Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

tammikuu 2017

Pieniä Räpyläisiä Hiekalla

Aruban rannat ovat suosittuja pesimispaikkoja leatherback-, hawksbill-, green- ja loggerheadkilpikonnille. Tortugaruba foundation toimii Aruballa merikilpikonnien suojelemiseksi vapaaehtoistyön ja lahjoitusten tukemana. Pesimiskausi on Aruballa maaliskuusta syyskuuhun. Poikaset kehittyvät munissa 60-70 vuorokautta, jolloin kilpparivauvoja syntyy toukokuusta marraskuuhun.

Leatherback Turtle

Leatherback on suurin kaikista merikilpikonnalajeista. Se ei elä Karibianmeressä, vaan Atlantin pohjoisemmissa osissa. Leatherback-naaraat kuitenkin palaavat synnyinrannalleen 2-4 vuoden välein munimaan. Silloin se munii 8-12 päivän välein, munien noin 7 pesään yhdellä pesimiskaudella. Tuon ajan he viettävät Karibianmeressä. Muniminen tapahtuu yleensä yöllä.

Aikuinen leatherback, kuva netistä

Eagle Beach on ehkäpä Aruban upein biitsi ja ainakin pisin. Se on myös kilpparien keskuudessa suosituin, sillä siellä on eniten pesiä pesimiskaudella. Muutaman kuukauden vuodessa Eagle biitsillä onkin punavalkoisin puomein merkattuja pesiä. Yhdessä pesässä on noin 60-90 munaa. Kun pesä on 60 vrk vanha, sen ympärille maahan laitetaan matalat esteet, jotta syntyvät kilpparit eivät lähde väärään suuntaan keinotekoisten valojen vuoksi. Tortugaruban vapaaehtoinen käy tarkistamassa kaikki pesät päivittäin kaksi kertaa ja ns. valmiit pesät vaativat erityishuomiota. Auringonlaskiessa pesän ympärille laitetaan kokonaan esteet, siltä varalta, että kilpparit syntyvät yöllä. Vaikka rannan ja lähellä olevien hotellien ja ravintoloiden yövalaistusta on vähennetty, poikaset voivat lähteä väärään suuntaan. Siksi poikasten kulku mereen yöaikaan tarvitsee olla vahdittua. Yöllä valmista pesää käydään tarkastamassa pari kertaa. Jos poikasia on ”karsinassa”, niille avataan tie mereen. Kuoriutumisesta kilpikonnien nousemiseen hiekan pinnalle voi kestää useita päiviä. Pienet kilpparit ilmestyvät hiekalle yleisimmin auringonlaskun aikaan ja yöllä. Silloin he ovat paremmin turvassa niitä nappaavilta linnuilta. Mutta päivällä tapahtuvia syntymisiä tapahtuu myös. Vauvojen syntymistä seuraavana iltana klo 18 pesä kaivetaan tyhjäksi (pesän puhdistus/ekskavaatio) ja sinne jääneet elävät pikkukilpparit päästetään mereen.

Minä olin jo ennen matkaa yhteydessä Tortugarubaan ja kysyin mahdollisuutta osallistua vapaaehtoistyöhön. He eivät kuitenkaan ota turisteja mukaan, vaikka minulla oli aiempaa kokemusta, vaan työhön pääsee vain paikallisia ja sellaisia, jotka pystyvät sitoutumaan koko kaudeksi. Päätin kuitenkin tehdä omia biitsipartioita siinä toivossa, että näkisin/näkisimme vauvakilppareita.

Aiemmin olemme nähneet emokilpparin munimista Mexicossa (Green kilppari) ja Hawaiilla (Hawksbill kilppari). Olemme olleet pesän puhdistuksessa mukana Mexicossa (Green kilppari) ja Hawaiilla (Hawksbill kilppari). Yöllistä luonnollista kilpparien syntymistä olemme nähneet Hawaiilla (Hawksbill kilppari).

Blogissa puhun kilpparien lisäksi honuista. Tässä yhteydessä se tarkoittaa samaa asiaa. Oikeastihan tuo sana tarkoittaa Hawaiin kielellä green-kilpparia, mutta termi on meidän perheessä laajentunut käsittämään kaikkia merikilppareita.

Tässä postauksessa kerron yksittäin jokaisesta biitsipartiosta/kilpparivauvoihin liittyvästä tapahtumasta. Nimesin pesät itse sijainnin mukaan, jotta tarinaa on helpompi seurata. Päivämerkintä nimen perässä tarkoittaa pesän ikää. Jos kilpparijutut kiinnostavat, keskustelen mielelläni niistä enemmän. Ne ovat yksi intohimoistani ja unelmoin vielä joskus pääseväni oikein ajan kanssa toteuttamaan vapaaehtoistyötä kilpparien pariin.

 

Pesä ”Pohjois-Eagle”, päivä 62 

Kyselin Tortugarubalta mahdollisista kuoriutumisista. He kehoittivat vain kävelemään rannalla ja odottamaan jos onni suosisi. En luottanut onneeni, vaan halusin spesifimpää tietoa pesistä. Sitten he vastasivat, että eilen illalla oli yhdestä pesästä kuoriutunut poikasia ja tänään olisi loppujen ekskavaatio (pesän puhdistus lopuista vauvoista) klo 18 aivan Eagle Beachin pohjoispäässä. Se oli hieno uutinen. Olisi upeata nähdä jo tänään pikkukilkikonnia, niin kuin Aava heitä kutsuu.

Lähdimme klo 17 taxilla Amsterdan Manor -hotellin luo. Se oli aivan Eagle Beachin poispäässä (meidän asumus tuolloin oli eteläpäässä) ja rannalta löytyi nopeasti pesä, jota olimme tulleet katsomaan. Keskeltä aidattua neliötä lähti paljon pieniä kilpparin räpylän jälkiä. Sieltä kuopasta pienet olivat kiivenneet ylös ja mereen. Meillä oli reilusti aikaa hengata siinä ennen operaation alkua. Lupailimme tytöille pieniä honuja. Muutama turisti kävi katsomassa pesää ja Antti pääsi pätemään kilpparitiedoillansa ja että klo 18 loput vauvat kaivettaisiin ulos. Mila sanoi haluavansa pelastaa honuja. Äidin sydän pakahtui onnesta. Voi kuinka ihanaa olisi pelastaa honuja Milan kanssa!

Pesällä

Vauvakilpparien jäljet

Odotellaan honuja!

Parikymmentä ihmistä tuli seuraamaan. Kolme Tortugaruban tyyppiä, vanha setä, vanha täti ja nuorempi nainen, tulivat suorittamaan operaatiota. Syvälle piti kaivaa, mutta syvällähän pesät ovat. Kuoppaa kaivettiin varmaan 10 minuuttia, kunnes ensimmäinen vauva löytyi 60 cm syvyydestä. Pieni laitettiin ämpäriin odottamaan. Munan kuoria tuli paljon ja ne järjesteltiin kasoihin kuoriutuneiden poikasten laskemista varten. Pari kokonaista munaa oli myös, jotka eivät olleet hedelmöittyneet tai kehittyneet. Niissä oli pelkkää vaaleata nestettä. Tytöt jaksoivat hienosti odottaa ja alkoivat kaivaa ihan omaakin kuoppaa hiekkaan. Toinen vauva löytyi melkein metrin syvyydestä. Siinä olivat jäljellä olevat. Yllätyimme, että niitä oli niin vähän. Aiemmissa näkemissämme ekskavaatioissa niitä on ollut kymmeniä, mutta ne ovat olleet eri lajin kilppareita. Kaikki muut melkein 60 vauvaa olivat päässeet omin avuin ylös.

