Suomen suurin matkablogiyhteisö
All Posts By

honuanui

Aruba – kuiva paratiisi turkoosissa syleilyssä

Lentävät turistit saapuvat Aruballe Queen Beatrixin lentokentälle hieman Oranjestadista etelään. Hotellit sijaitsevat pääosin Aruban länsi/lounaisrannalla, Oranjestadista rantaa pitkin pohjoiseen. Taximatka hotelliin kustantaa noin 30 $. Se kulkee alkuun Oranjestadin rantakatua L.G. Smith Bulevardia pitkin ja matkalla voi jo bongata tuttuja luksusshoppeja, joihin tulla shoppailupäivänä kiertelemään. Muutaman minuutin kuluttua pääkaupungista saavutaan Divi Beachille, jonka vierestä löytyvät ”Divi-merkkiset” hotellit. Divi biitsi jatkuu pohjoiseen mentäessä, mutta nimi vaihtuu. Eagle Beach on saaren kehutuin hiekkaranta ja ihan maailmanlaajuisestikin kärkisijoilla. Yli kilometrin pituisen rannan vieressä on rivi hotelleja. Eagle Beach päättyy pohjoisessa rantakivikkoon muutaman sadan metrin matkalle ja kun hiekka taas alkaa, niin ollaan Palm Beachillä ja jälleen edessä on rivi hotelleja.

Ruokaostoksilla koko perheen voimin

Hotellit ovat täällä erinomaisia. Me majoituimme pelkästään RCI-hotelleissa (kolmessa eri hotellissa), mutta maailman laajuisena RCI-matkaajana voin sanoa, että Aruballa on hyvä taso. Nämä huoneistot yltävät omissa RCI-kokemuksissa kärkisijoille. Huoneistot kokonaisilla keittiöillä ja erillisellä aikuisten makkarilla helpottivat perhe-elämää. Yleensä söimme päivän toisen aterian ”kotona”. Se sopi myös siksi, että Aruba ei ole mikään halpa paikka syödä. Ruokapihiys riitti ravintoloissa usein hamppareihin, mutta ani harvoin pihveihin. Niitä oli kiva paistaa välillä hotellissa. Pari isoa ruokamarkettia tuli hyvin tutuiksi. Kaikista hotelleistä löytyi myös erinomainen kuntosali, joita Antti innostui hyödyntämään melkein joka päivä. Divi Golf and Beach resortin gymillä oli paras maisema turkoosille merelle. Sama resort tarjosi myös ylemmän kerroksen asukkaille privaattijacuzzin talon katolla (, tosin siitä ei mainittu ja löysimme sen sattumalta).

Kuntosalinäkymät

Aruba on kovin tuulinen saari. Ympäri vuoden ollaan 30 asteen tuntumassa, mutta lämmin tuuli lievittää paahdetta. Tosin jatkuvan tuulen vuoksi ulkona ei pitkiä hiuksia halua pitää auki juuri ollenkaan. Tuulisuus tuo haastetta myös dronen lennättämiseen. Roonimme olikin aika vaikeuksissa, vaikka emme nostaneet sitä kovin ylös. Hän oli hetken aikaa meren päällä eikä koko ajan pystynyt vastaamaan kauko-ohjaimen käskyihin. Vähän jännittävä tilanne päättyi kuitenkin onnellisesti ja hallitusti hiekalle. Vaikka olin nähnyt roonin lennättäjiä aiemminkin biitsillä, niin totta kai, kun me olimme siellä, niin joku jenkkitäti tuli pyytämään heti, että leikkisimme lelullamme jossain muualla. Aamuvarhain ja illalla tuuli usein helpottaa. Aruban kuivuus myös yllätti, vaikka tiesimme sen olevan kuiva saari. Palmuja ja istutuksia löytyy rannan läheltä. Aruballe tyypillinen oksistoaan levittelevä Divi-puu on yleinen näky kaduilla. Luonnontilaiset alueet kasvavat lähinnä korkeita kaktuksia. Aruban maaeläimistöä ovat muiltakin Karibian saarilta ja Mexicosta tutut iguaanit ja pienemmät liskot. Niitä on kiva seurata ihan missä vain, vaikka oman terassin vieressä. Musta-oranssia lintua (Troupial bird) tavataan ympäri saaren ja vihdoin onnistui myös hyvät kuvat tuosta nopeasta pyrähtelijästä.

Divi

 

Jenkkituristien vaikutus Aruballa on suuri. 4.7. oli ilotulitus heidän kansallispäivän kunniaksi. Se toki kävi hyvin myös meille, sillä vietimme silloin hääpäiväillallistamme rantahiekalla ravintolassa. Vaikka Aruba kuuluu Hollannille, euroja ei käytetä. Aruballa on oma raha Floriini, mutta käytännössä turistit käyttävät Yhdysvaltojen dollareita. Aruballa puhutaan heidän omaa kieltään, papiamentoa, kreolikieltä, joka on saanut vaikutteita espanjasta, hollannista ja Afrikan maiden kielistä. Englannilla pärjää erinomaisesti, käytännössä kaikki puhuvat myös sitä. Espanjaa kuulee myös, mutta yllättävän vähän. Esim. lentokentällä on opasteet englanniksi ja espanjaksi. Vaikka Aruba sijaitsee aivan Etelä-Amerikan vieressä, niin täällä ei onneksi ole sitä ärsyttävää etelä-amerikkalaisten ja mexicolaisten asennetta, että kaikkien kuuluisi puhua espanjaa.

 

Oranjestad, Aruban pääkaupunki, on saaren ainoa ”kunnon” kaupunki. Siellä on satama, jonne risteilyalukset tulevat. Meidän käyntimme aikana useampi risteilylaiva pysyi satamassa ilman turisteja. Vain pari laivaa kävi tuomassa turisteja päiväksi tuon kolmen viikon aikana. Oranjestadissa meillä oli hankaluuksia löytää ravintolaa. Liekö covid-toimet sitten lopettaneet joitakin ravintoloita. Kerran olimme syömässä indodesialaisessa, Bentang Balissa, ja toisella kerralla löysimme paikallisen lounasravintolan tapaisen. Oranjestad taitaa palvella enemmänkin risteilylaivojen turisteja, jotka yöpyvät ja ruokailevat laivassa. Parhaiten ravintoloita on Palm Beachillä, jossa sijaitsee suuri osa saaren hotelleista. Siellä tarjolla on mm.  italialaista, argentiinalaista ja ihan rehellistä kunnon burger-ravintolaa. Sieltä löytyy myös vilkasta iltaelämää. Divi beachillä oleva Beach Bar oli meidän valintamme jopa kolme kertaa. Sen lisäksi Passions -iltaravintola Eagle Beachin hiekalla oli hyvin mieleenpainuva hääpäivän iltana.

Casa Tua Palm Beachillä

Divin Beach Bar

Passion

 

Netissä kerrotaan, että Aruba on shoppailijan paratiisi. No onhan se ehkä luksusshoppailijalle. Jos massia riittää niin tarjolla ovat mm. Prada, Louis Vuitton, Gucci, Cartier, Diamonds International ja muita  korukauppoja pilvin pimein. Jos etsinnässä on kultaa ja timantteja, erilaisia koruliikkeitä saa koluta uupumukseen asti. Toki kaupat on hyvin ilmastoitu ja asiakkaille tarjoillaan usein alkoholipitoisia virkistysjuomia, kuten olutta. Eräässä saimme samppanjaa ja toisessa mimosa-drinkkejä. Luksusputiikkien toisena ääripäänä on souvenirshopit, jotka myyvät halpatuotettua turistikrääsää ja turistipaitoja. Toki sieltä saattaa löytyä joku kiva matkamuisto, kuten tyylikäs Arubamagneetti tai -huppari. Varsinkin lasten vaatevalikoimat olivat hyvin suppeat ja ne muutamat souvenirtyyliset tyttöjen mekot, joita näin, olivat todella tusinavaatteen näköistä hepenettä. Semmoiset kohtuuhintaiset ja normilaatuiset vaatekaupat puuttuivat lähes kokonaan. Joitakin poikkeuksia oli, sillä Oranjestadista löytyi Desigual ja Palm Beachillä oli pari kesämekkoihin ja rantavaatteisiin erikoistunutta liikettä. Niistä sain shoppailtua itselleni pari kaunista mekkoa ja uudet biksut. Mutta yllätyin, että koruputiikkeja oli selvästi eniten ja normaalihintaista vaatetta sai jopa hakea.

Näitä kylttejä Aruballa riittää

Oranjestadissa

Renaissance Mall

Royal Plaza Mall, jossa monet kaupat olivat joutuneet sulkemaan itsensä.

Oranjestadista löytyy monta sinistä hepoa.

Shoppailua

Renaissance Park

Oranjestadin pienvenesatamaa

Sitten niihin biitseihin, joiden vuoksi suurin osa Aruballe matkustaa. Hotellit keskittyvät parhaiden biitsien läheisyyteen, Divi, Eagle ja Palm. Etelässä oleva Baby Beach on hyvin hitaasti syvenevä ja täydellinen vedessä loikoiluun ja istuskeluun. Pohjoisen kivikkoisemmat rannat ovat snorklaamisen arvoisia, niin kuin aikaisemmasa postauksessa mainittu ja kilpparien keskuudessa suosittu Tres Trapi.

Eagle Beach on maineensa veroinen, mutta ei Divikään selkeästi huonompi ole. Käytännössä se on samaa biitsiä. Eagle Beach tarjoaa lähes täydellisen biitsielämyksen. Hienoa hiekkaa riittää kilometrin verran. Se jatkuu sopivasti syvenevänä mereen eikä teräviä kiviyllätyksiä tule vastaan. Eagle Beach tarjoaa myös jännitystä. Kesällä siellä on kymmeniä aidoilla merkittyjä kilpikonnan pesiä. Todennäköisin ja paras aika pienten konnavauvojen näkemiselle on juuri ennen auringonlaskua, kuuden aikaan illalla. Tuolla biitsillä tulikin vietettyä monta auringonlaskua. Toive kilpparibongauksista ”pakotti” minut biitsille juuri tuohon aikaan ja auringonlaskut olivat todella maagisen ihania. Usein aurinko laski suoraan mereen, ilman pilvien häirintää. Jos pilviä löytyi taivaalta ylempää, ne värittivät iltataivaan hetkeksi kauniin pinkiksi ennen kuin pimeys levisi taivaalle.

Eagle Beachin rantakatu

Divi beachillä hyvin varhain aamulla

Eagle Beach

Tätä se on kun yrittää ottaa pariskuntakuvia lasten seurassa.

Välillä vähän juhlallisemmin biitsille

Baila, baila Beach!

Divi Beach

Eagle Beach

 

Eagle Beach

Häitä on melkein joka ilta tällä biitsillä

 

Aruban vesielämystä täydentävät hotellien toinen toistaan ihanammat kiemuraiset uima-altaat, infinity poolit ja iltaisin tunnelmalliset poreet. Niihin onkin ihana pulahtaa raikastumaan illalla hikisen retkipäivän tai meressä uimisen jälkeen. Viimeisessä hotellissamme Divi Phoenixissä altaat olivat auki 24/7. Tätä mahdollisuutta oli mukava hyödyntää, varsinkin kun iltaisin altaissa ei ollut ketään muita. Altaalla ja biitsillä vietimme myös mukavia merenneitohetkiä.

Playa Linda Pool

Divi Golf & Beach resort Pool

Divin vesiliukumäki

Divi Phoenix Pool meidän parvekkeelta

Divi Phoenix Pore

 

Aruba tuli nähtyä aika hyvin enkä varmasti ole ainoa, jolle tulee eniten ikävä juuri vettä ja rantaa. Ne ovat täällä kuitenkin parasta. Vielä viimeisen kerran Eagle biitsin aaltoihin. Kunpa tämän palan rantaa ja merta olisi saanut viedä kotiin.

Arikok National Park – päiväretki jeepillä

Antti lähti aamulla hakemaan meille vuokra-jeeppiä Eagle beach -hotellista, jonne oli meidän nykyisestä sijainnista, Divi Phoenixista, vartin kävelymatka. Sillä aikaa minulla oli ohjelmassa tyttöjen tukat ja aurinkorasvaukset tuttuun tapaan. Päiväretkemme jeepillä oli alkamassa. Tytötkin olivat innoissaan uudenlaisesta kulkuvälineestä. Lähdimme jälleen ilman navia pyörimään Aruban teille. Kauaa emme kuitenkaan olleet eksyksissä olemattomista opasteista johtuen. Tanki Leendertissä pysähdyimme hakemaan Wendysistä lounaat meille ja sitten olimmekin jo matkalla oikeaan suuntaan, kohti Santa Cruzia, saaren eteläistä keskiosaa. Kartassa ihan kunnon kokoisilta näyttävät kaupungit olivat pikemminkin pieniä kyliä. Niiden pääteiden varrella on joitain kauppoja ja pieniä ravintoloita, mutta ainoa oikeasti kaupungiksi laskettava tällä saarella on Oranjestad. Paikalliset asuintalot ovat viihtyisän näköisiä, osa mukavan pirteän värisiä kivitaloja.

Jeepissä

 

Santa Cruzista oli sitten kunnon opasteet Arikok National Parkiin. Infopisteestä saimme liput kansallispuistoon. Aikuiselta lippu oli 11 $, alle 12-vuotiaat olivat ilmaisia. Puisto sulkeutuu klo 16, joten meillä oli reipas neljä tuntia aikaa. Tiet puistossa ovat pääosin päällystettyjä, mutta tie Conchiin, luonnon altaaseen, on nelivedolla ajettavaa hiekkatietä. Lähdimme sinne ja tie todella paljastui nopeasti hyvin haasteelliseksi. Jeeppi oli tarpeen ja myös Antin pieni kokemus todella pomppuisella tiellä ajamisesta. Lapsilla oli hauskaa, mutta heidänkin tarvitsi pitää kunnolla oven kahvoista kiinni, etteivät putoilleet pitkin takapenkillä. Tie sinänsä oli jo kokemus, meillä oli hauskaa ja pari vähän jännittävää kohtaakin. Maisema oli kuivakkaa harvaa kaktusmetsää. Puolen tunnin pomppukyydin jälkeen olimme perillä.

Infocenter

 

Conchi (Natural pool) on laavakivestä muodostunut allas tyrskyisän meren ympäröimänä. Cura di tortuga (turtle pond) on sen toinen nimi ja juontaa juurensa siihen, kun aiemmin kilpikonnat viihtyivät tässä luonnon altaassa. Tänään meri oli kuitenkin liian myrskyisä altaan ympärillä, että siinä olisi voinut uida. Mukavat kuvat saatiin kuitenkin rannan isoista kallioista, niiden takana riehuvista aalloista ja altaasta, jonne tyrskysi vettä. Olisi altaaseen ollut kiva pulahtaakin, mutta paikka todella oli hyvin hasardin näköinen nyt. Kiipesin isoille kiville ihailemaan komeita aaltoja, jotka tulivat voimalla ja valuivat altaaseen.

