world)

He inoa no na kamali’i (In honor of the children)

laulusta: Ke ao nani

 

Vietimme viimeisen Hawaii-viikkomme Kaua’illa, neljästä pääsaaresta vanhimmalla ja pienimmällä. Tämä kolmas käyntimme Kaua’illa edelleen vahvisti fiilistämme, että tämä on meidän lempisaari.

 

Itärannan biitsit

Wailuan ja Kapaan rannat saavat komeita aaltoja. Antti pitää niistä erityisesti, koska hän rakastaa aalloissa hyppimistä. Rannat ovat mukavan hiljaisia, joten siellä saa varmasti omaa rauhaa. Rannoilta löytyy kuvauksellisia kaatuneita puunrunkoja, jotka herättävät varmasti matkakuvaajassa intohimoja.

Koloa Landing

Etelärannikolla Po’ipussa on kivoja hiekkarantoja, mutta yksi hyvä snorklauspaikka on Koloa Landing. Siellä minä tein ensimmäisen sukellukseni 7 vuotta sitten ja niin siellä oli tälläkin kertaa sukeltajia. Aivan aaltojen huuhtelemilla rantakivillä Aava ensimmäisenä huomasi kilpparin. Tämän Hawaiin matkamme erikoisuus oli rannassa hengaavat kilpparit. Aiemmin emme olleet tällaista ilmiötä havainneet. Tämäkin konna hengasi pitkään ja törmäsi jopa Antin jalkaan, kun oli aalloissa suunnistamassa jonnekkin. Lopulta hän poistui rantakiviltä. Minä seurasin häntä jonkin aikaa vedessä.

Koloa landing, hyvät snorklauspaikat ovat usien kivisiä ja korallisia rantoja

Matkan viimeinen Honu

 

Spouting Horn

Po’ipussa pääsee ihailemaan myös kallion raosta ruiskuavia vesisuihkuja. Aallot kulkevat kalliokiveyksen sisään, josta vesi nousee ilmaan kivessä olevista rei’istä.

Spouting Horn

 

Makauwahissa

Lähellä Po’ipua, saaren eteläosassa, on Makauwahin luolat. Ihan niiden vieressä on kaunis biitsi, jonne puro tuo raikasta vettä. Matala kiviseinämä erottaa alueen aalloista ja muusta merestä, muodostaen matalan laguunin. Polviin asti syvä vesi ja pehmeä puhdas hiekka ovat täydellinen paikka lasten pulikoimiseen ja seesteiseen chillailuun. Aallot rikkova matala kiviaita tekee maisemasta erityisen kauniin. Mila ja Aava istuivat laguunissa ja nostelivat käsillään pehmeää hiekkaa. Minusta matala vesi oli täydellinen pieneen tanssiin. Antin lempparipaikka olikin puro, jossa jalkoja sai uittaa viileässä vedessä.

 

Lydgate Park

Wailuassa, kävelymatkan päässä meidän hotellista, on perheille sopiva ranta-alue. Kaua’in itärannikon isot aallot eivät haittaa täällä, koska ne on erotettu aallomurtajalla. Aallot pääsevät vain vähän tunkeutumaan kiviseinämän yli, mutta alue on kuin merestä erotettu matala laguuni. Täydellinen paikka Milan ensimmäiselle merisnorklaukselle. Alue on varustettu suihkuilla, wc-talolla, katoksilla, picnic-pöydillä ja grilleillä. Pieniä uimareita ja perheitä oli jonkin verran ja grilleillä tirisivät pihvit.

Mila puki ensin koko varustuksen, mutta koki pian räpylät liian hankaliksi ja halusi ne pois. Sitten vain ensimmäiset vilkaisut meriveden sisään. Mila oli innoissaan. Ensin hän halusi snorklata jalat maassa. Sanoin, että hän voisi hyvin opetella uimistakin tässä, mutta hän selvästi halusi pitää sen omana ideana. Kohta menimme snorklaamaan vähän syvemmälle. Mila nosti jalat polskimaan ja piti minua toisesta kädestä kiinni. Etenimme sillä tavalla pariuimalla monta metriä. Aloimme nähdä kaloja. Pienet ja keskikokoiset vaaleat keltaraidalliset kalat uivat ”laguunissamme”. Mila oli valtavan onnellinen kaloista. Nyt ensimmäistä kertaa hän näki jotain elävää snorklatessa.

Snorklaus- ja uimisharjoitukset jatkuivat. Mila määräsi minne mennään ja antoi innoissaan ohjeita snorkkeli suussa. Kaloja tuli aika montakin vastaan, isommat kaivelivat hienoa hiekkaa tötterömäisellä suullaan. Pian Milan käsi irtosi minun kädestäni. Hän polski jaloilla ja otti koira-liikkeitä käsillä. Hän eteni uimalla useamman metrin. Ja kohta hän halusi toistaa saman. Mila oli innoissaan ja onnellinen, oikea vesipeto. Mila oppi uimaan ”meidän” Kaua’illa. Se oli ihanaa seurattavaa. Tämä oli merkittävä hetki Milalle ja yhtä merkittävä myös äidille. Näin ja ymmärsin konkreettisesti, kuinka oma tyttöni oppii uutta ja kehittyy. Elämä menee kauniilla tavalla eteenpäin. Sain vähän selvemmän kuvan siitä mitä meidän matkailun kuuluisi olla. Olin monta vuotta jo taistellut sen kanssa, mitä matkoiltamme haluan, mitä voimme tehdä, kun lapset ovat mukana. Ymmärsin, että tämä vaihe on meillä nyt ja se muuttuisi koko ajan, kun lapset kasvavat. Minun on turha ponnistella liikaa niiden aktiviteettien suuntaan, joita teimme kahdestaan matkustaessa. Meillä on mahdollisuus kokea hienoja asioita myös lasten kanssa ja heidän ehdoillaan. He kasvavat tähän ja joskus tulen toivottavasti huomaamaan, että voimme tehdä kaikkia ihania asioita yhdessä.

Olimme vedessä reilusti yli tunnin. Mila ei halunnut lillua, vaikka vesi olisi ollut sopivan matalaa siihenkin, hän halusi snorklata ja uida koko ajan. Sain hänet lopulta houkuteltua rannalle lupauksella, että iltapäivällä päästään uudestaan uimaan ja cookeilla, joita popsimme rannassa.

Milan ensimmäiset uimavedot

 

Onnelliset snorklaajat

Poimintoja Big Islandilta

Ha’a ka wahine (The female sways)

Hula le’a wale (Perfectly pleasing, the dancing)

Pae ka leo o ke kai (The voice of the sea is carried)

laulusta Ke ha’a la Puna i ka makani

Big Island, Hawaiin suurin saari tarjoaa hienoja kontrasteja laavakentistä sademetsiin. Tällä reissulla saari jäi mieleeni nimenomaan mielenkiintoisena, koska erilaiset ympäristöt ja maisemat voivat kukoistaa aivan vierekkäin. Kun Konan lentokentältä lähtee ajamaan, huomaa heti, että on tullut erilaiselle saarelle. Laavakivikentät ovat tien molemmin puolin. Kasvillisuutta on siellä täällä laavakivien välissä.

Tässä postauksessa on yksittäisiä paikkoja, jotka olivat omilla tavoillaan hienoja kokea.

 

Kona

Big Islandin länsipuolen suurin kaupunki Kona, jonka lähelle suurin osa lennoistakin laskeutuu, on oikein sympaattinen pikkuinen rantakaupunki. Pääkadun, Ali’i roadin, molemmin puolin on putiikkeja ja pieniä ostoskeskuksia, myös aitoja Made in Hawaii -tuotteita. KoaWood Ranch -kaupassa oli ihania koa-puusta tehtyjä kippoja ja heidän tuotteensa valmistettiin Big Islandin tilalla. Valtavat puut joka puolelle yltävine juurineen koristavat katua ja ostoskeskuksen lankkulattiaa. Rantaravintoloista ja rantakivetykseltä on komeat maisemat merelle, jossa jokunen hurjapää ui isoissa aalloissa.

 

Waikoloa

Tällä kertaa asuimme Waikoloassa, Konasta puoli tuntia pohjoiseen. Olimme saaneet RCI-vaihtoviikon Hiltonille kuuluvasta The Bay club at Waikoloa Beach Resortista ja se olikin ehkä tähänastisen elämäni hienoin RCI-hotelli. Tilaa Juhanin ja Niinan kanssa jakamassa kolmiossamme oli varmasti yli 100 neliötä. Molempiin makuuhuoneisiin kuului ensuite erillisellä ammeella ja suihkulla. Terassiltamme ei ollut näkymää merelle, mutta golfkentälle ja kauempana Big Islandin vuorille. Se oli jotenkin todella rentouttava näky ja nautinkin terassilla aamuteestä omien kirjoitusteni parissa siinä maisemassa monena aamuna. Meidän kämpän vieressä oleva uima-allas oli hiljaisuudesaan melkein meidän privaattiallas. Saarelle tuodut pienet mongooset härvelsivät usein läheisessä puskassa.

The Bay club at Waikoloa Beach resort

mongoose

Waikoloassa on iso hotellialue, siistit tiet, hoidetut nurmikot ja niiden väleissä isoja laavakiviröykkiöitä, jotka on jätetty maisemaan sitä ihanaa kontrastia tuomaan, josta jo alussa mainitsin. Nautin siellä kävelemisestä juuri siksi, että täysin hoidettu ja luonnontilainen ympäristö olivat siellä vieretysten. Pienen King’s Shopping Centerin luona kulki joki ja maisemaan oli tehty pieniä vesiputouksia.

King’s Shops

Waikoloassa ei ole maailman parasta biitsiä, mutta karkeahiekkainen rantasuikale, joka on omalla tavallaan viehättävä. Siellä näimmekin matkan hienoimman auringonlaskun, kun aurinko laski suoraan mereen ilman pienintäkään pilveä. Rannalle pääsee kalalampien (fish pond) kautta, joita ympäröi mitkäs muut kuin laavakivialueet.

Waikoloa Fish ponds

 

Mauna Kea Beach

Waikoloasta vielä vartin verran pohjoiseen on yksi saaren parhaista rannoista. Mauna Kea Beach oli jäänyt mieleen jo 10 vuotta sitten. Se on hotellin alueella, mutta havaijilaiseen tapaan on avoin kaikille, eikä porukkaa ole paljoa. Siellä vietimme ensimmäisen kahdenkeskisen biitsielämyksen 10 vuotta sitten. Sieltä löytyi jälleen sopiva rauhallinen paikka meidän seurueelle. Hienohiekkainen ranta ja sopivan hypittävät aallot tekevät tästä biitsistä mainion niin rannalla istuskeluun kuin vesileikkeihin.

