Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

tammikuu 2017

Hanging Bridges

Kaksi ensimmäistä päivää olimme tutustuneet hotellialueemme spa-tarjontaan ja pieneen La Fortunan kaupunkiin. Kolmantena päivänä meillä oli varattu retki ja herätys klo 6.30. Paitsi minä olin hereillä jo puoli kuudesta kun Aava heräsi silloin tissille. Unista ei tullut sen jälkeen mitään. Kehnosta aamusta huolimatta olin melko pirteä kun lähdimme aamiaiselle seitsemältä. 

Mummi tuli meidän huoneeseen hoitamaan lapsia. Me olimme juuri ajoissa klo 8.05 respan edessä, johon meitä hakeva minibussi oli tullut. Kahdestaan retkelle, tätä oli tapahtunut viimeksi häämatkalla. Ylitimme Lake Arenalin ja nousimme sademetsän kupeeseen. Vessatauon jälkeen sademetsäilemään. Muitakin ryhmiä oli menossa, mutta tungokseksi asti meitä ei onneksi ollut. Sademetsään rakennettu kävelypolku oli hyvässä kunnossa ja tekstuuriltaan pitävää. Sade näytti olevan melko todennäköistä ja pian alkoikin sataa välillä aika reippaastikin. Muut kaivoivat sadeviittoja ja -takkeja esiin. Meillä ei ollut, mutta Antti vain tykkäisi sateesta, sillä tukka pysyisi pitempään aisoissa kun se välillä kastuu kunnolla. Järkkälaukulle olin ottanut muovipussin turvaksi, joka nyt tuli tarpeeseen. Sade ei pitkään ollut kovaa. Hienosti siinä kuitenkin kastuimme, mutta se ei haitannut meininkiä. Olimme varautuneet hikiseen retkeen. Nyt ei ollut hiki, vaan märkä, mutta raikas olo. Tämä oli oikeastaan parempi. Sade jatkui välillä vain tihkuisena. Erään puun rungolla kökötti kolme pientä hyönteissyöjälepakkoa. 

Vaikka retki oli lähinnä käppäilyä sademetsässä, ihan vaaraton se ei ollut. Iso oksa putosi meitä edellä kävelevän naisen päälle. Onneksi hän selvisi siitä säikähdyksellä ja pienellä kulman turpoamisella. Meidän jälkeen putosi toinenkin oksa nuoren tytön päälle. Hänet vietiin hetken päästä ensiapupisteelle.

Reitillämme oli kuusi riippusiltaa.  Ne heiluivat sen verran, että mielellään otin kaiteesta kiinni. Maisemat olivat huikeat puiden yläpuolella pitkälle sademetsään. Tajusin ensimmäisen sillan jälkeen, että seuraavat sillat tarvitsee kävellä hitaammin, jotta ehtii nauttia maisemista paremmin.

Pienen pieni eyelash viper käärme oli rullautuneena oksalle. Tämä kaveri oli vaalean harmaa. Myöhemmin näimme keltaisen yhtä pienen nukkumassa lehdellä. Nämä pikkuiset olivat poikasia, jotka ovat aikuisia myrkyllisempiä siksi, että ne eivät osaa vielä säädellä myrkyn määrää kohteen mukaan. Ne käyttävät ison määrän myrkkyä pieneenkin kohteeseen. Kaikkien Costa Rican käärmeiden myrkkyyn on onneksi vasta-aine. Puremajäljen ja oireiden perusteella pystytään tietämään mitä vasta-ainetta potilas tarvitsee.

Riippusiltojen välissä oli aina mukava kävely sademetsässä. Yhden sillan alla oli pauhaava pieni koski. Toiselta näkyi vesiputous. Yhtä vesiputousta menimme sen juurelle katsomaan. Rankkasateeseen emme enää joutuneet, mutta sumu nousi puiden latvojen tasolle. Se lisäsi tunnelmaa. Mystisen tuntuisen sademetsän yllä oli mahtava käppäillä. Olimme jo paluumatkalla kun näimme kolibrin pussimaisen pesän ja pikkuruisen kirkkaan punaisen sammakon, jolla oli siniset jalat. Kirkas väri kertoi tämän kaverin myrkyllisyydestä. 

Parin tunnin kävely metsässä ja silloilla oli hyvin sopivan pituinen. Olimme olleet yli kolme tuntia jo kahdestaan. Vaikka tiesin, että kaikki on varmasti hyvin hotellissa, niin oli jo kiva palata omien murujen luo. 

Päivä oli hiukan viileämpi kuin aikaisemmat. Me kaikki nautimme siitä. Hiki ei ollut tullut vielä ollenkaan tänään. Minun ei ollut tarkoitus ottaa unia, mutta siihen tuli hyvä tilaisuus kun sain Aavan päiväunille. 

Iltapäivän ohjelmassa oli altailua. 