Conchi

Conchi

 

Kiipesimme parkkipaikalle ja tulimme pompputietä takaisin. Infocenteristä hain meille pari vesipulloa. Vesipullomme olivat huvenneet hyvin nopeasti, vaikka olimme viettäneet suurimman osan ajasta viileässä autossa. Jatkoimme päällystettyä tietä, suuntana Arikokin eteläisemmät kohteet.

 

Ohitimme Dos Playan, rannan, jossa kaikki Aruballa lisääntyvät kilpikonnalajit pesivät. Tulimme hiekkadyyneille, jossa jalkauduimme hetkeksi. Aavalla alkoi olla väsykiukkua, eikä hän olisi millään jaksanut poistua autosta. Kohta hän kuitenkin oli tekemässä hiekkataidetta Milan kanssa dyyneillä. Dunes of Boca Prins muodostui, kun Boca Prins -lahti kuivui. Dyynit liikkuvat hitaasti pohjoisesta ja idästä tulevien tuulien vuoksi, kohti lounasta. Kasvillisuus hidastaa tätä prosessia.

 

Tulimme Fontein Cave -luolalle. Fontein Cave on arkeologinen kalkkikiviluola ja kalkkikiviterassimuodostelma. Ennen Espanjan kolonisaatiota Aruban saari oli Etelä-Amerikasta tulleen Arawak-alkuperäiskansan asuttama. Sisällä on alkuperäisasukkaiden noin 1000 vuotta vanhoja piirroksia. Luolassa pääsee käymään ja siellä on pieni polku, jota kävellä. Vaikka olimme viettäneet paljon aikaa autossa, niin kamala hikilima oli vallannut meidät. Huh, kyllä teki jo mieli veteen.

Fontein Cave

Ohjelmassa oli vielä yksi luola, aivan tuulivoimapuiston vieressä ja lähellä eteläporttia. Se olikin kiva paikka, Quadirikiri cave, jonka alkuperäinen nimi on säilytetty. Valo tulee luolaan kahdesta isosta aukosta katossa, jotka tuovat valon lisäksi mukavaa tunnelmaa luolan ”huoneisiin”. Muuten luola on täysin pimeä. Luolassa asuu paljon lepakoita ja niitä lentelikin siellä niin nopeasti, että vain vilahdus nähtiin.

Quadirikiri Cave

 

Olimme portilla ajamassa ulos puistosta juuri klo 16. Sitten suunta oli kohti hotellia ja merta.

Aruban Vedenalaiset Nähtävyydet

Aruballe lähtiessä minulla oli parhaillaan sukelluskurssi Open Water Diver (OWD) -sertifikaattia varten kesken Suomessa. Vasta yhden allasharjoituksen tehneenä en ollut vielä lähelläkään sertifioitua sukeltajaa, mutta halusin kovasti kokeilla sukeltamista myös täällä. Aiemmat sukellukseni ovat olleet Hawaiilla, Tahitilla, Uudessa-Seelannissa ja Mexicossa eli kaikki Tyynessävaltameressä. Sukellusmielessä nyt tuli bongattua myös uusi meri.

 

Sukeltamisen lisäksi Aruballa kannattaa veden alle katsella myös snorklaten. Sekä sukeltamiseen, että snorklaamiseen on tarjolla useita retkiä ja sukellus-/snorklauspaikkoja. Hinnat pyörivät sadan dollarin tuntumassa. Snorkkeliretkiä tehdään isommilla veneillä ja katamaraaneilla ja tarjolla on usein pientä lounasta ja open bar.

 

Minä osallistuin kahdelle sukellusretkelle. Snorklausretkeä pohdimme myös. Se tuntui kuitenkin hiukan tyyriiltä, kun joutuisimme puolittamaan vesiajan lasten vahtimisen vuoksi. Osalle retkistä myös lapset maksoivat, mikä tuntui järjettömältä, kun he eivät tulisi edes veteen. Antti olisi toki voinut mennä yksin snorklausretkelle, mutta hän mieluummin säästi ne rahat ja snorkkeloi rannasta.

 

Pedernalis-hylyn sukellus 

Vietimme hidasta aamua hotellissa. En olisi millään jaksanut odottaa ensimmäistä sukellustani kahteen vuoteen. Vähän jännitti, mutta tiesin, että tulen myös nauttimaan. Klo 13.15 oli minun retkelle lähtöaikani. Biksut päälle, aurinkorasvaukset, reppuun vettä ja vesikamera. Antti ja tytöt olivat minua respassa saattamassa tutkimusmatkalle, niin kuin Mila sanoi. Palm Beach Diversin sukellusohjaaja tuli minua hakemaan. Ajoimme pohjoiseen Palm Beachille, jossa heidän sukelluskojunsa oli. Sukeltaja-asiakkaita oli tänään neljä. Minun lisäkseni kolmen naisen porukka, joista kaksi oli sertifioituja ja yksi pari kertaa sukeltanut. Peruslomakkeen eli sairauskyselyn (ns. ”no, no, no -täyttö”, sillä jos yhteenkin vastaat ”yes”, niin tarvitset lääkärin todistuksen, jotta saat sukeltaa) jälkeen saatiin varusteet. Vesi oli 27 asteista, joten märkäpukua ei tarvinnut, kuinka ihanaa. Minä otin omat räpyläni ja maskini. Sokkeloisella laiturilla oli näpsäkkä Palm Beach Diversien vene, jossa oli myös 4 hengen sun deck. Tankit seisoivat nätisti penkeillä niille tehdyissä pidikkeissä ja niihin kiinnitettiin meille valmiiksi valitut BCD-liivit.

Sukeltamisen perussäännöt, ”skillsit” ja käsimerkit käytiin läpi ja sitten oli harjoituksen aika. Harjoitus tehtiin venesatamassa, jossa oli hiekkapohja ja syvyyttä noin 1,5 metriä. Vaikka olin pari viikkoa sitten sukeltanut altaassa, niin vajoaminen alas tuntui epämukavalta ja huomasin hengittäväni liian nopeasti. Syy oli kuitenkin uudessa maskissani, joka oli liian uusi ja huurustui. Kummasti sitä menee melkein paniikkiin, kun näköaistimusta heikennetään. Sain toisen maskin, ihan saman merkkisen Skubapron, kuin minulla, mutta huurustumattoman. Sillä veden alle meno tuntuikin paljon mukavammalta. Teimme harjoitukset eli regun (regulaattorin) suusta poistamiset vedessä ja veden poiston maskista.

Menimme veneellä 5 minuuttia kauniin turkoosissa meressä ja olimme perillä sukelluspaikassa. Alapuolellamme oli Pedernalis wreck 25 feetin syvyydessä. Voimakkaan tuulen vuoksi aallokkoa oli reilusti tänään. Vedessä menimme heti pinnalla olevaan keltaiseen köyteen kiinni ja aloimme saman tien laskeutua alas köyttä pitkin, joka yletti pohjalle. BCD:n tyhjennystä pikkuhiljaa ja paineen tasausta korvissa vuorotellen, niin hyvä tuli. En vain meinannut millään pysyä tarpeeksi alhaalla ja minulle piti lisätä painoja, kun leijailin tahtomattani takaisin pintaan. Alkuhankaluuden jälkeen pysyin hyvin alhaalla ja pääsin nauttimaan.

Aivan ensimmäiseksi vaalea green honu ui meidän alta. Seurasin häntä hetken, mutta hän jatkoi pian omille teilleen. Hylyn osia kölli hiekkapohjalla. Monenlaiset korallit olivat vallanneet sen kasvualustakseen. Siellä viihtyivät sen vuoksi kalat ja muut meriotukset. Pääsin kivaan sukellusfiilikseen ja luottavaiseen oloon. Keltaisia raidallisia kaloja oli paljon isoina parvina. Varmaan 40 cm pituinen puffer fish kurkkaili suojastaan. Tummansininen ”kampelakala” keltaisilla pilkuilla ja silmänympäryksillä uiskenteli hetken minun kuvattavana. Sukellusohjaajamme houkutteli pientä hiekan väristä mustekalaa käteensä. Se alkoi jo luikerrella hänen käteensä, mutta vilahtikin pienenä sukkulan muotoisena vesirakettina tiehensä. Mustakeltainen pieni ankerias kurkisteli kolostaan ja aukoi suutaan. Lisää vaaleita kellertäviä kalaparvia ui siellä täällä. Sitten pitikin jo kiivetä narua pitkin ylös, reilun puolen tunnin sukellus oli mennyt nopeasti. Hetkeksi olisi ollut vielä kiva jäädä pohjalle.

Honu siellä

mustekala

eel

 

Antilla & Arashi Sukellus

Heräsin seitsemän jälkeen, kun muut jäivät vielä nukkumaan. Tuttu Robin Palm Beach Diversista tuli hakemaan minua respan edestä klo 8.15. Tänään ei jännittänyt paljoa, koska edellisestä sukelluksesta oli vain pari viikkoa. Tänään tosin oli minun ensimmäinen oikea hylkysukellus, joka vähän jännitti. Tänään sukellusretki oli myös pitempi, sillä tämä oli kahden tankin sukellus.

Meitä oli lähdössä iso porukka veneeseen, 12 sukeltajaturistia ja kolme henkilökunnan sukeltajaa. Meidät jaettiin kahteen kuuden sukeltajan porukkaan. Minä sain parikseni Bostonilaisen miehen, joka on sukeltanut jo kauan (tosin viimeksi yli 2 vuotta sitten). Pääsin viime sukellukselta tuttuun paattiin ja tällä kertaa minä olin ainoa, joka ei pukenut märkäpukua. Menimme veneellä 10 minuuttia pohjoiseen, jossa näkyi California Lighthouse. Asetuimme Antilla hylyn päälle.

SS Antilla rakennettiin vuonna 1939 Saksan ja Karibian alueen kaupankäyntiä varten. Kun Saksa hyökkäsi Hollantiin, niin seurauksena saksalainen laiva upotettiin Hollannille kuuluvan saaren edustalla. Nyt se on alueen suurin hylky ja Aruban suosituin hylkysukelluspaikka. Toisin kuin Pedernalis, Antilla on kokonaisena meren pohjalla.

Meidän ryhmä lähti ensimmäisenä ja minä olin ensimmäisenä hyppäämässä veteen. Uin keltaiselle köydelle ja odotin muita. Näin heti Antillan, jonka päällä räpylöin. Olipa hurjan näköinen! Minulla oli painoa 12 paunaa, mutta heti alussa huomasin, että se on liian vähän. Tyhjensin BCD:ni, mutta jäin hyvin ylös kellumaan. Sukellusohjaajani Jose tuli lisäämään minulle kaksi 2 paunan painoa. Niiden avulla pääsin laskeutumaan. Hylky oli aavemaisen näköinen ylhäältä, mutta kun pääsin alas, se ei ollutkaan niin pelottava. Kiersimme laivan kokonaan. Hylhy oli korallin ja vesikasvin peitossa ja loi kaloille mainioita paikkoja lymytä ja hengailla. Hylyn pinnalla kasvoi monessa paikassa myös putkikorallia. Ajattelin siitäkin etukäteen, että se on pelottava. Oikeastaan keltaiset ja lilat putket olivat aika hauskoja ja niitä oli kiva kuvailla. Minä olin ainoa sukeltaja ilman sertifikaattia, mutta hyvin pysyin porukan mukana. Muut menivät myös pienistä laivan rakenteiden muodostamista ”tunneleista”, kun minä uin päältä. Kohta minäkin olin ”tunneleissa”, kun Jose kysyi käsimerkein, onko se minulle ok. Sekään ei ollut yhtään niin pelottavaa kuin olin etukäteen ajatellut. Olimme yli 15 metrin syvyydessä. Kamerani ilmoitti ”huomioi syvyys”. Olin kamerani syvyysrajalla, mutta hyvin se pelitti koko sukelluksen loppuun. Olin vielä eilen ihan varma, että en mene paria metriä lähemmäs hylkyä, niin kummitusmainen ajatus se oli. Tämä sukellus avasi todella minun silmäni hylkysukelluksista. Voi kuinka onnellinen olinkaan tästä sukeltamisesta. Olin tehnyt jotain ihan uutta ja tykännyt siitä.

Sukeltajien vene

Antilla

 

Me pääsimme mutustamaan keksejä veneeseen, joita oli tarjolla. Lisäilin aurinkorasvaa tuulessa kuivuneeseen ihooni. Paikalle oli tullut myös pari isompaa venettä, josta oli porukkaa tullut snorklaamaan. Toisessa sukellusryhmässä oli eräs nainen, jolta oli ilma loppunut sukelluksen loppuvaiheessa. Ilmeisesti regun säädössä oli jotain ongelmaa. Hän oli käyttänyt omaa regua (eikä Palm Beach diversin). Todella hurja tilanne ja hänen parinsa oli ollut valmis antamaan oman lisäilmansa.

Jatkoimme viisi minuuttia pohjoiseen Arashi reefille Malmok Bayhin. Siellä meidän porukka meni taas ensiksi veteen. Olin sukelluskaverini ohjeesta pyytänyt vielä yhden 2 paunan painon eli minulla oli yhteensä 18 paunaa painoja. Nyt pääsin hyvin laskeutumaan. Pohjalla oli korallia, hiekkapohjaa ja matalaa kasvustoa. Tämän sukelluksen alussa tunsin hengittäväni liian pinnallisesti ja pieni paniikki oli kehittymässä. Miksi nyt, äsken meni ihan hyvin? Olin hetken lähes varma, että minun pitää nousta pintaan. Jatkoin vain sinnikkäästi hengittämistä mahdollisimman rauhallisesti ja keskityin kuvaamiseen. Hetken päästä minulla oli taas miellyttävä ja turvallinen olo. Pääsin nautinnollisesti jatkamaan sukellustani. Meille oli luvattu kilppareita ja ensimmäistä ei tarvinnut kauaa odottaa. Toinen olikin sitten kamunsa kanssa ruoholounaalla pohjalla ja jatkoi siitä omille teilleen. Sininen vähän leopardipilkkuinen kala oli mielenkiintoisen näköinen. Lisäksi tapasimme keltsejä kalaparvia, yksittäisiä punaisia kaloja ja sinisiä kimaltavia kavereita. Paluu-uinnilla tapasimme yhden piikkirauskun ja vielä yhden honun. Kahden tankin sukellus oli ohi ja veneessä pieni makean veden suihku raikasti mukavasti. Näistä sukelluksista jäi ehdottomasti loistava fiilis. Nämä olivat olleet myös hyvää harjoitusta OWD-kurssin loppuun suorittamista varten.

