Volcanoes National Park, Big Island

’O Pele ’o ke kumu o Kahiki (Pele is the source of Kahiki)

Nana i ho’olale ka pohaku (It is she who hastens the growth of her lava)

Na Pele ia ahi, ke ’a nei Kilauea (That fire burning at Kilauea is Pele’s)

Ua hua’i Kahiki, lapa uila Pele (Kahiki erupts, Pele flashes her lightning)

chantistä ’O Pele ’o ke kumu o Kahiki

 

Mauilta lensimme Hawaii-saarten nuorimmalle saarelle eli Big Islandille. Virallinen nimi on Island of Hawai’i. Se on Yhdysvaltojen suurin saari (10 433 neliökilometriä), suurempi kuin muut Hawaiin saaret yhteensä. Asutus on keskittynyt itärannikon Hilon (”pääkaupunki”) ja länsirannikon Konan läheisyyteen. Me olimme asettuneet Waikoloaan, puoli tuntia autolla Konasta pohjoiseen.

Teimme viikon aikana kaksi retkeä Volcanoes National Parkkiin, jotta ehdimme tehdä kaiken siellä mitä halusimme. Ensimmäiselle retkelle kello soi jo kuudelta ja lähtö oli klo 7. Queen Ka’ahumanu hwy:ltä pääsimme pian saaren halkovalle Saddle roadille. Se on suurien korkeusvaihtelujen tie. Sisäsaareen mennessä tie nousee jättäen vasemmalle puolelle Mauna Kean, 4200 metriä korkean vuoren, ja luonnollisesti vastarantaa kohti laskee. Saddle roadin molemmin puolin on avaraa loivasti nousevaa vuorimaisemaa ja laidunmaata. Vuohet ja lampaat laiduntavat siellä. Ikävän paljon tapasimme vuohia karja-aidan väärällä puolella yrittämässä ehkä pian tien ylitystä. Niitäkin tuli tiellä vastaan, jotka olivat epäonnisesti sitä yrittäneet. Kun lähestyimme saaren vastarantaa, laidunmaiden seassa olleet paljaat laavakentät saivat kasvillisuutta yhä enemmän päällensä. Perillä oli jo hyvin vehreätä.

Tunnin ja 64 mailin jälkeen saavuimme Hiloon, Big Islandin suurimpaan kaupunkiin. Siellä kannatti pysähtyä tankille, ennen ajon jatkamista. Hilo on merenrantakaupunki ja sieltä jatkoimme taas saaren sisäosaa kohden 28 mailin verran ja reilu puoli tuntia Volcanoes National Parkkiin. Tie sinne on hyvin vehreä, jopa sademetsäinen. Kansallispuiston portilla saimme 30 dollarilla 7 päivän kulkuluvan. National Parkin alueella on kaksi tulivuorta, Mauna Loa ja yksi maailman aktiivisimmista tulivuorista Kilauea.

Visitor Centerissä oli vessatauko ja siellä sai innokkaalta työntekijältä opastusta alueen nähtävyyksistä ja traileistä. Olimme sen verran korkealla, että ilma oli mukavan lämmin, ei tukalan kuuma niin kuin merenpinnan tasolla.

 

Nahuku Lavatube

Ajoimme Iki Trail Lookoutin parkkiin ja lähdimme tutkimaan Nahuku (Thurston) laavatunnelia. 1,5 mailin pituisessa tuubissa oli 550 vuotta sitten kulkenut sula laava. Lava tube oli sademetsän sisällä ja sinne laskeuduttiin pari metriä maan pinnan tasosta. Tuubi oli valaistu oransseilla valoilla, jotta näki kulkea. Tämä tuubi oli ollut pitkään suljettuna vuoden 2018 purkauksesta johtuvien rakennevaurioiden vuoksi. Muutama päivä sitten se oli avattu jälleen, mutta vain pieneltä, joidenkin kymmenien metrien, matkalta. Nahukussa sai kuitenkin hyvää esimakua laavatunneleista.

 

Kilauea Iki Trail

Nahukun läheltä alkoi Kilauea Iki trail, 3,3 mailin (5,3 km) reitti, joka laskeutuu kivettyneeseen vuoden 1959 laava-altaaseen Kilauea Iki kraaterissa. Laskeuduimme loivaa sademetsän ympäröimää rinnettä. Vastaan tuli porukkaa, jotka tekivät lenkkiä vastakkaiseen suuntaan, kaikki ystävällisesti tervehtien. Kun olimme pohjalla, nautimme banaani- ja keksitauon. Autio laavakivimaisema oli hieno näky. Isoja laavasäröjä oli siellä täällä, joten astumisessa oli monessa kohtaa oltava tarkka. Saniaisen näköistä kasvia puski säröistä. Laavakentille tyypillinen punainen lehua kasvoi myös monessa kohdassa. Laavakentällä kasvoi myös ohelo, mustikan sukuinen pikkupensas, jossa oli punaisia marjoja sekä pikkuruinen bambuorkidea. Laavakentän toisella puolella oli hyvin rosoista maastoa ja kävelemisessä oli oltava hyvin varovainen, ettei muksahtanut terävään laavan reunaan. Laskeutuminen kraateriin oli ollut loiva, mutta tässä suunnassa nousu takaisin metsään oli jyrkkä. Pulssi nousi ja hiki alkoi valua, välillä kivisissä portaissa, välillä jyrkällä rinteellä. Käveltävää oli ihan reippaasti, kun kävelimme kraaterin yläreunaa pitkin kraaterin toiselle puolelle. Välillä puiden ja pensaiden välistä avautui upea näky alas Iki kraateriin, jossa juuri hetki sitten talsimme.

