Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

tammikuu 2017

Marietas & Majahuitas – kauneutta vesillä

Kaksi viikkoa Puerto Vallartassa uhkasi olla pelkkää kaupunkikävelyä, shoppailua ja altailua lasten kanssa kun aktiviteetti toisensa perään lykkääntyi ja peruuntui huonon tuurin, ajoituksen ja yleisen mahdottomuuden takia. Tälle päivälle oltiin kuitenkin saatu varattua retki, joka myös toteutui. Sisäinen kelloni herätti jo ennen kuutta ja kello oli soimassa kuudelta. Kyllä harmitti nousta, vaikka olemme saaneet tällä reissulla nauttia ruhtinaallisesti pitkään nukkumisesta eikä aikaisia herätyksiä ole ollut kuin pari Costa Ricassa. Herätin Aavan imemään ja hän onneksi jatkoi sen jälkeen heti unia. Olimme seitsemältä valmiita, mutta Milaa ja mummia ei näkynyt missään. Heidän piti tulla meidän kämppään päiväksi. Antti kävi sitten herättelemässä heidät unesta. Mila kannettiin unisena ja peiteltiin laiskiaisen kanssa meidän sänkyyn. Mila jäi onneksi kiltisti. Ulkona oli vielä pimeä niin oli helppo uskotella hänelle, että on vielä yö.

Nyt oli melko helppo lähteä kahdestaan kun molemmat muksut näyttivät nukkuvan tyytyväisenä. Olin enemmän eilen jännittänyt tätä päivää ja meidän pitkää retkeä. Vaikka aamu alkoi väsyneesti kuuden tunnin unilla, niin eiköhän tämä tästä ja cofitabu alkoi kohta vaikuttaa. Lyhyen taximatkan aikana tuttuun satamaan, aurinko alkoi nousta. Continue Reading

Manuel Antoniossa

Manuel Antonion kansallipuiston kainaloon on kerääntynyt hotelleja, joista yhdessä mekin asuimme. Alue on muutaman minuutin ajomatkan päässä Queposin pienestä kaupungista. Niinkuin edellisessä postauksessa mainitsin, usein kulkevalla paikallisbussilla pääsi kätevästi muutamassa minuutissa ylempää rinteeltä (, jossa suurin osa hotelleista oli) alas rannalle ja kansallispuistoon. Meidän lähin biitsi Espadilla oli netin mukaan yksi parhaimpia täällä. Se on kansallispuiston portin vieressä. Rantatuolin vuokraajat hyökkäsivät heti meidän luo ja kohta huomasimmekin, että sellainen olisi järkevä ottaa tukikohdaksi, jossa vähintään yksi vahtisi kamoja. Mila lähti mummin kanssa kävelemään rantaa pitkin. Hiekka oli jalkojen alla silkkisen pehmeää. Tämä oli ihana ranta kävellä, mutta myös hyppiä aalloissa. Antti karkasi aaltoihin heti kun vahtivuoroltaan pääsi. Papukaijapillien ym. krääsän rantamyyjiä kävi meidän luona silloin tällöin. Aava otti unitissiä ja jatkoi siitä päiväunille. Mieli sai nauttia merestä ja aalloista Costa Rican vehreyden kainalossa. Pieni hetki yksin kun Aava nukkui ja Mila oli mummin kanssa. 

Continue Reading

Costa Rica Zipline

Costa Rican ziplineja oli kehuttu kovasti ja muutaman päivän pohdiskelun jälkeen päätimme mennä zipline-retkelle. Lähdimme suoraan aamiaiselta pieneen retkibussiin. Turisteja haettiin vielä yhdestä hotellista ja sen jälkeen ajoimme parisenkymmentä minuuttia pelipaikalle, toiselle puolelle Arenal-vuorta kuin missä me asuimme. Aamu oli ollut kirkkaampi kuin eilen, mutta sateet innostuivat tulemaan kun me pääsimme kohteeseen. Hiukan huonot olivat ohjeet, mutta oletimme, että kun reppu oli laitettu lukolliseen laatikkoon ja käyty vessassa, oli haettava varusteet. Sitten piti jonottaa ehkä jopa puolisen tuntia, että pääsimme sky tramillä (kaapelivaunulla) nousemaan ylös. Vähän jännitti, että pelottaakohan minua kohta. Meidän kokemat ziplinet Hawaiilla ja Mexicossa taisivat olla aika pikkuruisia tähän verrattuna. Sade ehti hellittää monta kertaa ennen kuin oli meidän vuoro mennä vaunuun.

