tammikuu 2017

Popo’i akula ke kai (The sea is breaking)

Aia i na pali ka ilina a ke kai (The sea inundates teh land, reaching the cliffs)

Ho’omakua maila ke kai a Pele (The sea of Pele is overwhelming)

’Eli’eli e kau mai (Descend, deepen the revelation)

chantistä He kai e, he kai

Antti lähti heittämään minua aamulla kuuden jälkeen Kaanapaliin. Ulkona oli mukavan freesiä, kun aurinko ei vielä paahtanut. Olimme perillä Kahekilin parkkipaikalla hyvissä ajoin. Dive with Harmonyn Dave odotti siellä valmiina Toyota Tacoman luona. Kaikenlaista elektronista allekirjoitusta ja muuta oli pitänyt toimittaa etukäteen ja ensimmäinen sertifikaatillinen sukellus oli jännittänyt minua aika paljon. Dave oli kuitenkin superrento ja minulle tuli hyvä ja luottavainen fiilis. Meillä oli pieni ryhmä, minun lisäkseni tuli vanhempi pariskunta, Linda ja Jerry Coloradosta, jotka olivat sukeltaneet paljon.

Meillä oli BCD:t ja tankit valmiina. Sain pukea uuden märkäpukuni nyt ensimmäistä kertaa tositoimiin. Laitoimme tankit päälle. Viritin vesikameran ja GoPron riippumaan oikeaan käteeni. Kävelimme rantaan räpylät kädessä ja asetuimme veteen pukemaan ne. Uimme muutaman metrin ja olimme valmiita laskeutumaan. Ei tietenkään mitään harjoituksia ja testejä, kaikki olimme sertifioituja sukeltajia. Laskeutuminen meni hyvin, tosin Dave lisäsi minulle vähän painoa, noin kahdeksaan kiloon asti.

Vastaan tulivat mm. valkopilkkuinen pallokala, Yellow Tangit ja pienet valkoiset reunoistaan mustat kalat, Dascyllus, hawaiiksi alo ’ilo ’i, jotka viihtyivät valkoisen korallin luona. Pienet valkoiset tummapilkkuiset katkarapuset (, vähän niin kuin minikokoiset leopardiotukset) olivat erään korallin alla mutustamassa meritähteä. Semmoisia ihme tyyppejä en ollut ikinä aiemmin nähnyt. Saman korallin luona härvelsi etuosastaan pilkullinen takaosastaan raidallinen Blackside hawkfish, hawaiiksi Hilu piliko’a.

Dascyllus, Alo ilo ’i

Moorish Idol, Kihikihi

Ihme rapuset

Blackside hawkfish, Hilu piliko’a

Olimme reilussa 10 metrin syvyydessä. Minua alkoi vähän huolestuttaa vähenevä ilmani. Lähtöpaine oli 3000 psi:tä ja mittarini lähestyi 500 psi:tä, joka oli hälyraja (, meidän 50 baria). Dave kysyi meidän paineista ja piti kyllä huolta. Nousimme pintaan juuri 500 psi:n kohdalla, noin 45 minuutin sukelluksen jälkeen.

Aallokko rannassa teki tankin kanssa vedestä nousuun haasteita, mutta sain itseni ylös omin voimin. Ajoimme puoli mailia Lahainaan päin, Kaanapaliin, Sheraton Mauin luo, Black Rocksiin.

Kävelimme uudet täydet tankit selässä siistiä laudoitettua tietä rannalle. Uimme selällämme jokusen matkaa ja teimme laskeutumisen. Vasemmalla puolellamme oli korkea korallien peittämä kiviseinämä, joka teki pieniä luolamaisia muodostelmia.

Pian meidän takaa ui eagle ray, tumma valkotäpläinen rausku. Se oli melko harvinainen näky täällä. Pieniä ankeriaita oli paljon. He luikersivat pohjassa ja piilottelivat kivien ja korallien alla, välillä kurkkien. Tumma valkotäpläinen oli oikeastaan ihan söpö. Kohta Dave näytti meille koralliseinämässä kiinni olevan ihan kuin meritoukan. Hän oli keltainen valkotäpläinen otus, joka näytti kiinnittyvän seinään valkoisilla palluroilla.

Eagle ray

eel

Ihme ”toukka”

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Pitkä ja ohut kala ui ohitseni. Se oli kummallinen, ihan kuin sillä olisi ollut kaksi päätä. Tuttuja kavereita tuli toki myös vastaan, sininen parrotfish, hawaiiksi Uhu, pienet sinikeltaraidalliset sergeantit, hawaiiksi mamot, Hawaiin kansalliskala Humuhumu sekä butterflyfishejä muistuttavat Moorish idolit, kihikihit, joilla on paksut mustat ja keltaiset raidat sekä pitkä ja ohut selkäevä. Harvinaisempia näkyjä olivat blue goatfish, hawaiiksi moano ukali ulua ja keltainen Longnose butterflyfish, hawaiiksi Lauwiliwili nukunuku ’oi’oi.

