Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

tammikuu 2017

Nähtävää Cape Townissa

Cape Townin tunnetuin maamerkki on Pöytävuori, joka kohoaa 1085 metrin korkeuteen meren pinnasta. Sen näyttävin piirre on kolmen kilometrin levyinen tasainen huippu, jota reunustavat itäpuolella Devil’s Peak ja länsipuolella Lion’s Head.  Monet kasveista ovat endeemisiä. Eläimistä tyypillisin Pöytävuoren asukki on kalliotamaani. Alue on osa Pöytävuoren kansallispuistoa.

 

Olimme edellisenä päivänä ostaneet netistä Table Mountain -liput noin klo yhdeksi. Aikuiset maksoivat 180 R (10 €), Mila oli puoleen hintaan ja Aava oli ilmainen. Uber-kyydillä pääsimme vuoren rinnettä ja pitkälle kaapelivaunun lähtöpaikalle. Taivas oli täysin pilvetön. Pöytävuoren päälläkään ei ollut pilven pilveä. Hyvin usein Pöytävuorella on enemmän tai vähemmän ns. pöytäliinaa peittämässä näkymiä. Ylös menijöitä oli paljon, mutta kovin kauaa ei tarvinnut jonottaa. Desinfiointiaineen suihkautus käsiin ja lämmön mittaus olivat ensimmäisiä toimia. Joitakin portaita oli käveltävänä, jotta päästiin vaunujen lähtötasanteelle. Punainen ja oranssi kaapelivaunu kulkivat omia ratojaan. Mila tietysti innoissaan arvuutteli, kumman väriseen me pääsemme. Meille tuli punainen. Vaunukyyti kesti noin 5 minuuttia. Pyörivässä vaunussa näki maisemia joka puolelle. Aivan lopuksi vaunu kulkee kohtisuoraa vuoren rinnettä ylös.

 

Ylhäällä on useita kivettyjä kävelyreittejä. Dassie walk on kaikista lyhyin, Agama walk puoli tuntia ja Klipspringer walk on tunnin pituinen. Aurinko paistoi kuumasti, joten aurinkovoiteelle oli tarvetta. Meillä ei ollut rattaita mukana, mikä oli ihan hyvä valinta. Pieniä portaita oli pitkin matkaa. Kivetyt tiet olivat muuten kyllä erittäin hyviä kävellä. Pientä puskaa oli pitkin tien reunoja. Keltaisina kukkivia pensaita oli paljon. Pienemmät punaiset pisaran muotoiset kukat (Erica) olivat myös nättejä. Ensin katselimme maisemaa kaupunkiin ja satamaan. Toisella puolella, maisema jylhän kiviselle vuoren rinteelle ja alhaalla kimaltavaan mereen oli kerrassaan upea. Rantaviivaa koristi turkoosi raita. Horisontissa meren ja taivaan raja oli utuinen. Huipulla on yksi ravintola, jossa päätimme lounastaa. Koska covid, niin ruuat olivat valmiissa paketeissa kassalle ja pöytään vietäviksi. Butter chicken with rice oli riisiä ja kanaa ilman mitään soosia. Se maistui lapsille, mutta itse antaisin makuelämykselle pisteiksi 1/5. Sen jälkeen oli melkeinpä pakko ottaa jälkkäri, antaa paikalle vielä ”toinen mahdollisuus”. Mikrossa lämmitetty suklaamuffi oli ihan kelpo jälkkäri. Tytöt saivat jätskituutit. Aava meinasi toki omansa pudottaa muutaman kerran lattialle. Ruuan jälkeen maisemien katselmus jatkui. Hetken olisin kaivannut omaa aikaa, ihan vain katsella ja ihailla. Nyt puolet energiasta ja ajasta meni siihen, että vahdimme lapsia. Etteivät vaan kiivenneet kivisille reunoille hurjastelemaan. Muutaman mielenkiintoisen kasvin lisäksi vastaan tuli eräs auringon valossa kimaltava viheriäinen lisko. Siitä kaverista lapset tykkäsivät kovasti. Aava jäi ikävöimään liskoa pitkäksi aikaa. Hän muisti ikävöivänsä liskoa vielä viikonkin päästä.

Näkymä Devil’s Peakille

 

Erica

 

Menimme tasaiselle alueelle, kauaksi vuoren reunoista. Oli roonin lennätyksen aika. Dronemme oli saanut jo lempinimen, itse asiassa eräs ystävämme Juhani oli sen hänelle antanut. Lapset näkivät sen nyt ensimmäistä kertaa ja heidät oli vakuutettava, että se on aikuisten vaikeasti ohjattava vehje. Kun rooni alkoi siipinensä surista, Mila alkoi sanoa sitä mehiläiseksi. Kieltämättä se muistuttaa lentäessään vähän hyönteistä. Voimakas surina sai muutaman muunkin kääntämään päänsä ja katsahtamaan meidän puuhia.

Rooni ”mehiläinen”

 

Aavalla oli tänään jäänyt päikkärit välistä, väsykiukkua ja ”aasitautia” alkoi olla ilmassa. Milloin jäätiin tielle seisomaan, milloin juostiin niin, että muksahdettiin kumoon. Myös Mila sanoi, ettei jaksa enää kävellä. Meidän oli mentävä alas. Viimeiset fotot ja sitten jonottamaan alas pääsyä. Sitä pitikin jonotella neljän aikaan iltapäivällä auringon paahteessa varmaan puoli tuntia. Onneksi lapset eivät ihan mahdottomaksi alkaneet ja jaksoivat tsempata. Niinkin paljon, että aloittivat Milan johdolla jonossa tanssiesityksen. Mila näytti erilaisia tanssiliikkeitä, balettijalkoja ja aaltoilevia käsiä, joita Aava matki parhaansa mukaan.