 

Tres trapi -snorklaus

Olin kuullut sukellustyypeiltä, että Tres trapissa asustaa kilppareita. Sinne ajoi vain muutaman minuutin Palm biitsistä pohjoiseen. Paikkaa ei ollut tielle merkitty, mutta olimme katsoneet netistä tarkat ohjeet, missä kohtaa rantatietä piti pysähtyä. Kallioiselta rannalta on muutama kiviporras (trapi) alas hiekkapohjaiselle pläntille, josta on hyvä mennä snorklaamaan. Kävimme täällä snorklaamassa kaksi kertaa.

Laineikas hiekkapohja jatkuu pitkälle, siellä täällä ollen vesikasvia pohjassa. Valtava sinttiparvi ui ohitseni, satoja pikkiriikkisiä kaloja. Täällä tavattiin myös kilpikonna kummallakin kerralla. Korallien hienous jää kuitenkin täällä puuttumaan. Niitä tarvitsee lähteä etsimään vähän kauemmas rannasta.

Tres Trapi

 

Pieniä Räpyläisiä Hiekalla

Aruban rannat ovat suosittuja pesimispaikkoja leatherback-, hawksbill-, green- ja loggerheadkilpikonnille. Tortugaruba foundation toimii Aruballa merikilpikonnien suojelemiseksi vapaaehtoistyön ja lahjoitusten tukemana. Pesimiskausi on Aruballa maaliskuusta syyskuuhun. Poikaset kehittyvät munissa 60-70 vuorokautta, jolloin kilpparivauvoja syntyy toukokuusta marraskuuhun.

Leatherback Turtle

Leatherback on suurin kaikista merikilpikonnalajeista. Se ei elä Karibianmeressä, vaan Atlantin pohjoisemmissa osissa. Leatherback-naaraat kuitenkin palaavat synnyinrannalleen 2-4 vuoden välein munimaan. Silloin se munii 8-12 päivän välein, munien noin 7 pesään yhdellä pesimiskaudella. Tuon ajan he viettävät Karibianmeressä. Muniminen tapahtuu yleensä yöllä.

Aikuinen leatherback, kuva netistä

Eagle Beach on ehkäpä Aruban upein biitsi ja ainakin pisin. Se on myös kilpparien keskuudessa suosituin, sillä siellä on eniten pesiä pesimiskaudella. Muutaman kuukauden vuodessa Eagle biitsillä onkin punavalkoisin puomein merkattuja pesiä. Yhdessä pesässä on noin 60-90 munaa. Kun pesä on 60 vrk vanha, sen ympärille maahan laitetaan matalat esteet, jotta syntyvät kilpparit eivät lähde väärään suuntaan keinotekoisten valojen vuoksi. Tortugaruban vapaaehtoinen käy tarkistamassa kaikki pesät päivittäin kaksi kertaa ja ns. valmiit pesät vaativat erityishuomiota. Auringonlaskiessa pesän ympärille laitetaan kokonaan esteet, siltä varalta, että kilpparit syntyvät yöllä. Vaikka rannan ja lähellä olevien hotellien ja ravintoloiden yövalaistusta on vähennetty, poikaset voivat lähteä väärään suuntaan. Siksi poikasten kulku mereen yöaikaan tarvitsee olla vahdittua. Yöllä valmista pesää käydään tarkastamassa pari kertaa. Jos poikasia on ”karsinassa”, niille avataan tie mereen. Kuoriutumisesta kilpikonnien nousemiseen hiekan pinnalle voi kestää useita päiviä. Pienet kilpparit ilmestyvät hiekalle yleisimmin auringonlaskun aikaan ja yöllä. Silloin he ovat paremmin turvassa niitä nappaavilta linnuilta. Mutta päivällä tapahtuvia syntymisiä tapahtuu myös. Vauvojen syntymistä seuraavana iltana klo 18 pesä kaivetaan tyhjäksi (pesän puhdistus/ekskavaatio) ja sinne jääneet elävät pikkukilpparit päästetään mereen.

Minä olin jo ennen matkaa yhteydessä Tortugarubaan ja kysyin mahdollisuutta osallistua vapaaehtoistyöhön. He eivät kuitenkaan ota turisteja mukaan, vaikka minulla oli aiempaa kokemusta, vaan työhön pääsee vain paikallisia ja sellaisia, jotka pystyvät sitoutumaan koko kaudeksi. Päätin kuitenkin tehdä omia biitsipartioita siinä toivossa, että näkisin/näkisimme vauvakilppareita.

Aiemmin olemme nähneet emokilpparin munimista Mexicossa (Green kilppari) ja Hawaiilla (Hawksbill kilppari). Olemme olleet pesän puhdistuksessa mukana Mexicossa (Green kilppari) ja Hawaiilla (Hawksbill kilppari). Yöllistä luonnollista kilpparien syntymistä olemme nähneet Hawaiilla (Hawksbill kilppari).

Blogissa puhun kilpparien lisäksi honuista. Tässä yhteydessä se tarkoittaa samaa asiaa. Oikeastihan tuo sana tarkoittaa Hawaiin kielellä green-kilpparia, mutta termi on meidän perheessä laajentunut käsittämään kaikkia merikilppareita.

Tässä postauksessa kerron yksittäin jokaisesta biitsipartiosta/kilpparivauvoihin liittyvästä tapahtumasta. Nimesin pesät itse sijainnin mukaan, jotta tarinaa on helpompi seurata. Päivämerkintä nimen perässä tarkoittaa pesän ikää. Jos kilpparijutut kiinnostavat, keskustelen mielelläni niistä enemmän. Ne ovat yksi intohimoistani ja unelmoin vielä joskus pääseväni oikein ajan kanssa toteuttamaan vapaaehtoistyötä kilpparien pariin.

 

Pesä ”Pohjois-Eagle”, päivä 62 

Kyselin Tortugarubalta mahdollisista kuoriutumisista. He kehoittivat vain kävelemään rannalla ja odottamaan jos onni suosisi. En luottanut onneeni, vaan halusin spesifimpää tietoa pesistä. Sitten he vastasivat, että eilen illalla oli yhdestä pesästä kuoriutunut poikasia ja tänään olisi loppujen ekskavaatio (pesän puhdistus lopuista vauvoista) klo 18 aivan Eagle Beachin pohjoispäässä. Se oli hieno uutinen. Olisi upeata nähdä jo tänään pikkukilkikonnia, niin kuin Aava heitä kutsuu.

Lähdimme klo 17 taxilla Amsterdan Manor -hotellin luo. Se oli aivan Eagle Beachin poispäässä (meidän asumus tuolloin oli eteläpäässä) ja rannalta löytyi nopeasti pesä, jota olimme tulleet katsomaan. Keskeltä aidattua neliötä lähti paljon pieniä kilpparin räpylän jälkiä. Sieltä kuopasta pienet olivat kiivenneet ylös ja mereen. Meillä oli reilusti aikaa hengata siinä ennen operaation alkua. Lupailimme tytöille pieniä honuja. Muutama turisti kävi katsomassa pesää ja Antti pääsi pätemään kilpparitiedoillansa ja että klo 18 loput vauvat kaivettaisiin ulos. Mila sanoi haluavansa pelastaa honuja. Äidin sydän pakahtui onnesta. Voi kuinka ihanaa olisi pelastaa honuja Milan kanssa!

Pesällä

Vauvakilpparien jäljet

Odotellaan honuja!

Parikymmentä ihmistä tuli seuraamaan. Kolme Tortugaruban tyyppiä, vanha setä, vanha täti ja nuorempi nainen, tulivat suorittamaan operaatiota. Syvälle piti kaivaa, mutta syvällähän pesät ovat. Kuoppaa kaivettiin varmaan 10 minuuttia, kunnes ensimmäinen vauva löytyi 60 cm syvyydestä. Pieni laitettiin ämpäriin odottamaan. Munan kuoria tuli paljon ja ne järjesteltiin kasoihin kuoriutuneiden poikasten laskemista varten. Pari kokonaista munaa oli myös, jotka eivät olleet hedelmöittyneet tai kehittyneet. Niissä oli pelkkää vaaleata nestettä. Tytöt jaksoivat hienosti odottaa ja alkoivat kaivaa ihan omaakin kuoppaa hiekkaan. Toinen vauva löytyi melkein metrin syvyydestä. Siinä olivat jäljellä olevat. Yllätyimme, että niitä oli niin vähän. Aiemmissa näkemissämme ekskavaatioissa niitä on ollut kymmeniä, mutta ne ovat olleet eri lajin kilppareita. Kaikki muut melkein 60 vauvaa olivat päässeet omin avuin ylös.

Pesän ekskavaatio

Tyhjää munaa ja kehittymätöntä alkiota munassaan kierrätettiin ihmisten luona katsottavana. Sitä keskeneräistä vauvaa olisin toki halunnut tutkia enemmänkin. Munan kuoret heitettiin kaivettuun kuoppaan takaisin ja kuoppa täytettiin. Aruban viranomaisten määräyksestä mitään kilpikonnasta tullutta ei saa ottaa itselle eli kaikki sikiöt ym. ”haudataan” omaan pesäänsä. Joitakin kuolleita valitaan mukaan geneettiseen tutkimukseen. Pesän täyttöön sai mennä lapset osallistumaan. Mila meni myös täyttämään kuoppaa ja tekikin sitä antaumuksella loppuun asti. Se oli Milan ensimmäinen osallistuminen kilppariprojektiin.

Pesän täyttöä

Sitten reitti hiekalla mereen tasoitettiin. Lopulta kaksi vauvaa vapautettiin ämpäristä. He olivat leatherbackejä. Tämä oli ensimmäinen leatherback-bongaus meille, upeata! Toinen vauva lähti heti kohti merta. Pienen pohdinnan jälkeen aalto nappasi hänet. Toinen kaveri olisi mieluummin lähtenyt biitsibaarien suuntaan ja häntä piti vähän avittaa kohti merta. Lopulta hänkin oli sitä mieltä, että meri kutsui ja pääsi aaltojen syleilyyn. Mila ja Aava seurasivat upeasti pieniä kilppareita ja olivat haltioissaan näkemästään. Nämä ovat niitä ihania asioita, joiden kokeminen omien lasten kanssa on minusta maailman hienointa.

Vapautus ämpäristä

Leatherback-vauva

Mila ja Aava jäivät veteen katsomaan honujen katoamista. Vähän heitä piti suostutella sieltä pois. Vauvat jatkoivat elämäänsä meressä. Me lähdimme kävelemään rannan kävelytietä pitkin kohti etelää ja meidän hotellia, jonne oli yli puolen tunnin matka. Aava meni rattaissa ja Mila jaksoi hienosti kävellä. Laskeva aurinko oli värjännyt osan taivaasta ja pilvistä vaaleanpunaisiksi. Oksistoaan laajalle levittävät Divipuut koristivat kävelytietä. Oli kaunis ilta kävellä.

Hei, hei Honut!

Tänä vuonna pesiä on reilusti enemmän kuin viime vuonna.

 

Pesä ”Eagle”, päivä 62 

Lähdin yksin tekemään pesätsekkausta Eagle Beachille. Sandaalit käteen ja hiekalle. Veden rajassa oli helpompi kävellä ja aallot tulivat välillä mukavasti jaloille. Olikin uskomattoman rentoa ja ihanaa kävellä omassa rauhassa. Kävelin melkein pohjoispäähän asti. Aika keskellä koko biitsiä, Eagle Beach hotellin kohdalla, oli yksi ”boksitettu pesä”. Sellainen pesä oli ylittänyt 60 vrk ja voi kuoriutua milloin vain. Tuota pesää kannatti siis pitää silmällä. Koko biitsillä oli yhteensä 16 pesää. Aurinko alkoi laskea ja minä kävelin rantaa edes takaisin pari kertaa. Seitsemältä auringon laskiessa volunteering-nainen tuli laittamaan puomin maahan, jolla mahdollisesti yöllä syntyvien kilpparien poistuminen estetään. Rantakadulta ja hotelleista tulee niin paljon valoa, että vauvat lähtevät helposti niitä kohti. Siksi heidän matka mereen pitää turvata ja tehdä hallitusti.

Eagle Beach

Valmiilla pesällä

Este yöksi jos syntyvät

 

Pesä ”Eagle”, päivä 63 

Olimme vaihtaneet hotellia tänään Playa Lindaan ja asuimme nyt Palm Beachillä (, Eaglesta pohjoiseen pari kilometriä). Lähdin illan tullessa kävelemään Eagle Beachille. Reitti oli helppo, vain etelään yhtä ja samaa katua. Matkan varrella oli ravintoloita ja hienoja hotelleja, kuten Hyatt Regency, Hilton ja palatsimainen valkea Riu. Puolessa välissä tuli vastaan Divi Phoenix, joka tulee olemaan matkamme viimeinen hotelli. Sen jälkeen kävelytie kulki ihan kivikkoisen ja puisen rannan vieressä. Eagle Beachille käveli Playa Lindasta noin 40 minuuttia eli käveltävää kyllä oli reilusti. Menin valmiille pesälle, jossa oli tänään 63. vrk. Siellä vauvat olivat vielä hiekan sisällä. Istuin pesän viereen katselemaan pian laskevaa aurinkoa ja miettimään. Tänä iltana ei tainnut kukaan syntyä.

Istuin hiekalla puolitoista tuntia. Aurinko laski mereen vain pienet pilvisoirot edessään. Se oli hieno auringonlasku. Sitten käppäillen takasin Palm Beachille. Pimeä tuli ja ravintoloissa riitti porukkaa. Palm Beach oli selvästi iltabiletyspaikka. Olin nihkeä ja oli ihana päästä suihkuun. Jalkapohjat olivat kipeinä flipflopeilla kävelemisestä.

