Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

tammikuu 2017

Kaua’in kauniilla rannoilla

I luna la i luna (up up above)

Na manu o ka lewa (Birds fly in the sky)

I kai la i kai (In the sea, the sea)

Na i’ a o ka moana (The fishes of the ocean)

Ha’ina mai ka puana (Tell the refrain)

A he nani ke ao nei (Of this beautiful world)

He inoa no na kamali’i (In honor of the children)

laulusta: Ke ao nani

 

Vietimme viimeisen Hawaii-viikkomme Kaua’illa, neljästä pääsaaresta vanhimmalla ja pienimmällä. Tämä kolmas käyntimme Kaua’illa edelleen vahvisti fiilistämme, että tämä on meidän lempisaari.

 

Itärannan biitsit

Wailuan ja Kapaan rannat saavat komeita aaltoja. Antti pitää niistä erityisesti, koska hän rakastaa aalloissa hyppimistä. Rannat ovat mukavan hiljaisia, joten siellä saa varmasti omaa rauhaa. Rannoilta löytyy kuvauksellisia kaatuneita puunrunkoja, jotka herättävät varmasti matkakuvaajassa intohimoja.

Koloa Landing

Etelärannikolla Po’ipussa on kivoja hiekkarantoja, mutta yksi hyvä snorklauspaikka on Koloa Landing. Siellä minä tein ensimmäisen sukellukseni 7 vuotta sitten ja niin siellä oli tälläkin kertaa sukeltajia. Aivan aaltojen huuhtelemilla rantakivillä Aava ensimmäisenä huomasi kilpparin. Tämän Hawaiin matkamme erikoisuus oli rannassa hengaavat kilpparit. Aiemmin emme olleet tällaista ilmiötä havainneet. Tämäkin konna hengasi pitkään ja törmäsi jopa Antin jalkaan, kun oli aalloissa suunnistamassa jonnekkin. Lopulta hän poistui rantakiviltä. Minä seurasin häntä jonkin aikaa vedessä.

Koloa landing, hyvät snorklauspaikat ovat usien kivisiä ja korallisia rantoja

Matkan viimeinen Honu

 

Spouting Horn

Po’ipussa pääsee ihailemaan myös kallion raosta ruiskuavia vesisuihkuja. Aallot kulkevat kalliokiveyksen sisään, josta vesi nousee ilmaan kivessä olevista rei’istä.

Spouting Horn

 

Makauwahissa

Lähellä Po’ipua, saaren eteläosassa, on Makauwahin luolat. Ihan niiden vieressä on kaunis biitsi, jonne puro tuo raikasta vettä. Matala kiviseinämä erottaa alueen aalloista ja muusta merestä, muodostaen matalan laguunin. Polviin asti syvä vesi ja pehmeä puhdas hiekka ovat täydellinen paikka lasten pulikoimiseen ja seesteiseen chillailuun. Aallot rikkova matala kiviaita tekee maisemasta erityisen kauniin. Mila ja Aava istuivat laguunissa ja nostelivat käsillään pehmeää hiekkaa. Minusta matala vesi oli täydellinen pieneen tanssiin. Antin lempparipaikka olikin puro, jossa jalkoja sai uittaa viileässä vedessä.

 

Lydgate Park

Wailuassa, kävelymatkan päässä meidän hotellista, on perheille sopiva ranta-alue. Kaua’in itärannikon isot aallot eivät haittaa täällä, koska ne on erotettu aallomurtajalla. Aallot pääsevät vain vähän tunkeutumaan kiviseinämän yli, mutta alue on kuin merestä erotettu matala laguuni. Täydellinen paikka Milan ensimmäiselle merisnorklaukselle. Alue on varustettu suihkuilla, wc-talolla, katoksilla, picnic-pöydillä ja grilleillä. Pieniä uimareita ja perheitä oli jonkin verran ja grilleillä tirisivät pihvit.

Mila puki ensin koko varustuksen, mutta koki pian räpylät liian hankaliksi ja halusi ne pois. Sitten vain ensimmäiset vilkaisut meriveden sisään. Mila oli innoissaan. Ensin hän halusi snorklata jalat maassa. Sanoin, että hän voisi hyvin opetella uimistakin tässä, mutta hän selvästi halusi pitää sen omana ideana. Kohta menimme snorklaamaan vähän syvemmälle. Mila nosti jalat polskimaan ja piti minua toisesta kädestä kiinni. Etenimme sillä tavalla pariuimalla monta metriä. Aloimme nähdä kaloja. Pienet ja keskikokoiset vaaleat keltaraidalliset kalat uivat ”laguunissamme”. Mila oli valtavan onnellinen kaloista. Nyt ensimmäistä kertaa hän näki jotain elävää snorklatessa.