 

Keskustaa halkovan Lion’s Headin osa on Signall Hill (tai Lion’s rump), joka kohoaa tasahuippuisena 350 metriin. Signal Hill sai nimensä, kun sieltä annettiin lippuviesteillä säätilavaroituksia ja ankkurointiohjeita merellä oleville laivoille. Sieltä laukaistiin tykillä myös aikamerkki päivittäin klo 12, jotta laivakellot voitiin tarkistaa.

 

Meidän hotellista autolla Signal Hilliin oli reilun vartin matka. Parkissa ylhäällä oli autoja ja porukkaakin näytti olevan paljon, mm. jätskikioskin luona ja picnicillä. Sieltä olisi voinut myös lähteä kiipeilyretkelle viereiseen Lion’s Headiin. Itse näköalapaikka oli rauhallinen. Sieltä oli upea maisema pilvettömälle Pöytävuorelle, keskustaan ja merelle. Tunnin verran pyörimme siellä ja kuvailimme. Yhden ison puun alla päästiin olemaan ajoittain keskipäivän auringolta suojassa.

Näkymä Signal Hillistä Pöytävuorelle

Lion’s Head

 

Kirstenboschin kasvitieteellinen puutarha on 20 minuutin automatkan päässä keskustasta. Tarpominen ja rattaiden työntäminen siellä oli auringon paisteessa aika rankkaa. Varjoisilla nurtseilla ja puiden suojassa ihmiset olivat picnicillä. Varjossa lämpötila oli ihan ok. Puutarha oli komean vuoriston vieressä, jonne on hienot maisemat. Kuivan maan kasvit ja lilat puskat kukoistivat. Strelitsiat olivat kuivahtaneita, yhtä lukuun ottamatta. Löysin myös kolme kuivahkon näköistä proteaa, Etelä-Afrikan kansalliskukkaa. Iso Afrikan mahonkipuu oli teiden risteyksessä. Puutarhan sisällä oleva Moyo-ravintola oli ihana pakopaikka kuumana päivänä. Siellä sai myös mahansa täyteen laadukasta pihviä. Muutakin nähtävää olisi varmasti ollut, mutta meidän kierroksemme puutarhassa jäi tällä kertaa vähän pieneksi.

protea

 

Joulupäivänä kun melkeinpä mikään ei ollut auki, lähdimme katsomaan paikallisten keskuudessa suosittua Green Pointtia. Se on Waterfrontin takana oleva iso puisto viheralueineen ja leikkipuistoineen. Paikka oli lapsiperheiden suosiossa näin joulunakin. Pienet lammet, purot ja kasvitieteellinen pikkuosasto toivat viihtyisyyttä nurmikenttien viereen. Maisemat ovat vieressä nousevaan Signal Hilliin ja Mouille Pointin merenrantataloihin, joista suuri osa on hotelleja. Leikkipuistoja oli useita, pienemmille ja isommille lapsille omansa. Aava pääsi lempipuuhaansa, keinumaan. Mila kokeili isompienkin kiipeilyratoja. Laadukkaan näköiset rakennelmat oli tehty tasapainoharjoittelua, kiipeilyä ja liukumista varten. Aava meni siskonsa perässä yli 6-vuotiaille tarkoitetusta korkeasta liukumäestäkin iskän avustamana.

Green Point Park

Takana Signal Hill

 

Kun Mila saatiin pois leikkipuistosta, jatkettiin matkaa. Nurmikolla oli ihan kiva vain istuksiakin. Ajattelimme, että hienojen talojen takana voisi olla uitava ranta. Menimme Mouille Pointin rantakadulle kävelemään, mutta hiekkarantaa ei tullut vastaan. Ranta oli tässä kohtaa kivikkoista, mutta kiva oli silti kävellä. Tulihan sieltä hiekkarantakin vastaan, mutta hiekan lisäksi siellä oli kovasti kiviä ja myös simpukoita. Tytöt innostuivat lutraamaan pienessä kivien ympäröimässä vesilammikossa. Cape Townista olisi löytynyt myös uitavia biitsejä vähän kauempana keskustasta, mutta meidän osalta ne jäivät seuraavaan kertaan.

Mouille Point

 

Meillä oli vuokra-auto käytössä vain kahtena retkipäivänä. Cape Townin nähtävyyksiin kuljimme netissä tilattavalla uber-kyydillä ja välillä taxilla, jotka molemmat ovat erittäin edullisia (Suomen kaupunkien paikallisbussien hinnoissa). Uber-kyyti oli erittäin kätevä, mutta se vaatii toimivan netin, joka meillä oli hotellissamme, mutta ei aina nähtävyydessä. Monissa nähtävyyksissä oli usein kuitenkin wifi-alueita, jolloin nettiä pystyi puhelimella käyttämään. Ikävän usein tilattu uber-kyyti jäi kuitenkin tulematta. Ne kerrat olivat aina silloin kun emme enää olleet netin äärellä, kun odotimme kuljetusta. Sitten piti vain soittaa taxi. Missään ei ollut taxeja odottamassa mahdollisia kuljetettavia, edes kuuluisimpien nähtävyyksien luona.

 

Nyt korona-aikana täällä on maskisuositus kaikilla julkisilla paikoilla. Nähtävyyksiin tai minne tahansa sisälle mennessä on maskipakko. Täällä useimmat lapsetkin käyttävät maskia. Monilla Milan ikäisilläkin on (tai ainakin Milan kokoisilla). Silloin kun liikutaan ulkona reiluilla turvaväleillä, maskia ei tarvitse pitää.