Kohta seinämän vieressä luolamaisessa syvennyksessä chillasi kilppari, green turtle eli honu. Hän mietti siinä jonkin aikaa ja me katselimme. Lopulta hän päätti lähteä pintaan. Minulla olikin ollut ikävä sitä kaunista näkyä, kun kilppari leijuu ylös pintaan, kohti valoa.

Valtavat haaleaväriset kalaparvet tanssivat meidän edessä ja tekivät uusia muodostelmia sitä mukaa kun me uimme heidän joukkoonsa. Lisää honuja ui meidän ohi. Yksi heistä laskeutui hiekan ympäröimälle korallikasalle. Pienet mustat kalat tulivat puhdistamaan hänen kilpeään ja hän itse nautti kasvisateriaa samalla. Hän vietti siinä hyvän tovin, poseeraten täydellisesti meille. Se oli upea hetki.

Kahden kameran sukellus oli mennyt minulta odotuksia paremmin. Kameran vaihto oli sujuvaa eikä liikkuvia osia tuntunut sittenkään olevan liikaa. GoPron käyttö oli mennyt myös mallikkaasti, vaikka se oli ensimmäistä kertaa minulla sukelluksessa.

Orangespine unicornfish, Umauma lei

Snowflake moray, Puhu kapa

Tapasimme vielä Orangeband surgeonfishin, hawaiiksi Na’ena’e, vaalean ankeriaan, Snowflake morayn, Puhu kapan ja mustakeltamaskisen Orangespine unicornfishin, Umauma lei. Mukava virtaus vei meitä oikeaan suuntaan, kohti rantaa. Sen mukana oli ihana vain lillua eteenpäin. Nousimme ylös Sheratonin biitsillä, jossa pääsimme heti suihkuttelemaan pahimpia suoloja pois. Olin jälleen yhtä mahtavaa kokemusta rikkaampi ja niin onnellinen, että ensimmäinen sukellukseni sertifioituna sukeltajana oli mennyt hienosti.

Aloha ’o Maui, aloha e (Farewell Maui, farewell)

Ku makou e hele e (We rise to travel)

’O Hawai’i ka ka aina (Hawaii is indeed the land)

chantista Aloha ’o Maui, aloha e

Kahanan Biitseilyä

Maui koostuu läntisestä pienemmästä (iti) osasta ja itäisestä isommasta (nui) osasta, joita yhdistää toisiinsa selkeästi ohuempi kohta. Asuimme Mauin ensimmäisen viikon Kahanassa, Mauin länsipuolella, josta oli aika pitkä matka Mauin kuuluisimpiin nähtävyyksiin kuten Haleakalaan ja Hana Roadille. Kahana oli tullut meille tutuksi jo aikaisemmilla reissuilla, sillä siellä oli ollut meidän RCI-vaihtomajoitukset myös vuonna 2012 ja 2015. Kahana Falls, jossa olimme majoittuneet 10 vuotta sitten, oli huoneiden osalta kokenut kasvojen kohotuksen ja nyt se oli oikein viihtyisä paikka asua.  Hotellin allas oli viihtyisä vesiputouksin maisemoitu ja lasten altaassa tytöt aloittivat snorklausharjoituksensa.

Ensimmäinen snorklaustunti

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Parin minuutin kävelyn päässä oli pieni ranta, Pohaku Park, jonne menimme snorklaamaan ensimmäisenä Maui-päivänämme. Pieni hiekkaranta oli tunnelmallisen mustan kivikon välissä. Kirmasin heti vesirajaan ja näin kivien seassa liikettä. Siellä oli kilppari (honu)! Oliko tämä todellista, ensimmäinen honu tuli vastaan jo rannassa? Eikä hän ollut ainoa. Kivien seassa oli hengaamassa kolme honua. Rannalta katsoen heistä näkyi välillä kilpi, välillä vedenpinnan yläpuolelle tuleva pää tai räpylä. Vedessä näkyvyys tässä kohtaa oli aika heikko, arviolta pari metriä, pöllyävän hiekan vuoksi. Siksi vedessä honu tuli näkyviin vasta kun se oli todella lähellä ja valtavan kokoisena. Kävimme tässä kohtaa uimassa parikin kertaa ja honut olivat siellä molemmilla kerroilla.