Pesän ekskavaatio

Tyhjää munaa ja kehittymätöntä alkiota munassaan kierrätettiin ihmisten luona katsottavana. Sitä keskeneräistä vauvaa olisin toki halunnut tutkia enemmänkin. Munan kuoret heitettiin kaivettuun kuoppaan takaisin ja kuoppa täytettiin. Aruban viranomaisten määräyksestä mitään kilpikonnasta tullutta ei saa ottaa itselle eli kaikki sikiöt ym. ”haudataan” omaan pesäänsä. Joitakin kuolleita valitaan mukaan geneettiseen tutkimukseen. Pesän täyttöön sai mennä lapset osallistumaan. Mila meni myös täyttämään kuoppaa ja tekikin sitä antaumuksella loppuun asti. Se oli Milan ensimmäinen osallistuminen kilppariprojektiin.

Pesän täyttöä

Sitten reitti hiekalla mereen tasoitettiin. Lopulta kaksi vauvaa vapautettiin ämpäristä. He olivat leatherbackejä. Tämä oli ensimmäinen leatherback-bongaus meille, upeata! Toinen vauva lähti heti kohti merta. Pienen pohdinnan jälkeen aalto nappasi hänet. Toinen kaveri olisi mieluummin lähtenyt biitsibaarien suuntaan ja häntä piti vähän avittaa kohti merta. Lopulta hänkin oli sitä mieltä, että meri kutsui ja pääsi aaltojen syleilyyn. Mila ja Aava seurasivat upeasti pieniä kilppareita ja olivat haltioissaan näkemästään. Nämä ovat niitä ihania asioita, joiden kokeminen omien lasten kanssa on minusta maailman hienointa.

Vapautus ämpäristä

Leatherback-vauva

Mila ja Aava jäivät veteen katsomaan honujen katoamista. Vähän heitä piti suostutella sieltä pois. Vauvat jatkoivat elämäänsä meressä. Me lähdimme kävelemään rannan kävelytietä pitkin kohti etelää ja meidän hotellia, jonne oli yli puolen tunnin matka. Aava meni rattaissa ja Mila jaksoi hienosti kävellä. Laskeva aurinko oli värjännyt osan taivaasta ja pilvistä vaaleanpunaisiksi. Oksistoaan laajalle levittävät Divipuut koristivat kävelytietä. Oli kaunis ilta kävellä.

Hei, hei Honut!

Tänä vuonna pesiä on reilusti enemmän kuin viime vuonna.

 

Pesä ”Eagle”, päivä 62 

Lähdin yksin tekemään pesätsekkausta Eagle Beachille. Sandaalit käteen ja hiekalle. Veden rajassa oli helpompi kävellä ja aallot tulivat välillä mukavasti jaloille. Olikin uskomattoman rentoa ja ihanaa kävellä omassa rauhassa. Kävelin melkein pohjoispäähän asti. Aika keskellä koko biitsiä, Eagle Beach hotellin kohdalla, oli yksi ”boksitettu pesä”. Sellainen pesä oli ylittänyt 60 vrk ja voi kuoriutua milloin vain. Tuota pesää kannatti siis pitää silmällä. Koko biitsillä oli yhteensä 16 pesää. Aurinko alkoi laskea ja minä kävelin rantaa edes takaisin pari kertaa. Seitsemältä auringon laskiessa volunteering-nainen tuli laittamaan puomin maahan, jolla mahdollisesti yöllä syntyvien kilpparien poistuminen estetään. Rantakadulta ja hotelleista tulee niin paljon valoa, että vauvat lähtevät helposti niitä kohti. Siksi heidän matka mereen pitää turvata ja tehdä hallitusti.

Eagle Beach

Valmiilla pesällä

Este yöksi jos syntyvät

 

Pesä ”Eagle”, päivä 63 

Olimme vaihtaneet hotellia tänään Playa Lindaan ja asuimme nyt Palm Beachillä (, Eaglesta pohjoiseen pari kilometriä). Lähdin illan tullessa kävelemään Eagle Beachille. Reitti oli helppo, vain etelään yhtä ja samaa katua. Matkan varrella oli ravintoloita ja hienoja hotelleja, kuten Hyatt Regency, Hilton ja palatsimainen valkea Riu. Puolessa välissä tuli vastaan Divi Phoenix, joka tulee olemaan matkamme viimeinen hotelli. Sen jälkeen kävelytie kulki ihan kivikkoisen ja puisen rannan vieressä. Eagle Beachille käveli Playa Lindasta noin 40 minuuttia eli käveltävää kyllä oli reilusti. Menin valmiille pesälle, jossa oli tänään 63. vrk. Siellä vauvat olivat vielä hiekan sisällä. Istuin pesän viereen katselemaan pian laskevaa aurinkoa ja miettimään. Tänä iltana ei tainnut kukaan syntyä.

Istuin hiekalla puolitoista tuntia. Aurinko laski mereen vain pienet pilvisoirot edessään. Se oli hieno auringonlasku. Sitten käppäillen takasin Palm Beachille. Pimeä tuli ja ravintoloissa riitti porukkaa. Palm Beach oli selvästi iltabiletyspaikka. Olin nihkeä ja oli ihana päästä suihkuun. Jalkapohjat olivat kipeinä flipflopeilla kävelemisestä.

Pesä ”Eagle”, päivä 64 

Tänäkin iltana lähdin taas Eagle biitsille, vaikka sinne sai paljon kävellä. Antti jäi tyttöjen kanssa viettämään iltaa lasten ohjelmien ym. merkeissä. Pesällä oli joku kilppari kävellyt. Selvää ulostulokohtaa ei näkynyt. Ihan kuin pikkuhonut olisivat vilistäneet siellä ympäriinsä. Niin oli oikeasti tapahtunutkin. Pian kuulin, että honut olivat syntyneet tänään varhain aamulla, päivänä 64 ja puulaudoilla aidattu alue oli vilissyt pieniä honuja, noin 60. Sitten niille oli avattu tie mereen. Kunpa olisin voinut ennustaa, että ne syntyvät silloin, mutta mahdotontahan se on. Yhä enemmän ihmisiä alkoi tulla seuraamaan ekskavaatiota ja kohta Tortugaruban tyypit tulivat kaivamaan pesää. Pesä oli yli 60 cm syvyydessä ja sieltä löytyi yksi elävä, mutta hiukan voipunut leatherback-vauva. Hän pääsi ämpäriin lepäämään ennen suurta matkaansa mereen. Yksi vauva oli jäänyt munaansa ruskuaispussinsa kanssa, eikä ollut päässyt kuoriutumaan. Se oli ihan kokonaisen näköinen, mutta kuollut vauva. Pesän aidat purettiin ja rikkoutuneet munat pääsivät takaisin pesään maatumaan. Pian ainokaiselle vauvalle silitettiin hiekka-alue. Hän tuli terhakkaana ulos ämpäristä ja suuntasi heti oikeaan suuntaan. Vähän aikaa räpylöimistä hiekassa ja sitten aalto tuli nappaamaan hänet mereen, seuraavaan kotiinsa. Lähdin kävelemään takaisin hotelliimme jo ennen seitsemää ja olin perillä hyvissä ajoin puoli kasin jälkeen.