Snorklaus- ja uimisharjoitukset jatkuivat. Mila määräsi minne mennään ja antoi innoissaan ohjeita snorkkeli suussa. Kaloja tuli aika montakin vastaan, isommat kaivelivat hienoa hiekkaa tötterömäisellä suullaan. Pian Milan käsi irtosi minun kädestäni. Hän polski jaloilla ja otti koira-liikkeitä käsillä. Hän eteni uimalla useamman metrin. Ja kohta hän halusi toistaa saman. Mila oli innoissaan ja onnellinen, oikea vesipeto. Mila oppi uimaan ”meidän” Kaua’illa. Se oli ihanaa seurattavaa. Tämä oli merkittävä hetki Milalle ja yhtä merkittävä myös äidille. Näin ja ymmärsin konkreettisesti, kuinka oma tyttöni oppii uutta ja kehittyy. Elämä menee kauniilla tavalla eteenpäin. Sain vähän selvemmän kuvan siitä mitä meidän matkailun kuuluisi olla. Olin monta vuotta jo taistellut sen kanssa, mitä matkoiltamme haluan, mitä voimme tehdä, kun lapset ovat mukana. Ymmärsin, että tämä vaihe on meillä nyt ja se muuttuisi koko ajan, kun lapset kasvavat. Minun on turha ponnistella liikaa niiden aktiviteettien suuntaan, joita teimme kahdestaan matkustaessa. Meillä on mahdollisuus kokea hienoja asioita myös lasten kanssa ja heidän ehdoillaan. He kasvavat tähän ja joskus tulen toivottavasti huomaamaan, että voimme tehdä kaikkia ihania asioita yhdessä.

Olimme vedessä reilusti yli tunnin. Mila ei halunnut lillua, vaikka vesi olisi ollut sopivan matalaa siihenkin, hän halusi snorklata ja uida koko ajan. Sain hänet lopulta houkuteltua rannalle lupauksella, että iltapäivällä päästään uudestaan uimaan ja cookeilla, joita popsimme rannassa.

Milan ensimmäiset uimavedot

 

Onnelliset snorklaajat

Poimintoja Big Islandilta

Ha’a ka wahine (The female sways)

Hula le’a wale (Perfectly pleasing, the dancing)

Pae ka leo o ke kai (The voice of the sea is carried)

laulusta Ke ha’a la Puna i ka makani

Big Island, Hawaiin suurin saari tarjoaa hienoja kontrasteja laavakentistä sademetsiin. Tällä reissulla saari jäi mieleeni nimenomaan mielenkiintoisena, koska erilaiset ympäristöt ja maisemat voivat kukoistaa aivan vierekkäin. Kun Konan lentokentältä lähtee ajamaan, huomaa heti, että on tullut erilaiselle saarelle. Laavakivikentät ovat tien molemmin puolin. Kasvillisuutta on siellä täällä laavakivien välissä.

Tässä postauksessa on yksittäisiä paikkoja, jotka olivat omilla tavoillaan hienoja kokea.

 

Kona

Big Islandin länsipuolen suurin kaupunki Kona, jonka lähelle suurin osa lennoistakin laskeutuu, on oikein sympaattinen pikkuinen rantakaupunki. Pääkadun, Ali’i roadin, molemmin puolin on putiikkeja ja pieniä ostoskeskuksia, myös aitoja Made in Hawaii -tuotteita. KoaWood Ranch -kaupassa oli ihania koa-puusta tehtyjä kippoja ja heidän tuotteensa valmistettiin Big Islandin tilalla. Valtavat puut joka puolelle yltävine juurineen koristavat katua ja ostoskeskuksen lankkulattiaa. Rantaravintoloista ja rantakivetykseltä on komeat maisemat merelle, jossa jokunen hurjapää ui isoissa aalloissa.