Kapalua

Eräänä iltana lähdimme tutkimaan Kahanaa pohjoiseen. Ajoimme Kapaluaan. Rannan tuntumassa ja siitä kohoavilla rinteillä oli komeita taloja. Niissä kelpaisi viettää lomaa tai asua avarissa merimaisemissa. Jätimme auton parkkiin ja lähdimme Kapalua coastal trailille. Vähän matkaa se kulki puisella boardwalkilla hiekkarannan tuntumassa aivan rantatalojen edessä. Kivikoiden reunustama biitsi oli kutsuva. Kivikot itsessään olivat mielenkiintoiset. Laavavirta oli joskus muinoin muodostanut mitä erilaisempia muotoja niihin. Ne olivat myös suosittu kuvauspaikka. Trailin puskaisen osuuden jälkeen tulimme toiselle kivikkoalueelle, joka muodosti terävän niemekkeen rantaviivaan. Alue oli kuin toiselta planeetalta eri muotoisine, röpyliäisine ja kennomaisine kivineen. Maassa oli myös satoja koloja niukan kasvillisuuden seassa. Ne olivat merilintujen pesiä. Ua’u kani, Wedge-tailed shearwater pesi tällä alueella. Näimme parikin emoa pesässään munaansa hautoen. Lähempänä tyrskyjä maasto muuttui hyvin kivikkoiseksi, sellaiseksi, jonne teki mieli kiivetä katsomaan laskevaa aurinkoa.

U’au kanin pesiä

Kahekili

Muutama minuutti autolla Kahanasta etelään on Kaanapali ja meille viime reissulta tuttu Kahekili beach Westin hotellin edustalla. Se on täydellinen paikka snorklaukseen, koska korallit alkavat sopivan matkan päästä rannalta. Hienoa hiekkaa on myös reilusti biitsifiilistelyyn ja uiskenteluun. Kaloja tuli vastaan taas monenmoisia kuten Parrotfishejä, Humuhumuja, Yellow tangeja (loistavan keltaisia kaloja). Yhden korallirykelmän alta kurkisteli pikkanen ankerias. Koralleja oli erilaisia, keltaisia, liloja, hienoin oli loistavan valkoinen. Kilppareita ei tavattu tänään täällä niin kuin 7 vuotta sitten, mutta onneksi kilpparit olivat kansoittaneet lähibiitsimme. Tuuli aiheutti reippaat aallot ja vähän kauempana rannasta räpylät olivat ehdoton varuste. Rannalla aurinkotuolin alla oli mukava siemailla punkkua metallipullosta. Se puolestaan oli minulle ihan uusi kokemus.

Wailuku River

Iao Valley on terävien vuorten rajaama laakso Wailukun kaupungin vieressä. Varsinainen kohde olikin kiinni tammikuuhun asti, mutta löysimme alueelta ihan uuden paikan. Wailuku-joen rannalla oli paikallisten suosiossa oleva picnic-alue, jossa mm. grillattiin. Meillä oli mukana Taco bellistä haetut brunssieväät. Alueella on myös hyvät vessat.

Joen rantaan laskeuduttiin parin metrin verran kivilohkareista polkua pitkin. Wailuku-joki muodosti pieniä pulahdusaltaita ja niitä toisistaan erottavia matalia putouksia. Pienelle kiviselle rannalle pystyi hyvin jättämään tavaransa. Paikka oli fantastinen löytö, emmekä olleet löytäneet sitä miltään nettisivulta. Tähän yhteen Mauin hienoimmista mestoista kuului toki fotoilut kivillä ja vedessä. Vuoren seinämästä alas päin kasvava puu teki mukavan varjon, jossa Antti tykkäsi lillua. Miniputouksen kivillä oli kiva istua. Pienet putoukset ja joen ympäröivät puut tekivät paikasta todella romanttisen. Vesi oli virkistävän viileätä, eikä sieltä halunnut lähteä pois. Lopuksi siirryin alempaan lammikkoon uimaan, jossa oli tarpeeksi syvää.

Porukkaa oli koko ajan joella, mutta ei liikaa. Kun me olimme lähdössä, rantakiville tuli pieni koululaisryhmä muistiinpanojen kanssa ja heidän opettajansa puhui heille hawaiin kieltä.

Lahaina

Lahaina on Mauin suurin shoppailukaupunki. Lahainan satamasta lähtevät laivat viereisille Lanain ja Molokain saarille. Keskustan valtava Banyan puu on tuotu Aasiasta. Siinä näyttää olevan monta puuta, jotka ovat kietoutuneet toisiinsa, mutta se onkin vain yksi puu, joka on muodostanut oksistaan uusia runkoja ja juuria.

Rantakadulta, First streetiltä, löytyvät souvenirshopit, vaatepuodit, taidegalleriat ja ravintolat. Paikallista ja todella hienoa taidetta täältä löytyy yllättävän paljon lasisista aalloista psykedeelisiin eri värejä kimaltaviin tauluihin. Auringonlaskua on kiva katsella rantakadulta, vaikka kinuski-kookosjäätelöä imeskellen. Yhtenä iltana olimme Captain Jack’s Island Grillissä syömässä.

Mauilla otettuja valokuvia on monen valokuvaajan toimesta tehty metallitauluiksi, joita mekin melkeinpä keräilemme. Niitä myydään useissa kaupoissa, mutta kuvien laaduissa on eroja. Andrew Shoemakerin oma galleria kutsui meitä sisään valtavan suurilla tauluillaan. Tapasimme itse valokuvaajan galleriassa myymässä omia tuotteitaan. Me kävimme pari kertaa galleriassa, kunnes teimme valintamme. Mukaan piti lähteä laavataulu, mutta rakastuin Honu road -nimiseen teokseen.