Jälkiä hiekalla

Munia ja munan kuoria

Kuollut kilppari

Viimeinen pesän asukki mereen

 

Pesä ”Divi”, päivä 63 

Minä ja Mila jäimme autoilupäivän päätteeksi Eagle biitsille pesiä tarkkailemaan, kun Antti meni Aavan kanssa hotelliin. Lähdimme kävelemään edellisenä päivänä kaivetulta pesältä etelään. Olin kuullut, että siellä olisi valmis pesä. Mila käveli reippaasti, vaikka matkaa sai veden rajassa taittaa reilusti. Kävelimme Costa Linda -hotellille eli Eagle biitsin eteläkärkeen asti. Yksikään pesä ei ollut maa-aidoilla suojattu eli valmis. Istuimme eteläisimmän pesän luo picnicille. Minä söin hyvällä ruokahalulla Taco Bellin burriton ja Mila söi banaanin. Olin ollut kuulevinani, että Divissä olisi valmis pesä. En ollut nähnyt siellä uidessamme mitään pesää, mutta päätin mennä tarkastamaan. Eagle biitsi jatkui etelään, vaihtaen vain nimeä Diviksi. Nyt olimme samalla biitsillä, jossa uimme Divi Villagessa asuessamme. Siellä olikin kaksi pesää, joista toinen oli merkattu valmiiksi. Aika paljon saimme kävellä tänne asti ja sama olisi vielä takaisin. (Olin sopinut, että Antti hakee meidät autolla sieltä, minne jättikin. Nyt olisi ollut kätevää, jos puhelimeni toimisi täällä, voisin ilmoittaa, että hakupaikka on muuttunut. Olin yrittänyt saada sitä toimimaan, mutta yhteys ei vain pelannut kuin joitakin hetkiä välillä.)

Eagle Beach Nest Patrol

Mutta nyt asetuimme pesän viereen, jossa ei ollut jäljen jälkeä. Kun Mila oli tarkastanut pesän, hän löysi tekemistä taas hiekasta. Ennen seitsemää tuttua ja uutta porukkaa alkoi kerääntyä pesän ympärille, myös volunteer-nainen. Olin useana iltana jo tavannut samoja kilppareista kiinnostuneita muita turisteja. Kuulin, että tällä pesällä oli menossa päivä 63. Kysyin aamun vahdeista. Yöllä kerran ja 5-6 aikaan aamulla pesä käydään tarkistamassa. Päätin siis tulla huomenna aamulla aikaisin pesälle nyt kun meillä oli auto käytössä. Lähdimme seitsemän jälkeen eli auringon laskettua kävelemään tapaamispaikalle. Pimeä tuli, mutta Mila jatkoi urheana kävelemistä oma vesipullo kädessään.

 

Pesä ”Divi”, päivä 64 

Tänä päivänä heräsin viiden jälkeen ja niin heräsi Milakin pirteänä, vaikka häntä sai aika kauan maanitella pois unesta. Olimme Divin pesällä kuudelta. Pimeys oli juuri väistynyt ja aurinko oli nousemassa. Pesällä ei ollut tapahtunut mitään. Asetuimme pesän viereen pyyhkeelle ja söimme banaanit aamupalaksi. Valtava risteilyalus ilmestyi niemen takaa ja teki jonkinlaista aamukierrosta palaten takaisin. Vanhempi volunteer-leidi tuli seitsemän jälkeen. Hänen kanssa poistettiin esteet vauvahonuilta eli pesää ympäröivä aitaus ”avattiin” päiväksi.

Aamutuimaan

Iltapäivällä päivän autoretken jälkeen ajoimme viideksi Divi biitsin pesälle. Siellä se oli täysin saman näköisenä kuin aamulla. Leiriydyimme sen viereen. Uiminen meressä pesän vahtimisen lomassa oli mainio ohjelma auringonlaskun aikana. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut pesällä ja vanhempi leidi tuli sulkemaan sitä seitsemän aikaan. Muutama tuttu turisti lähipäiviltä tuli katsomaan pesää. Yksi täti oli lähdössä huomenna kotiin ja toivoi kovasti näkevänsä vielä poikaset.

 

Pesä ”Divi”, päivä 65 

Kävin jälleen aamulla Divin pesällä. Tällä kertaa minulla oli kirja mukana pitämässä minulle seuraa. Mitään ei vieläkään tapahtunut pesässä, mutta näin kuinka risteilyalus Celebrity Millennium saapui Arubaan.

Meidän tiemme vei Divi biitsille pesän luo taas illan suussa. Siellä oli sama tilanne kuin aamulla. Antti asettui mukavasti varjoon. Tytöt leipoivat synttärikakkuja hiekasta vuorotellen jokaiselle, joista piti puhaltaa korresta tehty kynttilä. Muutaman metrin päässä rannalla oli häät. Meillä oli mukava perhebiitseily, mutta honuset olisivat voineet jo kuoriutua. Heillä oli jo 65. päivä menossa.

Syntykää, please!

 

Pesä ”Divi”, päivä 66 

Kello soi taas viideltä. Mitä ihmeen lomailua tämä muka oli? Antti kuskasi minut biitsille ja tuli jatkamaan unia. Siellä se odotti, pesä, jossa ei ollut tapahtunut yöllä mitään ja päiviä pesällä oli jo 66. Minä istuin siihen viereen, avasin kirjani seurakseni ja söin aamujuguni. Kävin aamukävelyllä parin sadan metrin päässä. Ei ollut lähistöllä muita pesiä merkattu valmiiksi. Biitsijuoksijoita, -kävelijöitä ja pari kalastusvehkeitä virittelevää tuli vastaan. Klo 7.40 sain kyytini hotelliin, unia jatkamaan.

Aamun hämärässä

Vietimme päivän hotellin läheisyydessä ja uimassa. Vuokra-automme oli palautettu ja lähdin puoli viideltä pitkälle kävelyretkelleni Diviin asti. En raaskinut maksaa 20 $/suunta taxista. Kävely kesti tunnin ja oli kuumuudessa aika rankka. Pakkasesta otettu vesipullo hetkeksi piristi. Tsekkailin samalla Eagle biitsin pesiä, mutta mitään ei ollut merkitty valmiiksi. Sain ansaitun lepotauon, kun olin perillä Divin pesällä, joka oli täysin samanlainen kuin aamulla. Samat puun lehdet samoissa paikoissa, ei yhtäkään honun jälkeä tai merkkiä syntymisestä. Paluumatka vähän hirvitti ja kun mitään ei tapahtunut, oli pakko lähteä seiskan jälkeen taas kävelemään.

Pimeä tuli ja helpotus oli, ettei ollut enää kuuma, mutta limainen kyllä olin. Jalkoihin alkoi sattua släbärikävely. Kyllä lenkkarit olisivat olleet parempi vaihtoehto tähän retkeen. Nyt harmitti aika kovaa. Kun kuumuus oli poistettu, mutta jalkakipu lisätty, suoritin paluumatkani vain hiukan alle tunnissa. En tiedä olinko enemmän fyysisesti vai henkisesti rikki tämän reissun jälkeen. Hotelliin päästyäni jalat eivät halunneet kävellä askeltakaan, niihin sattui koko ajan. Mutta pitkä rankka reissu oli myös turhauttanut minua. Miten jaksan huomenna aamulla tehdä saman kävelyretken muutaman tunnin nukkumisen jälkeen? Kävin bodysuihkussa. Nyt oli tarkoitus mennä vielä nauttimaan iltaelämästä ja syömään päivällistä italialaiseen ravintolaan kovin kurnivaan masuun. Yöllä ennen nukkumaan menoa mietin viimeiseen asti, kävelenkö aamulla Diviin. Lopulta menin nukkumaan enkä laittanut kelloa soimaan.

 

Pesä ”Divi”, päivä 67 

Tänä päivänä ”muutimme” takaisin Divi-hotelliimme, mikä sopi pesän sijainnin vuoksi paremmin kuin täydellisesti, sillä pesälle oli matkaa nyt vain yksi kadun ylitys. Uuteen kämppään ehdittiin hyvin asettua ennen kuin lähdimme taas illanviettoon tutulle Divin pesälle. Olimme Aavan kanssa pesällä viideltä. Mitään ei ollut tapahtunut ja päiviä pesällä oli jo 67. Pieni jännitys poistui. Aamun käynti olisi ollut turha ja nyt olin hyvin tyytyväinen, että olin antanut itseni nukkua. Raahasimme kaksi aurinkotuolia Aavan kanssa pesän viereen. Antti ja Mila tulivat puoli kuuden jälkeen. Tytöt ryhtyivät hiekkaleikkeihin. Mila teki hiekkamaalauksia, Aava hiekkakakkuja. Aioin lähteä pian mereen, mutta sitten eräs nuori nainen, jota olin nähnyt pesällä paljon, sanoi, että hiekka liikkui. Hiekkaan oli ilmestynyt halkaisijaltaan noin 15 cm levyinen vajoama. Se todella oli uusi ilmiö hiekalla, jonka pinnanmuodot tunsin jo aika hyvin. Pian näimme hiekan alla liikettä. En ollut uskoa, näkisimmekö heidän syntymän nyt?