 

Waikoloa

Tällä kertaa asuimme Waikoloassa, Konasta puoli tuntia pohjoiseen. Olimme saaneet RCI-vaihtoviikon Hiltonille kuuluvasta The Bay club at Waikoloa Beach Resortista ja se olikin ehkä tähänastisen elämäni hienoin RCI-hotelli. Tilaa Juhanin ja Niinan kanssa jakamassa kolmiossamme oli varmasti yli 100 neliötä. Molempiin makuuhuoneisiin kuului ensuite erillisellä ammeella ja suihkulla. Terassiltamme ei ollut näkymää merelle, mutta golfkentälle ja kauempana Big Islandin vuorille. Se oli jotenkin todella rentouttava näky ja nautinkin terassilla aamuteestä omien kirjoitusteni parissa siinä maisemassa monena aamuna. Meidän kämpän vieressä oleva uima-allas oli hiljaisuudesaan melkein meidän privaattiallas. Saarelle tuodut pienet mongooset härvelsivät usein läheisessä puskassa.

The Bay club at Waikoloa Beach resort

mongoose

Waikoloassa on iso hotellialue, siistit tiet, hoidetut nurmikot ja niiden väleissä isoja laavakiviröykkiöitä, jotka on jätetty maisemaan sitä ihanaa kontrastia tuomaan, josta jo alussa mainitsin. Nautin siellä kävelemisestä juuri siksi, että täysin hoidettu ja luonnontilainen ympäristö olivat siellä vieretysten. Pienen King’s Shopping Centerin luona kulki joki ja maisemaan oli tehty pieniä vesiputouksia.

King’s Shops

Waikoloassa ei ole maailman parasta biitsiä, mutta karkeahiekkainen rantasuikale, joka on omalla tavallaan viehättävä. Siellä näimmekin matkan hienoimman auringonlaskun, kun aurinko laski suoraan mereen ilman pienintäkään pilveä. Rannalle pääsee kalalampien (fish pond) kautta, joita ympäröi mitkäs muut kuin laavakivialueet.

Waikoloa Fish ponds

 

Mauna Kea Beach

Waikoloasta vielä vartin verran pohjoiseen on yksi saaren parhaista rannoista. Mauna Kea Beach oli jäänyt mieleen jo 10 vuotta sitten. Se on hotellin alueella, mutta havaijilaiseen tapaan on avoin kaikille, eikä porukkaa ole paljoa. Siellä vietimme ensimmäisen kahdenkeskisen biitsielämyksen 10 vuotta sitten. Sieltä löytyi jälleen sopiva rauhallinen paikka meidän seurueelle. Hienohiekkainen ranta ja sopivan hypittävät aallot tekevät tästä biitsistä mainion niin rannalla istuskeluun kuin vesileikkeihin.

Luau biitsillä

 

Kaumana Caves

Volcanoes National Parkin Nahuku laavatunnelin pätkä oli vain esimakua laavavirtojen synnyttämistä valtavista maanalaisisista onkaloista. Hilossa Kaumana Caves tarjosi autenttisen laavatunneli/luolaelämyksen. Kiviset portaat laskeutuivat muutaman metrin luolien suulle. Portaiden yläpäässä oli isot varoitukset lähinnä kaikesta, mitä luolissa voi tapahtua. Kaksi tuubia aukesi oikealle ja vasemmalle. Niina muisteli, että netissä oli sanottu vasemman puoleisen reitin olevan hienompi. Sen alkupää näytti kuitenkin hyvin hasardilta, koska se alkoi valtavilla kivilohkareilla. Päätimme mennä oikean puoleista, sieltä oli jotain porukkaa tulossa poiskin. Toisin kuin Nahukussa, näissä tuubeissa ei ollut lainkaan valaistusta. Olimme täysin omien taskulamppujemme varassa. Minun taskulamppuni oli täysin turha ja liian himmeä. Sain puhelimesta paremman lampun.