Honu road

Kaulana e ka ua Laniha’aha’a (Famous is the rain pouring from low skies)

Ke kupa aiwaiwa nani la a’ o Hana (Ethereal native of Hana)

’Ano’ai Ka’uiki au i ke kai (Greetings ti Ka’uiki reaching in to the sea)

Ha’aheo ’o Maui ka wai’anapanapa (Maui is famed for the waters that sparkle)

laulusta: Maui nani

Tänään oli herätys ajoissa. Aamupalaksi oli kananmunaa ja paahtista, kahvittelijat saivat tyytyä ripeämpään aamukahviin. Mummi jäi tyttöjen kanssa koko päiväksi hotelliin ja allasleikkeihin. Me muut pakkasimme autoon kaiken tarvittavan tämän päivän pitkälle retkelle, pikkueväistä vesikenkiin. Ohjelmassa oli kuuluisa Road to Hana, jonka me olimme viimeksi ”suorittaneet” 10 vuotta sitten.

Juhani oli tänään ratissa alusta asti. Antti halusi nauttia kerrankin maisemista rauhassa. Retki alkoi intoa täynnä, aikuisten kesken ihan koko päivä. Ajoimme jo hyvin tutuksi tullutta reittiä Honoapiilani ja Kuihelani Highwaytä Kahuluihin, Mauin etelärannalta pohjoisrannalle.

Juuri ennen lentokenttää käännyimme itään vievälle Hana Highwaylle. Sitä saimme painella loppuun asti, 52 mailia. Ennen kuin varsinainen vuoristoinen kiekuratie alkoi, pysähdyimme tankilla pienessä Paian kylässä, josta meillä on sympaattiset muistot molemmilta Mauin reissuilta. Jossain kohtaa sen jälkeen mailimerkit alkoivat laskennallisesti alusta eli ykkösestä. Mailimerkit ovat Hanan tiellä se tärkein informaatio. Nähtävyydet on paikallistettu mailimerkein.

Mailimerkki kakkosen kohdalla oli ensimmäinen nähtävyys, Twin falls. Se oli netissäkin varoitettu ruuhkaiseksi, koska on niin alussa Hanan tiellä. Parkkipaikka sinne oli täynnä ja parkkia valvoi täti, joka nosti Full lot -kylttiä sisään yrittäville autoille. Luulimme olevamme fiksuja ja saimme auton parkkiin noin 100 metrin päähän pikkutielle. Parkkitäti kielsi meitä menemästä putoukselle, kun automme ei ollut parkissa. Olimme tyrmistyneitä. Autoja tuli pois parkista ja silloin jokunen uusi auto mahtui sisään. Piti vain olla onnea, että sattuu ajamaan parkin luo juuri silloin kun tilaa on. Edestakaisin ajeluun päädyttiin ja noin vartin ajelun kuluttua, pääsimme sisään parkkiin ja maksamaan 10 dollaria siitä.

Tämä nähtävyys koostui kahdesta putouksesta. Alempi oli parin minuutin kävelymatkan päässä ja ylemmälle olisi ollut kävelyä puolisen tuntia. Koska halusimme ehtiä tänään vielä Hanaan ja sieltä pois, jätimme ylemmän putouksen seuraavaan kertaan. Putous ei ollut kovin korkea, mutta siinä oli mukavan uitava allas. Monet kiipesivät kivestä muodostuneita askelmia pitkin putouksen viereen hyppimään veteen. Se näytti melko hasardilta touhulta.

Twin Falls, mailimerkki 2

Virkistävän kylvyn jälkeen jatkoimme matkaa kohti Hanaa mailimerkkejä seuraten. Minä siirryin jossain vaiheessa Juhanin viereen eteen, kun tiekiekurat olivat alkaneet ja minulle alkoi ilmaantua matkapahoinvointia. Sovimme, että arvioimme pahoinvoinnin määrää asteikolla 1-10, jonkinlaiseksi raja-arvoksi asetimme 6 asteisen pahoinvoinnin. Toimenpiteitä sen ylittävälle pahoinvoinnin määrälle emme kuitenkaan sopineet. Eteen siirtyessäni pahoinvointiasteeni laski viidestä yhteen.

Seuraavana listassamme oli mailimerkki 9.5. Siellä oli tuttu Waikamoi Trail, kävely sademetsässä. Puiden juuret olivat maassa kiemurtaessaan tehneet muhkuraisen polun käveltäväksi. Niina poseerasi valtavan oranssirunkoisen puun kanssa. Se oli ihan Niinan värinen puu. Teimme reilun kilometrin pituisen trailin.