 

Vaikka meillä oli reilusti aikaa Cape Townissa, niin nähtävää jäi. Kaupunki myös viehätti siinä määrin, että tännekin tekee mieli tulla joskus uudestaan.

Matka Afrikan eteläkärkeen

Jouluaaton retki suuntautui yli 200 kilometrin päähän. Lähdimme aamupäivän aikana, suuntamme oli Cape Townista kaakkoon. Tänään reittimme kulki sisämaassa. Pian moottoritien molemmin puolin lähellä lentokenttää oli köyhän näköistä asumusta. Ajoimme myös valtavien peltihökkelikylien ohi. Sähköjohdot kulkivat aivan ”talojen” yläpuolella ja muuntajat lojuivat maassa. Todella kurjan näköistä asumista. Matka jatkui Somersetin kaupunkiin lahden (False bay) poukamassa. Siitä tie lähti nousemaan. Ylitimme vuoret maisemallista vuoristotietä pitkin.

 

Caledonissa käännyttiin isolta tieltä pois. Pientä kaupunkia hallitsivat valtavat siilot ihan keskustassa. Pienet köyhän näköiset ruokakaupat olivat päätien varrella. Ei tehnyt yhtään mieli jalkautua, vaikka olisi ollut tarvetta. Loputtomat pellot dominoivat maisemaa siitä eteenpäin. Mila innostui bongaamaan heinäpaaleja. Välillä nähtiin myös lehmiä ja suuria lammaslaumoja. Tytöt lauloivat muurahaislaulua takapenkillä ja välillä natustivat tortillalettuja. Viimeiset kilometrit tuntuivat pitkiltä.  Bredasdorpissa Antti käväisi liquor shopissa aattoillan viinipullon ostamassa. Matka jatkui nyt suoraan etelään.

Bredasdorp

Struisbaain rantakaupungissa näimme taas ”pitkästä aikaa” merta. Olimme hyvin lähellä eteläisintä kohtaa. Täällä näkyi olevan vähän varakkaampaa asumusta. Navimme oli sitä mieltä, että olemme perillä. Korjasimme vähän määränpäätä ja sen piti olla L’Agulhas (eikä Cape Agulhas National Park), jotta navi neuvoi meidät perille asti. Omakotitalot ja huvilat sen kuin komistuivat. Heillä oli maisemat loputtomasti jatkuvaan mereen.

 

Noin kolmen tunnin ajomatka päättyi L’Agulhasin pieneen kaupunkiin. Siinä kohtaa oli jo kiire vessatauolle. Juuri kun ehdin toivoa vessan kävelevän vastaan, Public toilet ilmestyi ihan viereen. Vessan löytäminen voi välillä olla hyvinkin näppärää. Milakin kävi kiltisti taas vessassa, kun äiti näytti ensin mallia. Houkuttelevan näköiset kalaravintolat näyttivät hyviltä lounaspaikoilta tälle päivälle. Mutta ensin päänähtävyyteen, vielä piti löytää se eteläisin piste. Meillä ei ollut ihan varmuutta siitä, mutta kaupungin laidalla oleva punavalkoinen majakka oli varmasti sitä lähellä. Lähdimme siis kävelemään sinne päin.

L’Agulhas

 

Juuri kun ajattelimme, että täytyy lähteä autolla lähemmäs oletettua pistettä, löysimme kyltin, jonka mukaan kävelyreitti eteläpisteeseen alkaa majakan juurelta. Sinne siis. Puinen kävelytie kivikkoisen rannan vieressä oli ihanan tunnelmallinen ja kaunis. Matkan varrella oli puisia penkkejä, joissa sopi pitää juomataukoa, jälleen kuumana ja aurinkoisena päivänä. Kävelytie oli joitakin satoja metrejä. Antti lähti hakemaan autoa lähemmäs, koska arvelimme, etteivät tytöt jaksa kävellä enää koko matkaa takaisin. Vielä ainakin riitti virtaa ja kävelyintoa yhdessä ja välillä juosten. Nämä ovat niitä äidin arvokkaita pieniä hetkiä, kun kaikki on niin ihanaa ja kaunista. Kunnes joku muksahtaa uusilla sandaaleilla kumoon ja ilo loppuu, onneksi pian ohi menevään murheeseen.

Walk to the southernmost point

 

Eteläisin piste löytyi ja olihan sinne autotieltäkin selkeä kyltti, Southernmost point of Africa. Maahan rakennettu Afrikan kartta oli isona monumenttina juhlistamassa paikkaa. Eteläisimmässä pisteessä oli kivinen monumentti, jossa luki ”You are now at the southern-most tip of the continent of Africa”. Cape Agulhasin niemen pituuspiiri on myös sovittu Atlantin ja Intian valtameren rajaksi. Atlantin suunnalta sinne virtaa Eteläisen jäämeren kylmä merivirta ja Intian valtameren suunnalta lämmin Agulhasin virta, jotka kohtaavat toisensa suunnilleen Cape Agulhasin kohdalla.

 

Välillä Atlantin puolella, välillä Intian valtameren puolella. Samaa vettähän se on, mutta kiva ajatusleikki. On tämä hieno paikka. Takana koko Afrikan manner, edessä pelkkää merta kunnes tulisi vastaan Etelämanner. Tavallaan tämäkin oli yhden unelman täyttymys.