Mila esittelee hiekkataidettaan

Silmä tarkkana, kohta voidaan nähdä honuja!

Keskellä vajoama

 

Mila ja Aava riippuivat pesän kaiteessa ja odottivat vauvahonuja. Aava oli jo kerran pissannut uikkarinsa ja sai olla loppuillan nakupellenä biitsillä. Puolisen tuntia meni ja näimme pienen tumman, ikään kuin roskan ilmestyvän hiekalle vajoamaan. Sen oli pakko olla kilpparivauvan osa. Se oli pitkiä aikoja paikallaan, sitten taas liikkui. Nyt olin varma, että tänään näkisimme jotain ihmeellistä ja meidän tytöt kokisivat sen myös. Ihmisiä alkoi tulla ja Tortugaruban kolme henkilöä myös. Yksi maailman upeimmista asioista oli, kun näimme pienen tumman ”roskan” muuttuvan pienen kilpparivauvan pääksi ja nousevan hiekan pinnalle. Siinä hän tähyili maailmaa, johon oli tulossa ja lepäsi rankan ponnistuksen loppuvaiheilla. Kuulimme, että poikasten syntyminen saattaisi tässä kohtaa viedä vielä tunteja. Toki pimeäkin oli tulossa, aurinko oli juuri laskemassa. Antti vielä arpoi lähtisikö ruokakauppaan (, vaikka sinne ei ollut tänään pakko mennä). Hän lähti hotellista hakemaan evästä lapsille, joilla oli jo nälkä. Sillä aikaa musta kangas viritettiin aidoille estämään näkyvyyttä talojen valaistukseen. Tortugaruban vanha setä tasoitti hiekkaa vesirajaan asti, jotta kilpparivauvoilla olisi vähemmän pomppuinen matka mereen.

Ensimmäisen kilpparivauvan pää

 

Pian alkoi kova räpylöinti hiekan alla. Pieni leatherback oli nyt päättänyt tulla ulos kokonaan. Kohta tuli yksi räpylä, sitten toinen. Me seurasimme silmä tarkkana tuon pienen suloisen syntymää hiekasta. Vähän aikaa kokoonsa nähden suurien räpylien kiemurtelua ja kohta näimme hänen kauniin ja leatherbackille ominaisen selän juovat. Takaräpylät ovat pienet ja ne tulivat esiin saman tien. Valmis pieni kilpikonna oli hiekan pinnalla ja aloitti hiekan päällisen matkansa mereen, hetken pyöriskeltyään ja pohdittuaan mikä onkaan se oikea suunta. Sisarus nosti päätään ylös samaan aikaan ja hiekalle ilmestyi taas pikkuruinen kilpparin pää.

 

Minusta tuntui, että Antin reissu oli kestänyt liian kauan. Tähyilin koko ajan, että tulisiko hän. Hän oli nähnyt kilpparin pään ilmestyvän, mutta ei koko vartaloa. Toinen kilpparivauva räpylöi itsensä hiekasta ja lähti kulkemaan ihan eri reittä kuin sisaruksensa. Molemmat kuitenkin painelivat menemään pienen pyöriskelyn jälkeen määrätietoisina merta kohti. Pimeä tuli ja valokuvaus hankaloitui pian lähes mahdottomaksi. Salamaa ei saa pimeällä käyttää kilpparikuvauksessa. Antti palasi ja oli joutunut fiksauttamaan avaimensa, joka ei ollut päästänyt häntä kämppäämme. Kiva, juuri tällaisena iltana, avain ei toimi. Hän oli ostanut hotellin kaupasta banaanit, jotka tarjoiltiin tyttöjen nälkäisiin masuihin.

Kaksi kilpparivauvaa olivat nyt aloittamassa elämäänsä meressä. Me odotimme lisää syntyviksi. Osa yleisöstä lähti pois pimeän tultua. Me olimme näkevinämme uuden vauvan osittain hiekassa, mutta huonon näkyvyyden vuoksi, emme olleet siitä varmoja. Ihan kuin se olisi liikkunut. Kerran yksi mies valaisi sitä kohtaa (, vaikka ei olisi saanut normivalolla) ja näimme ihan selvän pienen kilpparin hiekalla. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja ajattelin, että se oli kuollut. Pesä suljettiin yöksi ja vähitellen kaikki lähtivät hotelleihinsa ja koteihinsa, me myös.

Ilta oli ollut upea. Se oli toteuttanut yhden unelmistani, nähdä päivänvalolla pienen konnan kaivautuminen ulos hiekasta ja jakaa se kokemus omien lasten kanssa. Antti ei kuitenkaan ollut nähnyt kaikkea. Ja olisin niin toivonut, että lisää vauvoja olisi tullut. Yöllä voi syntyä lisää ja huomenna voisi myös olla jännittävä päivä pesän kanssa.

Hotelliin päästyä meillä oli ohjelmassa suihkut ja viinikippistelyt honuille, tottakai. Tytöt laitettiin heti ruokailun jälkeen nukkumaan, koska ilta oli jo pitkällä. Yhdentoista jälkeen lähdin kävelylle biitsille. Kahden syntyneen honun jäljet olivat eikä uusia vauvoja ollut syntynyt. Kuu oli pilvien peitossa ja valaisi siksi ikävän heikosti. Siispä takaisin hotelliin ja pikkuhiljaa nukkumaan.

 

Pesä ”Divi”, päivä 68

Heräsin ennen viittä ja nyt väsytti. Olin nukkunut vain reilu kolme tuntia. Kävelin pimeälle rannalle ja pesälle, jossa ei ihmetyksekseni ollut tapahtunut mitään. Pimeä biitsi oli vähän jännittävä yksin, mutta tiesin, että pian alkaisi päivän valo ilmaantua saaren toiselta puolelta. Vanhempi volunteer-leidi tuli käymään myös pesällä. Hän sanoi, että tämä on outo pesä, kun poikasia tuli illalla vain kaksi. Joka tapauksessa tänään nähtäisiin viimeistään klo 18 mikä on pesän tilanne. Istuin puoleksi tunniksi pesän viereen ja luin kirjaani, kun valoa oli sen verran. Lisääntyvä valo, vaikka sitä seurasi kuumuus, oli jotenkin lohduttava ja turvallinen. Olin takaisin sängyssä kuuden jälkeen ja tunsin, kuinka uni hiipi suloisesti.

Kävin katsomassa pesää päivällä pari kertaa, yhdeltä ja ennen kolmea. Illaksi lähdimme biitsille ja varmaan viimeisen kerran Divin pesälle. Olimme siellä viiden jälkeen. Näin heti, että tässä välissä kilppareita oli syntynyt. Räpylien jälkiä oli varmasti kymmeniä. Voi miksi he olivat tulleet nyt kun olin poissa tai pikemmin, miksi en ollut koko päivää vahtinut pesää? Eihän heidän pitänyt syntyä päivällä. Tiesin, että pesästä voisi vielä tulla joitakin ja Antti oli vahvasti sitä mieltä, että sieltä vielä tulee. Mutta minä yritin selvitä harmituksestani ja itsesyytöksestäni. Paikalle tulivat myös volunteer-henkilöt. Vain pieni toivonkipinä eli ja lähdin Milan kanssa mereen.

