Afrikkaa Upeimmillaan

Ensimmäisenä safaripäivänämme ulkona oli todella kuuma. Varmasti oli hiljaisin aika nähdä eläimiä, kun lähdimme klo 11, mutta suunnitelmamme oli olla liikenteessä koko päivä.  Olin netistä katsonut, että Skukuzassa ja sen lähellä voi hyvin nähdä leijonia. Hyviä leijonaspotteja olivat myös tiet H1-2 Skukuzasta Tshokwaneen ja H1-3 Tshokwanesta suoraan pohjoiseen Sataraan, jossa olimme viisi vuotta sitten pyörineet. Nopeusrajoitus Krugerin teillä on yleisesti 40-50 km/h.

Ensimmäisenä vastaan tulivat ketkäs muut kuin impalat, lauma naaraita. Takapenkillä innostuttiin hihkumaan ”Impalia, impalia!”. Pian näimme ensimmäisen autokokouksen sivutien varrella. Siellä meitä odotti lauma villikoiria. Matka jatkui ja tytöt näkivät ensimmäiset norsunsa. Kaksi norsua oli lähellä tien reunaa lounaalla. Toinen heistä ylitti tien meidän edestä. Sitten taas naarasimpalia tien sivussa puskassa ja tietä ylittämässä. Puiden suojassa oli iso lauma norsuja yhdessä kasassa. Valtava läjä elefanttia! Mukana oli myös muutama vauva ja nuori yksilö. Vauva rapsutti korvaa kärsällänsä. Sitten nähtiin yksinäinen kirahvi, joka rapsutti itseään puun oksalla. Vastaan tulevat sillat ylittivät joen uomia, jotka pääsääntöisesti olivat osittain kuivia. Isot ”lätäköt” näyttivät autioilta. Kurkkasin kuitenkin aina, että pilkistäisikö sieltä vaikka krokotiili.

 

 

Taivas näytti edessä päin tummalta ja joitakin salamia bongattiin. Apinapuu ohitettiin eli apinoiden kansoittama puu. Joen toisella puolella oli laiduntamassa impaloiden lisäksi wildebeest ja waterbuck. Rankkasade tuli meidän kohdalle. Olipa tunnelmaa, ja suloista nähdä, kun kilpikonna ylitti tietä märällä asfaltilla, taisi olla leopard turtle.  Mila ilahtui konnasta erityisesti. Sade laantui tihkuksi ja pieni wildebeest-lauma vasoineen oli heinikossa. Sitten päivän ensimmäiset seeprat, nehän taisivat melkeinpä olla Milan lempieläimiä. Ennen matkaa, hän oli eniten puhunut juuri seeproista ja niiden näkemisestä.

Saavuimme iltapäivällä Sataraan, 90 km päähän lähtöpaikastamme Skukuzasta. Nyt olimme rest campillä, jossa olimme käyneet viisi vuotta sittenkin. Sade oli tehnyt ilman erittäin kosteaksi. Olimme nihkeitä välittömästi, kun nousimme autosta. Rest campin ravintolassa lounastimme.

Olimme nyt aika lähellä sitä paikkaa, Nsemania, jossa viimeksi tapasimme leijonan. Ajoimme kymmenisen kilometriä H7:ää, Orpen – Satara -tietä. Ei siellä toki nyt ollut leijonaa, mutta halusimme vain tsekata. Joen uomassa uiskenteli ja suutaan availi muutama virtahepo. Poistuimme asfalttitieltä hiekkatielle, mutta hiljaista oli. Ei yhtäkään sielua. Lähdimme takaisin päin. Pian yksi auto oli pysähtynyt tielle. Siispä mekin. Samalla puskasta ihan automme viereen käppäili leijona, todella laiha ja riutunut. Hän ylitti tien ja painui kissamaisin, löysin askelin mitä lie mielessään kohti seuraavia puskia. Leijona oli bongattu, kaikki autossa riemuitsivat.

 

Vähän matkan päässä samalla puolella tietä, jonne leijona oli mennyt, oli impalalauma. He selvästi aistivat jotain, olivat valppaina yhteen suuntaan. Epäilimme olisiko se sama leijona lähellä. Emme tiedä mitä impalat tähystivät, mutta pian näimme hyeenan jolkottamassa niiden lähellä. Tulimme takaisin ”hippolammelle”, jossa availtiin suuta edelleen kaverille. Seuraavana ruohikossa majailivat kaksi villisikaa ja punamustat ukkoslinnut (Thunder bird, Southern ground hornbill).