Luau biitsillä

 

Kaumana Caves

Volcanoes National Parkin Nahuku laavatunnelin pätkä oli vain esimakua laavavirtojen synnyttämistä valtavista maanalaisisista onkaloista. Hilossa Kaumana Caves tarjosi autenttisen laavatunneli/luolaelämyksen. Kiviset portaat laskeutuivat muutaman metrin luolien suulle. Portaiden yläpäässä oli isot varoitukset lähinnä kaikesta, mitä luolissa voi tapahtua. Kaksi tuubia aukesi oikealle ja vasemmalle. Niina muisteli, että netissä oli sanottu vasemman puoleisen reitin olevan hienompi. Sen alkupää näytti kuitenkin hyvin hasardilta, koska se alkoi valtavilla kivilohkareilla. Päätimme mennä oikean puoleista, sieltä oli jotain porukkaa tulossa poiskin. Toisin kuin Nahukussa, näissä tuubeissa ei ollut lainkaan valaistusta. Olimme täysin omien taskulamppujemme varassa. Minun taskulamppuni oli täysin turha ja liian himmeä. Sain puhelimesta paremman lampun.

Eteneminen oli haastavaa, varsinkin kun minulla oli vain kävelysandaalit lenkkareiden sijasta. Laavatuubiseikkailu ei ollut kovin suunniteltu juttu ja ehdottomasti olisi pitänyt ottaa olosuhteista enemmän selvää etukäteen. Maasto oli todella hasardia. Enimmäkseen kovettunut laava oli muodostunut isoiksi teräviksi kiviksi, mutta tuubin seinämillä oli sileätä, melkeinpä hopean hohtoista kovettunutta laavaa. Ajoittain tunneli muuttui matalaksi. Kun jokainen askelma piti katsoa lampun varassa, löi helposti päänsä kattoon, joka yht’ äkkiä madaltui. Vartin rämpimisen jälkeen tulimme sellaiseen kohtaan, jossa kiipeäminen sileälle laavalle oli välttämätöntä. Siitä olisi pitänyt laskeutua pian taas alas. Kohta vierestämme vilisti torakka ja askelmalla, jonne olisi pitänyt laskeutua, kulki iso tuhatjalkainen. Minä ja Niina olimme siinä kohtaa täysin valmiita palaamaan takaisin. Valon äärimmäinen rajallisuus ja ympärillä mahdollisesti vilisevät ötökät saivat meidät perääntymään.

 

Menimme kuitenkin kokeilemaan vielä vasemman puoleista sisäänkäyntiä. Tunnelin suu oli kiviröykkiötä täynnä ja hyvin ahdas, mutta tuubi avartui sen jälkeen. Hankalan alun ja vaikean maaston jälkeen tulimme tasaisemmalle maalle. Tunneli nousi ylämäkeen ja oli todella upea. Puiden juuria oli tunkeutunut tunneliin sisälle. Tämä oli kuin elokuvasta. Tunneli madaltui pian ja kohta oli pakko kontata, kunnes pääsimme taas avarampaan osaan. Kun reitti nousi valtavana kiviröykkiönä ylöspäin, käännyimme takaisin. Olimme tulleet tunnelia monta kymmentä metriä ja sitä riittäisi vielä yli 10 mailia.

Tuubielämys oli ollut jännittävä, hiukan pelottavakin, mutta myös upea. Meitä kaikkia vähän harmitti, että otsalamput olivat jääneet kotiin. Ne olisivat olleet ehdottoman tärkeät. Paremmilla kengillä ja valoilla olisimme voineet edetä vähän pidemmälle.

 

Kealakekua Bay

Puoli tuntia Konasta etelään on Kealakekua bay, jossa Tyynenmeren tutkimusmatkailija James Cook nousi rantaan vuonna 1779. Väärinkäsitysten vuoksi hawaiilaiset surmasivat Cookin juuri siellä ja siksi sinne on rakennettu monumentti Kapteeni Cookin muistoksi. Minulla oli ollut jo pitkään haave nähdä se monumentti, mutta sen luo ei pääse kovin helposti. Sinne on noin neljän mailin kävely eikä kukaan matkakumppaneista innostunut lähtemään. Monumentille pääsee myös ostetulla veneretkellä.

Cookin monumentin tarkempi tarkastelu näytti jäävän seuraavaan kertaan, mutta Kealakekua bayhin pääsimme autolla. Ajoimme vastarannalle, josta näkisi monumentin. Manini Beach löytyi pientaloalueelta. Sympaattinen pieni ranta oli mustaa ja valkoista kiveä, jonka vieressä oli nurmikkoinen picnic-alue. Mustavalkoinen kiviranta oli minusta oikein aistikas. Kiviseltä rannalta alkava kivikkoinen allas kutsui snorklaamaan. Ranta onkin mainittu yhtenä parhaimpana snorklauspaikkana Big Islandilla. Vastarannalla näin valkoisen James Cookin monumentin, pienenä, mutta sellaisena kuin tiesin sen olevan. Jotenkin ihmeellistä, historia ja kirja, jonka olen hänestä lukenut, tulivat todellisiksi.

Kealakekua Bay

Cook monument

Lähdimme ensin snorklaamaan. Kahden ison kivenlohkareen välistä livuttuamme, tulimme korallimaailmaan ja tapasimme siellä uiskentelevat tutut kirjavat kalat. Mitään uutta emme nähneet, tällä kertaa vedenpäällinen maisema oli erikoisempi ja mieleenpainuvampi. Suhteellisen pienessä Kealakekua bayssä oli oma tunnelmansa, vastaranta kohosi jyrkkänä vihreänä seinämänä. Nyt uimme suunnilleen samassa kohdassa, jossa Kapteeni Cook teki kohtalokkaan maihinnousun vuonna 1779.

Paikka oli rauhallinen, mutta voimakkaiden aaltojen armoilla. Lupasin itselleni vielä joskus kävellä monumentille (tai ostaa veneretken sinne). Oli ainakin syy tulla tälle saarelle vielä uudestaan.

Volcanoes National Park, Big Island

’O Pele ’o ke kumu o Kahiki (Pele is the source of Kahiki)

Nana i ho’olale ka pohaku (It is she who hastens the growth of her lava)

Na Pele ia ahi, ke ’a nei Kilauea (That fire burning at Kilauea is Pele’s)

Ua hua’i Kahiki, lapa uila Pele (Kahiki erupts, Pele flashes her lightning)

chantistä ’O Pele ’o ke kumu o Kahiki

 

Mauilta lensimme Hawaii-saarten nuorimmalle saarelle eli Big Islandille. Virallinen nimi on Island of Hawai’i. Se on Yhdysvaltojen suurin saari (10 433 neliökilometriä), suurempi kuin muut Hawaiin saaret yhteensä. Asutus on keskittynyt itärannikon Hilon (”pääkaupunki”) ja länsirannikon Konan läheisyyteen. Me olimme asettuneet Waikoloaan, puoli tuntia autolla Konasta pohjoiseen.

Teimme viikon aikana kaksi retkeä Volcanoes National Parkkiin, jotta ehdimme tehdä kaiken siellä mitä halusimme. Ensimmäiselle retkelle kello soi jo kuudelta ja lähtö oli klo 7. Queen Ka’ahumanu hwy:ltä pääsimme pian saaren halkovalle Saddle roadille. Se on suurien korkeusvaihtelujen tie. Sisäsaareen mennessä tie nousee jättäen vasemmalle puolelle Mauna Kean, 4200 metriä korkean vuoren, ja luonnollisesti vastarantaa kohti laskee. Saddle roadin molemmin puolin on avaraa loivasti nousevaa vuorimaisemaa ja laidunmaata. Vuohet ja lampaat laiduntavat siellä. Ikävän paljon tapasimme vuohia karja-aidan väärällä puolella yrittämässä ehkä pian tien ylitystä. Niitäkin tuli tiellä vastaan, jotka olivat epäonnisesti sitä yrittäneet. Kun lähestyimme saaren vastarantaa, laidunmaiden seassa olleet paljaat laavakentät saivat kasvillisuutta yhä enemmän päällensä. Perillä oli jo hyvin vehreätä.

Tunnin ja 64 mailin jälkeen saavuimme Hiloon, Big Islandin suurimpaan kaupunkiin. Siellä kannatti pysähtyä tankille, ennen ajon jatkamista. Hilo on merenrantakaupunki ja sieltä jatkoimme taas saaren sisäosaa kohden 28 mailin verran ja reilu puoli tuntia Volcanoes National Parkkiin. Tie sinne on hyvin vehreä, jopa sademetsäinen. Kansallispuiston portilla saimme 30 dollarilla 7 päivän kulkuluvan. National Parkin alueella on kaksi tulivuorta, Mauna Loa ja yksi maailman aktiivisimmista tulivuorista Kilauea.

Visitor Centerissä oli vessatauko ja siellä sai innokkaalta työntekijältä opastusta alueen nähtävyyksistä ja traileistä. Olimme sen verran korkealla, että ilma oli mukavan lämmin, ei tukalan kuuma niin kuin merenpinnan tasolla.

 

Nahuku Lavatube

Ajoimme Iki Trail Lookoutin parkkiin ja lähdimme tutkimaan Nahuku (Thurston) laavatunnelia. 1,5 mailin pituisessa tuubissa oli 550 vuotta sitten kulkenut sula laava. Lava tube oli sademetsän sisällä ja sinne laskeuduttiin pari metriä maan pinnan tasosta. Tuubi oli valaistu oransseilla valoilla, jotta näki kulkea. Tämä tuubi oli ollut pitkään suljettuna vuoden 2018 purkauksesta johtuvien rakennevaurioiden vuoksi. Muutama päivä sitten se oli avattu jälleen, mutta vain pieneltä, joidenkin kymmenien metrien, matkalta. Nahukussa sai kuitenkin hyvää esimakua laavatunneleista.