Puiden latvojen päällä oli kiva matkustaa, noin seitsemän minuutin matka ylös ziplinen lähtöpaikalle. Matkalla ylös näimme yhden suloisen coatin puussa. Vaikka ohjeistus bussissa oli ollut kehno, niin zipline-henkilökunnan nuoret miehet olivat tosi ammattimaisia ja kivoja. Tarviikin olla, että uskaltaa turvallisin mielin mennä korkeuksiin killumaan. Seitsemän vaijeriliu´un rata alkoi muutaman metrin harjoitusliu´ulla. Siinä oli hyvä vähän muistella, että miten homma meni. Edellisestä kerrasta oli kuitenkin jo viisi vuotta. Toisen zipin alussa olimme 200 metrin korkeudessa ja edessä oli 465 metrin liuku korkealla sademetsän päällä. Se tuntui vähän hurjalta, mutta ei voinut perääntyä vaan lähteä katsomaan miltä se tuntuu. Antti meni ensin. Lähtö tapahtui aina metsän suojissa. Paikan korkeus tuli aistien tietoisuuteen vasta muutaman sekunnin liu´un jälkeen. Yllätyin, että en pelännyt juuri ollenkaan. Vauhti oli niin kova, ettei siinä ehtinyt pelätä. Maisemat sademetsään ja järvelle olivat mahtavat. Tämä oli todellakin jotain mitä emme olleet ikinä aiemmin kokeneet. Aikaisemmat zipit olivat olleet lasten leikkiä tähän verrattuna. Maalia lähestyessä piti muistaa levittää jalat jarrutukseksi. Vau mikä liuku. Olimme molemmat nyt vakuuttuneita siitä, että tähän kannatti tulla. Minun jälkeeni tuli nuori tyttö zip-ohjaajan kanssa. Hän oli niin kevyt, ettei häntä uskallettu laittaa yksin menemään vaan laitettiin kaveri mukaan tuomaan painoa. 

Toinen zip oli 450 metriä pitkä. Maisemat jatkuivat yhtä huikeina. Liikkeelle lähettäjä kommunikoi vastaanottajan kanssa. Kun radalle lähti nainen, hän ilmoitti, että “Julieta is coming”. Kun mies lähti, hän ilmoitti, että “Romeo is coming”. Kaksi nuorta tyttöä menivät yhdessä, toisissaan kiinni. Se oli aika hurjan näköistä. 

Neljättä, 410 metrin pituista liukua odotellessa, alkoi sataa. Sade yltyi hetkessä kaatosateeksi. Maisemat olivat muuttuneet hetkessä. Sade vihmoi niin kovasti silmiin, että oli vaikea nähdä mitään. Sadeveden lisäksi saimme päällemme kuraroiskeet vaijerivälineistä. Sade kesti juuri sen aikaa, että pääsimme neljännen zipin loppuun, sitten taivas kirkastui. No saatiinpahan kokea minkälaista on liukua kaatosateessa. Olimme ihan tyytyväisiä, että sade loppui ja tämä zip jäi ainoaksi ”sadezipiksi”. Viides, 610 metrin pituinen zip, oli ”parizip”. Siinä kulki kaksi vaijeria vierekkäin. Se oli ihan paras. Aurinko oli sateen harmauden jälkeen tullut esiin. Sademetsä kylpi valossa ja paisteessa. Pääsimme liukumaan vierekkäin, nauramaan toisillemme ihastuksesta samalla kun kiidimme kuin linnut. Puolen välin jälkeen minä kuitenkin ohitin Antin ja päädyin häntä ennen perille. 

Seuraavalla odotuspaikalla joku kysyi ”Is that a spider?” Minä olin niin apinamoodissa, että aloin tähyilemään puista apinaa, luulin, että hän tarkoittaa hämähäkkiapinaa (spider monkey). Antti käski minua hyvin pian lopettamaan tähyily ja menemään eteen päin. Vasta muutaman sekunnin päästä tajusin, että oli ollut kyse oikeasta hämähäkistä. Siitä ei sillä erää sen enempää. Myöhemmin Antti sanoi, että se oli ollut ihan kunnon kokoinen. Hyvä, että en ollut sitä nähnyt.

Viimeinen odottelu oli pitkä ja tylsä, osittain pienessä tunnelissa. Kuudes zip oli pisin, 750 metriä ja nopeutta jopa 70 km/h. Nyt laskettiin selvästi puiden tasolle. Zippailu oli lopuillaan. Voi kunpa olisi ollut jäljellä vielä pari kunnon zippiä. Jäljellä oli seitsemäs, vain muutaman metrin zip lähes maan pinnalle. Tämä oli ollut super hienoa, mutta loppui vähän liian aikaisin. 

Bussikuljetuksissa takaisin oli epämääräisyyttä. Ilmeisesti meidän bussi oli mennyt jo, mutta eräs kanadalainen nuori mies oli myös menossa Los Lagosiin ja eräs äiti tyttöineen Springsiin, niin kuljetus saatiin pian järjestymään. Paluumatkalla kuljettaja bongasi meille apinoita puussa. Ne olivat sen verran kaukana, että niitä oli vaikea vesikameralla kuvata (meillä ei ollut järkkää zipissä mukana vaan meidän vedenkestävä aktiviteettipokkari). Mutta näimme ne selvästi, ruskean mustat apinat, joista yksi käveli puussa ja toinen siemaili unta kippurassa.