Vastaan tulevasta autosta eräs rouva sanoi, että vähän matkan päässä on leijona ihan tien vieressä. Hän puhui myös jotain puhveleista. Lähdimme ihan pikkuisen vain nopeampaa etenemään, ettei vain leijona ehdi karata meiltä. Joidenkin kilometrien jälkeen tien oikealla puolella oli iso puhvelilauma. Siinä samassa näin, että minun puolellani eli vasemmalla puolella tietä oli naarasleijona katse tiukasti puhveleihin. Hän vaani ja vaani, eteni välillä, mutta ei tehnyt mitään muuta. Puhvelit olivat valtavia ja joillakin oli vauvoja. Joku heistä katsoi meihin päin melko tuimasti. No, puhvelin katse taitaa yleensäkin olla aika tuima. Me seurasimme jonkin aikaa yksinäisen leijonan tähyilyä. Hän taisi vain unelmoida puhvelipaistista. Tytöt olivat innosta sekaisin. He eivät olleet enää vöissäkään kiinni. Automme oli pieni liikkuva asumuksemme päivän ajan täällä luonnon tarjoamassa näytelmässä, paisti että tämä ei ollut näytelmää eikä dokumenttia vaan oikeata elämää. Se tässä oli upeinta!

Jatkoimme matkaa ja pian hyeenaperhe hengasi tiellä. Pikkuiset olivat imemässä ja kisailemassa keskenään. Olimme tavanneet jo useita norsulaumoja tänään. Nyt eräs niistä oli ylittämässä tietä tai pikemminkin kävelemässä pitkin. Yksi isoista norsuista oli sitä mieltä, että me tulimme autollamme liian lähelle ja näytti hiukan kimpaantuvan meihin. Sitten vain pakkia päälle ja isompi hajurako laumaan, joka pian antoi meille tietä. Pian Antti bongasi jotain ennen näkemätöntä kaukana. Kyllä, sillä oli sarvi juuri oikein päin. Se oli sarvikuono! Meidän ensimmäinen sarvikuono ikinä.

 

Ilta alkoi jo hiljalleen hämärtyä ja valmiiksi melko hiljainen tie muuttui autioksi. Edessä oli taas lauma jotain, tällä kertaa vaaleata. Jotain hyvin halittavan näköisiä ja isoja, se oli leijonalauma! Kuusi naarasta ja yksi pentu. Siinä kellittiin ja chillattiin, odotettiin alkavaa yötä. Ja autossa bailasi neljä onnesta soikeaa ihmisapinaa. Pian puskasta astui esiin lauman uros mahtavan harjansa kanssa. Se asettui ihan automme viereen. Olimme noin kahden metrin päässä tuosta uljaasta eläimestä. Uros katseli suoraan meihin päin. Se oli uskomaton hetki. Koko luonnon hienous kiteytyi tuohon yhteiseen tuijotukseen.

 

Ilta pimeni ja aloimme aavistaa, että olemme ehkä ”myöhässä kotoa”. Antti huristeli vähän yli rajoitusten. Impalien silmät kiiluivat useasti edessämme, kun he olivat ylittämässä tietä. Pian tiellä nökötti parikin tyyppiä, jotka lähellä osoittautuivat pöllöiksi. Emmepä ole pöllöjä varmaan ikinä luonnossa tavanneet, vaikka niitä Suomessakin on. Kuvaaminen pimeässä ja pöllöjen lennähtäessä matkoihinsa oli hyvin haasteellista. Ja vielä auton valoihin osui vaalea kasa, toinen 7-henkinen leijonalauma. Tämä oli varsinainen leijonapäivä, emme olisi ikinä voineet uskoa!

 

Toisena safaripäivänämme teimme kaksi pienempää safarilenkkiä. Lähdimme H4-1 -tietä kohti Lower Sabien rest camppiä. Matkalla tuli vastaan kaksi pusikossa lepäilevää leijonapariskuntaa ja mm. iso lauma apinoita. Yksi makasi tiellä kaverin tutkiessa tämän masua. Emot yrittivät saada poikasiaan tissille. Vauvat olivat hyperaktiivisia, eivät hetkeäkään paikallaan. Sillalla istui maisemia katselemassa useita apinoita. Päivän ensimmäinen norsulauma tuli vastaan vasta illalla. Kaksi norsua kisailivat kärsiensä kanssa keskenään.

Kolmantena päivänä siirryimme Marloth Parkiin Krugerin eteläpuolelle. Se oli varmasti yksi mukavimpia tapoja vaihtaa majoitusta, ajella vähän safarilla ja olla sitten perillä. Tuolla matkalla näimme mm. hyvin käyräsarvisen kudun, norsuja, seeproja ja villisikoja. Juuri ennen Crocodile Bridgen porttia, näimme kolme sarvikuonoa, joista yksi oli poikanen.

On tämä safarimatkailu ihan oma maailmansa. Toton Africa saa aikaan myös aivan uuden fiiliksen meissä kun kuuntelemme sitä safariautossa.