Waikamoi trail, mailimerkki 9,5

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Matka jatkui 11 mailimerkkiä etsien. Mailimerkki 10 kohdalla oli Garden of Eden, maksullinen puutarha, jonka jätimme nyt välistä. Mailimerkki 11 tuli ja tuli myös 12. Niiden välissä olisi ollut Haipuaena falls, jossa uimme 10 vuotta sitten. Toki paljon mahtui 10 vuoteen, kasvillisuus ehtii kasvaa, joet ja purot ehtyä. Oli myös mahdollista, että se oli suljettu ihmisiltä, vaikka sinne ei mitään sisäänpääsyä tai porttia silloin ollutkaan. Siispä tähyilemään seuraavaa mailimerkkiä, joka oli 19, Upper Waikani Falls. Sitä ennen pysähdyimme 12 mailimerkin kohdalla Kaumahina Parkissa. Siellä oli vessat (ilman vessapaperia), picnic-alue ja maisema alas tielle ja merelle. Mailimerkin 17 kohdalla oli kyltti ”Half way”, olimme puolivälissä.

Kaumahina Park lookout, mailimerkki 12

Hana road on putousten luvattu tie. Vaikka etsimme nimenomaan mailimerkin 19 putousta, niin pieniä putouksia tuli tien oikealla puolella (vuoriston puolella) vastaan lukuisia ja niihin oli moniin vain muutaman metrin kävely tieltä. Putoukset ja niistä laskeutuvat joet ja purot ylitettiin kymmenien pienten yksikaistaisten siltojen yli. Isoin ongelma putouksella käymisessä oli auton parkkiin saaminen. Tiellä oli pieniä levikkeitä vähän väliä, joihin sai mahtumaan ehkä yhden tai kaksi autoa, mutta mitään kunnon parkkipaikkoja ei ollut.

Tulimme 19 mailimerkin kohdalle ja sillalta näkyi komea Waikani Falls, jota olimme etsineet. Se on toiselta nimeltään Three Bears Falls, koska se koostuu kolmesta pienemmästä vierekkäisestä putouksesta. Saimme auton muutaman kymmenen metrin päähän parkkiin tielevikkeelle. Netissä oli sanottu, että kävelytie putoukselle on ”little hairy” eli odotimme pientä haastetta ja ehkä muhkuraisuutta. Pääsy putoukselle näytti kuitenkin tyssäävän heti kun näimme, että meidän olisi pitänyt laskeutua vetisiä kiviä pitkin narun varassa pari metriä alaspäin. Juhani lähti kuitenkin kokeilemaan. Häneltä lipesi jalka jossain kohtaa, mutta naru pelasti tilanteen ja hän selvisi ilman ruhjeita.  Minä lähdin etsimään toista reittiä ja löysinkin sen piikkilangan takaa. Sain pienen naarmun piikkilangan ylityksestä, mutta minäkin selvisin säikähdyksellä. Antti kokeili kolmatta reittiä ja ylitti kivisen aidan. Niina jäi odottelemaan eikä halunnut ottaa riskiä tästä reissusta. Kun isoin este oli ylitetty ja kiivetty alas putouksen alajuoksulle, saimme kulkea vielä vetisiä kiviä, isoja ja pieniä, vakaita ja heiluvia, pitkin. Vesikengät olivat ehdottoman hyvät tässä kohtaa. Me emme olleet ainoat ”hurjapäät” selvittämässä tietään putoukselle. Siellä oli myös jokunen perhe noin 10-vuotiaiden lasten kanssa.

Lopputulos kuitenkin palkitsi. Waikani falls oli upea näky läheltä. Sen vesi oli ehkä vielä vähän raikkaampaa (kylmempää) kuin edellisen putouksen. Putouksen vieressä vettä sateli vehreältä rinteeltä kauniisti erottuvina pisaroina altaaseen. Sen alle oli kiva mennä. Altaassa oli välillä syvää ja välillä vedenpinnalta esiin tulevia kiviä, joten varovainen sai olla uidessa, ettei mennyt karille. Yhdelle limaiselle/vetiselle kivelle sain kiivettyä katselemaan putousta. Tämä oli fantastinen paikka.

Waikani Falls, Three bears, mailimerkki 19

Kun kiipesimme takaisin ylös tielle, valitsimme kaikki Antin reitin eli kiviaidan ylittämisen. Kokemus oli hieno, mutta olimme myös helpottuneita, että olimme kaikki selvinneet lähes ehjin nahoin. Matka jatkui nyt pysähtymättä loppuun asti. Lähempänä Hanaa vastaan tuli asuintaloja, pieniä jäätelö-, banana bread- ja kookoskojuja ja hökkelimäisiä ravintoloita, jotka olivat osa kiinni.