Nahuku Lava tube

 

Kilauea Iki Trail

Nahukun läheltä alkoi Kilauea Iki trail, 3,3 mailin (5,3 km) reitti, joka laskeutuu kivettyneeseen vuoden 1959 laava-altaaseen Kilauea Iki kraaterissa. Laskeuduimme loivaa sademetsän ympäröimää rinnettä. Vastaan tuli porukkaa, jotka tekivät lenkkiä vastakkaiseen suuntaan, kaikki ystävällisesti tervehtien. Kun olimme pohjalla, nautimme banaani- ja keksitauon. Autio laavakivimaisema oli hieno näky. Isoja laavasäröjä oli siellä täällä, joten astumisessa oli monessa kohtaa oltava tarkka. Saniaisen näköistä kasvia puski säröistä. Laavakentille tyypillinen punainen lehua kasvoi myös monessa kohdassa. Laavakentällä kasvoi myös ohelo, mustikan sukuinen pikkupensas, jossa oli punaisia marjoja sekä pikkuruinen bambuorkidea. Laavakentän toisella puolella oli hyvin rosoista maastoa ja kävelemisessä oli oltava hyvin varovainen, ettei muksahtanut terävään laavan reunaan. Laskeutuminen kraateriin oli ollut loiva, mutta tässä suunnassa nousu takaisin metsään oli jyrkkä. Pulssi nousi ja hiki alkoi valua, välillä kivisissä portaissa, välillä jyrkällä rinteellä. Käveltävää oli ihan reippaasti, kun kävelimme kraaterin yläreunaa pitkin kraaterin toiselle puolelle. Välillä puiden ja pensaiden välistä avautui upea näky alas Iki kraateriin, jossa juuri hetki sitten talsimme.

Kilauea Iki Trail

Ohelo

Lehua

 

Volcano House

Aloimme lähestyä lounasaikaa. Volcano House noin sadan metrin päässä visitor centeristä tarjosi hotellimajoitusta ja ravintolan. Menimme sinne syömään. Burgerit olivat taas hintalaatusuhteeltaan paras vaihtoehto. Maisema pöydästä oli hieno, suoraan Kilauean isolle kraaterille. Kauemmasta aktiivisesta Halema’uma’u kraaterista nousi savua.

Volcano House restaurant

Sea Arch

Masut täysinä päätimme ajella seuraavan retken. Saaren eteläiseen merenrantaan oli puolen tunnin ajomatka. Matkalla sinne oli metsää ja välillä laavakenttiä. Tiekylteistä näkyi, että alueella oli 1970-luvulla purkautuneita vanhoja pieniä kraatereita. Alemmas mentäessä maisema muuttui pelkäksi laavakentäksi ja kauempana aaltoilevaksi mereksi. Vuoren rinteessä, jota ajoimme alas, oli eri ikäisen laavavirran muodostamia raitoja. Laava oli kivettynyt erilaisiksi rypyiksi ja aaltokuvioiksi. Tutun näköiset laavamuodostelmat 10 vuoden takaa näkyivät. Täällä jossain olimme silloin kävelleet ja nähneet virtaavaa laavaa.

Ajoimme Sea Archin luo. (Sielläkin oli onneksi huolehdittu wc-mahdollisuudesta, vaikka muuta rakennelmaa ei alueella ollut.) Valtavat aallot tyrskysivät kallioihin ja muovasivat ajan kanssa luolamaista rakennelmaa niihin. Yhden kallioreunan alla oli komea meren aikaansaama kaari, joka oli alueen päänähtävyys. Maisema oli kuitenkin kokonaisuudessaan upea. Aallot löivät pitkin kallioista rantaviivaa toinen toistaan upeampana. Istuin kiviselle korokkeelle, mutta en uskaltanut istua kauaa, kun aloin pelätä, että se pettää altani ja tipahdan mereen.

 

Steam vents

Toisella kerrallamme National Parkissa sää ei ollut yhtä aurinkoinen ja pilvetön kuin ensimmäisellä. Tullessa Kilauean kraateri oli sumun peitossa, mutta selkeni päivän edetessä. Ajoimme steam venteille, jossa höyryä tuli maan alta rakosista.

 

Kilauea Lookout

Kilauea lookoutilla pääsi katsomaan sammunutta kraateria ja aktiivista Hale ma’uma ’u kraateria. Siellä oli mukavasti tilaa ja kraaterin reunaa pitkin pääsi kävelemään pitkälle. Kaivoin kameraani esille, kun Niina sanoi, että tuolla näkyy laavaa. Siellä oli meidän suureksi ihmeeksi oranssi pinta-alaltaan metrien kokoinen laavapurkaus/laavalampi. Oranssi hehku kesti vain hetken, sillä laava jähmettyi hyvin pian. Toista purkausta ei tullut, joten olimme todella onnekkaita, kun näimme tämän jo nyt. Lennätimme hetken dronea. Olin viemässä sitä kalderan ylle, kun se sanoi, ”landing”, meille tuli kiire saada se takaisin. En tiedä mitä se sekoili, akkuakin oli reilusti. Roonin halusta laskeutua kalderaan tulikin sitten päivän vitsi.

Kilauea Lookout

 

Halema’uma’u Lookout

Ennen kuutta illalla ajoimme Devastation trailin parkkiin. Se parkki oli suosituin ennen auringonlaskua ja onneksi mahduimme sinne vielä. Sieltä oli 1,5 kilometrin kävely Halema’uma’u kraaterin lähimmälle lookoutille. Juhani ja Niina menivät edellä, me tulimme Milan kanssa perhevauhtia. Suurimmaksi osaksi reitti oli helppoa asfaltoitua käveltävää. Matkalla tapasimme muutaman nenen puskaisessa maastossa.

Nenet

Olimme pian perillä lookoutilla, jonne monet muutkin suunnistivat auringonlaskun aikaan, mutta ruuhkaksi asti ihmisiä ei ollut. Vaikka taivas oli vielä vaalea eikä aurinko ollut vielä laskenut, upeat hohtavat laavajuovat näkyivät parissa kohtaa kraaterissa. Kraateri oli alkanut muutama päivä sitten purkautua reilummin, eli meillä oli onnea, kun olimme täällä oikeaan aikaan. Auringon laskiessa ja taivaan hämärtyessä, laavajuovat tulivat esiin yhä selkeämmin. Pian myös toisella puolella valtavaa kraateria näkyi oranssina hohtavia pisteitä. Olin onnellinen, että olin pitänyt pääni ja tuonut Milan tälle retkelle. Tämä oli hänelle upea kokemus.

Halema’uma’u crater

Hupparit olivat tarpeen, mutta niillä tarkeni hyvin. Voimistuvia laavahehkuja oli kiva seurata rauhassa. Kun pitkä turkoosihupparinen setä poistui meidän vierestä, näkymä kalderaan parani entisestään. Antti ja Mila lähtivät edeltä takaisin päin. Me muut lähdimme seitsemän jälkeen. Oli täysin pimeätä ja taskulamput otettiin esiin paluumatkalle. Porukkaa tuli vielä lookoutille. Kalderan hehku näkyi punaisen oranssina pitkälle Devastation roadille asti. Olimme lähellä parkkipaikkaa, kun edestä kuului pilkkopimeässä tytön laulua. Mila lauloi Ihme ja kumma -laulua pilkkopimeässä yössä. ”Siilillä on piikit, linnuilla on höynenet, pupulla ja oravalla turkit pehmoiset….” Yhdestä kaatumisesta huolimatta Mila oli jaksanut hienosti kävellä retken viimeisenkin osuuden ja vieläpä hyvällä mielellä laulellen.

Maui Scuba

Popo’i akula ke kai (The sea is breaking)

Aia i na pali ka ilina a ke kai (The sea inundates teh land, reaching the cliffs)

Ho’omakua maila ke kai a Pele (The sea of Pele is overwhelming)

’Eli’eli e kau mai (Descend, deepen the revelation)

chantistä He kai e, he kai

 

Antti lähti heittämään minua aamulla kuuden jälkeen Kaanapaliin. Ulkona oli mukavan freesiä, kun aurinko ei vielä paahtanut. Olimme perillä Kahekilin parkkipaikalla hyvissä ajoin. Dive with Harmonyn Dave odotti siellä valmiina Toyota Tacoman luona. Kaikenlaista elektronista allekirjoitusta ja muuta oli pitänyt toimittaa etukäteen ja ensimmäinen sertifikaatillinen sukellus oli jännittänyt minua aika paljon. Dave oli kuitenkin superrento ja minulle tuli hyvä ja luottavainen fiilis. Meillä oli pieni ryhmä, minun lisäkseni tuli vanhempi pariskunta, Linda ja Jerry Coloradosta, jotka olivat sukeltaneet paljon.

Meillä oli BCD:t ja tankit valmiina. Sain pukea uuden märkäpukuni nyt ensimmäistä kertaa tositoimiin. Laitoimme tankit päälle. Viritin vesikameran ja GoPron riippumaan oikeaan käteeni. Kävelimme rantaan räpylät kädessä ja asetuimme veteen pukemaan ne. Uimme muutaman metrin ja olimme valmiita laskeutumaan. Ei tietenkään mitään harjoituksia ja testejä, kaikki olimme sertifioituja sukeltajia. Laskeutuminen meni hyvin, tosin Dave lisäsi minulle vähän painoa, noin kahdeksaan kiloon asti.

Vastaan tulivat mm. valkopilkkuinen pallokala, Yellow Tangit ja pienet valkoiset reunoistaan mustat kalat, Dascyllus, hawaiiksi alo ’ilo ’i, jotka viihtyivät valkoisen korallin luona. Pienet valkoiset tummapilkkuiset katkarapuset (, vähän niin kuin minikokoiset leopardiotukset) olivat erään korallin alla mutustamassa meritähteä. Semmoisia ihme tyyppejä en ollut ikinä aiemmin nähnyt. Saman korallin luona härvelsi etuosastaan pilkullinen takaosastaan raidallinen Blackside hawkfish, hawaiiksi Hilu piliko’a.

Dascyllus, Alo ilo ’i

Moorish Idol, Kihikihi

Ihme rapuset

Blackside hawkfish, Hilu piliko’a

Olimme reilussa 10 metrin syvyydessä. Minua alkoi vähän huolestuttaa vähenevä ilmani. Lähtöpaine oli 3000 psi:tä ja mittarini lähestyi 500 psi:tä, joka oli hälyraja (, meidän 50 baria). Dave kysyi meidän paineista ja piti kyllä huolta. Nousimme pintaan juuri 500 psi:n kohdalla, noin 45 minuutin sukelluksen jälkeen.

Aallokko rannassa teki tankin kanssa vedestä nousuun haasteita, mutta sain itseni ylös omin voimin. Ajoimme puoli mailia Lahainaan päin, Kaanapaliin, Sheraton Mauin luo, Black Rocksiin.

Kävelimme uudet täydet tankit selässä siistiä laudoitettua tietä rannalle. Uimme selällämme jokusen matkaa ja teimme laskeutumisen. Vasemmalla puolellamme oli korkea korallien peittämä kiviseinämä, joka teki pieniä luolamaisia muodostelmia.

Pian meidän takaa ui eagle ray, tumma valkotäpläinen rausku. Se oli melko harvinainen näky täällä. Pieniä ankeriaita oli paljon. He luikersivat pohjassa ja piilottelivat kivien ja korallien alla, välillä kurkkien. Tumma valkotäpläinen oli oikeastaan ihan söpö. Kohta Dave näytti meille koralliseinämässä kiinni olevan ihan kuin meritoukan. Hän oli keltainen valkotäpläinen otus, joka näytti kiinnittyvän seinään valkoisilla palluroilla.