Afrikan kartta, jossa aidot maastonmuodot

 

Pientä jonoa monumentille oli, mutta ei mitään häiritsevää tungosta. Muutama ihminen oli samaan aikaan paikalla. Palasimme autolle ja sillä sitten minuutissa Agulhasin keskukseen. Menimme aattolounaalle Seagully-ravintolaan toiseen kerrokseen, josta näkyi merelle. Odotellessa lapset saivat tarjoilijalta väritystehtävän ja kyniä. Minä otin päivän kalaa, Antti pihviä ja tytöt jakoivat spagettiannoksen. Spagetti kului vaihtelevalla menestyksellä. Jälkkäriä saatiin odotella, mutta jätski olikin sitten toki suuri hitti meidän pöydässä.

Jouluaaton lounaalla

Agulhas

Tähän taloon voisin muuttaa

 

Paluumatkalla pysähdyimme Struisbaain rannalle Struis bayhin kahlailemaan, tytöt ensimmäistä kertaa Intian valtameressä. Kolmen tunnin paluumatka sujui ihan mukavasti. Aava nukahti pienille päikyille, koska ei ollut nukkunut vielä tänään. Tortillat tekivät taas kauppansa takapenkillä. Nekään eivät olleet täysin siistiä syötävää. Aavan penkin alta löytyi murustettua tortillaa, kun tyhjensimme autoa perillä. Aurinko laski kahdeksan jälkeen, kun olimme ylittämässä vuoria ennen Somersetiä. Meidän molemmilla päiväretkillä oli ollut koko ajan hyvät tiet. Ei varsinaista pelkoa rengasrikosta niin kuin viisi vuotta sitten Limpopon provinssissa maan pohjoisosassa.

 

Kotiuduimme yhdeksän aikaan. Koko perhe suihkuun ja sitten lapsille iltapalat. Eilisistä pizzoista oli jäänyt meille hyvin jämiä. Eli pizzaa, punaviintä ja fazerin suklaakonvehteja oli meidän jouluaaton päivällinen kahdestaan sängyssä.

Cape of Good Hope – Retki Hyväntoivonniemeen

Jouluaaton aattona lähdimme ensimmäiselle kokopäiväretkellemme Cape Townista. Antti oli saanut parin tunnin nettietsiskelyn jälkeen varattua eilen meille vuokra-auton Hertzistä. Joulu oli autovuokraamoissa ilmeisesti sesonkia ja autovuokra olisi kannattanut hoitaa aiemminkin. Mutta onneksi edes joku auto saatiin pariksi päiväksi. Varausvahvistuksessa oli kuitenkin epäselvyyttä, että haemmeko automme Cape Townin keskustasta Loop streetin Hertzistä vai lentokentältä. Koska Loop streetin Hertz oli ihan hotellimme lähellä, kävimme siellä kysymässä varauksestamme. Automme oli lentokentällä, mutta meidän onneksi myös Loop streetillä oli meille käypä auto. Kaiken lisäksi se oli automaatti eli jännitys manuaalin ajamisesta vasemmalla puolella tietä sai jäädä siihen paikkaan. Säästimme myös reippaasti aikaa, kun saimme auton ihan hotellimme vierestä.

 

Tulimme nopeasti käymään hotellissa hakemassa päivän seikkailuun tarvittavat tavarat ja palasimme Hertziin. Tytöt söivät banaanit odotellessa. Vuokraus kävi nopeasti eikä tyyppi ollut edes kiinnostunut Antin kansainvälisestä ajokortista. Saimme kahdeksi päiväksi menopeliksemme valkoisen Volkswagen T-Crossin, ihan hienon semikatumaasturin (crossover). Hetki meni Aavan vuokraistuinta asetellessa. Milalle meillä oli oma puhallettava koroke. Ensimmäiset kilometrit vuokra-autolla ja vielä vasemmalla puolella ajamista olivat aina jännittävimmät, mutta hyvin se lähti sujumaan. Ja navi neuvoi reittiä…

Roadtripille

 

Tämän päivän kohteemme Cape of Good Hope on noin 70 kilometrin päässä Cape Townista. Matka taittui mukavasti hyvää asfalttitietä pitkin. Puolessa välissä ajoimme läpi Muizenbergin kaupungin. Siitä alkoi kaunis merenrantatie, sinistä Atlanttia ja veden turkooseja raitoja. Seuraava mukavan näköinen ranta tuli Fish Hoekin kylässä, josta oli enää muutaman minuutin matka Simon´s Towniin.

 

Muizenberg

Fish Hoek

 

Simon´s Townissa oleva Boulders Beach on kaikkien täällä kulkevien turistien must see -kohde. Biitsi on satojen pingviinien koti ja täällä jos missä pingviinien katselu on helppoa. En muista oliko täällä souvenirshoppia vuonna 1998, mutta nyt oli ja pingviinipehmot kurkkivat siellä. Mila sanoi fiksusti, ”ensin mennään katsomaan pingviineitä, sen jälkeen vasta pehmoja”. Sisäänpääsy oli aikuisilta 255 R (14 €), alle 6-vuotiaat olivat ilmaisia.

