Kaksi viikkoa Puerto Vallartassa uhkasi olla pelkkää kaupunkikävelyä, shoppailua ja altailua lasten kanssa kun aktiviteetti toisensa perään lykkääntyi ja peruuntui huonon tuurin, ajoituksen ja yleisen mahdottomuuden takia. Tälle päivälle oltiin kuitenkin saatu varattua retki, joka myös toteutui. Sisäinen kelloni herätti jo ennen kuutta ja kello oli soimassa kuudelta. Kyllä harmitti nousta, vaikka olemme saaneet tällä reissulla nauttia ruhtinaallisesti pitkään nukkumisesta eikä aikaisia herätyksiä ole ollut kuin pari Costa Ricassa. Herätin Aavan imemään ja hän onneksi jatkoi sen jälkeen heti unia. Olimme seitsemältä valmiita, mutta Milaa ja mummia ei näkynyt missään. Heidän piti tulla meidän kämppään päiväksi. Antti kävi sitten herättelemässä heidät unesta. Mila kannettiin unisena ja peiteltiin laiskiaisen kanssa meidän sänkyyn. Mila jäi onneksi kiltisti. Ulkona oli vielä pimeä niin oli helppo uskotella hänelle, että on vielä yö.
Nyt oli melko helppo lähteä kahdestaan kun molemmat muksut näyttivät nukkuvan tyytyväisenä. Olin enemmän eilen jännittänyt tätä päivää ja meidän pitkää retkeä. Vaikka aamu alkoi väsyneesti kuuden tunnin unilla, niin eiköhän tämä tästä ja cofitabu alkoi kohta vaikuttaa. Lyhyen taximatkan aikana tuttuun satamaan, aurinko alkoi nousta.