Eagle ray

eel

Ihme ”toukka”

Pitkä ja ohut kala ui ohitseni. Se oli kummallinen, ihan kuin sillä olisi ollut kaksi päätä. Tuttuja kavereita tuli toki myös vastaan, sininen parrotfish, hawaiiksi Uhu, pienet sinikeltaraidalliset sergeantit, hawaiiksi mamot, Hawaiin kansalliskala Humuhumu sekä butterflyfishejä muistuttavat Moorish idolit, kihikihit, joilla on paksut mustat ja keltaiset raidat sekä pitkä ja ohut selkäevä. Harvinaisempia näkyjä olivat blue goatfish, hawaiiksi moano ukali ulua ja keltainen Longnose butterflyfish, hawaiiksi Lauwiliwili nukunuku ’oi’oi.

Kohta seinämän vieressä luolamaisessa syvennyksessä chillasi kilppari, green turtle eli honu. Hän mietti siinä jonkin aikaa ja me katselimme. Lopulta hän päätti lähteä pintaan. Minulla olikin ollut ikävä sitä kaunista näkyä, kun kilppari leijuu ylös pintaan, kohti valoa.

Valtavat haaleaväriset kalaparvet tanssivat meidän edessä ja tekivät uusia muodostelmia sitä mukaa kun me uimme heidän joukkoonsa. Lisää honuja ui meidän ohi. Yksi heistä laskeutui hiekan ympäröimälle korallikasalle. Pienet mustat kalat tulivat puhdistamaan hänen kilpeään ja hän itse nautti kasvisateriaa samalla. Hän vietti siinä hyvän tovin, poseeraten täydellisesti meille. Se oli upea hetki.

Kahden kameran sukellus oli mennyt minulta odotuksia paremmin. Kameran vaihto oli sujuvaa eikä liikkuvia osia tuntunut sittenkään olevan liikaa. GoPron käyttö oli mennyt myös mallikkaasti, vaikka se oli ensimmäistä kertaa minulla sukelluksessa.

Orangespine unicornfish, Umauma lei

Snowflake moray, Puhu kapa

Tapasimme vielä Orangeband surgeonfishin, hawaiiksi Na’ena’e, vaalean ankeriaan, Snowflake morayn, Puhu kapan ja mustakeltamaskisen Orangespine unicornfishin, Umauma lei. Mukava virtaus vei meitä oikeaan suuntaan, kohti rantaa. Sen mukana oli ihana vain lillua eteenpäin. Nousimme ylös Sheratonin biitsillä, jossa pääsimme heti suihkuttelemaan pahimpia suoloja pois. Olin jälleen yhtä mahtavaa kokemusta rikkaampi ja niin onnellinen, että ensimmäinen sukellukseni sertifioituna sukeltajana oli mennyt hienosti.

Läntisen Mauin Helmiä

Aloha ’o Maui, aloha e (Farewell Maui, farewell)

Ku makou e hele e (We rise to travel)

’O Hawai’i ka ka aina (Hawaii is indeed the land)

chantista Aloha ’o Maui, aloha e

 

Kahanan Biitseilyä

Maui koostuu läntisestä pienemmästä (iti) osasta ja itäisestä isommasta (nui) osasta, joita yhdistää toisiinsa selkeästi ohuempi kohta. Asuimme Mauin ensimmäisen viikon Kahanassa, Mauin länsipuolella, josta oli aika pitkä matka Mauin kuuluisimpiin nähtävyyksiin kuten Haleakalaan ja Hana Roadille. Kahana oli tullut meille tutuksi jo aikaisemmilla reissuilla, sillä siellä oli ollut meidän RCI-vaihtomajoitukset myös vuonna 2012 ja 2015. Kahana Falls, jossa olimme majoittuneet 10 vuotta sitten, oli huoneiden osalta kokenut kasvojen kohotuksen ja nyt se oli oikein viihtyisä paikka asua.  Hotellin allas oli viihtyisä vesiputouksin maisemoitu ja lasten altaassa tytöt aloittivat snorklausharjoituksensa.

Ensimmäinen snorklaustunti

Parin minuutin kävelyn päässä oli pieni ranta, Pohaku Park, jonne menimme snorklaamaan ensimmäisenä Maui-päivänämme. Pieni hiekkaranta oli tunnelmallisen mustan kivikon välissä. Kirmasin heti vesirajaan ja näin kivien seassa liikettä. Siellä oli kilppari (honu)! Oliko tämä todellista, ensimmäinen honu tuli vastaan jo rannassa? Eikä hän ollut ainoa. Kivien seassa oli hengaamassa kolme honua. Rannalta katsoen heistä näkyi välillä kilpi, välillä vedenpinnan yläpuolelle tuleva pää tai räpylä. Vedessä näkyvyys tässä kohtaa oli aika heikko, arviolta pari metriä, pöllyävän hiekan vuoksi. Siksi vedessä honu tuli näkyviin vasta kun se oli todella lähellä ja valtavan kokoisena. Kävimme tässä kohtaa uimassa parikin kertaa ja honut olivat siellä molemmilla kerroilla.

Kapalua

Eräänä iltana lähdimme tutkimaan Kahanaa pohjoiseen. Ajoimme Kapaluaan. Rannan tuntumassa ja siitä kohoavilla rinteillä oli komeita taloja. Niissä kelpaisi viettää lomaa tai asua avarissa merimaisemissa. Jätimme auton parkkiin ja lähdimme Kapalua coastal trailille. Vähän matkaa se kulki puisella boardwalkilla hiekkarannan tuntumassa aivan rantatalojen edessä. Kivikoiden reunustama biitsi oli kutsuva. Kivikot itsessään olivat mielenkiintoiset. Laavavirta oli joskus muinoin muodostanut mitä erilaisempia muotoja niihin. Ne olivat myös suosittu kuvauspaikka. Trailin puskaisen osuuden jälkeen tulimme toiselle kivikkoalueelle, joka muodosti terävän niemekkeen rantaviivaan. Alue oli kuin toiselta planeetalta eri muotoisine, röpyliäisine ja kennomaisine kivineen. Maassa oli myös satoja koloja niukan kasvillisuuden seassa. Ne olivat merilintujen pesiä. Ua’u kani, Wedge-tailed shearwater pesi tällä alueella. Näimme parikin emoa pesässään munaansa hautoen. Lähempänä tyrskyjä maasto muuttui hyvin kivikkoiseksi, sellaiseksi, jonne teki mieli kiivetä katsomaan laskevaa aurinkoa.

U’au kanin pesiä

 

Kahekili

Muutama minuutti autolla Kahanasta etelään on Kaanapali ja meille viime reissulta tuttu Kahekili beach Westin hotellin edustalla. Se on täydellinen paikka snorklaukseen, koska korallit alkavat sopivan matkan päästä rannalta. Hienoa hiekkaa on myös reilusti biitsifiilistelyyn ja uiskenteluun. Kaloja tuli vastaan taas monenmoisia kuten Parrotfishejä, Humuhumuja, Yellow tangeja (loistavan keltaisia kaloja). Yhden korallirykelmän alta kurkisteli pikkanen ankerias. Koralleja oli erilaisia, keltaisia, liloja, hienoin oli loistavan valkoinen. Kilppareita ei tavattu tänään täällä niin kuin 7 vuotta sitten, mutta onneksi kilpparit olivat kansoittaneet lähibiitsimme. Tuuli aiheutti reippaat aallot ja vähän kauempana rannasta räpylät olivat ehdoton varuste. Rannalla aurinkotuolin alla oli mukava siemailla punkkua metallipullosta. Se puolestaan oli minulle ihan uusi kokemus.

 

Wailuku River

Iao Valley on terävien vuorten rajaama laakso Wailukun kaupungin vieressä. Varsinainen kohde olikin kiinni tammikuuhun asti, mutta löysimme alueelta ihan uuden paikan. Wailuku-joen rannalla oli paikallisten suosiossa oleva picnic-alue, jossa mm. grillattiin. Meillä oli mukana Taco bellistä haetut brunssieväät. Alueella on myös hyvät vessat.

Joen rantaan laskeuduttiin parin metrin verran kivilohkareista polkua pitkin. Wailuku-joki muodosti pieniä pulahdusaltaita ja niitä toisistaan erottavia matalia putouksia. Pienelle kiviselle rannalle pystyi hyvin jättämään tavaransa. Paikka oli fantastinen löytö, emmekä olleet löytäneet sitä miltään nettisivulta. Tähän yhteen Mauin hienoimmista mestoista kuului toki fotoilut kivillä ja vedessä. Vuoren seinämästä alas päin kasvava puu teki mukavan varjon, jossa Antti tykkäsi lillua. Miniputouksen kivillä oli kiva istua. Pienet putoukset ja joen ympäröivät puut tekivät paikasta todella romanttisen. Vesi oli virkistävän viileätä, eikä sieltä halunnut lähteä pois. Lopuksi siirryin alempaan lammikkoon uimaan, jossa oli tarpeeksi syvää.

Porukkaa oli koko ajan joella, mutta ei liikaa. Kun me olimme lähdössä, rantakiville tuli pieni koululaisryhmä muistiinpanojen kanssa ja heidän opettajansa puhui heille hawaiin kieltä.

 

Lahaina

Lahaina on Mauin suurin shoppailukaupunki. Lahainan satamasta lähtevät laivat viereisille Lanain ja Molokain saarille. Keskustan valtava Banyan puu on tuotu Aasiasta. Siinä näyttää olevan monta puuta, jotka ovat kietoutuneet toisiinsa, mutta se onkin vain yksi puu, joka on muodostanut oksistaan uusia runkoja ja juuria.

Rantakadulta, First streetiltä, löytyvät souvenirshopit, vaatepuodit, taidegalleriat ja ravintolat. Paikallista ja todella hienoa taidetta täältä löytyy yllättävän paljon lasisista aalloista psykedeelisiin eri värejä kimaltaviin tauluihin. Auringonlaskua on kiva katsella rantakadulta, vaikka kinuski-kookosjäätelöä imeskellen. Yhtenä iltana olimme Captain Jack’s Island Grillissä syömässä.

Mauilla otettuja valokuvia on monen valokuvaajan toimesta tehty metallitauluiksi, joita mekin melkeinpä keräilemme. Niitä myydään useissa kaupoissa, mutta kuvien laaduissa on eroja. Andrew Shoemakerin oma galleria kutsui meitä sisään valtavan suurilla tauluillaan. Tapasimme itse valokuvaajan galleriassa myymässä omia tuotteitaan. Me kävimme pari kertaa galleriassa, kunnes teimme valintamme. Mukaan piti lähteä laavataulu, mutta rakastuin Honu road -nimiseen teokseen.