Jäljet

Ehdimme kuitenkin edetä vain muutaman metrin, kun Antti huusi meidän takaisin. Isossa hiekkavajoamassa (, josta vauvat olivat tulleet), oli liikettä. Kohta minäkin näin sen. Lisää kilpparivauvoja olisi vielä tulossa. Harmitukseni kääntyi innostukseksi välittömästi. Tortugaruban tätikin vaikutti olevan iloinen minun puolestani, kun olin nähnyt niin paljon vaivaakin. Tytöt istuivat pyyhkeelle mussuttamaan sateenkaarimuroja. Meidän ei tarvinnut montaa minuuttia odottaa, kun kilpparin pää tuli esiin ja kohta tuli toinenkin. Yksi räpylä, toinen räpylä, kaunis nahkainen selkä ja sitten kilppari olikin jo matkalla mereen. Kahta kilpparia seurasi joukko sisaruksia. Me olimme aitiopaikalla seuraamassa ja olin niin onnellinen, että Anttikin näki koko hiekasta kaivautumisen. Kohta pesässä pilkisti kaksi päätä ja kolmessa kohtaa oli liikettä. Näky oli uskomattoman ihana!

Pian hiekkakuoppa kuhisi pieniä honuja. Mila ja Aava olivat innoissaan. Tämä on ehkä parasta, mitä voin omien murujeni kanssa kokea. Laskuissa oli vaikea pysyä, mutta vauvoja taisi tulla yhteensä 13. Menimme seuraamaan vauvakilpparien etenemistä hiekassa. Kaikki olivat terhakoita tapauksia ja räpylöivät tiensä määrätietoisesti hiekkalaineilla. Yksitellen aallot kaappasivat jokaisen mereen. Hyvää matkaa pienille elämänaluille!

Hyvää matkaa!

Hiekkakuopassa oli hiljaista ja pian olisi ekskavaatio. Muutamien metrien päässä oli alkamassa häät, Mila ja minä kävimme uimassa. Tämä on Aruban biitseillä ihanaa. Muutamien metrien etäisyydellä ihmiset nauttivat hiekasta ja merestä, ihmisiä menee naimisiin ja kilppareita syntyy.

Antti kysyi Aavalta, kuinka monta kilpparivauvaa pesässä vielä on. Aava sanoi, että yksi. Ja yksihän siellä oli. Munankuorien perusteella laskettiin, että jopa 90 kilpparivauvaa oli syntynyt. Yksi munaansa kuollut vauva laitettiin minigrippiin. Hän meni geneettisiin tutkimuksiin. Vaikka kaikki kilpparista tullut materiaali piti haudata takaisin pesään, silloin tällöin otettiin näytteitä tutkimusta varten.

Kohta vapautettiin pesän viimeinen vauva mereen. Aurinko laski tänään hämmästyttävän kauniisti mereen ilman horisontissa usein lojuvaa pilveä. Hääseremonian jälkeen bileet alkoivat ja musiikin tahtiin oli kiva tanssahdella. Elämä on upeaa!

Arubaa pohjoisesta etelään

Aruba on Hollannille kuuluva itsehallinnollinen saari Karibianmerellä Venezuelan edustalla. Se kuuluu Hollannin ABC-saariin Bonairen ja Curacaon kanssa. 179 neliökilometrin kokoinen saari on pituudeltaan noin 32 km ja leveimmillään noin 10 km. Sen pääkaupunki on Oranjestad ja asukkaita reilu 100 000. Karibian hurrikaanivyöhykkeen eteläreunalla sijaitseva Aruba saa usein olla rauhassa hurrikaanikaudella. Vain noin kerran sadassa vuodessa hurrikaani aiheuttaa suuria tuhoja.

 

Oranjestad ja hotellit paratiisirantoineen sijaitsevat Aruban eteläis- /lounaisrannikolla, muutaman kilometrin pituisella kaistaleella. Siellä mekin asuimme, useammassa hotellissa, joten tutuksi tulivat kaikki kolme kivaa biitsiä; Divi, Eagle ja Palm Beach. Pohjoisen ja idän tutkimista varten oli kätevä vuokrata auto. De Palm -turistibussit liikkuivat kyllä koko saarella, mutta emme toki halunneet maksaa turistiretkistä, kun pääsimme itsekin liikkumaan.

 

Vuokrasimme auton käyttöömme kolmeksi päiväksi. Kun Antti oli hakemassa autoa viereisestä Barcelo-hotelista, meillä aamiaistettiin ja laitettiin neitejä valmiiksi päivän retkelle. Eli aurinkorasvaukset ja mahdollisimman monta vesipulloa mukaan. Ihanaa täällä on se, että vesijohtovettä voi juoda. Siitä sai rauhassa täytellä omia pulloja. Saimme menopeliksemme kolmeksi päiväksi hopean harmaan Hyundai Accentin, jossa Aavalle oli oma istuin. Vuokraamossa eivät olleet kysyneet Antin ajokorttia näytille, eivät edes suomalaista. Meillä oli kuitenkin mukana printti Antin kansainvälisestä kortista. Sitten pääsimme omaan kyytimme. Ihanaa olla taas oman liikkumisensa herra ja ajella pitkin saarta. Tämä se on lomailua!

 

Olimme noin 10 minuutissa saaren pohjois- /luoteispäässä, jota edustaa komeana valkoinen vuonna 1916 rakennettu California Lighthouse, joka kohoaa 28 metrin korkeuteen. Se on saanut nimensä saman nimisestä aluksesta, joka upposi lähistölle vuonna 1891. Majakkaan kiipeäminen kustansi 5 $ aikuiselta. Päätin kiivetä sinne Milan kanssa. Antti jäi Aavan kanssa autoon syömään eväitä eli eilisiä ns. euron juustoja (Wendy’sin hamppareita). Majakkaan johti ahtaat kierreportaat, mutta Mila kiipesi ne reippaasti. Ikkunat olivat syvennyksissä, joissa Mila mahtui hyvin istumaan välillä. Kiersimme hetken korkealla kovassa tuulessa katsellen maisemia etelään kaupunkiin ja pohjoiseen merelle.

California Lighthouse

 

Pohjoiskärki oli saavutettu ja lähdimme ajamaan takaisin etelään päin. Matkan varrella ennen Palm Beachiä oli viihtyisän näköisiä rantataloja, pieniä hiekkaisia ja kivikkoisia rantoja. Ajoimme saman tien Oranjestadiin ja siitä etelään. Aava nukahti ja pian Mila alkoi vinkua, että on kuuma. Ilmastointi oli täysillä ja kyllä sitä takapenkillekin riitti. Jossain kohtaa emme jaksaneet kuunnella valitusta ja vaihdoin Milan kanssa paikkaa. Hän pääsi ensimmäistä kertaa eteen iskän viereen istumaan. Siihen loppui Milan narina, mutta vakuutimme, että tämä järjestely kestää vain tämän päivän.

 

Ajoimme eteläisimpään kaupunkiin San Nicolasiin. Se olikin hiljaisempi kuin oletimme. Talot vaikuttivat aika rujoilta. Pieni keskusta on tunnettu katutaiteestaan ja maalauksista talojen seinissä. Isot flamingot, valtava iguaani kylpemässä, papukaija syömässä parvekkeen kukkia, delfiini ja komeat kissaeläimet olivat hienoimpia ja niitä kelpasi ihailla. Etsin Cosecha -taidekauppaa. Sinne oli kylttejä, mutta sitä ei löytynyt. Nukkuvan oloisessa keskustassa oli auki vain kaksi ravintolaa ja yksi souvenir shop. Olivatko sitten Covid-rajoitukset tehneet tuhojaan täällä?