Pesä ”Eagle”, päivä 64 

Tänäkin iltana lähdin taas Eagle biitsille, vaikka sinne sai paljon kävellä. Antti jäi tyttöjen kanssa viettämään iltaa lasten ohjelmien ym. merkeissä. Pesällä oli joku kilppari kävellyt. Selvää ulostulokohtaa ei näkynyt. Ihan kuin pikkuhonut olisivat vilistäneet siellä ympäriinsä. Niin oli oikeasti tapahtunutkin. Pian kuulin, että honut olivat syntyneet tänään varhain aamulla, päivänä 64 ja puulaudoilla aidattu alue oli vilissyt pieniä honuja, noin 60. Sitten niille oli avattu tie mereen. Kunpa olisin voinut ennustaa, että ne syntyvät silloin, mutta mahdotontahan se on. Yhä enemmän ihmisiä alkoi tulla seuraamaan ekskavaatiota ja kohta Tortugaruban tyypit tulivat kaivamaan pesää. Pesä oli yli 60 cm syvyydessä ja sieltä löytyi yksi elävä, mutta hiukan voipunut leatherback-vauva. Hän pääsi ämpäriin lepäämään ennen suurta matkaansa mereen. Yksi vauva oli jäänyt munaansa ruskuaispussinsa kanssa, eikä ollut päässyt kuoriutumaan. Se oli ihan kokonaisen näköinen, mutta kuollut vauva. Pesän aidat purettiin ja rikkoutuneet munat pääsivät takaisin pesään maatumaan. Pian ainokaiselle vauvalle silitettiin hiekka-alue. Hän tuli terhakkaana ulos ämpäristä ja suuntasi heti oikeaan suuntaan. Vähän aikaa räpylöimistä hiekassa ja sitten aalto tuli nappaamaan hänet mereen, seuraavaan kotiinsa. Lähdin kävelemään takaisin hotelliimme jo ennen seitsemää ja olin perillä hyvissä ajoin puoli kasin jälkeen.

Jälkiä hiekalla

Munia ja munan kuoria

Kuollut kilppari

Viimeinen pesän asukki mereen

 

Pesä ”Divi”, päivä 63 

Minä ja Mila jäimme autoilupäivän päätteeksi Eagle biitsille pesiä tarkkailemaan, kun Antti meni Aavan kanssa hotelliin. Lähdimme kävelemään edellisenä päivänä kaivetulta pesältä etelään. Olin kuullut, että siellä olisi valmis pesä. Mila käveli reippaasti, vaikka matkaa sai veden rajassa taittaa reilusti. Kävelimme Costa Linda -hotellille eli Eagle biitsin eteläkärkeen asti. Yksikään pesä ei ollut maa-aidoilla suojattu eli valmis. Istuimme eteläisimmän pesän luo picnicille. Minä söin hyvällä ruokahalulla Taco Bellin burriton ja Mila söi banaanin. Olin ollut kuulevinani, että Divissä olisi valmis pesä. En ollut nähnyt siellä uidessamme mitään pesää, mutta päätin mennä tarkastamaan. Eagle biitsi jatkui etelään, vaihtaen vain nimeä Diviksi. Nyt olimme samalla biitsillä, jossa uimme Divi Villagessa asuessamme. Siellä olikin kaksi pesää, joista toinen oli merkattu valmiiksi. Aika paljon saimme kävellä tänne asti ja sama olisi vielä takaisin. (Olin sopinut, että Antti hakee meidät autolla sieltä, minne jättikin. Nyt olisi ollut kätevää, jos puhelimeni toimisi täällä, voisin ilmoittaa, että hakupaikka on muuttunut. Olin yrittänyt saada sitä toimimaan, mutta yhteys ei vain pelannut kuin joitakin hetkiä välillä.)

Eagle Beach Nest Patrol

Mutta nyt asetuimme pesän viereen, jossa ei ollut jäljen jälkeä. Kun Mila oli tarkastanut pesän, hän löysi tekemistä taas hiekasta. Ennen seitsemää tuttua ja uutta porukkaa alkoi kerääntyä pesän ympärille, myös volunteer-nainen. Olin useana iltana jo tavannut samoja kilppareista kiinnostuneita muita turisteja. Kuulin, että tällä pesällä oli menossa päivä 63. Kysyin aamun vahdeista. Yöllä kerran ja 5-6 aikaan aamulla pesä käydään tarkistamassa. Päätin siis tulla huomenna aamulla aikaisin pesälle nyt kun meillä oli auto käytössä. Lähdimme seitsemän jälkeen eli auringon laskettua kävelemään tapaamispaikalle. Pimeä tuli, mutta Mila jatkoi urheana kävelemistä oma vesipullo kädessään.

 

Pesä ”Divi”, päivä 64 

Tänä päivänä heräsin viiden jälkeen ja niin heräsi Milakin pirteänä, vaikka häntä sai aika kauan maanitella pois unesta. Olimme Divin pesällä kuudelta. Pimeys oli juuri väistynyt ja aurinko oli nousemassa. Pesällä ei ollut tapahtunut mitään. Asetuimme pesän viereen pyyhkeelle ja söimme banaanit aamupalaksi. Valtava risteilyalus ilmestyi niemen takaa ja teki jonkinlaista aamukierrosta palaten takaisin. Vanhempi volunteer-leidi tuli seitsemän jälkeen. Hänen kanssa poistettiin esteet vauvahonuilta eli pesää ympäröivä aitaus ”avattiin” päiväksi.

Aamutuimaan

Iltapäivällä päivän autoretken jälkeen ajoimme viideksi Divi biitsin pesälle. Siellä se oli täysin saman näköisenä kuin aamulla. Leiriydyimme sen viereen. Uiminen meressä pesän vahtimisen lomassa oli mainio ohjelma auringonlaskun aikana. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut pesällä ja vanhempi leidi tuli sulkemaan sitä seitsemän aikaan. Muutama tuttu turisti lähipäiviltä tuli katsomaan pesää. Yksi täti oli lähdössä huomenna kotiin ja toivoi kovasti näkevänsä vielä poikaset.

 

Pesä ”Divi”, päivä 65 

Kävin jälleen aamulla Divin pesällä. Tällä kertaa minulla oli kirja mukana pitämässä minulle seuraa. Mitään ei vieläkään tapahtunut pesässä, mutta näin kuinka risteilyalus Celebrity Millennium saapui Arubaan.

Meidän tiemme vei Divi biitsille pesän luo taas illan suussa. Siellä oli sama tilanne kuin aamulla. Antti asettui mukavasti varjoon. Tytöt leipoivat synttärikakkuja hiekasta vuorotellen jokaiselle, joista piti puhaltaa korresta tehty kynttilä. Muutaman metrin päässä rannalla oli häät. Meillä oli mukava perhebiitseily, mutta honuset olisivat voineet jo kuoriutua. Heillä oli jo 65. päivä menossa.

Syntykää, please!

 

Pesä ”Divi”, päivä 66 

Kello soi taas viideltä. Mitä ihmeen lomailua tämä muka oli? Antti kuskasi minut biitsille ja tuli jatkamaan unia. Siellä se odotti, pesä, jossa ei ollut tapahtunut yöllä mitään ja päiviä pesällä oli jo 66. Minä istuin siihen viereen, avasin kirjani seurakseni ja söin aamujuguni. Kävin aamukävelyllä parin sadan metrin päässä. Ei ollut lähistöllä muita pesiä merkattu valmiiksi. Biitsijuoksijoita, -kävelijöitä ja pari kalastusvehkeitä virittelevää tuli vastaan. Klo 7.40 sain kyytini hotelliin, unia jatkamaan.

Aamun hämärässä

Vietimme päivän hotellin läheisyydessä ja uimassa. Vuokra-automme oli palautettu ja lähdin puoli viideltä pitkälle kävelyretkelleni Diviin asti. En raaskinut maksaa 20 $/suunta taxista. Kävely kesti tunnin ja oli kuumuudessa aika rankka. Pakkasesta otettu vesipullo hetkeksi piristi. Tsekkailin samalla Eagle biitsin pesiä, mutta mitään ei ollut merkitty valmiiksi. Sain ansaitun lepotauon, kun olin perillä Divin pesällä, joka oli täysin samanlainen kuin aamulla. Samat puun lehdet samoissa paikoissa, ei yhtäkään honun jälkeä tai merkkiä syntymisestä. Paluumatka vähän hirvitti ja kun mitään ei tapahtunut, oli pakko lähteä seiskan jälkeen taas kävelemään.

Pimeä tuli ja helpotus oli, ettei ollut enää kuuma, mutta limainen kyllä olin. Jalkoihin alkoi sattua släbärikävely. Kyllä lenkkarit olisivat olleet parempi vaihtoehto tähän retkeen. Nyt harmitti aika kovaa. Kun kuumuus oli poistettu, mutta jalkakipu lisätty, suoritin paluumatkani vain hiukan alle tunnissa. En tiedä olinko enemmän fyysisesti vai henkisesti rikki tämän reissun jälkeen. Hotelliin päästyäni jalat eivät halunneet kävellä askeltakaan, niihin sattui koko ajan. Mutta pitkä rankka reissu oli myös turhauttanut minua. Miten jaksan huomenna aamulla tehdä saman kävelyretken muutaman tunnin nukkumisen jälkeen? Kävin bodysuihkussa. Nyt oli tarkoitus mennä vielä nauttimaan iltaelämästä ja syömään päivällistä italialaiseen ravintolaan kovin kurnivaan masuun. Yöllä ennen nukkumaan menoa mietin viimeiseen asti, kävelenkö aamulla Diviin. Lopulta menin nukkumaan enkä laittanut kelloa soimaan.

 

Pesä ”Divi”, päivä 67 

Tänä päivänä ”muutimme” takaisin Divi-hotelliimme, mikä sopi pesän sijainnin vuoksi paremmin kuin täydellisesti, sillä pesälle oli matkaa nyt vain yksi kadun ylitys. Uuteen kämppään ehdittiin hyvin asettua ennen kuin lähdimme taas illanviettoon tutulle Divin pesälle. Olimme Aavan kanssa pesällä viideltä. Mitään ei ollut tapahtunut ja päiviä pesällä oli jo 67. Pieni jännitys poistui. Aamun käynti olisi ollut turha ja nyt olin hyvin tyytyväinen, että olin antanut itseni nukkua. Raahasimme kaksi aurinkotuolia Aavan kanssa pesän viereen. Antti ja Mila tulivat puoli kuuden jälkeen. Tytöt ryhtyivät hiekkaleikkeihin. Mila teki hiekkamaalauksia, Aava hiekkakakkuja. Aioin lähteä pian mereen, mutta sitten eräs nuori nainen, jota olin nähnyt pesällä paljon, sanoi, että hiekka liikkui. Hiekkaan oli ilmestynyt halkaisijaltaan noin 15 cm levyinen vajoama. Se todella oli uusi ilmiö hiekalla, jonka pinnanmuodot tunsin jo aika hyvin. Pian näimme hiekan alla liikettä. En ollut uskoa, näkisimmekö heidän syntymän nyt?

Mila esittelee hiekkataidettaan

Silmä tarkkana, kohta voidaan nähdä honuja!

Keskellä vajoama

 

Mila ja Aava riippuivat pesän kaiteessa ja odottivat vauvahonuja. Aava oli jo kerran pissannut uikkarinsa ja sai olla loppuillan nakupellenä biitsillä. Puolisen tuntia meni ja näimme pienen tumman, ikään kuin roskan ilmestyvän hiekalle vajoamaan. Sen oli pakko olla kilpparivauvan osa. Se oli pitkiä aikoja paikallaan, sitten taas liikkui. Nyt olin varma, että tänään näkisimme jotain ihmeellistä ja meidän tytöt kokisivat sen myös. Ihmisiä alkoi tulla ja Tortugaruban kolme henkilöä myös. Yksi maailman upeimmista asioista oli, kun näimme pienen tumman ”roskan” muuttuvan pienen kilpparivauvan pääksi ja nousevan hiekan pinnalle. Siinä hän tähyili maailmaa, johon oli tulossa ja lepäsi rankan ponnistuksen loppuvaiheilla. Kuulimme, että poikasten syntyminen saattaisi tässä kohtaa viedä vielä tunteja. Toki pimeäkin oli tulossa, aurinko oli juuri laskemassa. Antti vielä arpoi lähtisikö ruokakauppaan (, vaikka sinne ei ollut tänään pakko mennä). Hän lähti hotellista hakemaan evästä lapsille, joilla oli jo nälkä. Sillä aikaa musta kangas viritettiin aidoille estämään näkyvyyttä talojen valaistukseen. Tortugaruban vanha setä tasoitti hiekkaa vesirajaan asti, jotta kilpparivauvoilla olisi vähemmän pomppuinen matka mereen.

Ensimmäisen kilpparivauvan pää

 

Pian alkoi kova räpylöinti hiekan alla. Pieni leatherback oli nyt päättänyt tulla ulos kokonaan. Kohta tuli yksi räpylä, sitten toinen. Me seurasimme silmä tarkkana tuon pienen suloisen syntymää hiekasta. Vähän aikaa kokoonsa nähden suurien räpylien kiemurtelua ja kohta näimme hänen kauniin ja leatherbackille ominaisen selän juovat. Takaräpylät ovat pienet ja ne tulivat esiin saman tien. Valmis pieni kilpikonna oli hiekan pinnalla ja aloitti hiekan päällisen matkansa mereen, hetken pyöriskeltyään ja pohdittuaan mikä onkaan se oikea suunta. Sisarus nosti päätään ylös samaan aikaan ja hiekalle ilmestyi taas pikkuruinen kilpparin pää.

 

Minusta tuntui, että Antin reissu oli kestänyt liian kauan. Tähyilin koko ajan, että tulisiko hän. Hän oli nähnyt kilpparin pään ilmestyvän, mutta ei koko vartaloa. Toinen kilpparivauva räpylöi itsensä hiekasta ja lähti kulkemaan ihan eri reittä kuin sisaruksensa. Molemmat kuitenkin painelivat menemään pienen pyöriskelyn jälkeen määrätietoisina merta kohti. Pimeä tuli ja valokuvaus hankaloitui pian lähes mahdottomaksi. Salamaa ei saa pimeällä käyttää kilpparikuvauksessa. Antti palasi ja oli joutunut fiksauttamaan avaimensa, joka ei ollut päästänyt häntä kämppäämme. Kiva, juuri tällaisena iltana, avain ei toimi. Hän oli ostanut hotellin kaupasta banaanit, jotka tarjoiltiin tyttöjen nälkäisiin masuihin.

Kaksi kilpparivauvaa olivat nyt aloittamassa elämäänsä meressä. Me odotimme lisää syntyviksi. Osa yleisöstä lähti pois pimeän tultua. Me olimme näkevinämme uuden vauvan osittain hiekassa, mutta huonon näkyvyyden vuoksi, emme olleet siitä varmoja. Ihan kuin se olisi liikkunut. Kerran yksi mies valaisi sitä kohtaa (, vaikka ei olisi saanut normivalolla) ja näimme ihan selvän pienen kilpparin hiekalla. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja ajattelin, että se oli kuollut. Pesä suljettiin yöksi ja vähitellen kaikki lähtivät hotelleihinsa ja koteihinsa, me myös.