Eteneminen oli haastavaa, varsinkin kun minulla oli vain kävelysandaalit lenkkareiden sijasta. Laavatuubiseikkailu ei ollut kovin suunniteltu juttu ja ehdottomasti olisi pitänyt ottaa olosuhteista enemmän selvää etukäteen. Maasto oli todella hasardia. Enimmäkseen kovettunut laava oli muodostunut isoiksi teräviksi kiviksi, mutta tuubin seinämillä oli sileätä, melkeinpä hopean hohtoista kovettunutta laavaa. Ajoittain tunneli muuttui matalaksi. Kun jokainen askelma piti katsoa lampun varassa, löi helposti päänsä kattoon, joka yht’ äkkiä madaltui. Vartin rämpimisen jälkeen tulimme sellaiseen kohtaan, jossa kiipeäminen sileälle laavalle oli välttämätöntä. Siitä olisi pitänyt laskeutua pian taas alas. Kohta vierestämme vilisti torakka ja askelmalla, jonne olisi pitänyt laskeutua, kulki iso tuhatjalkainen. Minä ja Niina olimme siinä kohtaa täysin valmiita palaamaan takaisin. Valon äärimmäinen rajallisuus ja ympärillä mahdollisesti vilisevät ötökät saivat meidät perääntymään.

 

Menimme kuitenkin kokeilemaan vielä vasemman puoleista sisäänkäyntiä. Tunnelin suu oli kiviröykkiötä täynnä ja hyvin ahdas, mutta tuubi avartui sen jälkeen. Hankalan alun ja vaikean maaston jälkeen tulimme tasaisemmalle maalle. Tunneli nousi ylämäkeen ja oli todella upea. Puiden juuria oli tunkeutunut tunneliin sisälle. Tämä oli kuin elokuvasta. Tunneli madaltui pian ja kohta oli pakko kontata, kunnes pääsimme taas avarampaan osaan. Kun reitti nousi valtavana kiviröykkiönä ylöspäin, käännyimme takaisin. Olimme tulleet tunnelia monta kymmentä metriä ja sitä riittäisi vielä yli 10 mailia.

Tuubielämys oli ollut jännittävä, hiukan pelottavakin, mutta myös upea. Meitä kaikkia vähän harmitti, että otsalamput olivat jääneet kotiin. Ne olisivat olleet ehdottoman tärkeät. Paremmilla kengillä ja valoilla olisimme voineet edetä vähän pidemmälle.

 

Kealakekua Bay

Puoli tuntia Konasta etelään on Kealakekua bay, jossa Tyynenmeren tutkimusmatkailija James Cook nousi rantaan vuonna 1779. Väärinkäsitysten vuoksi hawaiilaiset surmasivat Cookin juuri siellä ja siksi sinne on rakennettu monumentti Kapteeni Cookin muistoksi. Minulla oli ollut jo pitkään haave nähdä se monumentti, mutta sen luo ei pääse kovin helposti. Sinne on noin neljän mailin kävely eikä kukaan matkakumppaneista innostunut lähtemään. Monumentille pääsee myös ostetulla veneretkellä.

Cookin monumentin tarkempi tarkastelu näytti jäävän seuraavaan kertaan, mutta Kealakekua bayhin pääsimme autolla. Ajoimme vastarannalle, josta näkisi monumentin. Manini Beach löytyi pientaloalueelta. Sympaattinen pieni ranta oli mustaa ja valkoista kiveä, jonka vieressä oli nurmikkoinen picnic-alue. Mustavalkoinen kiviranta oli minusta oikein aistikas. Kiviseltä rannalta alkava kivikkoinen allas kutsui snorklaamaan. Ranta onkin mainittu yhtenä parhaimpana snorklauspaikkana Big Islandilla. Vastarannalla näin valkoisen James Cookin monumentin, pienenä, mutta sellaisena kuin tiesin sen olevan. Jotenkin ihmeellistä, historia ja kirja, jonka olen hänestä lukenut, tulivat todellisiksi.

Kealakekua Bay

Cook monument

Lähdimme ensin snorklaamaan. Kahden ison kivenlohkareen välistä livuttuamme, tulimme korallimaailmaan ja tapasimme siellä uiskentelevat tutut kirjavat kalat. Mitään uutta emme nähneet, tällä kertaa vedenpäällinen maisema oli erikoisempi ja mieleenpainuvampi. Suhteellisen pienessä Kealakekua bayssä oli oma tunnelmansa, vastaranta kohosi jyrkkänä vihreänä seinämänä. Nyt uimme suunnilleen samassa kohdassa, jossa Kapteeni Cook teki kohtalokkaan maihinnousun vuonna 1779.

Paikka oli rauhallinen, mutta voimakkaiden aaltojen armoilla. Lupasin itselleni vielä joskus kävellä monumentille (tai ostaa veneretken sinne). Oli ainakin syy tulla tälle saarelle vielä uudestaan.