San Nicolas

 

Saaren etelä- /kaakkoiskärjessä sijaitseva Baby Beach oli seuraava kohteemme. Matka sinne vei kuivien harvojen ”kaktusmetsien” halki ja lähistöllä komeili myös öljynjalostamo. Se antoi selitystä merellä horisontissa näkyville öljynporauslautoille. Kadulla kulki pari aasia, jotka olivat hyvin tuttavallisia autoilijoille. Saavuimme Baby Beachille, suojaisaan kaarevaan merenpoukamaan, joka vaikutti olevan suosittu uimapaikka. Vaihdoimme näppärästi uima-asuihin keskellä rantaa ja menimme nauttimaan tämän päivän meripulahduksesta. Paikka oli nimensä mukaisesti erittäin sopiva pikkuihmisille. Pehmeä hiekka jatkui pitkälle ja ranta syveni todella hitaasti, tuskin ollenkaan moneen metriin. Vedessä kasvoi pari puun karahkaa, jotka olivat maisemassa hyvin kuvauksellisia. Tytöt innostuivat märistä hiekkaleikeistä matalassa vedessä. Hauskaa riitti. Pehmeä kiharainen hiekkapohja oli täydellinen paikka lasten leikeille.

Baby Beach

 

Seuraavana päivänä tarkoituksemme oli lähteä saaren toiselle puolelle. Pian selvisi, että kartassa olevia isojen teiden numeroita ei juuri näkynyt liikenteessä ja jonkin aikaa ajettuamme emme päätyneetkään Aruban itään vaan edessä näkyi risteilyaluksia ja olimmekin Oranjestadissa. Eli uutta yritystä sitten. Oranjestadista lähdettyä paikat olivat vähän paremmin viitoitettu, joten sillä ja ”mutulla” päädyimme lopulta haluamallemme tielle 6. Pian tuli ensimmäinen kyltti nähtävyyteen Natural Bridge. Kun saavuimme T-risteykseen, informaatio lakkasi. Kyltti oli kyllä vanhalle kultakaivokselle ja muistelimme, että sen piti olla matkan varrella. Viimeiset kilometrit olivat hiekkatietä, joka oli karttaan merkitty vain nelivedolla ajettavaksi. No meidän kaksivetoinen pärjäsi ihan hyvin. Monet tulivat paikalle avoimilla ATV-autoilla, pöllyävältä hiekalta huiveilla suojautuneena. Parkkipaikalla nautimme ensin lounaaksi eilen ostetut Taco Bellin burritot. Tytöt kelpuuttivat vain pelkkää tortillaa, joita olimme ostaneet ihan näitä autoretkiä varten.

Autolounas

 

Rannikon luonnon sillat muodostuivat vuosituhansien aikana meren muovaamana. Isompi niistä eli varsinainen Natural bridge romahti vuonna 2005. Sen vieressä on vielä ns. baby bridge, samanlainen luonnonmuodostelma, mutta pienempi. Paikalla oli harvaan sisustettu souvenir shop ja dollarin sisäänpääsyllä toimiva vessa. Kuvasimme ensin ehjän sillan. Sitten hipsimme alas hiekka-alueelle, jonka romahtanut silta oli erottanut merestä. Komeat kalliot ja pienet kalliopiilot olivat kivoja. Aava alkoi urputtamaan kenkään menevästä hiekasta. Voi kunpa hän pian oppisi, että se on täysin normaalia, eikä jokaisesta hiekan murusta tarvitse järjestää kohtausta.

Natural Baby Bridge

 

Muutama sata metriä takaisin päin oli toinen kohteemme, Bushiribana Ruins. Se oli vuonna 1872 rakennettu kultajalostamo lähialueilla kaivetulle kullalle. Se oli aikanaan toiminnassa vain 10 vuotta. Arubalta löydettiin kultaa 1800-luvulla. Siitä seurasi kultaryntäys ja louhintoja kesti 1900-luvun alkupuolelle asti. Bushiribanan raunioille pääsi helposti kävelemään. Vanhan ikkunan luo oli kiva kiivetä ja kurkistella ulos. Tytötkin nostettiin siihen poseeraamaan. Pari kivistä seinää oli pystyssä ja tosiaan muutamassa kohtaa oli ikkunien kolot. Muuten raunio oli kiviröykkiötä.

Bushiribana Ruins

 

Palatessa kävimme poikkeamassa strutsifarmilla, mutta sisäänpääsy oli aikuiselta 14 $ ja Milalta 7 $. Se oli liian tyyristä, kun olimme juuri nähneet strutseja ilmaiseksi Afrikassa. Hyödynsimme sitten vain farmin vessaa. Antti oli katsonut ajo-ohjeet Donkey Sanctuaryyn. Lentokentän jälkeen piti kääntyä 4-tielle. Vähän tuli taas tsombailtua, mutta sitten löysimmekin paikalle sattumalta. Aasimesta oli kaktusmetsäisen tien varrella. Sisäänpääsymaksua ei ollut ja aasit tulivat jo portilla vastaan. Siitä tytöt vähän säikähtivät, mutta hiljalleen he tottuivat isoihin otuksiin. Ostimme kahdella dollarilla pellettiä, jota kymmenet aasit tulivat meidän kädestä syömään. Tytöt eivät uskaltaneet antaa kädestä, mutta laittoivat pelletit aasien lähelle lattialle. Paikalla oli myös päiväunillaan oleva kissa, jota tytöt menivät silittämään. Lopuksi he uskalsivat silittää aasejakin. Aava itki jo lähtiessä, että tulee aaseja ikävä. Tämä oli sitten ihan onnistunut vierailu.

Donkey Sanctuary

 

Reittimme takaisin Palm Beachille, jossa asuimme, kulki Oranjestadin kautta. Siellä sai jonotella pienessä ruuhkassa. Mutta samalla sai katseltua, että mihin siellä vielä haluaisimme mennä. Ajoimme isoon Gloria -elokuvateatterikeskukseen. Antti oli bongannut sieltä aasialaisen P.F.Chang -ravintolan. Olipa ihanaa vaihteeksi mennä ilmastoituun ravintolaan syömään. Usein ravintoloissa syödään kuitenkin ulkona. Ovella oli valtava hevospatsas, jota tytöt menivät heti halimaan. Sisältä ravintola oli erittäin miellyttävästi sisustettu. Pöydät olivat kaunista marmorikuvioista kiveä. Oi, sitä minäkin haluaisin meidän uuteen olohuoneen pöytään. Seinillä oli kukkaisia aasialaisia maalauksia, todella ihanan värisiä. Aavalle maistui dumplingit. Pienellä avustuksella hän söi niitä kolme, ensin ”makaronipäällynen” ympäriltä, sitten pienellä maanituksella lihakin. Mila nirsoili ja suostui vain maistamaan. Hän keskittyi väritystehtävään, jonka oli saanut tarjoilijalta. Minulle ja Antille maistuivat Singapore street noodles ja Kung Pao chicken, olivat hyvin maistuvat ateriat.

 

Seuraavissa postauksissa kokemuksia mm. biitseistä, merestä ja pääkaupungista.

Karibia kutsuu

Kesälomamme tupsahti nopeammin kuin olisin ehkä toivonutkaan. Suoraan sanoen en ehtinyt juurikaan odottaa sitä. Juurihan me olimme lomalla puoli vuotta sitten. Tämän kesän kohteen suunnitteluun vaikuttivat kaikista eniten koronarajoitukset, mutta myös se, että nyt halusimme rannalle ja mereen. Vaikka lennot Amsterdamin kautta Arubaan eivät olleet halvimmasta päästä, niin majoitukset olivat. Saimme varattua koko lomamme ajaksi RCI-hotellit. Eli tiedossa oli kelpo asumista huoneistohotellissa biitsin ja uima-altaiden äärellä, josta maksoimme vain 200 €/viikko.