Vaikka Hana on mutkaisen tien päässä, se on ihan kunnon kylä, asumuksineen ja kouluineen. Perillä Hanassa takana oli yli 600 mutkaa ja yli 50 yksikaistaista siltaa. Kävimme mustalla hiekkarannalla Hana bayssä. Siellä ei enää ollut sitä ruokapaikkaa, jossa olimme 10 vuotta sitten syöneet, pelkkä picnic-alue. Lähdimme etsimään ravintolaa muutaman korttelin päästä. Osa ruokapaikoista oli tosiaan jo kiinni, vaikka kello oli vasta neljä iltapäivällä. Hieman tyyriimmän puoleinen Hana Ranch Restaurant oli auki ja hienolla maisemalla mereen. Menimme sinne. Saimme maksaa hampurilaisaterioista 25 dollaria, mutta ne olivat kyllä oikein maistuvat. Tarjolla oli Hana burgeria lihaisalla pihvillä ja kalaburgeria päivän kalasta. Kalavaihtoehto oli todella hyvä valinta. Mehukkaasti paistettu kala sopi hyvin briossisämpylän väliin punasipulin kanssa.

Hana Bay

Ravintolamaisema

Paluumatkalla olisimme halunneet käydä 31 mailimerkin kohdalla Hanan laavatunnelissa, mutta se oli mennyt kiinni jo klo 16. Laavatunneliin pääsemme onneksi Big Islandilla, kun tämä nyt jäi kokematta. Paluumatkalla pysähtelimme muutamassa maisemapaikassa. Pieni matala vesiputous laski ylittämämme sillan alta komeasti alas jyrkkää rinnettä ja jatkoi altaan kautta ohuena liruna kivikon kautta mereen. Tämä tie oli putousten luvattu tie, emmekä edes muistaneet, että putouksia oli näin paljon.

Paikallinen parempi asumus

Hanan tiellä monet nähtävät paikat on merkattu mailimerkein, mutta monet ovat pelkästään valppaiden ja kiinnostuneiden silmien ansiosta löytyviä toinen toistaan upeampia paikkoja. Kiipesimme loivat kiviportaat maisemapaikalle tien viereen. Hanan sade oli saanut aikaan sateenkaaren tien ja alhaalla olevan meren ylle, toisessa suunnassa lasketteleva aurinko loi ilta-auringon säteitä vuorten väliin laaksoon. Maisemat olivat satumaiset.

Annoin Niinan olla edessä koko paluumatkan, koska sieltä kuitenkin näki paljon paremmin maisemat. Selvisin omasta asteen 5 pahoinvoinnista, kun tiesin, että se loppuu suoralle päästessämme. Aurinko laski seitsemän aikaan, juuri kun olimme selvittäneet mutkat ja tie normalisoitui. Palasimme pysähtymättä hotelliimme Kahanaan, toiselle puolelle saarta. Kuu paistoi melkein täytenä. Kahuluin kohdalla jo toistamiseen laskeutuva lentokone ylitti meidät aivan Hana Highwaytä painelevan automme päältä.

Olimme perillä puoli yhdeksän aikaan. Lapsilla oli takana kiva allaspäivä ja kunnon päikkärit. Kun olimme saaneet heidät nukkumaan, nautimme omassa keittiössä tehdyn illallisen terassilla.

Viikon O’ahun vierailun jälkeen meidän oli aika siirtyä Mauille. Tänään saisimme toivottaa myös tervetulleeksi häämatkaystävämme Niina ja Juhanin. Aamulla oli aika viimeistellä pakkaukset. Antti paistoi meille brunssiksi kalapaloja ja nuudelia. Klo 11 meillä oli varattu uber-kyyti Honolulun lentoasemalle ja auto tuli saman tien, kun saimme roudattua omaisuutemme ja itsemme alas. Kentällä Antti lähti hakemaan meidän rattaita AA:n tiskiltä, jotka olivat tekstarien mukaan saapuneet Honoluluun muutama päivä sitten. Pitkään siinä meni ja Antti tuli tyhjin käsin takaisin. He kuulemma selvittävät missä rattaat menevät nyt. Uskomatonta toimintaa! Emme usko, että saamme niitä enää ikinä takaisin.

Etenimme automaatti-lähtöselvitykseen ja sitä myöten boardingien kanssa baggage droppiin. Se sentään sujui niin kuin piti. Sitten turvatarkastusjonoon. Jono eteni hyvin, mutta yllättävän monta kertaa edetessämme kulman takaa paljastui lisää jonoa, ja lisää jonoa. Jono kulki ja laskostui monella tavalla. Yhdessä kohtaa piti mennä pareittain, lapset aikuisen kädessä, kun koira teki haistelutyötään. Ihmismassan säännöstely oli kuin karjan paimentamista ja vieläpä liian kuumassa tilassa. Tähän kohtaan lentokenttää ei oltu kyllin tärkeäksi katsottu ilmastoinnin virittämistä. Turvatarkastuksessa ei kuitenkaan tarvinnut riisua läppäriä eikä nesteitä laukusta. Kävimme ostamassa Burger Kingistä ryöstöhintaiset hampparit ja ranskalaiset. Sitten päästiin vihdoin inhimillisempään ilmastoon, lähelle porttia E5 ja ilmastoituun tilaan. Southwestin lentomme lähti kahden aikaan, reilu puoli tuntia myöhässä. Puolen tunnin lennolla lensimme Molokain ja Lanain yli, Mauin Kahuluihin laskeuduimme puoli kolmen aikaan.