 

Afrikan pingviinit ovat ainoita Afrikan mantereella asuvia pingviineitä. Pingviinikolonioita löytyy Namibian eteläosista Etelä-Afrikan rannikkoa pitkin Port Elisabethiin asti. Paras paikka nähdä niitä on juuri tämä Simon’s Townin lähellä oleva False Bayn Foxy Beach ja sen viereinen Boulders Beach. Uhanalaiset pingviinit on vuoden 1982 kahdesta pingviinipariskunnasta saatu lisääntymään yli 2000 yksilöön osittain kalastusta vähentämällä False bayssa, jolloin pingviineille jää enemmän ruokaa. Pingviinit syövät lähinnä kalaa ja mustekaloja. Lisääntymisaika on helmikuusta elokuuhun. Pingviinit ovat monogamisia eli niillä on elinikäinen elämänkumppani, jonka kanssa pesiä. Lisääntymisiän pingviinit saavuttavat 4-vuotiaana. Pingviinin karva uusiutuu vuosittain. Ennen sitä pingviini lihottaa itsensä, koska karvanvaihtoaikana karva ei ole vedenkestävää ja pingviinin täytyy pysyä noin 20 päivää maalla.

 

Puiset kävelyreitit vievät puskien vierestä rannalle. Ensimmäisiä pingviinejä jäätiin ihastuksissa katselemaan, mutta niitä tuli koko ajan lisää mitä lähemmäs rantaa mentiin. Pariskuntia tönötti vierekkäin tai halimassa.  Jotkut olivat puhdistuspuuhissa. Eräät tähystivät pienillä kallioilla. Joku oli pesäpuuhissa ja hiekka vain pöllysi. Jotkut makoilivat hiekalla. Suurin osa hengasi rannalla, jossa pingviinejä oli satoja. Jotkut heistä olivat juuri uusimassa karvoitustaan. Tytöt toki tykkäsivät pingviineistä, mutta välillä keskittyminen meni valkoiseen hiekkaan, joka levisi rannalta kävelyreitille ja sandaaliin sisään. Pingviinishopista tytöt valitsivat omat pehmonsa.

Pesissään

Uimareissulta tulossa

 

Matka jatkui vessatauon jälkeen kohti etelää. Maisemat vain komistuivat. Pienet rantapoukamat kylpivät turkoosissa vedessä. Tie nousi ympäristön muuttuessa vuoristoisemmaksi, kun etenimme kohti Kapin niemimaan kärkeä. Kapin niemimaalla viihtyvät eläimistä erityisesti linnut, kuten kapin suula (cape gannet), Afrikan meriharakka (African black oystercatcher), neljä metsolajia (cormorant) ja kuuluisimpana Afrikan pingviinit, joita jo tapasimme. Joskus alueella nähdään myös vuoriseeproja, mutta useammin vastaan tulee paviaaneja, antilooppeja ja tamaaneja, jotka ovat pienestä koostaan huolimatta norsueläinten lähimpiä sukulaisia. Paviaanivaroituskylttejä oli matkan varrella useita.

 

Pian olimme kansallispuiston portilla. Hyväntoivonniemi on osa Pöytävuoren kansallispuistoa (Table mountain national park), vaikka sijaitseekin melko kaukana itse Pöytävuoresta. Sisäänpääsystä sai maksaa 1000 R (56 €) koko perheeltä. Vuoret jäivät taakse ja maisema kohoili puskaisessa kasvillisuudessa. Autio hiekkaranta kivikon suojassa houkutteli uimaan. Noin 15 minuutin ajon jälkeen saavuimme tyrskyisään Afrikan lounaiskärkeen. Cape of Good Hope (Hyväntoivonniemi) merkitsee alun perin toivoa Intian meritien löytämisestä. Portugalilainen Bartolomeu Dias näki paikan ensimmäisenä eurooppalaisena vuonna 1488 ja antoi sille nimen Cape of Storms, mutta vaihtoi nimen myöhemmin.

Vuokra-automme

Jonkinmoinen kävelyreitti lähti kivikkoiselle vuorennyppylälle. Lähdimme kiipeämään sitä, osittain puisia portaita, osittain kivisiä askelmia pitkin. Tuuli tuiversi melkoisesti jo muutaman metrin korkeudessa. Maasto alkoi olla niin hankalaa pikkuväelle, että päätimme tsekata maisemat korkealta ja palata takaisin alas. Paikalla oli vain muutama ihminen ja välillä olimme ainoat.

Tarpeeksi pitkän fiilistelyn jälkeen lähdimme ajamaan takaisin päin. Pian tien vieressä komeili kaksi strutsia, joita jäin hetkeksi kuvaamaan. Kohta vastaan tuli kolme pysähdyksissä olevaa autoa. Arvelin, että siinä kohdassa on eläinbongaus menossa ja olihan se. Kaksi sarvipäistä antilooppia katselivat alas kukkulan rinteeltä.

 

Paluumatkalla pysähdyimme kauniiseen maisemapaikkaan. Puinen penkki jyrkänteen reunalla kutsui istumaan ja ihailemaan maisemaa viereiselle vuorelle ja alas mereen.

 

Matkalla Simon´s Towniin, tiellä ja tien vierellä tuli vastaan paviaanilauma. Niitä olimme toki osanneet odottaakin. Paviaaneja oli myös kallioisella vuoren rinteellä. Pikkuisia oli paljon, jotka telmivät keskenään.

 

Pikkukylien läpi ajettaessa meillä oli vähän niin kuin ajatuksena pysähtyä päivälliselle. Minun ja Antin lounas oli ollut eiliset mäkin juustohampparit. Tytöt olivat mutustaneet tortillalettuja ja  pussipuuroja. Päivä oli ollut niin hieno, että nälkä ei ollut paljoa vaivannut, mutta nyt jo vähän hiukoi, kun kello oli yli kuuden. Ravintolan etsiminen meni kuitenkin klassisesti, ajoimme vain jokaisen ohi emmekä osanneet päättää. Muizenbergissä bongasimme pizzerian ja Pick`n Payn vierekkäin. Lopulta päätimme käydä vain Pick´n Payssa ruokaostoksilla ja hakea pizzat vasta hotellimme viereisestä ravintolasta. Illalla siis nautimme lähipizzaa omassa kämpässä.