 

Toisin kuin viime kerralla, nyt sain nauttia jopa yhdestä kokonaisesta vapaapäivästä ennen matkaan lähtöä. Eli minulla oli hyvin aikaa kerätä pakattavia vaatteita niin omia kuin tyttöjenkin. Kohde oli sen suhteen helppo, mukaan lähti pelkkiä kesävaatteita ja mahdollisimman kevyitä. Tärkeät valinnat olivat kuitenkin, että mitkä mekot lähtevät mukaan. Mitä mekkoa Aava haluaa jos Mila pukee sen ja tämän ja toisin päin. Neitoset kun haluavat matkia toisiaan asuissa aika usein. Mitään pakkauspaniikkia ei tullut eikä kiirettä, vaikka minusta tuntui siltä, että olen matkalle lähdöstä vähän pihalla. Luotin matkalle mukaan -listaan ja aiemmin tällä viikolla tehtyyn ajatustyöhön mukaan otettavien suunnittelusta.

Tästä se lähtee…

 

Lähtö oli jälleen yöllä, klo 2. Tytöt heräsivät helposti, kun heitä oli varoitettu lyhyestä yöstä ja olivat innoissaan lähdössä. Molemmat kävivät myös kiltisti lähtöpissalla. Aava oli oppinut pottailun ja myös pönttöön pissaamisen hienouden viime viikkoina. Lähdimme sateisena kesäyönä kohti lentokenttää. Olin ollut aika väsynyt koko viikon ja nyt klo 3 yöllä ihmettelin kuinka minua väsyttää enkä olekaan into piukeana lähdössä lentoon, vaan haaveilin lämpimästä sängystä, jossa saisin olla viikon putkeen.

 

Olimme kentällä aamuneljältä. 2-terminaaliin ei päässyt ajamaan, joten kävelimme ykkösestä kakkoseen. Mila vei innokkaasti Aavan rattaita. Tytöt olivat nukkuneet autossa ja olivat nyt virtaa täynnä. Lähtöselvitys sujui pienellä jonottamisella, kun automaatit olivat pois käytöstä. Karmea väsymys vaivasi minua. Meillä oli reilu puoli tuntia luppoaikaa ennen boardingia. Pehmeähköillä penkeillä sai otettua pienet unet.  Sitten lennolle kohti Amsterdamia. Ihanaa, että kaikki meidän perheessä vihdoinkin ymmärtävät lähtöpissan merkityksen. Käydään pissalla ennen lennolle lähtöä ja silloin kun siihen on tilaisuus.

 

Ensimmäinen lentomme oli tuttu parin tunnin pyrähdys Schipholiin KLM:n siivin. Antti istui virkeiden tyttöjen kanssa. Minä istuin käytävän toisella puolella ja sain vähän nukuttua. Olimme klo 8 perillä ja toinen lento lähtisi klo 11.50. Meillä oli mukavasti aikaa. Etsimme ensin baby loungea, mutta emme löytäneet. Menimme passintarkastuksista suoraan lähelle porttia E7. Tytöt olivat puhelimilla ja söivät eväitä, sämpylää ja hedelmäpussia. Oli kiva käydä vuorotellen vähän kävelemässä ilman kantamuksia ja vahdittavia. Ja löytyihän se tuttu baby loungekin, jossa ehdimme nauttia omasta rauhasta melkein tunnin. Pienet unet otin sielläkin vaikka olin juuri ottanut cofitabun ja kokenut hienoisen virkistymisen. Tytöt alkoivat käydä ylikierroksella ja pitivät vähän liian kovaa ääntä. He heiluivat pinnasängyssä ja kiipeilivät pitkin. He olivat niin väsyneitä, että uhkailu ei enää tepsinyt.

Schipholissa

Baby lounge

 

Seuraavalla lennolla istuimme kaikki vierekkäin. Aava nukahti ensimmäisenä pää minua vasten, sitten uinahti Mila. 9 tunnin lento Arubaan alkoi hyvin, kun ”duracell-puput” olivat sammuneet. Lopulta olimme kaikki unessa ennen kuin olimme edes taivaalla. Mila jatkoi unta pitkään. Aava heräsi lounaalle ja söi kasvispasta-ateriasta muutaman lusikallisen ja vaahtokinuskijälkkäriä. Lento tuntui matelevan aika hitaasti. Nukahdin sen aikana varmaan kymmenen kertaa, pienille ehkä puolen tunnin unille. Sitten jaksoi taas hetken puuhailla omia. Aava teki ensimmäiset lentokonepissansa reippaasti pönttöön ja halusikin käydä vessassa ahkeraan.

Koko lento Atlantin yli oli hyvin smoothi. Mila nukkui puolet lennosta ja oli lopun lennon pirteä, katseli lasten ohjelmaa ja väritti KLM-väritysvihkoa. Juuri ennen laskeutumista nautimme vielä pikkupizzat, kookoshedelmäjälkkärin ja punaviintä. Lennolla näkyivät kyllä jonkinmoiset säästötoimet. Kaikki ruuat olivat kasvisruokia, toki hyviä. Vaihtoehtoja ei ollut pääaterialla. Tarjottimelta puuttuivat myös sämpylä, keksit ja juustot, joita on yleensä aina. Viihdetarjonta oli leffojen osalta supistunut ja lasten ohjelmia oli vain muutama. Laskeuduimme Curacaon naapuriin Bonaireen, jossa osa väestä lähti. Tankkaustauko kesti reilun puoli tuntia ja sitten uusia asiakkaita tuli koneeseen. Pieni lento Arubaan kesti alle tunnin. Olimme perillä puoli kuudelta paikallista aikaa, seitsemän tuntia Suomea jäljessä. Aava oli nukkunut viimeisen pätkän ja oli ihan unessa, kun laskeuduimme. Hänet piti kantaa ulos koneesta.

 

Passijonossa pääsimme muiden edelle, kun meillä oli pieniä ja Aava purnasi väsymyksestä, vaikka saikin olla sylissä koko ajan. Matkalaukut ja rattaat tulivat nopeasti hihnalle. Monilla matkustajilla oli negatiiviset Covid-tulokset mukanaan. Me olimme säästösyistä jättäneet testauksen vasta tänne, kun se oli mahdollista. Hinta yhden aikuisen testaukselle oli täällä vain 63 €. Lapsia ei tarvinnut testata. Ja meillähän molemmilla oli jo yhdet rokotteetkin saatuna. Testaukseen ei ollut jonoa, se oli nopeasti hoidettu. Tulokset tulisivat 24 tunnin sisällä. Siihen asti olisimme karanteenissa.

 

Taxilla RCI-hotelliimme Divi Villageen. Noin 20 minuutin matka kustansi 31 $. Vaikka Aruba kuuluu Alankomaihin, niin täällä käytetään oman valuutan eli Aruban floriinin lisäksi Yhdysvaltojen dollareita. Niitä mekin olimme vähän käteisvaroiksi vaihtaneet. Iso siisti aula vastaanotti meidät. Saimme respasta avaimen kämppäämme, joka toimisi vain kerran (, koska olemme karanteenissa). Sen lisäksi saimme huonepalvelua tarjoavan Mulligan´s -ravintolan menun. Divi Village on yhden kadun päässä rannasta, golf-kenttien ja pienten vesistöjen virkistämä alue, jossa on paljon pieniä kaksikerroksisia taloja ja useita uima-altaita.