Honu road

Road to Hana – The road of Wailele (waterfalls)

Kaulana e ka ua Laniha’aha’a (Famous is the rain pouring from low skies)

Ke kupa aiwaiwa nani la a’ o Hana (Ethereal native of Hana)

’Ano’ai Ka’uiki au i ke kai (Greetings ti Ka’uiki reaching in to the sea)

Ha’aheo ’o Maui ka wai’anapanapa (Maui is famed for the waters that sparkle)

laulusta: Maui nani

Tänään oli herätys ajoissa. Aamupalaksi oli kananmunaa ja paahtista, kahvittelijat saivat tyytyä ripeämpään aamukahviin. Mummi jäi tyttöjen kanssa koko päiväksi hotelliin ja allasleikkeihin. Me muut pakkasimme autoon kaiken tarvittavan tämän päivän pitkälle retkelle, pikkueväistä vesikenkiin. Ohjelmassa oli kuuluisa Road to Hana, jonka me olimme viimeksi ”suorittaneet” 10 vuotta sitten.

Juhani oli tänään ratissa alusta asti. Antti halusi nauttia kerrankin maisemista rauhassa. Retki alkoi intoa täynnä, aikuisten kesken ihan koko päivä. Ajoimme jo hyvin tutuksi tullutta reittiä Honoapiilani ja Kuihelani Highwaytä Kahuluihin, Mauin etelärannalta pohjoisrannalle.

Juuri ennen lentokenttää käännyimme itään vievälle Hana Highwaylle. Sitä saimme painella loppuun asti, 52 mailia. Ennen kuin varsinainen vuoristoinen kiekuratie alkoi, pysähdyimme tankilla pienessä Paian kylässä, josta meillä on sympaattiset muistot molemmilta Mauin reissuilta. Jossain kohtaa sen jälkeen mailimerkit alkoivat laskennallisesti alusta eli ykkösestä. Mailimerkit ovat Hanan tiellä se tärkein informaatio. Nähtävyydet on paikallistettu mailimerkein.

Mailimerkki kakkosen kohdalla oli ensimmäinen nähtävyys, Twin falls. Se oli netissäkin varoitettu ruuhkaiseksi, koska on niin alussa Hanan tiellä. Parkkipaikka sinne oli täynnä ja parkkia valvoi täti, joka nosti Full lot -kylttiä sisään yrittäville autoille. Luulimme olevamme fiksuja ja saimme auton parkkiin noin 100 metrin päähän pikkutielle. Parkkitäti kielsi meitä menemästä putoukselle, kun automme ei ollut parkissa. Olimme tyrmistyneitä. Autoja tuli pois parkista ja silloin jokunen uusi auto mahtui sisään. Piti vain olla onnea, että sattuu ajamaan parkin luo juuri silloin kun tilaa on. Edestakaisin ajeluun päädyttiin ja noin vartin ajelun kuluttua, pääsimme sisään parkkiin ja maksamaan 10 dollaria siitä.

Tämä nähtävyys koostui kahdesta putouksesta. Alempi oli parin minuutin kävelymatkan päässä ja ylemmälle olisi ollut kävelyä puolisen tuntia. Koska halusimme ehtiä tänään vielä Hanaan ja sieltä pois, jätimme ylemmän putouksen seuraavaan kertaan. Putous ei ollut kovin korkea, mutta siinä oli mukavan uitava allas. Monet kiipesivät kivestä muodostuneita askelmia pitkin putouksen viereen hyppimään veteen. Se näytti melko hasardilta touhulta.

Twin Falls, mailimerkki 2

Virkistävän kylvyn jälkeen jatkoimme matkaa kohti Hanaa mailimerkkejä seuraten. Minä siirryin jossain vaiheessa Juhanin viereen eteen, kun tiekiekurat olivat alkaneet ja minulle alkoi ilmaantua matkapahoinvointia. Sovimme, että arvioimme pahoinvoinnin määrää asteikolla 1-10, jonkinlaiseksi raja-arvoksi asetimme 6 asteisen pahoinvoinnin. Toimenpiteitä sen ylittävälle pahoinvoinnin määrälle emme kuitenkaan sopineet. Eteen siirtyessäni pahoinvointiasteeni laski viidestä yhteen.

Seuraavana listassamme oli mailimerkki 9.5. Siellä oli tuttu Waikamoi Trail, kävely sademetsässä. Puiden juuret olivat maassa kiemurtaessaan tehneet muhkuraisen polun käveltäväksi. Niina poseerasi valtavan oranssirunkoisen puun kanssa. Se oli ihan Niinan värinen puu. Teimme reilun kilometrin pituisen trailin.

Waikamoi trail, mailimerkki 9,5

Matka jatkui 11 mailimerkkiä etsien. Mailimerkki 10 kohdalla oli Garden of Eden, maksullinen puutarha, jonka jätimme nyt välistä. Mailimerkki 11 tuli ja tuli myös 12. Niiden välissä olisi ollut Haipuaena falls, jossa uimme 10 vuotta sitten. Toki paljon mahtui 10 vuoteen, kasvillisuus ehtii kasvaa, joet ja purot ehtyä. Oli myös mahdollista, että se oli suljettu ihmisiltä, vaikka sinne ei mitään sisäänpääsyä tai porttia silloin ollutkaan. Siispä tähyilemään seuraavaa mailimerkkiä, joka oli 19, Upper Waikani Falls. Sitä ennen pysähdyimme 12 mailimerkin kohdalla Kaumahina Parkissa. Siellä oli vessat (ilman vessapaperia), picnic-alue ja maisema alas tielle ja merelle. Mailimerkin 17 kohdalla oli kyltti ”Half way”, olimme puolivälissä.

Kaumahina Park lookout, mailimerkki 12

Hana road on putousten luvattu tie. Vaikka etsimme nimenomaan mailimerkin 19 putousta, niin pieniä putouksia tuli tien oikealla puolella (vuoriston puolella) vastaan lukuisia ja niihin oli moniin vain muutaman metrin kävely tieltä. Putoukset ja niistä laskeutuvat joet ja purot ylitettiin kymmenien pienten yksikaistaisten siltojen yli. Isoin ongelma putouksella käymisessä oli auton parkkiin saaminen. Tiellä oli pieniä levikkeitä vähän väliä, joihin sai mahtumaan ehkä yhden tai kaksi autoa, mutta mitään kunnon parkkipaikkoja ei ollut.

Tulimme 19 mailimerkin kohdalle ja sillalta näkyi komea Waikani Falls, jota olimme etsineet. Se on toiselta nimeltään Three Bears Falls, koska se koostuu kolmesta pienemmästä vierekkäisestä putouksesta. Saimme auton muutaman kymmenen metrin päähän parkkiin tielevikkeelle. Netissä oli sanottu, että kävelytie putoukselle on ”little hairy” eli odotimme pientä haastetta ja ehkä muhkuraisuutta. Pääsy putoukselle näytti kuitenkin tyssäävän heti kun näimme, että meidän olisi pitänyt laskeutua vetisiä kiviä pitkin narun varassa pari metriä alaspäin. Juhani lähti kuitenkin kokeilemaan. Häneltä lipesi jalka jossain kohtaa, mutta naru pelasti tilanteen ja hän selvisi ilman ruhjeita.  Minä lähdin etsimään toista reittiä ja löysinkin sen piikkilangan takaa. Sain pienen naarmun piikkilangan ylityksestä, mutta minäkin selvisin säikähdyksellä. Antti kokeili kolmatta reittiä ja ylitti kivisen aidan. Niina jäi odottelemaan eikä halunnut ottaa riskiä tästä reissusta. Kun isoin este oli ylitetty ja kiivetty alas putouksen alajuoksulle, saimme kulkea vielä vetisiä kiviä, isoja ja pieniä, vakaita ja heiluvia, pitkin. Vesikengät olivat ehdottoman hyvät tässä kohtaa. Me emme olleet ainoat ”hurjapäät” selvittämässä tietään putoukselle. Siellä oli myös jokunen perhe noin 10-vuotiaiden lasten kanssa.

Lopputulos kuitenkin palkitsi. Waikani falls oli upea näky läheltä. Sen vesi oli ehkä vielä vähän raikkaampaa (kylmempää) kuin edellisen putouksen. Putouksen vieressä vettä sateli vehreältä rinteeltä kauniisti erottuvina pisaroina altaaseen. Sen alle oli kiva mennä. Altaassa oli välillä syvää ja välillä vedenpinnalta esiin tulevia kiviä, joten varovainen sai olla uidessa, ettei mennyt karille. Yhdelle limaiselle/vetiselle kivelle sain kiivettyä katselemaan putousta. Tämä oli fantastinen paikka.

Waikani Falls, Three bears, mailimerkki 19

Kun kiipesimme takaisin ylös tielle, valitsimme kaikki Antin reitin eli kiviaidan ylittämisen. Kokemus oli hieno, mutta olimme myös helpottuneita, että olimme kaikki selvinneet lähes ehjin nahoin. Matka jatkui nyt pysähtymättä loppuun asti. Lähempänä Hanaa vastaan tuli asuintaloja, pieniä jäätelö-, banana bread- ja kookoskojuja ja hökkelimäisiä ravintoloita, jotka olivat osa kiinni.

Vaikka Hana on mutkaisen tien päässä, se on ihan kunnon kylä, asumuksineen ja kouluineen. Perillä Hanassa takana oli yli 600 mutkaa ja yli 50 yksikaistaista siltaa. Kävimme mustalla hiekkarannalla Hana bayssä. Siellä ei enää ollut sitä ruokapaikkaa, jossa olimme 10 vuotta sitten syöneet, pelkkä picnic-alue. Lähdimme etsimään ravintolaa muutaman korttelin päästä. Osa ruokapaikoista oli tosiaan jo kiinni, vaikka kello oli vasta neljä iltapäivällä. Hieman tyyriimmän puoleinen Hana Ranch Restaurant oli auki ja hienolla maisemalla mereen. Menimme sinne. Saimme maksaa hampurilaisaterioista 25 dollaria, mutta ne olivat kyllä oikein maistuvat. Tarjolla oli Hana burgeria lihaisalla pihvillä ja kalaburgeria päivän kalasta. Kalavaihtoehto oli todella hyvä valinta. Mehukkaasti paistettu kala sopi hyvin briossisämpylän väliin punasipulin kanssa.