Pick´n Pay, ruokaa ja elintarviketta hotelliin vietäväksi

Vihdoinkin Afrikkaan ja tytöille uuteen maanosaan

Etelä-Afrikassa on varmasti jokaiselle matkailijalle jotakin. Puskaista safarimaisemaa kansallispuistoissa, metsiä Garden routen varrella, kasvipeitteisiä vuoria, valtavia kanjoneita, puoliaavikkoa Karoossa, kahden valtameren huuhtelemia rantoja, viiniviljelmiä ja suurkaupunkien sykettä. Se on monipuolisuudessaan erittäin mainio lomakohde, eläimiä rakastaville, luonnossa seikkaileville, Afrikan kulttuureista kiinnostuneille, kaupunkimatkailijoille tai makuelämyksiä kerääville. Minä olin ihastunut maahan jo lapsena, kun olin siellä ensimmäisen kerran vuonna 1998. Toinen kerta oli vuonna 2015 meidän Häämatkalla. Kun olimme molemmat niin kovasti tykästyneet maahan, niin päätimme, että Etelä-Afrikka olisi ehkä mukavin Afrikan maa tutustua tarkemmin, nyt kun meillä on lapset mukana.

 

Epätodellinen oli nyt tullut todeksi. Viimeinen työpäivä tänä vuonna oli suoritettu, kuukauden loma oli muutama tunti sitten alkanut ja öinen lähtö lentokentälle klo 2 oli käsillä. Lapset olivat nukkuneet neljä tuntia, mutta olivat niin lähtöfiiliksissä, että eivät nukahtaneet kahden tunnin automatkalle. Tuleva väsymys oli koko ajan mielessä, mutta nyt oli ihan hyvä. Hiljaista motaria saimme ajaa. Vähän oli jopa ”rikollinen” olo kun yön pimeydessä livahdimme lentokentälle suositusten vastaisesti. Mutta mukavasti matka meni. Olimme perillä Helsinki-Vantaalla ennen neljää. Antti meni viemään autoa parkkiin, minä lastauduin tavaroiden ja lasten kanssa hiljaiseen pääaulaan. Mila työnsi innokkaasti Aavaa rattaissa. Siitä alkoi toistaiseksi pisin maskin käyttö -putki, noin 18 tuntia.

 

Ihanaa olla kerrankin oikeasti ajoissa, ilman kiireen tuntua. Lähtöselvitys KLM:n lennolle aukesi klo 4.15. Toisin kuin yleensä, saimme tehtyä lähtöselvityksen automaatilla. Baggage Drop-jono kulki madellen, mutta tytöt jaksoivat hienosti odottaa. Vähän meinasi tulla kinaa, siitä kumpi kuljettaa uutta sinistä työnnettävää cabin-laukkua. Tiskillä kysyttiin, olemmeko olleet koronatestissä, mutta todistuksia ei tarvinnut näyttää. Sujuvasti turvatarkastuksesta läpi, paitsi että minun oli tyhjennettävä koko reppuni sisältö. Kaikki paristoilla tai akuilla toimivat laitteet ulos, eli tietokone, kolme kameraa, drone ja puhelin. Hiljainen terminaali 2 oli kyllä miellyttävä kokemus. Kaupat olivat vasta avaamassa klo 6. Ehdimme hyvin kuitenkin ostaa matkanamut. Olemme lasten kanssa harvoin karkkihyllyllä. Nyt meinasikin tulla kauhea suru siitä, ettemme ostaneet Milalle isoa tikkaria, vaan päätimme itse mitä herkkua syödään. Olisihan se pitänyt arvata.

Hiljaista on.

 

Portilla saimme jonottaa turhankin kauan. Minä istuin koneessa lasten kanssa ja Antilla oli paikka meidän edessä. Reilun parin tunnin lento Amsterdamiin tuntui ainakin neljältä tunnilta, kun väsyneet lapset piristyivätkin temmeltämään. Onneksi nousu meni hienosti ja Aava ensikertalaisena omalla istuimellaan suostui hyvin turvavöihin. Sen jälkeen vyöt eivät olleetkaan niin kiva juttu hänen mielestään. Mila oli ikkunalla ja seurasi kiinnostuneena nousua. Antti sai onneksi hiukan nukuttua lennolla. Minä torkahtelin sekunneiksi. Voi kunpa lapsetkin olisivat vain nukkuneet.  Laskeutuminen oli helpotus. Tosin Aava ei suostunut enää vöihin ja oli hiljaa vain, kun pääsi tissille. Kävely Schipholin terminaalista toiseen sai minut piristymään. Meillä oli vain reilu tunti vaihtoaikaa, saimme painella suoraan seuraavalle portille. Tällä kertaa ei siis baby loungeen lepäämään, niin kuin yleensä täällä.