Meidän kotimme seuraavan viikon oli pienen beigen värisen talon toisessa kerroksessa. Sitten vain karanteeniin. Ei edes huvittanut tai olisi jaksanut lähteä tänään tutkimaan paikkoja. Edellinen yö oli kuitenkin valvottu kokonaan. Meillä oli erillinen master bedroom pehmeällä KSB:llä (king size bed) ja kaksi kylpyhuonetta. Tytöille laitettiin yhteinen sänky vuodesohvasta. Keittiöstä löytyi ruuantekovälineet ja iso jääkaappi. Lennon lopussa ottamani cofitabu auttoi minua jaksamaan illan. Purkasin vaatteet ja tavarat laatikoihin ym.  Teimme iltaruuan kotoa mukaan otetuista makaronipusseista. Tässä väsymystilassa olisi ollut turha yrittää nauttia huonepalvelun antimista. Suihkun raikkaina asetuttiin petiin jo yhdeksän aikaan. Uni tuli ja sitä oli ihana nauttia niin pitkään, kun nukuttaa. Mutta varmaan lapset herättävät aamulla.

Aamulla jo klo 7 saimme sähköpostia, että covid-näytteemme olivat negatiiviset, joten karanteenimme loppui siihen.

Talossa on jo lattiat, seinät ja katto!

Kun perustukset olivat valmiina, Jopera alkoi rakentaa meidän tontilla. Ensin tuli valmiiksi katto. Katto perustusten päällä oli hauska näky. Meidän matala majamme. Seiniä tehtiin tontilla pari viikkoa. 17.5. kattomme kohosi korkeuksiin, sillä talomme oli vihdoinkin saanut seinät paikoilleen! Kylläpä se näyttikin korkealta ja komealta, varsinkin metsän puoleisella reunalla, jossa se on korkean sokkelin päällä.

Kattorakenteiden tutkimista

Matala majamme

Siinä hän on!

Pian pääsimme uuteen kotiimme sisälle ensimmäistä kertaa. Lattia oli vielä kivimursketta, seinissä komeilivat eristykset, maasta sojotti vesiputkia, yläkertaa oli alettu jo rakentaa. Se oli upea fiilis. Ikkunat olivat kohdillaan, isoina seinässä olevina aukkoina. Tulevan olohuoneen isoista ikkunoista paistoi aurinko ja viereisen metsän puiden vihreys sisään. Oli ihmeellistä käppäillä tulevassa kodissa. Katsella, että tähän tulee keittiö, ruokailutila ja olohuone, tuonne tulee minun huoneeni… Meidän itse piirtämämme pohjaratkaisu alkoi toteutua.

Viikon päästä vesikiertoisen lattialämmityksen putket oli asennettu koko alakertaan. Touko-kesäkuun vaihteessa lattiavalut oli tehty. 5.6. pääsimme ensimmäistä kertaa kiipeämään meidän yläkertaan tikapuita pitkin. Siellä pääsimme katselemaan minkälaiset maisemat ovat meidän tulevasta master bedroomista, lasten huoneesta ja ”spa-osastosta”.

Tähän tulee lasten huone

Tähän tulee meidän King Size Bed.

Ystävät ovat kovasti kiinnostuneita.

Olohuoneessa

Tyttöjen huoneessa

Iskän ja Äidin makuuhuoneessa

 

Kalustesuunnitelmat Puustellin kanssa ovat lähes valmiita. Lopullisen hinnan ja valmiiden kalustekuvien toimittaminen viimeisen tapaamisen jälkeen vei Puustellilta kuitenkin jopa 2 kuukautta. Kahden hiljaisen kuukauden jälkeen, jolloin yritimme kyllä tavoittaa kalustesuunnittelijaamme, meitä hoputettiin tekemään viimeisiä päätöksiä kahden viikon sisään. Meiltä puuttuivat vielä pukeutumishuoneen kaappien pinnat. Niitä olisi pitänyt mennä vielä katsomaan kesäkuussa, kun lopullinen tilaus lähtee eteenpäin juhannusviikolla. Me olisimme mielellämme päättäneet viimeiset pinnat jo toukokuussa, mutta kukaan ei vastannut kyselyihimme. Nyt joudutaan sitten kuvien avulla tekemään viimeiset päätökset, koska me lähdemme huomenna lomalle. Ja arvasihan sen, että ylimääräistä kustannusta tuli, kun suunnitelmamme olivat valmiit. Meille ei riittänyt pelkät pakettiin liittyvät kalusteet. Tarvitsimme mm. keittiöön enemmän ja korkeammalle kaappitilaa kuin peruspaketissa, samoin lasten huoneisiin. Pukeutumishuoneemme oli peruspaketissa täysin kalustamaton, joten sen kalustaminen teki useamman tonnin lisäkustannuksen. Toki vaihtoehtona olisi ollut hankkia sinne kalusteet jostain muualta, esimerkiksi Ikean versiolla olisimme säästäneet. Mutta emme halunneet Ikeaa uuteen kotiimme.

Kodinhoitohuonetta

Yläkerran vessaan tulee kaksi lavuaaria.

Suunnitelma pukeutumishuoneesta

 

Jopera tekee lattia- ja seinäpintojen osalta yhteistyötä K-Raudan kanssa. Toukokuussa kävimme suunnittelemassa niitä asiantuntijan avustuksella. Aluksi vaihtoehtoja tuntui olevan liikaa ja päätöksenteko mahdotonta. Pienen alkutahmeuden jälkeen pääsimme kuitenkin vauhtiin. Aloitimme meidän tulevasta spa-osastosta. Ajatuksena oli saada sinne laguunifiilistä meille ikuisille matkakuumeilijoille. Suunnittelu lähti shampoosyvennyksen turkoosista mosaiikkilaatasta. Ruskea väri kiehtoi meitä myös. Vähän aikaa laattoja pyöriteltyämme, keksin, että vaalea aaltokuvioinen Cello Appeal (20×50 cm) laatta laitetaan isolle seinälle turkoosin syvennyksen kanssa ja ruskea sileä laatta pienemmälle ikkunaseinälle. Lattiaan tulisi myös ruskeaa laattaa erittäin tärkeällä yksityiskohdalla eli glitterisellä epoksisaumalla. Olimme saaneet idean kimalteiseen saumaan ystäväpariskuntamme kylppäristä. Molempiin vessoihin tulee laattaseinä lavuaarin puoleiselle seinälle. Niihin valitsimme myös kimalteista mosaiikkilaattaa yksityiskohdaksi. Pienen bling blingin lisäksi marmorikuviot puhuttelivat. Yläkerran vessaan valittiinkin valkoista marmoria laatoitettuun seinään.

Aaltoa spahan

Span pikkuseinään

Yläkerran vessaan

Vähän valkeata blingiä!

 

Lattiavaihtoehdoista tutkimme ensin vinyylilankku- ja laminaattivaihtoehtoja. Valitsimme alakertaan kuitenkin vaalean hybridilattian. Siinä yhdistyvät vinyylilankun ja laminaatin parhaat puolet, vinyylin vedenkestävyys ja laminaatin puupohjaisuus. Alakerran vaalealla lattialla halusimme luoda avaraa tilaa. Sen kaveriksi keittiöön ja eteiseen valitsimme vaalean kivilaatan. Yläkertaan toiveissa oli tumman ruskea lattia, kodikkuutta ja master bedroomiin myös romantiikkaa tuomaan. Vaikka hybridilattioissa oli miellyttävä ruskea sävy, niin uusi entistä kestävämpi Orient Occidentin Loc Floor buffalo walnut laminaatti kiehtoi minua. Se oli juuri niin syvän suklaisen ruskea kuin olin etukäteen suunnitellut, että valinta oli selvä. Seinien maalipinnan väriksi valikoitui cashmir, hyvin vaalea, lähes puhtaan valkoinen väri. Makuuhuoneiden tehosteseinätapetit jäivät vielä osittain mietinnän alle. Niitä ehtii pohtia vielä matkamme jälkeen.

Siinä vierekkäin alakerran lattiamateriaalit

Yläkertaan ruskeata

 

Projektimme on jo niin pitkällä, että muuttopäivä on kutakuinkin tiedossa. Marraskuun lopussa on tarkoitus päästä uuteen kotiin. Toivon mukaan sinne saadaan joitakin uusia kalusteita jo aiemmin.