Hana Bay

Ravintolamaisema

Paluumatkalla olisimme halunneet käydä 31 mailimerkin kohdalla Hanan laavatunnelissa, mutta se oli mennyt kiinni jo klo 16. Laavatunneliin pääsemme onneksi Big Islandilla, kun tämä nyt jäi kokematta. Paluumatkalla pysähtelimme muutamassa maisemapaikassa. Pieni matala vesiputous laski ylittämämme sillan alta komeasti alas jyrkkää rinnettä ja jatkoi altaan kautta ohuena liruna kivikon kautta mereen. Tämä tie oli putousten luvattu tie, emmekä edes muistaneet, että putouksia oli näin paljon.

Paikallinen parempi asumus

Hanan tiellä monet nähtävät paikat on merkattu mailimerkein, mutta monet ovat pelkästään valppaiden ja kiinnostuneiden silmien ansiosta löytyviä toinen toistaan upeampia paikkoja. Kiipesimme loivat kiviportaat maisemapaikalle tien viereen. Hanan sade oli saanut aikaan sateenkaaren tien ja alhaalla olevan meren ylle, toisessa suunnassa lasketteleva aurinko loi ilta-auringon säteitä vuorten väliin laaksoon. Maisemat olivat satumaiset.

Annoin Niinan olla edessä koko paluumatkan, koska sieltä kuitenkin näki paljon paremmin maisemat. Selvisin omasta asteen 5 pahoinvoinnista, kun tiesin, että se loppuu suoralle päästessämme. Aurinko laski seitsemän aikaan, juuri kun olimme selvittäneet mutkat ja tie normalisoitui. Palasimme pysähtymättä hotelliimme Kahanaan, toiselle puolelle saarta. Kuu paistoi melkein täytenä. Kahuluin kohdalla jo toistamiseen laskeutuva lentokone ylitti meidät aivan Hana Highwaytä painelevan automme päältä.

Olimme perillä puoli yhdeksän aikaan. Lapsilla oli takana kiva allaspäivä ja kunnon päikkärit. Kun olimme saaneet heidät nukkumaan, nautimme omassa keittiössä tehdyn illallisen terassilla.

Matka Mauille ja vierailu Auringontalossa

Viikon O’ahun vierailun jälkeen meidän oli aika siirtyä Mauille. Tänään saisimme toivottaa myös tervetulleeksi häämatkaystävämme Niina ja Juhanin. Aamulla oli aika viimeistellä pakkaukset. Antti paistoi meille brunssiksi kalapaloja ja nuudelia. Klo 11 meillä oli varattu uber-kyyti Honolulun lentoasemalle ja auto tuli saman tien, kun saimme roudattua omaisuutemme ja itsemme alas. Kentällä Antti lähti hakemaan meidän rattaita AA:n tiskiltä, jotka olivat tekstarien mukaan saapuneet Honoluluun muutama päivä sitten. Pitkään siinä meni ja Antti tuli tyhjin käsin takaisin. He kuulemma selvittävät missä rattaat menevät nyt. Uskomatonta toimintaa! Emme usko, että saamme niitä enää ikinä takaisin.

Etenimme automaatti-lähtöselvitykseen ja sitä myöten boardingien kanssa baggage droppiin. Se sentään sujui niin kuin piti. Sitten turvatarkastusjonoon. Jono eteni hyvin, mutta yllättävän monta kertaa edetessämme kulman takaa paljastui lisää jonoa, ja lisää jonoa. Jono kulki ja laskostui monella tavalla. Yhdessä kohtaa piti mennä pareittain, lapset aikuisen kädessä, kun koira teki haistelutyötään. Ihmismassan säännöstely oli kuin karjan paimentamista ja vieläpä liian kuumassa tilassa. Tähän kohtaan lentokenttää ei oltu kyllin tärkeäksi katsottu ilmastoinnin virittämistä. Turvatarkastuksessa ei kuitenkaan tarvinnut riisua läppäriä eikä nesteitä laukusta. Kävimme ostamassa Burger Kingistä ryöstöhintaiset hampparit ja ranskalaiset. Sitten päästiin vihdoin inhimillisempään ilmastoon, lähelle porttia E5 ja ilmastoituun tilaan. Southwestin lentomme lähti kahden aikaan, reilu puoli tuntia myöhässä. Puolen tunnin lennolla lensimme Molokain ja Lanain yli, Mauin Kahuluihin laskeuduimme puoli kolmen aikaan.

Honolulun lentokentällä

Pyrähdys Mauille

Kun olimme saaneet laukut, jakaannuimme kahteen porukkaan. Antti, minä ja Aava menimme autovuokraamoon. Mila ja mummi jäivät kentälle Starbucksiin. Meidän piti mennä hotelliin kahdessa erässä, koska emme laukkuinemme mahtuisi kerralla autoon. Autovuokraamokeskukseen vei juna.

Minijunaa odotellessa

Meidän auto oli Dollarissa ja tottakai juuri sinne vuokraamoon oli jono, joka eteni hitaasti. Jonotimme kuumassa ulkoilmassa viilennettyyn vuokraamoon, jonne otettiin vain kourallinen ihmisiä kerrallaan. 20 minuutin kuluttua olimme pääsemässä sisällä olevaan jonoon, niin ”oven vartija” sanoi, että vain yksi henkilö pääsee sisään per porukka. Hän ei päästänyt meitä kaikkia sisään, vaikka meillä oli lapsi. Siinä oli esimerkki totaalisesta alohahengen turmelemisesta, epäinhimillisestä kohtelusta ja idioottimaisesta ”vallan” käytöstä. Olin niin vihainen, että kiehuin ja sanoin pari kirosanaa. Viereisessä autovukraamo-Alamossa ei ollut juuri jonoa. Menimme Aavan kanssa viilentymään sinne. Aava juoksenteli siellä innoissaan jonotusnauhojen väleissä. Hänellä oli nälkä ja minulla oli vain suklaata mukana. Siispä suklaata sitten. Aava jaksoi uskomattoman hienosti odottaa. Kun Antti pääsi vuokraamosta, pääsimme vielä jonottamaan valtavaan parkkihalliin, että meille tuodaan meidän auto. Olimme kurkkua myöten täynnä tätä jonotuspaskaa. Onneksi hallissa oli sentään ymmärtäväinen työntekijä koordinoimassa. Meille ajettiin autoksi valkoinen Kia Optima, täysin sama auto kuin Juhanin. Anttia nauratti, haemme kohta kentältä Juhanin hänen ”omalla” autolla. Koko autovuokraamoreissuun oli mennyt kaksi tuntia. Tiesimme, että jonoa saattaa olla, mutta kaksi tuntia oli täysi fiasko. Minulla oli vahva epäilys, että meillä tulisi tänään vielä kiire hakemaan Juhania ja Niinaa kentältä illalla.

Reitti Kahanaan, Mauin länsiosaan, oli onneksi tuttu. Kuihelani Highwaylle ja siitä Honoapiilani Highwaylle. Saaren poikki matka eteni nopeasti. Sitten puolestaan kello meni piinaavan nopeasti, kun ajoimme Lahainaa kohti. Matka tuttuun Kahana Falls -hotelliin kesti kaikkiaan 50 minuuttia Kahuluista. Kun olimme roudanneet matkalaukut respaan, Antti lähti samantien hakemaan Milaa ja mummia. Kaupassakin piti vielä illaksi käydä. Aava katseli respassa käyskenteleviä kissoja, kun minä hoidin sisään kirjautumista kolmeen kämppään, meidän, mummin ja häämatkalaisten. Meille oli varattu yksi kaksio ja kaksi hotellihuonetta. Kirjautumissysteemit kaikkineen ja resort-maksuineen kesti 45 minuuttia. Respassa oli vain yksi ihminen töissä, jolle tuli koko ajan puheluita ja hän sanoi, että covid-rajoitukset olivat vieneet ison osan hotellin työntekijöistä. Vihdoinkin ennen seitsemään pääsin roudaamaan Aavan kanssa laukkujamme meidän kämppään, joka oli ensimmäisessä kerroksessa. Kämppä oli kiva. Tilavasta olohuoneesta pääsi tilavaan ja siistiin makuuhuoneeseen, josta pääsi remontoituun kylppäriin. Sisältä löytyi myös pesukone, mikä helpotus. Olohuoneessa ja makkarissa oli koko seinän kokoiset peilit. Olohuoneen kulmasohva oli iso ja pöydän jaloissa oli ananaskoristelut. Sieltä pääsi myös omalle terassille. Täällä tulisimme hyvin viihtymään RCI-vaihtoviikkomme.

Kun kello oli yli kahdeksan, aloin taas hermoilla. Nyt meidän pitäisi lähteä taas takaisin kentälle. Olin hermoraunio, kun Antti, Mila ja mummi tulivat klo 20.20. Lähdimme saman tien takaisin. Antti oli suhannut Kahuluin ja Kahanan väliä toistamiseen jo neljättä tuntia. Mitään emme olleet syöneet Honolulun kentän hampparin jälkeen ja nälkä alkoi olla hirmuinen. Kaapissa toki oli ruokaa odottamassa, kun palaisimme.

Jos asiat olisivat menneet putkeen tänään, olisimme lähteneet kentälle ajoissa ennen kahdeksaa. Olemme haaveilleet tästä hetkestä ja odottaneet tätä hetkeä, kun saamme hakea ystävämme Hawaiilla, jo vuosia. Se oli menossa osittain myttyyn hiton autovuokraamon takia. Antti etsi Hawaii-kanavan radiosta valmiiksi häämatkalaisille. Olimme perillä klo 21.10. Tuttu pariskunta näkyi baggage claimin ulkopuolella. Lento oli ollut ajoissa, me emme. Siitä huolimatta Juhani ja Niina olivat otettuja aidoista leistä, jotka olin tänään ostanut ja hienosta kyltistäni, jonka olin tehnyt.

Häämatkalaiset saapuneet

Rankasta päivästä huolimatta olihan omien ystävien saapuminen meidän Hawaiille aivan infernaalisen ihmeellistä, mitä emme kukaan vielä ymmärtäneet. Matka hotelliin sujui toki rattoisasti tämän matkan lentokokemuksia jakaen. Juhani ja Niina olivat tulleet Lontoon ja Losin kautta.

Pääsimme perille hotelliin kympin aikaan. Lapset nukkuivat meidän sängyssä, josta heidät kannettiin/talutettiin vuodesohvaan. Häämatkalaiset olivat oikein tyytyväisiä omaan asumukseensa, jonne oli meidän kämpästä oviyhteys.