Ilta oli ollut upea. Se oli toteuttanut yhden unelmistani, nähdä päivänvalolla pienen konnan kaivautuminen ulos hiekasta ja jakaa se kokemus omien lasten kanssa. Antti ei kuitenkaan ollut nähnyt kaikkea. Ja olisin niin toivonut, että lisää vauvoja olisi tullut. Yöllä voi syntyä lisää ja huomenna voisi myös olla jännittävä päivä pesän kanssa.

Hotelliin päästyä meillä oli ohjelmassa suihkut ja viinikippistelyt honuille, tottakai. Tytöt laitettiin heti ruokailun jälkeen nukkumaan, koska ilta oli jo pitkällä. Yhdentoista jälkeen lähdin kävelylle biitsille. Kahden syntyneen honun jäljet olivat eikä uusia vauvoja ollut syntynyt. Kuu oli pilvien peitossa ja valaisi siksi ikävän heikosti. Siispä takaisin hotelliin ja pikkuhiljaa nukkumaan.

 

Pesä ”Divi”, päivä 68

Heräsin ennen viittä ja nyt väsytti. Olin nukkunut vain reilu kolme tuntia. Kävelin pimeälle rannalle ja pesälle, jossa ei ihmetyksekseni ollut tapahtunut mitään. Pimeä biitsi oli vähän jännittävä yksin, mutta tiesin, että pian alkaisi päivän valo ilmaantua saaren toiselta puolelta. Vanhempi volunteer-leidi tuli käymään myös pesällä. Hän sanoi, että tämä on outo pesä, kun poikasia tuli illalla vain kaksi. Joka tapauksessa tänään nähtäisiin viimeistään klo 18 mikä on pesän tilanne. Istuin puoleksi tunniksi pesän viereen ja luin kirjaani, kun valoa oli sen verran. Lisääntyvä valo, vaikka sitä seurasi kuumuus, oli jotenkin lohduttava ja turvallinen. Olin takaisin sängyssä kuuden jälkeen ja tunsin, kuinka uni hiipi suloisesti.

Kävin katsomassa pesää päivällä pari kertaa, yhdeltä ja ennen kolmea. Illaksi lähdimme biitsille ja varmaan viimeisen kerran Divin pesälle. Olimme siellä viiden jälkeen. Näin heti, että tässä välissä kilppareita oli syntynyt. Räpylien jälkiä oli varmasti kymmeniä. Voi miksi he olivat tulleet nyt kun olin poissa tai pikemmin, miksi en ollut koko päivää vahtinut pesää? Eihän heidän pitänyt syntyä päivällä. Tiesin, että pesästä voisi vielä tulla joitakin ja Antti oli vahvasti sitä mieltä, että sieltä vielä tulee. Mutta minä yritin selvitä harmituksestani ja itsesyytöksestäni. Paikalle tulivat myös volunteer-henkilöt. Vain pieni toivonkipinä eli ja lähdin Milan kanssa mereen.

Jäljet

Ehdimme kuitenkin edetä vain muutaman metrin, kun Antti huusi meidän takaisin. Isossa hiekkavajoamassa (, josta vauvat olivat tulleet), oli liikettä. Kohta minäkin näin sen. Lisää kilpparivauvoja olisi vielä tulossa. Harmitukseni kääntyi innostukseksi välittömästi. Tortugaruban tätikin vaikutti olevan iloinen minun puolestani, kun olin nähnyt niin paljon vaivaakin. Tytöt istuivat pyyhkeelle mussuttamaan sateenkaarimuroja. Meidän ei tarvinnut montaa minuuttia odottaa, kun kilpparin pää tuli esiin ja kohta tuli toinenkin. Yksi räpylä, toinen räpylä, kaunis nahkainen selkä ja sitten kilppari olikin jo matkalla mereen. Kahta kilpparia seurasi joukko sisaruksia. Me olimme aitiopaikalla seuraamassa ja olin niin onnellinen, että Anttikin näki koko hiekasta kaivautumisen. Kohta pesässä pilkisti kaksi päätä ja kolmessa kohtaa oli liikettä. Näky oli uskomattoman ihana!

Pian hiekkakuoppa kuhisi pieniä honuja. Mila ja Aava olivat innoissaan. Tämä on ehkä parasta, mitä voin omien murujeni kanssa kokea. Laskuissa oli vaikea pysyä, mutta vauvoja taisi tulla yhteensä 13. Menimme seuraamaan vauvakilpparien etenemistä hiekassa. Kaikki olivat terhakoita tapauksia ja räpylöivät tiensä määrätietoisesti hiekkalaineilla. Yksitellen aallot kaappasivat jokaisen mereen. Hyvää matkaa pienille elämänaluille!

Hyvää matkaa!

Hiekkakuopassa oli hiljaista ja pian olisi ekskavaatio. Muutamien metrien päässä oli alkamassa häät, Mila ja minä kävimme uimassa. Tämä on Aruban biitseillä ihanaa. Muutamien metrien etäisyydellä ihmiset nauttivat hiekasta ja merestä, ihmisiä menee naimisiin ja kilppareita syntyy.

Antti kysyi Aavalta, kuinka monta kilpparivauvaa pesässä vielä on. Aava sanoi, että yksi. Ja yksihän siellä oli. Munankuorien perusteella laskettiin, että jopa 90 kilpparivauvaa oli syntynyt. Yksi munaansa kuollut vauva laitettiin minigrippiin. Hän meni geneettisiin tutkimuksiin. Vaikka kaikki kilpparista tullut materiaali piti haudata takaisin pesään, silloin tällöin otettiin näytteitä tutkimusta varten.

Kohta vapautettiin pesän viimeinen vauva mereen. Aurinko laski tänään hämmästyttävän kauniisti mereen ilman horisontissa usein lojuvaa pilveä. Hääseremonian jälkeen bileet alkoivat ja musiikin tahtiin oli kiva tanssahdella. Elämä on upeaa!

Arubaa pohjoisesta etelään

Aruba on Hollannille kuuluva itsehallinnollinen saari Karibianmerellä Venezuelan edustalla. Se kuuluu Hollannin ABC-saariin Bonairen ja Curacaon kanssa. 179 neliökilometrin kokoinen saari on pituudeltaan noin 32 km ja leveimmillään noin 10 km. Sen pääkaupunki on Oranjestad ja asukkaita reilu 100 000. Karibian hurrikaanivyöhykkeen eteläreunalla sijaitseva Aruba saa usein olla rauhassa hurrikaanikaudella. Vain noin kerran sadassa vuodessa hurrikaani aiheuttaa suuria tuhoja.

 

Oranjestad ja hotellit paratiisirantoineen sijaitsevat Aruban eteläis- /lounaisrannikolla, muutaman kilometrin pituisella kaistaleella. Siellä mekin asuimme, useammassa hotellissa, joten tutuksi tulivat kaikki kolme kivaa biitsiä; Divi, Eagle ja Palm Beach. Pohjoisen ja idän tutkimista varten oli kätevä vuokrata auto. De Palm -turistibussit liikkuivat kyllä koko saarella, mutta emme toki halunneet maksaa turistiretkistä, kun pääsimme itsekin liikkumaan.

 

Vuokrasimme auton käyttöömme kolmeksi päiväksi. Kun Antti oli hakemassa autoa viereisestä Barcelo-hotelista, meillä aamiaistettiin ja laitettiin neitejä valmiiksi päivän retkelle. Eli aurinkorasvaukset ja mahdollisimman monta vesipulloa mukaan. Ihanaa täällä on se, että vesijohtovettä voi juoda. Siitä sai rauhassa täytellä omia pulloja. Saimme menopeliksemme kolmeksi päiväksi hopean harmaan Hyundai Accentin, jossa Aavalle oli oma istuin. Vuokraamossa eivät olleet kysyneet Antin ajokorttia näytille, eivät edes suomalaista. Meillä oli kuitenkin mukana printti Antin kansainvälisestä kortista. Sitten pääsimme omaan kyytimme. Ihanaa olla taas oman liikkumisensa herra ja ajella pitkin saarta. Tämä se on lomailua!

 

Olimme noin 10 minuutissa saaren pohjois- /luoteispäässä, jota edustaa komeana valkoinen vuonna 1916 rakennettu California Lighthouse, joka kohoaa 28 metrin korkeuteen. Se on saanut nimensä saman nimisestä aluksesta, joka upposi lähistölle vuonna 1891. Majakkaan kiipeäminen kustansi 5 $ aikuiselta. Päätin kiivetä sinne Milan kanssa. Antti jäi Aavan kanssa autoon syömään eväitä eli eilisiä ns. euron juustoja (Wendy’sin hamppareita). Majakkaan johti ahtaat kierreportaat, mutta Mila kiipesi ne reippaasti. Ikkunat olivat syvennyksissä, joissa Mila mahtui hyvin istumaan välillä. Kiersimme hetken korkealla kovassa tuulessa katsellen maisemia etelään kaupunkiin ja pohjoiseen merelle.

California Lighthouse

 

Pohjoiskärki oli saavutettu ja lähdimme ajamaan takaisin etelään päin. Matkan varrella ennen Palm Beachiä oli viihtyisän näköisiä rantataloja, pieniä hiekkaisia ja kivikkoisia rantoja. Ajoimme saman tien Oranjestadiin ja siitä etelään. Aava nukahti ja pian Mila alkoi vinkua, että on kuuma. Ilmastointi oli täysillä ja kyllä sitä takapenkillekin riitti. Jossain kohtaa emme jaksaneet kuunnella valitusta ja vaihdoin Milan kanssa paikkaa. Hän pääsi ensimmäistä kertaa eteen iskän viereen istumaan. Siihen loppui Milan narina, mutta vakuutimme, että tämä järjestely kestää vain tämän päivän.

 

Ajoimme eteläisimpään kaupunkiin San Nicolasiin. Se olikin hiljaisempi kuin oletimme. Talot vaikuttivat aika rujoilta. Pieni keskusta on tunnettu katutaiteestaan ja maalauksista talojen seinissä. Isot flamingot, valtava iguaani kylpemässä, papukaija syömässä parvekkeen kukkia, delfiini ja komeat kissaeläimet olivat hienoimpia ja niitä kelpasi ihailla. Etsin Cosecha -taidekauppaa. Sinne oli kylttejä, mutta sitä ei löytynyt. Nukkuvan oloisessa keskustassa oli auki vain kaksi ravintolaa ja yksi souvenir shop. Olivatko sitten Covid-rajoitukset tehneet tuhojaan täällä?

San Nicolas

 

Saaren etelä- /kaakkoiskärjessä sijaitseva Baby Beach oli seuraava kohteemme. Matka sinne vei kuivien harvojen ”kaktusmetsien” halki ja lähistöllä komeili myös öljynjalostamo. Se antoi selitystä merellä horisontissa näkyville öljynporauslautoille. Kadulla kulki pari aasia, jotka olivat hyvin tuttavallisia autoilijoille. Saavuimme Baby Beachille, suojaisaan kaarevaan merenpoukamaan, joka vaikutti olevan suosittu uimapaikka. Vaihdoimme näppärästi uima-asuihin keskellä rantaa ja menimme nauttimaan tämän päivän meripulahduksesta. Paikka oli nimensä mukaisesti erittäin sopiva pikkuihmisille. Pehmeä hiekka jatkui pitkälle ja ranta syveni todella hitaasti, tuskin ollenkaan moneen metriin. Vedessä kasvoi pari puun karahkaa, jotka olivat maisemassa hyvin kuvauksellisia. Tytöt innostuivat märistä hiekkaleikeistä matalassa vedessä. Hauskaa riitti. Pehmeä kiharainen hiekkapohja oli täydellinen paikka lasten leikeille.

Baby Beach

 

Seuraavana päivänä tarkoituksemme oli lähteä saaren toiselle puolelle. Pian selvisi, että kartassa olevia isojen teiden numeroita ei juuri näkynyt liikenteessä ja jonkin aikaa ajettuamme emme päätyneetkään Aruban itään vaan edessä näkyi risteilyaluksia ja olimmekin Oranjestadissa. Eli uutta yritystä sitten. Oranjestadista lähdettyä paikat olivat vähän paremmin viitoitettu, joten sillä ja ”mutulla” päädyimme lopulta haluamallemme tielle 6. Pian tuli ensimmäinen kyltti nähtävyyteen Natural Bridge. Kun saavuimme T-risteykseen, informaatio lakkasi. Kyltti oli kyllä vanhalle kultakaivokselle ja muistelimme, että sen piti olla matkan varrella. Viimeiset kilometrit olivat hiekkatietä, joka oli karttaan merkitty vain nelivedolla ajettavaksi. No meidän kaksivetoinen pärjäsi ihan hyvin. Monet tulivat paikalle avoimilla ATV-autoilla, pöllyävältä hiekalta huiveilla suojautuneena. Parkkipaikalla nautimme ensin lounaaksi eilen ostetut Taco Bellin burritot. Tytöt kelpuuttivat vain pelkkää tortillaa, joita olimme ostaneet ihan näitä autoretkiä varten.

Autolounas

 

Rannikon luonnon sillat muodostuivat vuosituhansien aikana meren muovaamana. Isompi niistä eli varsinainen Natural bridge romahti vuonna 2005. Sen vieressä on vielä ns. baby bridge, samanlainen luonnonmuodostelma, mutta pienempi. Paikalla oli harvaan sisustettu souvenir shop ja dollarin sisäänpääsyllä toimiva vessa. Kuvasimme ensin ehjän sillan. Sitten hipsimme alas hiekka-alueelle, jonka romahtanut silta oli erottanut merestä. Komeat kalliot ja pienet kalliopiilot olivat kivoja. Aava alkoi urputtamaan kenkään menevästä hiekasta. Voi kunpa hän pian oppisi, että se on täysin normaalia, eikä jokaisesta hiekan murusta tarvitse järjestää kohtausta.

Natural Baby Bridge

 

Muutama sata metriä takaisin päin oli toinen kohteemme, Bushiribana Ruins. Se oli vuonna 1872 rakennettu kultajalostamo lähialueilla kaivetulle kullalle. Se oli aikanaan toiminnassa vain 10 vuotta. Arubalta löydettiin kultaa 1800-luvulla. Siitä seurasi kultaryntäys ja louhintoja kesti 1900-luvun alkupuolelle asti. Bushiribanan raunioille pääsi helposti kävelemään. Vanhan ikkunan luo oli kiva kiivetä ja kurkistella ulos. Tytötkin nostettiin siihen poseeraamaan. Pari kivistä seinää oli pystyssä ja tosiaan muutamassa kohtaa oli ikkunien kolot. Muuten raunio oli kiviröykkiötä.