Springs oli vähän hienompi hotelli. Sen respasta oli upea näköala Arenal-vuorelle. Tuli vähän köyhä olo, vaikka meidänkin hotelli on hieno. Olimme perillä hotellissa kahden jälkeen. Mila oli nukkunut päikkäriä ja Aava oli viettänyt mummin kanssa laatuaikaa. Hän oli ollut kiltisti eikä turhia purnaillut niin kuin usein iltaisin. Meillä oli kaikilla aikamoinen nälkä. Puimme uikkarit ja menimme allasravintolaan. Tarkoitus oli mennä illalla vielä syömään ja nyt syödä vähän kevyemmin. Mila söi taas pelkkiä ranskalaisia. Hän ei ollut koko viikkona syönyt kunnolla mitään muuta kuin ranskalaisia ja pari hedelmäsosepussia. Aamupalailu oli pelkkää näykkimistä ja sieltä mukaan otettuja kakunpaloja ja pipareita hän söi maistellen. Olimme aika ihmeissämme, kun edes pannari ei voinut neidille kelvata.

Sitten uimaan, jonne Mila oli odottanut jo monta tuntia. Mila leikki innoissaan merenneitoa renkaansa kanssa ja toi äitille kukkasia korvan taakse. Hän uiskenteli ja pyöri renkaalla jo taitavasti. 25 asteen altaasta siirryttiin 31 asteeseen. Siellä Mila sai kaverin, englantia puhuvan tytön, joka tuli innoissaan tekemään tuttavuutta. Ilman yhteistä kieltä tytöt leikkivät ja pyörivät renkaillansa kunnes tytön piti lähteä pois. Sadetta pakoon mentiin viereiseen katokselliseen 34 asteen altaaseen, näppärää.

Myöhemmin iltapäivällä mummi tuli vahtimaan tyttöjä kun me menimme vielä viimeisen kerran kahdestaan uimaan. Tänään sai kolme päivää odottamani ananasdrinkin, pina coladan ananaksen sisällä. Se oli paras pina colada ikinä, varmaan kun siinä oli ihan oikeata ananasta. Ananasdrinkki lämpimässä baarialtaassa, aika mahtavaa. Otin tästä ihanuudesta kaiken ilon irti. Olimme jo alle viikon matkustamisen jäkeen huomanneet kuinka vuoristorataa tämä kahden pienen lapsen kanssa matkustaminen on. Jokaiseen päivään kuuluu hetkiä, joina kiroaa lähtöä tällaiselle matkalle, kun molemmat ovat hankalia tai huutavat samaan aikaan tai vähintäänkin peräkkäin. Jokaiseen päivään mahtuu myös hetkiä, joista todella pystyy nauttimaan, elämyksiä kahdestaan tai koko perheen kesken. Niinä hetkinä uhmaikäisen kiukkukohtaukset ja vauvan tyytymättömyys tuntuvat kaukaisilta ongelmilta.

Illalla lähdimme vielä koko porukan kanssa päivälliselle ravintolaan. Jälkeen päin ajateltuna se taisi olla virhe. Aava vaikutti väsyneeltä ja ajattelimme, että hän nukahtaisi rattaisiin jo matkalla. Eipä nukahtanut vaan jatkoi parkua ravintolassa. Minä kärräilin Aavaa kesken syönnin, koska hän huusi kuin syötävä. Mila oli jutellut mukavia kun kävelimme alas, mutta alkoi temppuilemaan ravintolassa. Mikään ei taas kelvannut ja iskä ei olisi saanut hakea ruokaa. Näiden muksujen kanssa ei ehkä kannattanut mennä illalla syömään. Ajatus yhteisestä illallisesta oli ollut kaunis, mutta toteutus kusi aika lailla. Mummi lähti Milan kanssa etukäteen kämpille takaisin. Aava nukahti vihdoin rattaisiin ja me saimme syödä hetken rauhassa.

Paluumatkalla ylös kämpille Antti huomasi pienen käärmeen, joka luikersi parin metrin päässä meistä. Siinä oli mustaa ja punaista. En saanut otettua kuvaa, koska oli niin pimeää. Se oli myrkyllinen. Vähän tuli pelokas olo, kun niin lähellä meidän huonetta nähtiin myrkkykäärme.