 

11 tunnin lentomme Cape Towniin lähti kymmenen jälkeen aamupäivällä. Meillä oli onneksi neljä vierekkäistä paikkaa. Minä istuin tyttöjen väliin, jotta he eivät villitse toisiaan. Asettuminen isoon lentokoneeseen oli hyvin kotoisan tuntuista. ”Pienet” koneet eivät vaan ole yhtään mukavia. Yllätin itseni, kun en nukahtanut ennen ruokailua. Olin edelleen samoilla silmillä eilisen aamuvuoron ja eilisiltana otetun reilun tunnin päikkärin jäljiltä. Kasvispasta ja vaahto-kinuskijälkkäri olivat oikein maistuvia. Lapsille maistui jälleen pelkkä jälkkäri. Sitten mentiin Milan kanssa ensimmäistä kertaa lentokoneen vessaan pöntölle. (Aikaisemmin hänellä on ollut vaipat.) Mila ei ole juurikaan aikuisten wc-pönttöihin tehnyt asioitaan, mutta tämä meni oikein mallikkaasti. Ja pissatkin tulivat heti hienosti. Sitten saatiin otettua unta melkein kolme tuntia lukuisilla heräilyillä. Alkulento tuntui matelevan, kun olimme niin väsyneitä. Kun jäljellä oli enää viisi tuntia, sain itseni piristymään ja katsomaan leffaa punaviinin kera. Oikein mukavaa. Kaksi päätä oli minun sylissä, molemmat murut nukkuivat. Kun Aava heräili, hän jatkoi Frozen-maratoniaan; viisi Frozen-leffaa yhdellä lennolla ilman ääniä (kun ei osannut kuulokkeita käyttää). Mila jatkoi unia monta tuntia ja heräili vasta tuntia ennen laskeutumista. Hänelle kymmenen pistettä tästä lennosta. Yhtä muutaman minuutin urputusta lukuun ottamatta, Mila oli oikein mallikkaasti ja laittoi vyönkin kiinni oma-aloitteisesti. Aava kuoriutui monta kertaa ulos vöistä eikä tykännyt niistä yhtään.

Lentokoneateria, nice!

 

Me lentokoneen perältä olimme luonnollisesti viimeisten joukossa, kun tulimme koneesta ulos ja viimeisiä ensimmäisessä jonossa, joka tuntui hyvin pitkältä ja hitaalta. Kyse oli ”terveystsekkausjonosta”. Siinä piti luovuttaa lentokoneessa täytetty terveyskysely, näyttää covid-testitodistus (kaikkien yli 5-vuotiaiden) ja lämmöt skannattiin jokaiselta noin metrin päästä mittaavalla laitteella. Läpi meni kaikkien osalta ja meidät hyväksyttiin terveinä maahan, ilman karanteeneja. Sitten vielä passintarkastus ja laukut olivat jo hihnalla meitä odottamassa. Hienosti olivat Schipholin työntekijät kiidättäneet laukkumme hiukan kiirevaihdossa seuraavaan koneeseen. Welcome to Mother City luki isolla tyhjässä aulassa. Toki kello oli yli kymmenen illalla, mutta kummallisen autiota oli kentällä. Taxilla kesti parikymmentä minuuttia keskustaan. Autio oli sekin, täällä on ulkonaliikkumiskielto klo 23-04.

 

Huoneistohotellimme Protea by Marriott on keskustan bisneskortteleiden luona, kävelymatkan päässä satamasta. Normaalin sisäänkirjautumisen lisäksi täälläkin täytettiin terveyskysely (vain aikuisilta) ja mitattiin lämmöt. Laukkujen pinnat puhdistettiin henkilökunnan toimesta. Sitten päästiin vihdoinkin kotiutumaan omaan kaksioon ja poistamaan maskit naamalta. Meille oli muhkea king size bed makkarissa. Olohuoneen sohvat eivät olleet vuodesohvia, mutta rakensimme isoista sohvatyynyistä ”sänkymaailman”, johon tytöt simahtivat nopeasti. Vielä piti jaksaa käydä suihkussa, ihan umpiväsyneenä ja kellon ollessa jo kaksi. Epätodellista, että olimme nyt perillä ja nyt lopultakin sängyssä.

Matkalle ”korona-aikana”

Intohimomme takaisin Afrikkaan oli nostanut päätään reippaasti viime vuoden puolella. Koronarajoitukset murjoivat viime kesänä jo varatun reissun Etelä-Afrikkaan. Syksyyn ja ikävä kyllä taas kiristyviin koronarajoituksiin lähdettiin kaikesta huolimatta toiveikkain mielin. Vaikka media ja oma lähipiirikin lietsoivat suosituksia Suomessa pysymisestä vielä tämän talven, niin itselle ajatus vielä kokonaisesta talvesta Suomessa oli äärimmäisen masentava. Olihan viime matkasta jo yli vuosi aikaa. Koko syksyn, joka päivä jaksoin mennä töihin ja ryhtyä päivän askareisiin, koska en ollut menettänyt toivoani joulun matkasta. Tein jopa lisätöitä extrapalkalla safarimaisemat silmissä välähdellen ja tansaniitin kuvat kimaltaen. Vuorotyö pienten lasten äitinä ei ole ollut kovin helppoa. Saattaa mennä monta iltaa peräkkäin, että lapset ovat vain iskän kanssa, kun äiti on töissä. Usein olen se väsynyt äiti, joka jatkaa aamulla unia, vaikka lapset tulevat pirteinä sänkyyn pomppimaan. Arki on usein aika rankkaa ja väsyttävää. Olemme kunnon loman ja unelmien toteuttamisen tarpeessa.

 

Koska Etelä-Afrikka ei näyttänyt alkusyksystä vielä avautumisen merkkejä, aloimme miettiä vaihtoehtoja. Meidän onneksi Tansania poisti kaikki maahantulorajoitukset jo kesällä ja se oli ollut myös toivemaidemme listalla pitkään. Ajatukset suuntautuivat pikkuhiljaa siis sinne ja aloin kunnolla suunnitella reissuamme.