 

Kuahiwi nani ’oe Haleakala (You are beautiful mountain Haleakala)

Kaulana ho’i ’oe ku kilakila (You are famous and stand majestically)

He ’ukiu e ka ua o ka ’aina (Ukiu is the name of the rain of this land)

Me ka makani aheahe ’olu’olu (Here the wind is soft and cool)

laulusta: Haleakala Hula

 

Elimme ensipäiviämme Mauilla ja päätimme heti alkuun viedä Hawaii-ensikertalaiset Mauin yhteen tärkeimmistä nähtävyyksistä. Haleakala (hale = talo, kala = aurinko) on must-nähtävyys Mauilla ja sinne on melko helppo mennä. Lähdimme sinne siksi koko seitsemän hengen porukalla. Tiiviissä tunnelmassa ajoimme Kahuluihin. Siellä pysähdyimme myöhäiselle lounaalle perinteen mukaisesti Panda Expressiin. Nuudelia, fried shrimppiä, kanaa ja papua…

Jatkoimme Hana Highwaytä jonkin matkaa itään. Sitten käännyimme saaren sisäosaan Haleakala Highwaylle. Vartin päästä Kahuluista alkoi nousu kiemuratietä. Tien molemmin puolin laidunsi heppoja, lehmiä ja lampaita, joita tytöt halusivat bongailla. Palmut jäivät taakse ja erilaiset mielenkiintoiset havupuut ilmestyivät matkan varrelle. Ajoimme myös eukalyptusmetsän halki. Siellä täällä rinteellä on asutusta, pieniä taloja, joiden asukkaat saavat nauttia hieman viileämmästä ilmastosta. Haleakala National Parkin portilla maksoimme 30 $ (per auto). Sieltä oli 30 minuutin ajo huipulle ja matkan varrella pysähdyimme vessaan lisäämään vaatetta. Leggingsit jalkaan ja hupparit päälle. Antti oli ainoa, joka katsoi vaatteiden lisäyksen turhaksi, vaikka olimme 13 celsiusasteessa ja tuulta oli reippaanlaisesti.

Kohta ajoimme tietä pilvessä, sadetta ripautti vähän. Kun pääsimme pilvien yläpuolelle, taivas kirkastui. Se on kuin tie taivaaseen pilvien yllä. Tytöt olivat totta kai innoissaan pilvien yllä ajamisesta. Olimme ajoissa, mutta meillä ei ollut liikaa aikaa. Haleakala sunset on se mitä kaikki tulevat tänne yli 3000 metrin korkeuteen katsomaan. Pysähdyimme kraaterille ja aloin aavistella, että ylin parkkipaikka saattaisi olla täynnä autoja. Niin se olikin. Porukkaa oli täälläkin enemmän kuin ennen.

Haleakalan kraaterilla

Jäimme autosta pois, kun Antti lähti etsimään autolle parkkia vähän alempaa. Ihmisiä oli istumassa retkituoleilla auringonlaskua odottaen. Tuuli oli kylmä näin korkealla. Etsimme sopivan spotin ja saimme asetuttua korkeamman kiven taakse tuulen suojaan. Kova tuuli sai lapset palelemaan aika nopeasti, vaikka pipot ja hanskat oli myös puettu. Antti sai auton onneksi lähelle ja löysi meidät nopeasti. Joku oli tullut kirjoittamaan runoa vanhalla kirjoituskoneella auringonlaskun aitiopaikalle.

Klo 7.07 pm aurinko laski pilvien taakse mereen. Lapset alkoivat olla sen verran kylmissään, että lähdimme pian takaisin alas. Pitkä paluumatka oli puuduttava. Olimme perillä vasta kymmenen aikaan.

Waikiki-lomailua

’O ka hali’ a aloha i hiki mai (Sweet memories come back to me)

Ke hone a’ e nei i ku’u manawa (Bringing fresh remembrances of the past)

 

Waikiki

Waikikin pääkatu Kalakaua toi minulle valtavasti muistoja mieleen 10 vuoden takaa. Sitä pitkin kiiruhdettiin tanssimaan, shoppailtiin ja mentiin jonottamaan Cheesecake Factoryn parasta juustokakkua. Nyt se tuntui olevan enemmän täynnä ihmisiä kuin viime kerralla.

 

Kalakaua on täynnä luksusputiikkeja, mutta myös normaaliin kukkaroon sopivaa Hawaii-ostettavaa souvenirshoppeineen. Hawaiilla on niin paljon kivaa paikallista shoppailtavaa, kuten kauniita mekkoja, koruja ja taidetta, että budjettiini ei mahtunut hienoa laukkua tällä kertaa. Joskus vielä tulen shoppailemaan tänne Gucciin tai Pradaan.

Kona-oluiden mainosauto

Fort de Russyn puisto Waikikilla

 

Waikiki beachille kävelimme kujaa pitkin, jota reunusti surffilautaparkki. Waikiki oli kuin olisimme astuneet 10 vuoden takaiseen elämäämme ja se oli täysin samanlainen kuin silloin. Antti tuli masua myöten veteen Aava kainalossa. Minulla oli Mila, joka nautti aalloista täysin rinnoin. Minäkin nautin. En kuvitellut 10 vuotta sitten, että seuraavan kerran olisin Waikikin aalloissa kahden lapseni kanssa.

Surffilautaparkki

Waikiki Beach

 

Yhtenä iltana kävimme biitsillä ihan kahdestaan, kihlausiltaamme muistellen.

 

Viimeisenä päivänä kävimme koko porukalla Hard Rock Cafessa. Sinne oli mukavan lyhyt matka, noin 10 minuutin kävely, meiltä. Edellisenä iltana olimme yrittäneet sisään klo 20 ja ravintola oli ollut ihan täynnä. Nyt siellä oli tilaa ja jouduimme odottelemaan pöytää vain viisi minuuttia. Tytöt katselivat hämmästyneinä kymmeniä kitaria, jotka oli kattoon kiinnitetty. Mila löysi katosta lempparikitaransa, joka oli tietenkin punainen ja kimaltava. Tytöt saivat jokaisen aikuisen ateriasta ranskalaisia. Minä valitsin original burgerin, jossa oli sipulirengas ja pekonia.  Ensimmäisestä suupalasta jo muistin, että näin taivaallistahan paras hamppari voi olla. Meillä kaikilla oli valtava nälkä ja ateriat upposivat masuihin helposti. Lopuksi vielä yhteinen brownie-jätskijälkkäri, joka on must-perinne Hard Rockissa. Valtavan kulhon sisältö katosi helposti neljään herkkusuuhun.

Hard Rock Cafe Honolulu

 

Ala Wai -joki erottaa Waikikin muusta Honolulusta. Jos Ala Wain rantaa kävelee, näkee varmasti soutelijoita monen hengen outtrigger-kanooteissaan treenaamassa. Sitä pitkin onkin kiva kävellä toiseen shoppailuparatiisiin, ihan Waikikin vieressä.

Ala Wain rantaa

Convention Centerin portailla

 

Ala Moana Mall

Ala Moana ostoskeskus on mukavan kävelymatkan päässä Waikikista. Me asuimme sen ja Waikikin keskustan välissä, joten molempiin käveli helposti. Ala Moanan ykköskerros on enemmän enemmän turisteille tarkoitettua shoppia täynnä. Sieltä löytyy mm. Waikikinkin kaduilta tuttu ABC Store (Aloha-krääsää ja juomia). Two Palms näytti olevan Hawaii-mekkojen (ja -paitojen) paratiisi ja sinne menimmekin ensin. Siellä oli kaiken kokoista (isoille ja pienille, tytöille ja pojille), ihania kuoseja ja erilaisia malleja. Tytöille oli toinen toistaan ihanampia mekkoja ja he pääsivät itse valitsemaan. Päätin, että ostan heille nyt yhdet, mutta aavistin, että kauppaan pitää tulla vielä toisenkin kerran. Aavistukseni osui oikeaan. Kaupasta lähti kahdesti mukaan mekot meidän perheen kaikille tytöille. Ykköskerroksesta löytyy myös Crocs-kauppa. Mila pääsi valitsemaan sinne biitsicrocseja. 11 oli hänelle sopiva koko ja mukaan valikoitui pinkit kimalteiset, jotka mummi oli luvannut kustantaa. Aava selvisi hyvin pettymyksestä, että hän ei saa kimalteisia vaan kulkee vielä Milan vanhoilla sinisillä.

Mekkokaupasta tulleet

 

Ykköskerroksessa on Ala Moanan aukio ja lava. Ensimmäisellä käynnillämme lavalla alkoi hulakoulun tanssiesitys. Siellä oli meidän tyttöjen ikäisiä pieniä hulatanssijoita lavalla pau-hameissaan. Oli tanssia myös pu ileillä (kepukoilla) ja poi-palloilla. Pienet poin pyörittelijät olivat todella söpöjä, osa olisi jäänyt lavalle esityksen jälkeen, jos aikuinen ei olisi heitä hakenut.

 

Ala Moanan toisesta kerroksesta löytää kalliimmat putiikit taidegallerioista paikallisiin Na Hoku ja Maui Divers -koruliikkeisiin sekä Gucciin ja Dioriin. Martin & McArthurissa oli ihastuttavia Hawaii-esineitä, puisia ihanuuksia ja lasisia kippoja kaikissa kimaltavissa väreissä. Sieltä löytyi myös metallitauluja, joista yksi oli kuin meille tehty. Antti jäi jutulle myyjän kanssa, joka otti pyytämämme taulun tiskin alle odottamaan seuraavaa käyntiämme, kun ehkä tiedämme haluammeko sen varmasti. Kävimme myös kakkoskerroksen Victoria’s Secretissä, jossa tytöt riehaantuivat täysin. Tytöt tulivat mukaan ja innostuivat kristallikruunun alla nojatuolista, pukukopissa he pukivat kokeilemani alusvaatteet päähänsä. Pikkaisen rauhallisemmissa merkeissä olisin voinut tehdä alusvaateostoksia, mukaan lähti kuitenkin viisi kappaletta pöksyjä (5 pöksyä 32 dollarilla) ja yhdet rintsikat. Kävimme myös parissa surffivaateputiikissa, jotka sijaitsevat kolmannessa kerroksessa sekä Tanoa-liikkeessä, joka myy vaatteita polynesialaisilla kuoseilla. Sieltä löytyi myös Moomin Shop Hawaii.

 

Foodland farms oli alakerran iso elintarvikemarket. Siellä kauhistelimme hintoja. Euron kurssin heikentyminen todella tuntui, varsinkin ruokaa ostaessa. Enää ei voinut ottaa hinnasta 20 % pois, jotta sai eurot, vaan 2 %. Jopa tortillaletut ja murot tuntuivat liian kalliilta. Mutta jotain oli pakko ostaa, pesuainetta, juguja, kalapuikkoja, kaurahiutaleita ja omenamehua tarttui mukaan. Kaiken kaikkiaan kävimme Ala Moanassa neljä kertaa, viimeisen kerran ihan kahdestaan koruostoksilla. Na Hokusta lähti mukaan wave-collectionin riipus, jota olin ajatellut koko Honolulun viikkomme ajan.