Loppuillan ohjelmassa oli pakkaamista huomista siirtymistä varten. Pakkaamiset oli nopeasti tehty. Tavaraa oli jopa vähemmän kuin tullessa. Olemme ostaneet hyvin vähän ja lapset ovat syöneet tänne tuomiamme ruokia pois ja käyttäneet vaippoja. Olisimme menneet ennen kahtatoista nukkumaan, mutta Aava valvotti meitä unitissillä ja tyytymättömyydellä puoli yhteen asti.

La Fortuna Waterfall

Mila ja mummi olivat käyneet aamiaisella kun me olimme heräilemässä. Aava oli valvottanut meitä yöllä tunnin ja siksi nukuimme tänä aamuna jopa puoli yhdeksään. Sitten pääsimmekin nauttimaan aamiaisesta kahdestaan kun veimme Aavankin mummille aamuimun jälkeen. Se oli luksusta. Ei syömisestä kiukuttelevaa Milaa eikä sylissä venkoilevaa Aavaa. Nautin pannareita paistetun banaanin ja tuoreiden ananaspalojen kanssa. 

Aamu oli ollut kovin sateinen, voimakkaita sadekuuroja oli ehtinyt tulla jo monta. Se ei saanut haitata suunnitelmia. Kävimme pakkaamassa tavarat ja otimme Aavan reppuun. Mila pääsi viettämään mummin kanssa kahdestaan allaspäivää. Me ajoimme taxilla noin vartin matkan La Fortuna putoukselle. Kyydillä oli kiinteä turistihinta, 15 $. Sisäänpääsy oli 18 $. Sade oli taas hellittänyt. Nyt oli hyvä lähteä kiputtelemaan alas portaita sademetsässä. Sitä ennen näimme vilauksen putouksesta näköalapaikalla. Aava nukahti melkein heti reppuun, hän oli aika mukava reppumatkustaja. Portaita alas putouksen altaalle oli 500. Ilma oli tänäänkin mukavasti viileämpi, joten kovin pahaa hikeä ei tullut. Olimme alhaalla noin vartissa.

La Fortuna putosi komeana, runsaana ja äänekkäänä. Se oli vesimäärältään reilusti isompi kuin Tahitin lempiputouksemme. Muutamat fotot lookoutilla ja sitten uimaan. Vesiallasta ympäröi isot kiviröykkiöt. Aavan kanssa sinne ei ollut asiaa, joten meidän piti käydä vuorotellen. Vesikengillä olin jo vanha tekijä liukkailla putouskivillä. Vesi oli juuri sopivan raikasta. Sinne oli kiva pulahtaa. Putous aiheutti melkoiset aallot suhteellisen pieneen altaaseen mikä hankaloitti uimista. Kuvaamista sen sijaan hankaloittivat muut turistit. Putous oli hienompi ja isompi kuin etukäteen kuvittelimme. Siellä sai lillua raikkaassa vedessä sademetsän kohotessa joka puolella ympärillämme. 

Meille oli neuvottu toinen paikka putouksen alajuoksulla, joka olisi vauvan kanssa kiva. Laskeuduimme vielä yhdet portaat ja saavuimme pienelle hiekkarannalle putouksesta alkavalle joelle, jossa ui kaloja. Sieltä näkyi myös hienosti putoukselle ja isot kivet loivat pieniä putouksia alkavaan jokeen. Siinä oli mahtavaa fiilistellä ja pääsimme nauttimaan vedestä ja maisemasta yhdessä. Aava pääsi veteen vaippasiltaan ja innostui polskimaan. Tämä oli meille pieni pala paratiisia. Tottakai muistot veivät meidät välillä viime kesään Tahitille, jossa olimme saaneet nauttia ihanasta putouksesta Milan ja vielä masussa asuvan Aavan kanssa. 

Sää suosi meitä ihmeellisen hyvin. Vasta paluumatkalla portaita ylös alkoi sataa. Parin pienen hengähdystauon kanssa ylös kipuaminen sujui melko näppärästi ja nopeasti. Aava oli nauttinut täysin siemauksin retkestä, nyt oli taas reppu-unien aika. Sade innostui rankaksi kun pääsimme ylös. Sadetta oli mukava pitää souvenirshopissa. Sadetta kesti vaan, mutta sehän ei meitä haitannut. Päivän retki oli tehty onnistuneesti ilman sateen tuomia lisähankaluuksia, kuten järkkäkameran suojaamista. 

Iltapäivällä Aava pääsi myös mummille hoitoon kun me menimme allasravintolaan lounaalle. Valitsimme kana-BBQpizzat. Sadetta riitti edelleen voimakkaina suihkuina. Hiukan tuli jopa kylmäkin siinä uima-asuissa. Vieressä oleva höyryä nostattava yli 30 asteinen baariallas houkutteli. Sinne päästiin kunhan oltiin pizzat syöty. Pimeä ehti tulla. Parin vesiliukumäkilaskun jälkeen menimme pariskuntaboksiin poreilemaan.