Bushiribana Ruins

 

Palatessa kävimme poikkeamassa strutsifarmilla, mutta sisäänpääsy oli aikuiselta 14 $ ja Milalta 7 $. Se oli liian tyyristä, kun olimme juuri nähneet strutseja ilmaiseksi Afrikassa. Hyödynsimme sitten vain farmin vessaa. Antti oli katsonut ajo-ohjeet Donkey Sanctuaryyn. Lentokentän jälkeen piti kääntyä 4-tielle. Vähän tuli taas tsombailtua, mutta sitten löysimmekin paikalle sattumalta. Aasimesta oli kaktusmetsäisen tien varrella. Sisäänpääsymaksua ei ollut ja aasit tulivat jo portilla vastaan. Siitä tytöt vähän säikähtivät, mutta hiljalleen he tottuivat isoihin otuksiin. Ostimme kahdella dollarilla pellettiä, jota kymmenet aasit tulivat meidän kädestä syömään. Tytöt eivät uskaltaneet antaa kädestä, mutta laittoivat pelletit aasien lähelle lattialle. Paikalla oli myös päiväunillaan oleva kissa, jota tytöt menivät silittämään. Lopuksi he uskalsivat silittää aasejakin. Aava itki jo lähtiessä, että tulee aaseja ikävä. Tämä oli sitten ihan onnistunut vierailu.

Donkey Sanctuary

 

Reittimme takaisin Palm Beachille, jossa asuimme, kulki Oranjestadin kautta. Siellä sai jonotella pienessä ruuhkassa. Mutta samalla sai katseltua, että mihin siellä vielä haluaisimme mennä. Ajoimme isoon Gloria -elokuvateatterikeskukseen. Antti oli bongannut sieltä aasialaisen P.F.Chang -ravintolan. Olipa ihanaa vaihteeksi mennä ilmastoituun ravintolaan syömään. Usein ravintoloissa syödään kuitenkin ulkona. Ovella oli valtava hevospatsas, jota tytöt menivät heti halimaan. Sisältä ravintola oli erittäin miellyttävästi sisustettu. Pöydät olivat kaunista marmorikuvioista kiveä. Oi, sitä minäkin haluaisin meidän uuteen olohuoneen pöytään. Seinillä oli kukkaisia aasialaisia maalauksia, todella ihanan värisiä. Aavalle maistui dumplingit. Pienellä avustuksella hän söi niitä kolme, ensin ”makaronipäällynen” ympäriltä, sitten pienellä maanituksella lihakin. Mila nirsoili ja suostui vain maistamaan. Hän keskittyi väritystehtävään, jonka oli saanut tarjoilijalta. Minulle ja Antille maistuivat Singapore street noodles ja Kung Pao chicken, olivat hyvin maistuvat ateriat.

 

Seuraavissa postauksissa kokemuksia mm. biitseistä, merestä ja pääkaupungista.

Karibia kutsuu

Kesälomamme tupsahti nopeammin kuin olisin ehkä toivonutkaan. Suoraan sanoen en ehtinyt juurikaan odottaa sitä. Juurihan me olimme lomalla puoli vuotta sitten. Tämän kesän kohteen suunnitteluun vaikuttivat kaikista eniten koronarajoitukset, mutta myös se, että nyt halusimme rannalle ja mereen. Vaikka lennot Amsterdamin kautta Arubaan eivät olleet halvimmasta päästä, niin majoitukset olivat. Saimme varattua koko lomamme ajaksi RCI-hotellit. Eli tiedossa oli kelpo asumista huoneistohotellissa biitsin ja uima-altaiden äärellä, josta maksoimme vain 200 €/viikko.

 

Toisin kuin viime kerralla, nyt sain nauttia jopa yhdestä kokonaisesta vapaapäivästä ennen matkaan lähtöä. Eli minulla oli hyvin aikaa kerätä pakattavia vaatteita niin omia kuin tyttöjenkin. Kohde oli sen suhteen helppo, mukaan lähti pelkkiä kesävaatteita ja mahdollisimman kevyitä. Tärkeät valinnat olivat kuitenkin, että mitkä mekot lähtevät mukaan. Mitä mekkoa Aava haluaa jos Mila pukee sen ja tämän ja toisin päin. Neitoset kun haluavat matkia toisiaan asuissa aika usein. Mitään pakkauspaniikkia ei tullut eikä kiirettä, vaikka minusta tuntui siltä, että olen matkalle lähdöstä vähän pihalla. Luotin matkalle mukaan -listaan ja aiemmin tällä viikolla tehtyyn ajatustyöhön mukaan otettavien suunnittelusta.

Tästä se lähtee…

 

Lähtö oli jälleen yöllä, klo 2. Tytöt heräsivät helposti, kun heitä oli varoitettu lyhyestä yöstä ja olivat innoissaan lähdössä. Molemmat kävivät myös kiltisti lähtöpissalla. Aava oli oppinut pottailun ja myös pönttöön pissaamisen hienouden viime viikkoina. Lähdimme sateisena kesäyönä kohti lentokenttää. Olin ollut aika väsynyt koko viikon ja nyt klo 3 yöllä ihmettelin kuinka minua väsyttää enkä olekaan into piukeana lähdössä lentoon, vaan haaveilin lämpimästä sängystä, jossa saisin olla viikon putkeen.

 

Olimme kentällä aamuneljältä. 2-terminaaliin ei päässyt ajamaan, joten kävelimme ykkösestä kakkoseen. Mila vei innokkaasti Aavan rattaita. Tytöt olivat nukkuneet autossa ja olivat nyt virtaa täynnä. Lähtöselvitys sujui pienellä jonottamisella, kun automaatit olivat pois käytöstä. Karmea väsymys vaivasi minua. Meillä oli reilu puoli tuntia luppoaikaa ennen boardingia. Pehmeähköillä penkeillä sai otettua pienet unet.  Sitten lennolle kohti Amsterdamia. Ihanaa, että kaikki meidän perheessä vihdoinkin ymmärtävät lähtöpissan merkityksen. Käydään pissalla ennen lennolle lähtöä ja silloin kun siihen on tilaisuus.

 

Ensimmäinen lentomme oli tuttu parin tunnin pyrähdys Schipholiin KLM:n siivin. Antti istui virkeiden tyttöjen kanssa. Minä istuin käytävän toisella puolella ja sain vähän nukuttua. Olimme klo 8 perillä ja toinen lento lähtisi klo 11.50. Meillä oli mukavasti aikaa. Etsimme ensin baby loungea, mutta emme löytäneet. Menimme passintarkastuksista suoraan lähelle porttia E7. Tytöt olivat puhelimilla ja söivät eväitä, sämpylää ja hedelmäpussia. Oli kiva käydä vuorotellen vähän kävelemässä ilman kantamuksia ja vahdittavia. Ja löytyihän se tuttu baby loungekin, jossa ehdimme nauttia omasta rauhasta melkein tunnin. Pienet unet otin sielläkin vaikka olin juuri ottanut cofitabun ja kokenut hienoisen virkistymisen. Tytöt alkoivat käydä ylikierroksella ja pitivät vähän liian kovaa ääntä. He heiluivat pinnasängyssä ja kiipeilivät pitkin. He olivat niin väsyneitä, että uhkailu ei enää tepsinyt.

Schipholissa

Baby lounge

 

Seuraavalla lennolla istuimme kaikki vierekkäin. Aava nukahti ensimmäisenä pää minua vasten, sitten uinahti Mila. 9 tunnin lento Arubaan alkoi hyvin, kun ”duracell-puput” olivat sammuneet. Lopulta olimme kaikki unessa ennen kuin olimme edes taivaalla. Mila jatkoi unta pitkään. Aava heräsi lounaalle ja söi kasvispasta-ateriasta muutaman lusikallisen ja vaahtokinuskijälkkäriä. Lento tuntui matelevan aika hitaasti. Nukahdin sen aikana varmaan kymmenen kertaa, pienille ehkä puolen tunnin unille. Sitten jaksoi taas hetken puuhailla omia. Aava teki ensimmäiset lentokonepissansa reippaasti pönttöön ja halusikin käydä vessassa ahkeraan.

Koko lento Atlantin yli oli hyvin smoothi. Mila nukkui puolet lennosta ja oli lopun lennon pirteä, katseli lasten ohjelmaa ja väritti KLM-väritysvihkoa. Juuri ennen laskeutumista nautimme vielä pikkupizzat, kookoshedelmäjälkkärin ja punaviintä. Lennolla näkyivät kyllä jonkinmoiset säästötoimet. Kaikki ruuat olivat kasvisruokia, toki hyviä. Vaihtoehtoja ei ollut pääaterialla. Tarjottimelta puuttuivat myös sämpylä, keksit ja juustot, joita on yleensä aina. Viihdetarjonta oli leffojen osalta supistunut ja lasten ohjelmia oli vain muutama. Laskeuduimme Curacaon naapuriin Bonaireen, jossa osa väestä lähti. Tankkaustauko kesti reilun puoli tuntia ja sitten uusia asiakkaita tuli koneeseen. Pieni lento Arubaan kesti alle tunnin. Olimme perillä puoli kuudelta paikallista aikaa, seitsemän tuntia Suomea jäljessä. Aava oli nukkunut viimeisen pätkän ja oli ihan unessa, kun laskeuduimme. Hänet piti kantaa ulos koneesta.

 

Passijonossa pääsimme muiden edelle, kun meillä oli pieniä ja Aava purnasi väsymyksestä, vaikka saikin olla sylissä koko ajan. Matkalaukut ja rattaat tulivat nopeasti hihnalle. Monilla matkustajilla oli negatiiviset Covid-tulokset mukanaan. Me olimme säästösyistä jättäneet testauksen vasta tänne, kun se oli mahdollista. Hinta yhden aikuisen testaukselle oli täällä vain 63 €. Lapsia ei tarvinnut testata. Ja meillähän molemmilla oli jo yhdet rokotteetkin saatuna. Testaukseen ei ollut jonoa, se oli nopeasti hoidettu. Tulokset tulisivat 24 tunnin sisällä. Siihen asti olisimme karanteenissa.

 

Taxilla RCI-hotelliimme Divi Villageen. Noin 20 minuutin matka kustansi 31 $. Vaikka Aruba kuuluu Alankomaihin, niin täällä käytetään oman valuutan eli Aruban floriinin lisäksi Yhdysvaltojen dollareita. Niitä mekin olimme vähän käteisvaroiksi vaihtaneet. Iso siisti aula vastaanotti meidät. Saimme respasta avaimen kämppäämme, joka toimisi vain kerran (, koska olemme karanteenissa). Sen lisäksi saimme huonepalvelua tarjoavan Mulligan´s -ravintolan menun. Divi Village on yhden kadun päässä rannasta, golf-kenttien ja pienten vesistöjen virkistämä alue, jossa on paljon pieniä kaksikerroksisia taloja ja useita uima-altaita.

Meidän kotimme seuraavan viikon oli pienen beigen värisen talon toisessa kerroksessa. Sitten vain karanteeniin. Ei edes huvittanut tai olisi jaksanut lähteä tänään tutkimaan paikkoja. Edellinen yö oli kuitenkin valvottu kokonaan. Meillä oli erillinen master bedroom pehmeällä KSB:llä (king size bed) ja kaksi kylpyhuonetta. Tytöille laitettiin yhteinen sänky vuodesohvasta. Keittiöstä löytyi ruuantekovälineet ja iso jääkaappi. Lennon lopussa ottamani cofitabu auttoi minua jaksamaan illan. Purkasin vaatteet ja tavarat laatikoihin ym.  Teimme iltaruuan kotoa mukaan otetuista makaronipusseista. Tässä väsymystilassa olisi ollut turha yrittää nauttia huonepalvelun antimista. Suihkun raikkaina asetuttiin petiin jo yhdeksän aikaan. Uni tuli ja sitä oli ihana nauttia niin pitkään, kun nukuttaa. Mutta varmaan lapset herättävät aamulla.

Aamulla jo klo 7 saimme sähköpostia, että covid-näytteemme olivat negatiiviset, joten karanteenimme loppui siihen.

Talossa on jo lattiat, seinät ja katto!

Kun perustukset olivat valmiina, Jopera alkoi rakentaa meidän tontilla. Ensin tuli valmiiksi katto. Katto perustusten päällä oli hauska näky. Meidän matala majamme. Seiniä tehtiin tontilla pari viikkoa. 17.5. kattomme kohosi korkeuksiin, sillä talomme oli vihdoinkin saanut seinät paikoilleen! Kylläpä se näyttikin korkealta ja komealta, varsinkin metsän puoleisella reunalla, jossa se on korkean sokkelin päällä.

Kattorakenteiden tutkimista

Matala majamme

Siinä hän on!

Pian pääsimme uuteen kotiimme sisälle ensimmäistä kertaa. Lattia oli vielä kivimursketta, seinissä komeilivat eristykset, maasta sojotti vesiputkia, yläkertaa oli alettu jo rakentaa. Se oli upea fiilis. Ikkunat olivat kohdillaan, isoina seinässä olevina aukkoina. Tulevan olohuoneen isoista ikkunoista paistoi aurinko ja viereisen metsän puiden vihreys sisään. Oli ihmeellistä käppäillä tulevassa kodissa. Katsella, että tähän tulee keittiö, ruokailutila ja olohuone, tuonne tulee minun huoneeni… Meidän itse piirtämämme pohjaratkaisu alkoi toteutua.

Viikon päästä vesikiertoisen lattialämmityksen putket oli asennettu koko alakertaan. Touko-kesäkuun vaihteessa lattiavalut oli tehty. 5.6. pääsimme ensimmäistä kertaa kiipeämään meidän yläkertaan tikapuita pitkin. Siellä pääsimme katselemaan minkälaiset maisemat ovat meidän tulevasta master bedroomista, lasten huoneesta ja ”spa-osastosta”.

Tähän tulee lasten huone

Tähän tulee meidän King Size Bed.

Ystävät ovat kovasti kiinnostuneita.

Olohuoneessa

Tyttöjen huoneessa

Iskän ja Äidin makuuhuoneessa

 

Kalustesuunnitelmat Puustellin kanssa ovat lähes valmiita. Lopullisen hinnan ja valmiiden kalustekuvien toimittaminen viimeisen tapaamisen jälkeen vei Puustellilta kuitenkin jopa 2 kuukautta. Kahden hiljaisen kuukauden jälkeen, jolloin yritimme kyllä tavoittaa kalustesuunnittelijaamme, meitä hoputettiin tekemään viimeisiä päätöksiä kahden viikon sisään. Meiltä puuttuivat vielä pukeutumishuoneen kaappien pinnat. Niitä olisi pitänyt mennä vielä katsomaan kesäkuussa, kun lopullinen tilaus lähtee eteenpäin juhannusviikolla. Me olisimme mielellämme päättäneet viimeiset pinnat jo toukokuussa, mutta kukaan ei vastannut kyselyihimme. Nyt joudutaan sitten kuvien avulla tekemään viimeiset päätökset, koska me lähdemme huomenna lomalle. Ja arvasihan sen, että ylimääräistä kustannusta tuli, kun suunnitelmamme olivat valmiit. Meille ei riittänyt pelkät pakettiin liittyvät kalusteet. Tarvitsimme mm. keittiöön enemmän ja korkeammalle kaappitilaa kuin peruspaketissa, samoin lasten huoneisiin. Pukeutumishuoneemme oli peruspaketissa täysin kalustamaton, joten sen kalustaminen teki useamman tonnin lisäkustannuksen. Toki vaihtoehtona olisi ollut hankkia sinne kalusteet jostain muualta, esimerkiksi Ikean versiolla olisimme säästäneet. Mutta emme halunneet Ikeaa uuteen kotiimme.