Uusin kilpparitaulumme

Na Hokun Wave-koruni

 

Tatau

Mitä olisi matka Tyynenmeren saarille ilman uusia tatuointeja? Emme halunneet ottaa siitä vielä selvää, joten uudet kuvat ilmestyivät ihoomme tälläkin reissulla. Minä olin suunnitellut jo pitkään vasemman jalan kuvani laajentamista. Olin hankkinut sen 10 vuotta sitten täältä, joten oli kivaa myös jatkaa sitä täällä. Olin varannut ajan samalle tyypille, joka oli tehnyt Antin jalan tatun 10 vuotta sitten. Nostalgiaa siis tässäkin mielessä.

 

Antti sen sijaan oli päättänyt hankkia ensimmäisen ei-polynesialaisen tatunsa vielä tyhjänä olevaan vasempaan käteensä. Hän oli varannut ajan unkarilaissyntyiselle miehelle, joka oli kierrellyt ympäri maailmaa tatuoimassa ihmisiä. Tibor-niminen tatuointiäijä haki meidät ystävällisesti Waikikilta ja ajoi meidät studioon Kailuaan, O’ahun itärannalle. Sessiossa menikin koko päivä, Anttihan ei mitään pieniä tatuja ota ikinä. Hän sai istua terän alla 6 tuntia iltakymppiin asti. Kävin välillä kahden korttelin päässä mäkissä. Hain Antille juustohamppareita ja itselleni suklaashaken. Studiolla oli Netflix päällä isosta TV:stä. Sieltä tuli kokonaisia kausia lasinpuhalluskilpailua, Blown Away. Se oli mielenkiintoista, mutta seurasin sitä kyllästymiseen asti monta jaksoa.

 

Minun tatuointistudioni Soul Signature olikin vain 5 minuutin kävelymatkan päässä Honolulussa, pilvenpiirtäjän 33. kerroksessa vuori- ja osittaisella merimaisemalla. Esitin kolme toivetta, DNA:n, paholaisrauskun ja tähden muotoisen kompassin, ja niiden pohjalta Lopeti piirsi ensin muodot ja sitten yksityiskohdat jalkaani. Piirtämisessä meni tunnin verran. Sitten alkoi itse tatuoiminen. Vietin neljä tuntia masullani ja lopussa paikat alkoivat puutua ja selkä prakailla. Niiden vuoksi oli helpotus, kun teos oli lopulta valmis seitsemän jälkeen illalla.

 

Mahalo, until we meet again!

Minusta tuntui, että olimme olleet Waikikissa aika vähän, mutta lähtö Mauille tuntui myös hyvältä. Waikikin hälytysautojen sireenejä ja ihmispaljoutta ei toki jäänyt ikävä. Ennen matkaa, olin ajatellut, että jääkö O’ahulle tämän reissun jälkeen mitään nähtävää ja elettävää, mutta nyt tuntui, että jäi vaikka mitä. Toisaalta se on hyvä. Kun lähdemme täältä, voimme luottavaisin mielin ajatella, että tulemme vielä takaisin.

Kierros itäistä O’ahua

Aloha ka nohona o ke Ko’olau (I love living at Ko’olau)

Huli aku nana i ke kuahiwi (To turn and look out the mountains)

 

O’ahulla vuokrasimme auton yhdeksi päiväksi. Antti lähti muutaman korttelin päästä hakemaan vuokra-autoa. Sillä aikaa minä laitoin päiväretken pakkaukset valmiiksi. Klo 9.30 olimme alhaalla, jonne Antti oli tullut harmaalla Dodge Journey -katumaasturilla. Oli mahtavaa päästä ilmastoidun ”oman” auton kyytiin muutaman kävellen hikoillun päivän jälkeen. Antti oli hankkinut puhelimeensa pre payd -reissunetin. Pian huomasimme, että ilman sitä emme olisi pärjänneet autoillessa. Ensimmäinen kohteemme oli Aloha Hula Supply Pearl Harborin läheisyydessä Lawehana streetillä. Aloha Hula Supply oli muuttanut 10 vuoden takaisesta pikkuputiikista isompiin tiloihin pois ydinkeskustasta. Sen yhteydessä oli myös liikkeen tehdas, jossa valmistettiin tällä hetkellä ipu heke -rumpuja ja uli uli –”marakassihuiskia”. Minulla oli lista mitä kaikkia ja kuinka monta pinkkiä, punaista, valkoista ja vihreätä leitä ja seppelettä meidän tanssijat tarvitsevat. Yhdelle kaislahameellekin olisi ollut tarvetta, mutta niitä ei ollut varastossa lainkaan. Monista leistä otin kaikki viimeistä kappaletta myöten ja ostettavaa kertyikin aikamoinen kasa. Tytöt innostuivat valitsemaan itselleen simpukkakaulakoruja. Ihania hiuskukkia oli myös katseltava ja parit sieltäkin tarttui mukaan, minulle ja tytöille.

Ostokset tehty ja pussit täynnä leitä

 

Onnistuneiden ostosten jälkeen jatkoimme retkeä saaren itäosaan. Kohta ajoimme vuoren sisään tehdyn tunnelin läpi ja sekös oli lapsista hauskaa. Kasvillisuuden peittämät vuoren poimut kohosivat aivan meidän vieressä.

Kohteemme oli Ahuimanun alueella Valley of the Temples. Vastapäätä oli mäkki, jonne pysähdyimme lounastamaan. Tytöt popsivat meidän ranskalaiset valtavalla ruokahalulla ja ottivat loput evääksi.

 

Valley of the Temples on Ko’olau vuoriston juurella. Vuoren poimut kohoavat kauniisti laakson takana. Alue koostuu suurelta osin kauniisti hoidetusta hautausmaasta. Eri uskontojen ihmisiä on haudattu sinne omille alueilleen. Blessed mother -patsas on siellä kristittyjen hautojen ympäröimänä. Omalla rinteellään kohosivat myös japanilaisten säntillisissä riveissä olevat hautakivet. Tämän alueen päänähtävyys on kuitenkin Byodo In, vuonna 1968 rakennettu,  moniuskonnollinen temppeli, jonne oli aikuisilta 5 dollarin pääsymaksu. (Lapset olivat ilmaisia.) Byodo tarkoittaa tasa-arvoista ja in temppeliä. Temppelialueelle johti kaareva silta ja pian olikin fiilis kuin Aasiassa. Temppelin vieressä oli valtava kello, jota sai isolla puupötköllä (shumoku) kumauttaa. Temppeliin mennessä otettiin kengät pois. Sisältä löytyi iso istuva Buddha ja suitsukkeista tuleva ihana tuoksu, joka toi Antille mieleen Bora Boran hyttyssavut. Aluetta ympäröi lampi, jossa ui karppeja. Osa niistä oli valtavia oranssipunaisia vonkaleita, jotka saivat lapset innostumaan. Karppilaumojen lisäksi tapasimme suojaisammassa lammen osassa parittelevan sammakkopariskunnan. Temppelialueen vieressä rinteessä oli kiinalaisten hautoja. Tämä ns. Ocean view terraces tarjosikin hienot maisemat Kaneohen lahteen. Ajelimme sen läpi ja pistäydyin ulos autosta ottamaan parit fotot.

Byodo-In

Karppilampi

Seuraavaksi googlemapsiin laitettiin Nu’uanu pali lookout. 20 minuutin matkalla Aava ehti simahtaa päikkärille. Olimme myös löytäneet oikean radiokanavan, sen Hawaii reggae -kanavan, jota aina kuuntelemme täällä autossa. Lookoutilla tuuli valtavasti, se on vuorten rinteiden välissä tuulitunnelissa. Se sai tytöt riemastumaan ja kikattamaan.

Sitten kohteeksi laitettiin Lanikai Beach, tämän saaren kuulemma kaunein ranta. Sinne ajettiin Kailuan läpi, jossa pysähdyimme mäkkiin vessatauolle ja pehmiksille. Lanikaihin johdatti matoilla päällystetty hiekkatie mukavan näköiseltä asuinalueelta, jossa oli viihtyisän näköisiä matalia omakotitaloja. Biitsi oli erinomainen ja suosittu. Ei mikään suuren suuri. Hiekka oli valkoista ja pehmeää, vesiraja virheetön ja meri turkoosin ja sinisen sävyissä. Minä menin lasten kanssa uimaan. Vaikka Mila oli Suomessa sanonut, ettei halua uida meressä, niin kyllä hän täällä innostui. Rantaan tulevat aallot olivat juuri sopivan kokoisia, jotta tytöt voivat leikkiä niissä. Kauempana mentiin outriggereillä ja jotkut snorklasivat. Tytöt eivät millään tahtoneet pois merestä, kun olivat päässeet aaltojen makuun.

Pehmiksellä

Lanikai Beach

Kun lähdimme takaisin päin, Antin reissunetti alkoi prakailla ja heittäytyi pian täysin kelvottomaksi. Onneksi emme enää tarvinneet sitä tänään. Ajoimme Honoluluun päin Makapu’u majakalle. Siellä olisi kuitenkin ollut liian paljon käveltävää lapsille, joten päätimme skipata sen. Siinä kohtaa lapset olivat juuri ehtineet innostua majakasta ja nostivat itkut, kun emme sinne menneetkään. Siitä huolimatta onnistunut retkipäivä oli takana.

”Chasing The Sun”

Meillä on takana 10 vuotta yhteistä matkailua. Vuonna 2012 teimme ensimmäisen yhteisen matkan ja kohteemme oli Hawaii. Sattumalta nyt yhteisen matkustamisen juhlavuotena, päätimme jälleen mennä Hawaiille. Tämä matka ja sen odottaminen on ollut tunteita täynnä. Tasan 10 vuotta sitten menimme kihloihin Hawaiilla, seitsemän vuotta sitten olimme siellä häämatkalla. Nyt saamme vihdoinkin viedä sinne omat lapset ja näyttää meille rakkaat saaret myös mummille ja ystäväpariskunnalle, joka lähtee sinne meidän kanssa omalle häämatkallensa. 10 vuotta sitten se oli minulle rakas kohde, koska Hawaiin kulttuuri ja tanssi ovat minulle tärkeitä. Nyt se on MEILLE rakas kohde, koska Hawaii on meidän toinen kotimme maailman toisella puolella. Kaikista maailman paikoista juuri Hawaiin meillä liittyy vahvimmat tunnesiteet eikä varmasti vähiten siksi, että se oli alku meidän yhteiselle tielle maailmalla. Se ajoittui myös omassa elämässä siihen kohtaan, kun aloin ymmärtää, miten haluan matkustaa ja mitä kokea.

Continue Reading