Honolulun lentokentällä

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Pyrähdys Mauille

Kun olimme saaneet laukut, jakaannuimme kahteen porukkaan. Antti, minä ja Aava menimme autovuokraamoon. Mila ja mummi jäivät kentälle Starbucksiin. Meidän piti mennä hotelliin kahdessa erässä, koska emme laukkuinemme mahtuisi kerralla autoon. Autovuokraamokeskukseen vei juna.

Minijunaa odotellessa

Meidän auto oli Dollarissa ja tottakai juuri sinne vuokraamoon oli jono, joka eteni hitaasti. Jonotimme kuumassa ulkoilmassa viilennettyyn vuokraamoon, jonne otettiin vain kourallinen ihmisiä kerrallaan. 20 minuutin kuluttua olimme pääsemässä sisällä olevaan jonoon, niin ”oven vartija” sanoi, että vain yksi henkilö pääsee sisään per porukka. Hän ei päästänyt meitä kaikkia sisään, vaikka meillä oli lapsi. Siinä oli esimerkki totaalisesta alohahengen turmelemisesta, epäinhimillisestä kohtelusta ja idioottimaisesta ”vallan” käytöstä. Olin niin vihainen, että kiehuin ja sanoin pari kirosanaa. Viereisessä autovukraamo-Alamossa ei ollut juuri jonoa. Menimme Aavan kanssa viilentymään sinne. Aava juoksenteli siellä innoissaan jonotusnauhojen väleissä. Hänellä oli nälkä ja minulla oli vain suklaata mukana. Siispä suklaata sitten. Aava jaksoi uskomattoman hienosti odottaa. Kun Antti pääsi vuokraamosta, pääsimme vielä jonottamaan valtavaan parkkihalliin, että meille tuodaan meidän auto. Olimme kurkkua myöten täynnä tätä jonotuspaskaa. Onneksi hallissa oli sentään ymmärtäväinen työntekijä koordinoimassa. Meille ajettiin autoksi valkoinen Kia Optima, täysin sama auto kuin Juhanin. Anttia nauratti, haemme kohta kentältä Juhanin hänen ”omalla” autolla. Koko autovuokraamoreissuun oli mennyt kaksi tuntia. Tiesimme, että jonoa saattaa olla, mutta kaksi tuntia oli täysi fiasko. Minulla oli vahva epäilys, että meillä tulisi tänään vielä kiire hakemaan Juhania ja Niinaa kentältä illalla.

Reitti Kahanaan, Mauin länsiosaan, oli onneksi tuttu. Kuihelani Highwaylle ja siitä Honoapiilani Highwaylle. Saaren poikki matka eteni nopeasti. Sitten puolestaan kello meni piinaavan nopeasti, kun ajoimme Lahainaa kohti. Matka tuttuun Kahana Falls -hotelliin kesti kaikkiaan 50 minuuttia Kahuluista. Kun olimme roudanneet matkalaukut respaan, Antti lähti samantien hakemaan Milaa ja mummia. Kaupassakin piti vielä illaksi käydä. Aava katseli respassa käyskenteleviä kissoja, kun minä hoidin sisään kirjautumista kolmeen kämppään, meidän, mummin ja häämatkalaisten. Meille oli varattu yksi kaksio ja kaksi hotellihuonetta. Kirjautumissysteemit kaikkineen ja resort-maksuineen kesti 45 minuuttia. Respassa oli vain yksi ihminen töissä, jolle tuli koko ajan puheluita ja hän sanoi, että covid-rajoitukset olivat vieneet ison osan hotellin työntekijöistä. Vihdoinkin ennen seitsemään pääsin roudaamaan Aavan kanssa laukkujamme meidän kämppään, joka oli ensimmäisessä kerroksessa. Kämppä oli kiva. Tilavasta olohuoneesta pääsi tilavaan ja siistiin makuuhuoneeseen, josta pääsi remontoituun kylppäriin. Sisältä löytyi myös pesukone, mikä helpotus. Olohuoneessa ja makkarissa oli koko seinän kokoiset peilit. Olohuoneen kulmasohva oli iso ja pöydän jaloissa oli ananaskoristelut. Sieltä pääsi myös omalle terassille. Täällä tulisimme hyvin viihtymään RCI-vaihtoviikkomme.

Kun kello oli yli kahdeksan, aloin taas hermoilla. Nyt meidän pitäisi lähteä taas takaisin kentälle. Olin hermoraunio, kun Antti, Mila ja mummi tulivat klo 20.20. Lähdimme saman tien takaisin. Antti oli suhannut Kahuluin ja Kahanan väliä toistamiseen jo neljättä tuntia. Mitään emme olleet syöneet Honolulun kentän hampparin jälkeen ja nälkä alkoi olla hirmuinen. Kaapissa toki oli ruokaa odottamassa, kun palaisimme.