 

Etelä-Afrikka kuitenkin aukaisi rajojaan osalle maista jo 1.10. Kiellettyjen maiden listalle jäi pitkä rivi maita, mutta Suomi ei kuulunut niihin. Elimme tuolloin sitä hetkeä, jolloin päätökset joulun matkasta oli tehtävä ja Etelä-Afrikan avautuminen mullisti minun lähes valmiin suunnitelman Tansaniasta. Etelä-Afrikan hotelleissa meillä oli rahaa kiinni, joten järkevintä olisi mennä nyt sinne, joka on meidän ykkösvaihtoehto ollut koko ajan. Antti ei ollut kovasti Tansanialle syttynyt, koska piti sitä liian alkeellisena meidän tämän hetkiseen matkakokoonpanoon nähden. Antti riemastui heti, että Etelä-Afrikkaan päästään ja oli innolla ostamassa lentolippuja lähes välittömästi. Koko kesän odottamisen jälkeen olin saanut matkakamuni vihdoin takaisin, ihmisen, jonka kanssa jakaa se kaikki fiilistely ja unelmien toteuttaminen. Minua toki ahdisti vähän kiellettyjen maiden lista. Mitä jos Suomi joutuukin siihen emmekä pääse matkalle sen takia? Koronatartunnat olivat olleet Suomessa koko ajan lisääntymässä. Euroopan tilanne alkoi olla taas todella paha. Ja Euroopan kauttahan meidän on lennettävä. Marraskuussa Etelä-Afrikka avautui kuitenkin kaikille maille, mutta matkustajilta vaadittiin negatiivinen covid-tulos maahan saavuttaessa.

 

KLM palautti kiltisti kesän peruuntuneista lennoista menetetyt rahat neljässä kuukaudessa. Joten uskalsimme ostaa jälleen lentoliput juuri KLM:ltä, yhdestä lempparilentoyhtiöstämme. Lentoliput olivat kädessä melkein 2 kuukautta ennen lähtöä. Siitä alkoi toisenlainen jännitys. Seurailin KLM:n nettisivuja, sieltä meidän lentojen statusta. Vielä oli merkintä ”On time”. Matkan lähestyessä aloin olla luottavaisempi matkan toteutumisen suhteen.

 

Kuukautta ennen reissua havahduin, että ihan kohta lähdetään. Paljon oli vielä järjestettävää, varattavaa ja myös jotain ostettavaa matkaa varten. Osa kesäksi varatuista hotelleista ei vastannut meidän yhteydenottoihin. Meillä oli siis maksettu varaus niihin, mutta nyt kun olisimme ilmoittaneet heille päivämäärät lomastamme, he eivät reagoineet. Yksi vastasi, mutta sillä ei ollut varaustamme vastaavaa huonetta saatavilla. Vielä jäi auki mistä saisimme ne menetetyt rahat. Siispä uuteen hotellimetsästykseen. Ja ainiin, malarialääkityksetkin piti hoitaa kuntoon. Nuorimmaiselta puuttui myös viimeinen hepatiitti A&B -tehosterokotus. Meille aikuisille piti myös varata koronatestit. Oireettoman testaus yksityisellä ja negatiivinen covid-todistus kustansi noin 250 € per aikuinen. Testi piti ottaa 72 tunnin sisällä ennen Suomesta lähtöä. Todistus negatiivisesta covid-PCR-testistä on edellytys Etelä-Afrikkaan saapumiselle ilman karanteenia. Onneksi alle 5-vuotiailta sitä ei vaadita.

 

Kaikkien pakollisten järjestelyjen ja varauksien lisäksi ehdin shopata myös kivaa uutta matkalle. Ensimmäistä kertaa mukanamme on järkkärikameran ja ”vesikameran” lisäksi valokuvausdrone. Odotamme innolla miten ensimmäiset dronelennot ja -kuvaukset onnistuvat. Emme ole kovin paljon ehtineet kotona harjoitella. Olen jo pari vuotta suunnitellut vedettävän käsimatkatavaran ostoa. Uusi Samsoniten cabin bag liittyi matkaseurueeseemme viikko sitten. Parikin kannettavaa laukkua reppujen lisäksi voi olla liian vaivalloinen urakka lentokentällä jos lapsetkin heittäytyvät kannettaviksi.

 

Nyt olimme lähdössä innolla ja jännityksellä kokeilemaan meidän ensimmäistä reissua neljän hengen perheenä ilman apuvoimia lasten hoidossa. Edellisestä matkasta on jo 1,5 vuotta, joten tytöt ovat kasvaneet ja kehittyneet paljon siitä. Optimistisena uskon, että nyt he ovat paremmassa iässä kuin viimeksi. Mila on saanut vähän järkeä päähän. Aava ei ole enää vauva eikä heräile yöllä tissille. Toki lennot jännittävät ehkä kaikista eniten. Kuinka Aava suostuu istumaan omalla tuolilla ja pitämään turvavöitä kiinni? Milalle se oli 2-vuotiaana erityisen hankalaa. Vaikka kahdesta lennosta toinen on tietysti pitkä, niin suuri helpotus on kuitenkin se, että aikaeroa ei ole lainkaan.

Täytyy myöntää, että lähtö tässä maailman tilanteessa tuntuu vähän oudolta. On sellainen olo, että jotkut ehkä paheksuvat päätöstämme lähteä. Sitä emme sen enempää kuitenkaan murehdi. Olemme punninneet päätöstämme monta kuukautta ja tämä tuntuu juuri oikealta. Sitä paitsi tällä tavalla pystymme tukemaan matkailua ja siihen liittyviä palveluita, jotka ovat nyt kovin hankalassa tilanteessa.