Kodinhoitohuonetta

Yläkerran vessaan tulee kaksi lavuaaria.

Suunnitelma pukeutumishuoneesta

 

Jopera tekee lattia- ja seinäpintojen osalta yhteistyötä K-Raudan kanssa. Toukokuussa kävimme suunnittelemassa niitä asiantuntijan avustuksella. Aluksi vaihtoehtoja tuntui olevan liikaa ja päätöksenteko mahdotonta. Pienen alkutahmeuden jälkeen pääsimme kuitenkin vauhtiin. Aloitimme meidän tulevasta spa-osastosta. Ajatuksena oli saada sinne laguunifiilistä meille ikuisille matkakuumeilijoille. Suunnittelu lähti shampoosyvennyksen turkoosista mosaiikkilaatasta. Ruskea väri kiehtoi meitä myös. Vähän aikaa laattoja pyöriteltyämme, keksin, että vaalea aaltokuvioinen Cello Appeal (20×50 cm) laatta laitetaan isolle seinälle turkoosin syvennyksen kanssa ja ruskea sileä laatta pienemmälle ikkunaseinälle. Lattiaan tulisi myös ruskeaa laattaa erittäin tärkeällä yksityiskohdalla eli glitterisellä epoksisaumalla. Olimme saaneet idean kimalteiseen saumaan ystäväpariskuntamme kylppäristä. Molempiin vessoihin tulee laattaseinä lavuaarin puoleiselle seinälle. Niihin valitsimme myös kimalteista mosaiikkilaattaa yksityiskohdaksi. Pienen bling blingin lisäksi marmorikuviot puhuttelivat. Yläkerran vessaan valittiinkin valkoista marmoria laatoitettuun seinään.

Aaltoa spahan

Span pikkuseinään

Yläkerran vessaan

Vähän valkeata blingiä!

 

Lattiavaihtoehdoista tutkimme ensin vinyylilankku- ja laminaattivaihtoehtoja. Valitsimme alakertaan kuitenkin vaalean hybridilattian. Siinä yhdistyvät vinyylilankun ja laminaatin parhaat puolet, vinyylin vedenkestävyys ja laminaatin puupohjaisuus. Alakerran vaalealla lattialla halusimme luoda avaraa tilaa. Sen kaveriksi keittiöön ja eteiseen valitsimme vaalean kivilaatan. Yläkertaan toiveissa oli tumman ruskea lattia, kodikkuutta ja master bedroomiin myös romantiikkaa tuomaan. Vaikka hybridilattioissa oli miellyttävä ruskea sävy, niin uusi entistä kestävämpi Orient Occidentin Loc Floor buffalo walnut laminaatti kiehtoi minua. Se oli juuri niin syvän suklaisen ruskea kuin olin etukäteen suunnitellut, että valinta oli selvä. Seinien maalipinnan väriksi valikoitui cashmir, hyvin vaalea, lähes puhtaan valkoinen väri. Makuuhuoneiden tehosteseinätapetit jäivät vielä osittain mietinnän alle. Niitä ehtii pohtia vielä matkamme jälkeen.

Siinä vierekkäin alakerran lattiamateriaalit

Yläkertaan ruskeata

 

Projektimme on jo niin pitkällä, että muuttopäivä on kutakuinkin tiedossa. Marraskuun lopussa on tarkoitus päästä uuteen kotiin. Toivon mukaan sinne saadaan joitakin uusia kalusteita jo aiemmin.

Tänä Vuonna Omaan Taloon

Taloprojektimme eli hiljaiseloa koko loppusyksyn ja alkuvuoden. Paperiasioita oli pyöriteltävänä ja naapureilta piti saada allekirjoituksia valmiisiin suunnitelmiin. Joulun ja vuoden vaihteen matka täytti hetkeksi koko maailmamme, joten projekti sai levätä. Kaikki suunnitelmat, lausunnot ja allekirjoitukset olivat Tampereen kaupungin lupapisteessä tammikuun lopussa.

Saimme rakennusluvan 4.3. eli lupakäsittelyyn meni vain reilu kuukausi siitä, kun kaikki liitteet oli saatu toimitettua. Olimme valinneet maanrakentajan, Antti Patakankaan, jo ajoissa. Heti seuraavana päivänä kun lupa oli tullut, hän oli tekemässä maatöitä jo meidän tontilla. Maatyöt valmistuivat viikossa ja 13.3. pääsimme katselemaan tasoitettua maata ja hahmottamaan paremmin alueen, johon talomme nousee. Nyt näimme myös ensimmäistä kertaa tarkkaan, missä tonttimme rajat kulkevat. Maaplänttimme ei ollut enää luonnontilaista ryteikköä, vaan selkeä paikka meidän kodille.

Rakennuslupa saatu!

Maatöitä

Siihen se tulee…

Tontin ostaminen oli meidän kohdalla ollut aikamoista hakuammuntaa. Olimme valinneet tontin havainnekuvan perusteella, josta osasimme tulkita talojen ja metsän sijainnin, mutta emme esimerkiksi tarkkoja korkeuseroja. Meille selvisi vasta myöhemmin, että alueella on suuria korkeuseroja monilla tonteilla. Korkeuserojen vuoksi taloon saatetaan joutua rakentamaan sisälle porrastuksia tai ulkopuolelle tukimuureja.  Olimme maatyöbudjetissamme varautuneet tukimuurin rakentamiseen. Meidänkin tontilla on jonkin verran korkeuseroa, mutta nyt selvisi, että sen saa hoidettua korkeammalla sokkelilla talon toisessa päässä. Meillä kävi todella hyvä onni, että meidän ei tarvitse teettää kallista tukimuuria. Säästimme tässä kohtaa melkein 20 000 €.

Taloprojektistamme kiinnostunut ystävämme tontilla

22.3. Kovapalkki alkoi tehdä meidän perustuksia. Ensimmäisen viikon jälkeen betonisokkelia oli valettu talomme metsän puoleiseen reunaan. Pääsimme tepastelemaan tulevan olohuoneen ja minun huoneeni ”pohjalla”. Jos jonkinmoista letkua ja piuhaa sojotti siellä täällä. Rakentamisesta hiukan enemmän perillä oleva ystävämme kertoi, mikä niistä onkaan puhdasvesiletku, mistä likavedet kulkisivat pois ja mikä on sähköpiuha. Kevät tuntui etenevän pikavauhtia. Lumet sulivat ja aurinko kuivatti valettua betonia. Ennen pääsiäistä perustukset olivat valmiina. Jäljelle jäävän pihan koko jopa yllätti ”suuruudellaan” 531 neliömetrin tontilla. Tässä kohtaa oli kiva ottaa myös Rooni (dronemme) tonttikuvauksiin mukaan. Huhtikuun alussa tehtiin maatäytöt ja seuraavaksi Jopera alkaa tehdä meidän taloa.

Betonia kuivumassa

 

Lapsille löytyy aina kivaa puuhaa työmaalla

 

Valmiit perustukset

Särkijärvi ihan vieressä.

Vuoresin rakentamista

Naapuritonteilla on meneillään maatyöt.

Täytöt tehty.

 

Meidän tehtävämme oli tässä vaiheessa saada myös sähköt tontille. Se ei onnistunut aivan yhdellä sähköpostilla. Ensin piti etsiä sähköurakoitsija, joka asentaisi tontille sähkökeskuksen, tämä onnistui vastaavan mestarin vinkillä helposti. Sähköurakoitsijan mukaan keskuksen asennus kävi helposti. Varsinainen
sähköjen kytkeminen olikin sitten hankalampaa, koska sähköurakoitsija ohjeisti hankkimaan ensin sähköliittymän ja sitten tontille tehtäisiin mittarointi ja liittyminen sähköverkkoon.  Sähköfirma antoi erilaista tietoa ja viestitti että sähkösopimusta ei voi tehdä koska, tontilla ei ole mittarointia. Jonkin aikaa asiaa palloteltiin edes takaisin, kunnes sähkölaitokselta selvisi, että tontille on tehtävä ensin sähkönliittymissopimus, jonka jälkeen voidaan tehdä sähkönmyyntisopimus, jonka jälkeen voidaan tehdä mittarointi ja kytkeä sähköt työmaalle. Tässä asiassa tuntui, että olisi voinut päästä helpommallakin.

Nyt kun taloprojekti on vihdoinkin alkanut kunnolla edistyä, meistä on tullut vähän malttamattomia ja intoilemme tulevaa. Toivoisimme näkevämme talon jo nousevan, suunnittelemme ja kuvittelemme paljon elämäämme uudessa talossa. Muuttointo on aika kova, ehkä minulla enemmän, kun en ole vastuussa niiden painavimpien tavaroiden siirtämisestä kodista toiseen. Aloitin ensimmäiset muuttovalmistelut ja pakkaukset jo maaliskuussa, vaikka h-hetkeen on vielä puolisen vuotta. Kuplamuoviin ja laatikkoon on päässyt jo kasa muistoesineitä odottamaan uuteen kotiin pääsyä.

Aloimme miettiä sisustusasioita alkuvuodesta. Ohjelmassa oli kaksi tapaamista Puustellin edustajan kanssa. Jopera tekee yhteistyötä Puustellin kanssa, joten se oli luonnollinen valinta meille sisustusasioissa. Haluammeko tumman vai vaalean keittiön? Ovatko keittiön tasot laminaattia vai kalliimpaa kiveä? Pintamalleja päästiin hiplailemaan ja tietokoneella meille rakennettiin juuri meidän toivomaamme keittiötä. Puustellin kautta meille tulee myös vessojen ja kodinhoitohuoneen lavuaarit, kaapit ja tasot, sekä maakuuhuoneiden kaapit ja pukeutumishuoneen sisustus. Kaksi neljän tunnin sessiota olivat suunnittelu-unelmien täyttymistä ja ihan pikkuisen vain kompromisseja.

Puustellissa

Paljon laatikostoa keittiöön

Vaihtoehtoja tasojen pintoihin.

Joperan toinen yhteistyökumppani on K-Rauta, jonka puoleen oli käännyttävä mm. lattioita ja kylpyhuoneen sisustusta mietittäessä. Kylppärin värimaailmassa viehätti ruskea raikkaalla yksityiskohdalla. Ajatuksena olisi saada ”spahan” biitsifiilistä hiekan ruskealla ja laguunin turkoosilla sävyillä. Tässä asiassa olemme vasta idean tasolla. Varsinaiset laattavalinnat tehdään toivon mukaan parin viikon päästä.

Talon sähköasioita oli myös suunniteltava ja lyötävä lukkoon tässä vaiheessa. Meille lähetettiin kaaviokuva sähköistä, josta meidän piti itse googlen avulla päätellä mitä mikäkin merkki kaaviossa tarkoittaa. Meillä on jonkin verran toiveita mm. ledeistä olohuoneeseen, keittiöön ja master bedroomiin sekä suihkusyvennyksen valaistukseen. Sähköasioiden hoitaminen menikin sitten mailien lähettämiseksi puolin ja toisin. Aina tuli jotain varmistettavaa ja lisättävää tilaukseen. Valaistuksella voi saada hyvin paljon aikaan kodin tunnelman luomisessa. Mielestäni tähän pitäisi kiinnittää enemmän huomiota eikä vain tarjota ihmisille sitä peruspakettia ja riippuvalaisinta joka huoneeseen. Tässä asiassa olisi ollut hyvä saada oikeata suunnitteluapua niin kuin kiintokalusteissa.

Mielessä alkoi pyöriä myös, että mitä kivaa uutta huonekalua olisi ihanaa uuteen kotiin viedä. Olohuoneeseen tarvittaisiin uudet lasioviset kirja/muistoesinehyllyt. Vanhat olivat eri paria ja samalla seinustalla ne eivät näyttäisi hyvältä ollenkaan.  Tässä kohtaa käännyin suomalaisen Anttiinan (, jota työkaverini oli suositellut) puoleen, joka valmistaa mittatilauksena huonekaluja, käyttäen materiaaleina mäntyä, koivua ja tammea. Eikä mennyt kauaa, kun olin suunnittelemassa meille uusia tammesta valmistettavia vitriineitä. Nykyinen olohuoneen pöytä alkoi yht’ äkkiä näyttää hyvin tylsältä. Listalle tulikin nopeasti myös uusi sohvapöytä ja mielellään kivitasoinen.

Olin myös kyllästynyt kuluneeseen Ikean kirjoituspöytääni. Sitähän ei missään nimessä voisi uuteen hienoon kotiin viedä (, tai ehkä lasten huoneeseen). Siispä guuglailua massiivipuisista pöydistä ja hintatiedusteluita huonekaluvalmistajille. Lopulta tein tilauksen Vankkawood-nimisestä firmasta. Aika pitkän suunnittelun jälkeen kierrätystiikistä valmistuva pöytäni laitettiin tilaukseen toivomieni mittojen mukaan.

Suunnitelma uudesta tiikkisestä kirjoituspöydästä.

 

Muuton yhteydessä on vihdoin tullut aika vaihtaa myös yli 15 vuotta vanha parisänky (perus 160 cm leveä) king size bed jenkki -versioon. Vielä pari vuotta sitten en olisi raaskinut sängystämme luopua. Olin ostanut meidän sängyn ensimmäiseen kotiini Helsingissä, kun muutin opiskelemaan. Hyvin unien lisäksi vähän jo natisevalla sängyllä on toki monenlaista tunnearvoa elämän varrelta.

 

Ensi syksynä pääsemme omaan uuteen taloon, jonne saamme sopivasti vietyä vanhaa, ja sopivasti uutta. Pääsemme tekemään uudesta kodistamme ihan meidän maailman näköisen.

Mpumalangan vesiputouksilla

Etelä-Afrikka on luontomatkailijan paratiisi. Safariscenen lisäksi matkailijoille on tarjolla metsäisiä vaellusreittejä ja useita vesiputouksia, joista suuri osa on juuri Mpumalangan provinssissa. Sabien kaupungin läheisyydestä löytyvät Mpumalangan heinoimmat vesiputoukset, kuten Lone Creek, Horseshoe, Bridal veil, Sabie, Mac Mac pools ja Etelä-Afrikan korkein, 94 metrinen Lisbon falls.