 

Volcano House

Aloimme lähestyä lounasaikaa. Volcano House noin sadan metrin päässä visitor centeristä tarjosi hotellimajoitusta ja ravintolan. Menimme sinne syömään. Burgerit olivat taas hintalaatusuhteeltaan paras vaihtoehto. Maisema pöydästä oli hieno, suoraan Kilauean isolle kraaterille. Kauemmasta aktiivisesta Halema’uma’u kraaterista nousi savua.

Sea Arch

Masut täysinä päätimme ajella seuraavan retken. Saaren eteläiseen merenrantaan oli puolen tunnin ajomatka. Matkalla sinne oli metsää ja välillä laavakenttiä. Tiekylteistä näkyi, että alueella oli 1970-luvulla purkautuneita vanhoja pieniä kraatereita. Alemmas mentäessä maisema muuttui pelkäksi laavakentäksi ja kauempana aaltoilevaksi mereksi. Vuoren rinteessä, jota ajoimme alas, oli eri ikäisen laavavirran muodostamia raitoja. Laava oli kivettynyt erilaisiksi rypyiksi ja aaltokuvioiksi. Tutun näköiset laavamuodostelmat 10 vuoden takaa näkyivät. Täällä jossain olimme silloin kävelleet ja nähneet virtaavaa laavaa.

Ajoimme Sea Archin luo. (Sielläkin oli onneksi huolehdittu wc-mahdollisuudesta, vaikka muuta rakennelmaa ei alueella ollut.) Valtavat aallot tyrskysivät kallioihin ja muovasivat ajan kanssa luolamaista rakennelmaa niihin. Yhden kallioreunan alla oli komea meren aikaansaama kaari, joka oli alueen päänähtävyys. Maisema oli kuitenkin kokonaisuudessaan upea. Aallot löivät pitkin kallioista rantaviivaa toinen toistaan upeampana. Istuin kiviselle korokkeelle, mutta en uskaltanut istua kauaa, kun aloin pelätä, että se pettää altani ja tipahdan mereen.

 

Steam vents

Toisella kerrallamme National Parkissa sää ei ollut yhtä aurinkoinen ja pilvetön kuin ensimmäisellä. Tullessa Kilauean kraateri oli sumun peitossa, mutta selkeni päivän edetessä. Ajoimme steam venteille, jossa höyryä tuli maan alta rakosista.

 

Kilauea Lookout

Kilauea lookoutilla pääsi katsomaan sammunutta kraateria ja aktiivista Hale ma’uma ’u kraateria. Siellä oli mukavasti tilaa ja kraaterin reunaa pitkin pääsi kävelemään pitkälle. Kaivoin kameraani esille, kun Niina sanoi, että tuolla näkyy laavaa. Siellä oli meidän suureksi ihmeeksi oranssi pinta-alaltaan metrien kokoinen laavapurkaus/laavalampi. Oranssi hehku kesti vain hetken, sillä laava jähmettyi hyvin pian. Toista purkausta ei tullut, joten olimme todella onnekkaita, kun näimme tämän jo nyt. Lennätimme hetken dronea. Olin viemässä sitä kalderan ylle, kun se sanoi, ”landing”, meille tuli kiire saada se takaisin. En tiedä mitä se sekoili, akkuakin oli reilusti. Roonin halusta laskeutua kalderaan tulikin sitten päivän vitsi.

 

Halema’uma’u Lookout

Ennen kuutta illalla ajoimme Devastation trailin parkkiin. Se parkki oli suosituin ennen auringonlaskua ja onneksi mahduimme sinne vielä. Sieltä oli 1,5 kilometrin kävely Halema’uma’u kraaterin lähimmälle lookoutille. Juhani ja Niina menivät edellä, me tulimme Milan kanssa perhevauhtia. Suurimmaksi osaksi reitti oli helppoa asfaltoitua käveltävää. Matkalla tapasimme muutaman nenen puskaisessa maastossa.

Olimme pian perillä lookoutilla, jonne monet muutkin suunnistivat auringonlaskun aikaan, mutta ruuhkaksi asti ihmisiä ei ollut. Vaikka taivas oli vielä vaalea eikä aurinko ollut vielä laskenut, upeat hohtavat laavajuovat näkyivät parissa kohtaa kraaterissa. Kraateri oli alkanut muutama päivä sitten purkautua reilummin, eli meillä oli onnea, kun olimme täällä oikeaan aikaan. Auringon laskiessa ja taivaan hämärtyessä, laavajuovat tulivat esiin yhä selkeämmin. Pian myös toisella puolella valtavaa kraateria näkyi oranssina hohtavia pisteitä. Olin onnellinen, että olin pitänyt pääni ja tuonut Milan tälle retkelle. Tämä oli hänelle upea kokemus.

Hupparit olivat tarpeen, mutta niillä tarkeni hyvin. Voimistuvia laavahehkuja oli kiva seurata rauhassa. Kun pitkä turkoosihupparinen setä poistui meidän vierestä, näkymä kalderaan parani entisestään. Antti ja Mila lähtivät edeltä takaisin päin. Me muut lähdimme seitsemän jälkeen. Oli täysin pimeätä ja taskulamput otettiin esiin paluumatkalle. Porukkaa tuli vielä lookoutille. Kalderan hehku näkyi punaisen oranssina pitkälle Devastation roadille asti. Olimme lähellä parkkipaikkaa, kun edestä kuului pilkkopimeässä tytön laulua. Mila lauloi Ihme ja kumma -laulua pilkkopimeässä yössä. ”Siilillä on piikit, linnuilla on höynenet, pupulla ja oravalla turkit pehmoiset….” Yhdestä kaatumisesta huolimatta Mila oli jaksanut hienosti kävellä retken viimeisenkin osuuden ja vieläpä hyvällä mielellä laulellen.