Jos asiat olisivat menneet putkeen tänään, olisimme lähteneet kentälle ajoissa ennen kahdeksaa. Olemme haaveilleet tästä hetkestä ja odottaneet tätä hetkeä, kun saamme hakea ystävämme Hawaiilla, jo vuosia. Se oli menossa osittain myttyyn hiton autovuokraamon takia. Antti etsi Hawaii-kanavan radiosta valmiiksi häämatkalaisille. Olimme perillä klo 21.10. Tuttu pariskunta näkyi baggage claimin ulkopuolella. Lento oli ollut ajoissa, me emme. Siitä huolimatta Juhani ja Niina olivat otettuja aidoista leistä, jotka olin tänään ostanut ja hienosta kyltistäni, jonka olin tehnyt.

Häämatkalaiset saapuneet

Rankasta päivästä huolimatta olihan omien ystävien saapuminen meidän Hawaiille aivan infernaalisen ihmeellistä, mitä emme kukaan vielä ymmärtäneet. Matka hotelliin sujui toki rattoisasti tämän matkan lentokokemuksia jakaen. Juhani ja Niina olivat tulleet Lontoon ja Losin kautta.

Pääsimme perille hotelliin kympin aikaan. Lapset nukkuivat meidän sängyssä, josta heidät kannettiin/talutettiin vuodesohvaan. Häämatkalaiset olivat oikein tyytyväisiä omaan asumukseensa, jonne oli meidän kämpästä oviyhteys.

Kuahiwi nani ’oe Haleakala (You are beautiful mountain Haleakala)

Kaulana ho’i ’oe ku kilakila (You are famous and stand majestically)

He ’ukiu e ka ua o ka ’aina (Ukiu is the name of the rain of this land)

Me ka makani aheahe ’olu’olu (Here the wind is soft and cool)

laulusta: Haleakala Hula

Elimme ensipäiviämme Mauilla ja päätimme heti alkuun viedä Hawaii-ensikertalaiset Mauin yhteen tärkeimmistä nähtävyyksistä. Haleakala (hale = talo, kala = aurinko) on must-nähtävyys Mauilla ja sinne on melko helppo mennä. Lähdimme sinne siksi koko seitsemän hengen porukalla. Tiiviissä tunnelmassa ajoimme Kahuluihin. Siellä pysähdyimme myöhäiselle lounaalle perinteen mukaisesti Panda Expressiin. Nuudelia, fried shrimppiä, kanaa ja papua…

Jatkoimme Hana Highwaytä jonkin matkaa itään. Sitten käännyimme saaren sisäosaan Haleakala Highwaylle. Vartin päästä Kahuluista alkoi nousu kiemuratietä. Tien molemmin puolin laidunsi heppoja, lehmiä ja lampaita, joita tytöt halusivat bongailla. Palmut jäivät taakse ja erilaiset mielenkiintoiset havupuut ilmestyivät matkan varrelle. Ajoimme myös eukalyptusmetsän halki. Siellä täällä rinteellä on asutusta, pieniä taloja, joiden asukkaat saavat nauttia hieman viileämmästä ilmastosta. Haleakala National Parkin portilla maksoimme 30 $ (per auto). Sieltä oli 30 minuutin ajo huipulle ja matkan varrella pysähdyimme vessaan lisäämään vaatetta. Leggingsit jalkaan ja hupparit päälle. Antti oli ainoa, joka katsoi vaatteiden lisäyksen turhaksi, vaikka olimme 13 celsiusasteessa ja tuulta oli reippaanlaisesti.

Kohta ajoimme tietä pilvessä, sadetta ripautti vähän. Kun pääsimme pilvien yläpuolelle, taivas kirkastui. Se on kuin tie taivaaseen pilvien yllä. Tytöt olivat totta kai innoissaan pilvien yllä ajamisesta. Olimme ajoissa, mutta meillä ei ollut liikaa aikaa. Haleakala sunset on se mitä kaikki tulevat tänne yli 3000 metrin korkeuteen katsomaan. Pysähdyimme kraaterille ja aloin aavistella, että ylin parkkipaikka saattaisi olla täynnä autoja. Niin se olikin. Porukkaa oli täälläkin enemmän kuin ennen.

Haleakalan kraaterilla

Jäimme autosta pois, kun Antti lähti etsimään autolle parkkia vähän alempaa. Ihmisiä oli istumassa retkituoleilla auringonlaskua odottaen. Tuuli oli kylmä näin korkealla. Etsimme sopivan spotin ja saimme asetuttua korkeamman kiven taakse tuulen suojaan. Kova tuuli sai lapset palelemaan aika nopeasti, vaikka pipot ja hanskat oli myös puettu. Antti sai auton onneksi lähelle ja löysi meidät nopeasti. Joku oli tullut kirjoittamaan runoa vanhalla kirjoituskoneella auringonlaskun aitiopaikalle.

Klo 7.07 pm aurinko laski pilvien taakse mereen. Lapset alkoivat olla sen verran kylmissään, että lähdimme pian takaisin alas. Pitkä paluumatka oli puuduttava. Olimme perillä vasta kymmenen aikaan.