Viimeisen päivän ohjelmassa meillä oli tutustumista putouksiin. Ajoimme ensin kohti Malalanea, sitten kohti Nelspruitia ja sitten vähän pohjoisemmaksi Sabieen, noin kahden tunnin päähän Marloth Parkista. Kun tytöt olivat autossa banaaniaamiaisensa popsineet, Aava nukahti pian päikkärille. Matka vuokra-autossamme sujui siis taas mukavasti. Ennen Sabieta ajoimme vehreissä vuoristomaisemissa. Sabie vaikutti sympaattiselta pikkukaupungilta, ympärillään kohoilevat kauniit vuoristomaisemat. Otimme lounasta KFC Drive thrusta ja söimme hampparit ja tytöt nugetteja näppärästi autossa. Meillä oli myös suklaapirtelöt, mutta lapsille kerroimme, että mukeissa oli kahvia. Sabien R532 on ”vesiputoustie”. Putouksia löytyy molemmin puolin kaupunkia. Me ajoimme noin 9 km päähän tavoitteena 68 metriä korkea Lone Creek Falls. Osittain tie oli erittäin kuoppaista asfalttia eli jonkinmoista labyrinttiajoa sai taas harrastaa. Täällä on tehokkaasti kaupallistettu luonnon nähtävyyksiä. Portti pystyyn ja joku rahastamaan. Jokusen randin saa pulittaa joka paikassa, tosin sisäänpääsymaksut ovat erittäin edullisia.

Roadtrip

Sabiessa

 

Parkkipaikalta päästiin astumaan melkeinpä sademetsään. Kävelyä putoukselle oli mukavat 200 metriä. Putouksen alla oli kutsuva pieni ja matala allas. Vesi oli kuitenkin niin kylmää, että kahlaamista enempää ei tehnyt mieli edetä. Putous tosin kasteli aika tehokkaasti vesisumulla muutenkin. Ihan kuvauspistekin oli rakennettu putouksen viereen. Vaikka tytöt tulivat reippaasti kylmään veteen, niin Aava alkoi pian hytistä kylmästä vesisumusta. Putoukselle tuli myös kahdenkymmenen hengen äänekäs seurue, jonka läsnäolo häiritsi meidän nautiskelua. Lapsilla alkoi olla kiire autolle ja kuiviin vaatteisiin. Parkkipaikan lähistöltä löytyi bajamajoja, niin ei tarvinnut puskaa mennä.

 

Paluumatkalla päätimme käydä katsomassa toistakin putousta. Horseshoe ja Bridal Veil olivat ihan lähellä. Päätimme mennä jälkimmäiseen. Sinne johti päätieltä myös kuoppainen asfalttisokkelo. Nimensä mukaisesti putous laskeutuu vesimäärällisesti pienempänä vähän harsomaisena alas. Parkkipaikalta oli käveltävää enemmän kuin Lone Creekissä. Jokunen 700 metriä tuntui kuitenkin aika pitkältä, kun maasto oli haasteellista ylämäkeä ja Aavaa piti kantaa. Mila käveli tosi reippaasti, 10 pistettä hänelle. Näkymä oli vaivan arvoinen. Putous laski pienen pieneen altaaseen muutama metri meidän alapuolella. Paikka oli jotenkin sympaattinen, pieni luonnon näköalatasanne avautui suoraan raskaan tuntuiselta metsäpolulta. Isolle kivelle oli ihana nousta ihailemaan. Olisin voinut istua siinä koko päivän.

Bridal Veil

 

Paluumatka oli toki helpompi, kun saimme kulkea alaspäin. Mila jaksoi hyvin koko metsäreippailun. Hän oli muutenkin tsempannut hienosti Durbanissa esiintyvien kiukkukohtausten jälkeen. Lähdimme ajamaan takaisin Marlothiin. Pysähdyimme vain kerran, kuvaamaan tien vierellä olevia tulppaanipuurivistöjä.

Etelä-Afrikan tulppaanipuut

 

Ohjelmassa oli sitten enää pakkaukset kotimatkalle ja tämän sakin roudaaminen kolmella lennolla Suomeen. Ilmeisesti tulossa oli tiukennettuja karanteeniohjeita ja ”erityishuomiota” lentokentällä kun tulemme uuden virusvariantin kotiseudulta. Senkin vuoksi, että tämä matka oli pandemian vuoksi jännittävä ja välillä kyseenalainen, niin olimme erityisen onnellisia, että olimme onnistuneet tämän toteuttamaan ja kokemaan. Ikuinen matkailijasielu ei kuitenkaan ole onnellinen paikallaan ja ilman suunnitelmia. Ensi kesän kohde alkaa varmasti pyöriä mielessä heti kun pääsemme kotiin, mikä ikinä se mahtaa ollakaan.

Marloth Park, eloa eläinten keskellä

Marloth Park on wildlife sanctuary Krugerin etelärajalla. Krugerin eteläreunalla kulkeva Crocodile river erottaa Marlothin Krugeristä. Marloth Park sijaitsee Malalanen (ent. Malelane) ja Komatipoortin kaupunkien välissä ja Krugeriin voi mennä kahdesta portista, 14 km:n päässä olevasta Crocodile Bridgen portista tai 35 km:n päässä olevasta Malelanen portista. Marloth Parkissa ihmiset ja eläimet elävät yhdessä Crocodile riverin rannalla. Eläimet, kuten kudut, seeprat, kirahvit ja impalat kulkevat ihmisten asumusten lomassa. Marlothin sisällä on myös Lions Spruit game reserve, jossa voi tavata vaarallisia eläimiä, kuten leijonia, sarvikuonoja ja puhveleita.

Alun perin katselimme Marloth Parkista asumuksia, koska ne ovat huomattavasti edullisempia kuin Krugerin sisällä olevat rest campit ja lodget. Kahdestaan nuo rest camp -hinnat olisivat vielä menneet, mutta perheenä piti maksaa enemmän (kahdesta huoneesta) ja siksi emme raatsineet olla koko Kruger-alueella viettämäämme aikaa Krugerin sisäpuolella olevassa majoituksessa. Marloth Park tuntui kuitenkin sopivan meille. Eläinfaneina oma talo sen pihalle astelevine seeproineen ja antilooppeineen tuntui mainiolta vaihtoehdolta.

Sanoimme heipat Krugerille, kun ajoimme Crocodile Riverin portista ulos. Se oli tarjonnut taas unohtumattomia elämyksiä. Portin jälkeen Crocodile Riverin ylittävä silta oli melko hasardi. Turvakaiteena oli vain matalat palkit. Navi ei tuntenut seuraavaa kohdettamme, mutta opasteet olivat hyvät. Olipa outoa ajella ihmisen muokkaaman luonnon keskellä, nähdä peltoja ja istutettuja puurivejä, kolmen safarimaisemissa vietetyn päivän jälkeen. Ajoimme Marloth Parkiin noin 20 minuuttia. Portit olivat täälläkin ja saimme kulkulätkän koko oleskeluajalle. Sitten osoitteeseen Soenie Street. Päätieltä Olifant Roadilta haarautui vain hiekkateitä. Marloth Park oli puskaisempi ja hyvin paljon enemmän luonnontilassa kuin olimme kuvitelleet. Täällä ollaan hyvin piilossa. Vaalea kivitalo, Uchawi wa Africa (, the Magic of Africa), odotti pienen hiekkatien päässä. Ketään ei ollut paikalla, mutta Antti soitti talon huolenpitäjälle, joka sanoi tulevansa 20 minuutissa. Sillä aikaa me tutustuimme takapihaan. Isolla terassilla odotti kutsuvat uima-allas. Emmeköhän viihdy täällä vallan mainiosti. Hintaa tällä asumuksella oli 110 €/yö.

Silta yli Crocodile Riverin

Marloth Park

Uchawi Wa Africa -talomme

Olohuone oli valtava. Takaseinällä oli iso seeprataulu ja iso massiivipuinen ruokailupöytä. Open consept keittiö oli iso. Masterissa houkutteli korkea KSB (king size bed), walk in pukeutumishuone ja kylppärissä kaksi lavuaaria ja iso muna-amme. Tytöille oli oma huone ja periaatteessa oma vessa ja kylppärikin. Vierashuone ja parvihuone jäivät meiltä kokonaan käyttämättä. Tänne voisi joskus tulla isommallakin porukalla. Leopard’s Leap punaviinipullo oli keittiössä. Tällaisena aikana kun alkoholia ei saa tippaakaan kaupasta, se oli aikamoinen ilon aihe. (Ja oli kyllä erittäin hyvää viiniä. ;)) Talo oli varmasti yli 100 neliötä. Niin hienossa kämpässä emme ole ikinä majoittuneet. Miten täältä ikinä voi lähteä pois? No, onneksi meille on tulossa oma hieno talo vielä tänä vuonna…

Marloth Parkin keskusta on parin minuutin ajomatkan päässä. Siellä on kaksi pientä ruokakauppaa ja The Tin Shack -ravintola. Meillä on likapyykkejä kertynyt reilusti, koska Cape Townin jälkeen meillä ei ole ollut pesukonetta käytössä. Käsipyykkäys on hidasta, kun sitä tekee neljän ihmisen vaatteille. Vaikka kämppämme oli hyvin varusteltu, niin pesukonetta sieltä ei löytynyt (astianpesukone kyllä), mutta kuivausteline löytyi. Marloth parkista löytyi laundry service, mutta se näytti olevan hyvin kiinni, eikä aukioloajoista ollut tietoakaan. Eli käsipyykkäys jatkuisi matkan loppuun asti. Ainakin on se kuivausteline, johon laittaa kuivumaan. Pienestä kaupasta sai hädin tuskin jugua ja maitoa, mutta niillä pärjättiin seuraavaan päivään. Ravintolasta haimme maistuvat pizzat ”kotiin” viemiseksi.

Marloth Parkin keskusta

Kudut astelevat keskustassa

Kävimme isommilla ruokaostoksilla Malalanessa, jonne ajoi noin puolessa tunnissa. Iso vesitorni, jossa on Spar-mainos, näytti olevan pienen kaupungin maamerkki. Lauantaina iltapäivällä oli hyvin hiljaista. Monet kaupat olivat kiinni. Vain iso Spar oli auki ja siellä riitti viikonlopun ruokashoppailijoita. Meillä oli iso jääkaappi ja kunnolliset ruuan valmistusvälineet, joten kelpasi ostaa lihaa ym. Arkipäivinä pienessä kaupungissa oli enemmän eloa. Sieltä löytyi mm. muutama vaatekauppa, apteekki ja meille tuttu Spur-ravintola.

 

Kwa Madwalassa norsujen luona

Olin varannut elephant interaction -aktiviteetin meille jo Suomessa. Sitä varten ajoimme Malalaneen päin, mutta käännyimme pikkutielle Hectorspruitin jälkeen. Tie oli kuoppaisin, mitä täällä on tullut vastaan. Omaa kaistaa oli mahdoton pitää, vaan tie oli sokkeloa asfaltin, kuoppien ja hiekkareunuksen välillä. Tulimme Kwa Madwalan Game Reserveen. Portilla saimme ohjeet elefanttimestaan, jotka olisivat voineet olla paremmatkin. Kävimme ensin Elephant campissä, jossa oli vain hevosia. Norsut olivatkin elephant walking safaris -kyltin osoittamassa suunnassa. Päivä tuntui todella kuumalta, lämpötila huiteli varmasti yli 30 asteen. Onneksi pääsimme puun alle varjoon.

Paikalla oli kaksi norsua, jotka olivat tulleet lopetusuhan vuoksi tänne asumaan. Öisin he saavat vaeltaa vapaana Kwa Madwalassa. 33-vuotias naarasnorsu, Modjadji, tuli meidän luokse selässään hänen ohjaajansa. Ihan ensimmäisenä pääsimme antamaan norsulle pellettejä, joita hän rakasti. Pelletit laitettiin norsun kärsään, jonka hän vei suuhunsa. Se oli hauskaa. Olin ensin Milan kanssa ja hänkin uskaltautui pian ruokkimaan. Sitten norsun kanssa pelattiin meidän puolelta jalkapalloa ja norsun puolelta kärsäpalloa. Kun otimme kengät pois jalasta, norsu tunnisti jokaisen ja antoi oikealle henkilölle.

Vähän vielä lauhkeampi kaveri oli urosnorsu, Tswale, jota saimme rapsuttaa masusta ja jalasta. Paksu iho oli mudan peitossa ja kovan ”kuoren” alla tuntui pehmeätä. Ihon pinnalla oli kovaa pientä karvaa. Hän oli mielenkiintoisen tuntuinen. Aava innostui erityisesti tunnustelemaan norsun syöksyhampaita (, ja puhui raukka kärsästä koko ajan). Hienoa, että molemmat tytöt uskalsivat silittää norsua. Tämä oli varmasti hieno kokemus myös heille.

 

Eloa Uchawissa

Uimme päivittäin omassa altaassamme. Ihana yksityisyys, privaattiallas pelkkien puskien ja eläinten keskellä. Aava opetteli hienosti polskimaan jaloilla. Jospa hän jo ensi kesänä menisi uimarenkaan kanssa. Altaassa lillui lämpömittarin lisäksi kaksi suodatinpönikkää, joilla Aava leikki ja jotka olivat ankkoja hänen mielestään. Meillä oli kaupasta haettuna iso pellettisäkki. Pihallamme oli usein impalia, jotka tulivat innoissaan syömään pellettiä, kun heitimme niitä maahan. Välillä paikalle tuli myös villiporsaita. Tytöt innostuivat eläinten ruokkimisesta valtavasti. Aava oppi uuden sanan ja hoki ”pellettiä” kymmeniä kertoja. Tämä oli aika ainutlaatuista, lillua altaassa ja ruokkia villieläimiä samalla. Villisikojen röhkinää ja touhua oli kiva seurata. Yhtenä aamuna seepralauma ilmestyi meidän takapihalle. He olivat impalia ja villiporsaita kesympiä ja tulivat syömään kädestä. Seeprat olivat aika ahnaita, näykkivät välillä toisiaan. Pieni varsa ei uskaltanut tulla niin lähelle kuin aikuiset, mutta heitimme hänelle myös ruokaa. Olipas ihana aamu ja tytöillä oli superhauskaa. Pelletit syötiin loppuun.

Privaattiallas ja Aavan uimisharjoitukset

 

Marloth Park ja meidän asumuksemme Uchawi Wa Africa oli ehdottomasti yksi matkan kohokohdista. Sinne tekisi mieli palata vielä joskus.