Uni tuli kovasta uimisesta

Kohti Costa Ricaa

Costa Rica on ollut haaveena jo monta vuotta, mutta tähän asti se on saanut väistyä muiden matkasuunnitelmien tieltä. Osittain sattuman kautta se kuitenkin päätyi meidän kohteeksi tänä vuonna. Saimme varattua Mexicosta RCI-lomaosakeviikot ja siihen kylkeen oli jokseenkin helppo laittaa tämä kauan haaveiltu maa toiseksi kohteeksi. Costa Rica, kunhan sinne pääsemme, jää merkitykselliseksi maaksi minulle maabongausmielessä. Se tulee olemaan minulle ensimmäinen uusi maa, johon matkustan Antin kanssa. Kaikissa maissa, joissa olemme tähän asti matkustaneet yhdessä, ovat olleet minulle jo tavalla tai toisella tuttuja. Se on myös ensimmäinen uusi maani sitten vuoden 2014 ja ensimmäinen uusi Euroopan ulkopuolinen maa sitten vuoden 2006. Tämä meidän juniorimme tuleva ensimmäinen maa on siten juhlimisen arvoinen monessa mielessä.

Pelkkää malttamatonta odottamista ja innostusta tämän matkan suunnittelu ei kuitenkaan ole ollut. Vielä muutama vuosi sitten olin erittäin fiiliksissä tulevista reissuista. Lentolippujen ostamista seurasi innokas hotellien ja muiden majoitusten etsintä, mahdollisten retkien suunnittelu ja arjen kurjempia puolia jaksoi lähinnä tulevaa matkaa ajattelemalla. Perheen myötä olen pikkuhiljaa menettänyt tuon innon ja tänä vuonna huomasin menettäneeni sen lähes kokonaan. Se tuntuu jopa vähän pelottavalta, koska se tuntuu valtavalta muutokselta itsessä. Fiilistelyn sijaan ajatukset ennen tätä reissua ovat olleet lähinnä pelkoa ja ahdistusta. Pystynkö nauttimaan ollenkaan? Mitä matkasta tulee, kun olemme ensimmäistä kertaa kahden lapsen kanssa? Mila ei todellakaan ole vielä päässyt yli uhmastaan ja Aavan sopeutumista matkalle emme voi tietää. Meille on pikkuhiljaa valkenemassa mitä rajoituksia pienet lapset matkoihin asettavat ja mistä on luovuttava ettei matka olisi pelkkää stressiä.

Lähtöä vaikeutti vielä se, että Milalla oli vuoden pahin kiukkupäivä juuri kun meidän piti pakata ja yrittää pitää ajatuksemme koossa kaikesta mitä pitäisi ottaa mukaan. Ennen lähtöä molemmilla on ollut jossain kohtaa se olo, että tästä ei tule mitään, ei kannata lähteä. Minulla se oli juuri silloin kun piti pakata, mutta molemmat tytöt huusivat tyytymättömyyttään.

Meidän piti lähteä yöllä. Mila sai nukuttua neljä tuntia ja Aava parisen tuntia, koska tapansa mukaan meni nukkumaan vasta puolen yön aikaan. Lähdön aika koitti kahdelta yöllä. Unessa oleva Mila nostettiin sängystä. Hän oli niin löysänä, että ihan kuin olisin isoa vauvaa pukenut laittaessani mekkoa ja housuja hänelle. Siitä hän sitten hetken päästä piristyi. Aava oli onnistunut kastelemaan petinsä ja pääsi vielä pikaiseen bodysuihkuun ennen lähtöä. Matka Helsinki-Vantaalle alkoi klo 2.30. Olimme viime vuodesta oppineet, että lentokentälle on varattava kolme tuntia. Eli aikataulumme näytti olevan ihan hyvä kun lento lähtisi klo 7.30.

Aava jatkoi heti uniaan autossa, mutta Mila kukkui koko matkan, ihastellen suurta kuuta ja kuulemma isoja maisemia. Eilisen kiukusta ei ollut onneksi tietoakaan. Olimme perillä neljän jälkeen. Check-in -aulassa oli täysi tohina päällä. Saimme vielä yhden jäsenen reissuporukkaamme, Antin äiti oli viettänyt yön lentokenttähotellissa kun ei olisi millään mahtunut meidän autoon.

Se, ettemme saaneet tsekattua itseämme lennolle itsepalvelupisteessä, oli meille enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Tälläkin kertaa jouduimme tekemään sen tiskillä, jonne ei onneksi ollut pitkää jonoa. Ilman mutkia se ei kuitenkaan sujunut tiskilläkään. Aavan lentolippu oli varauksessa nimellä A Mäntysal, vaikka ihan varmasti olimme kirjoittaneet hänen koko nimen lippuja ostaessa. Meille tuli myös yllätyksenä, että ruumalaukut eivät kuuluneet meidän lippuihin, eli niistä piti maksaa. Mutta mikä kaikkein oudointa, Antin matkalaukku ei maksanut mitään, minun ja Tarjan maksoi 62 € ja Milan (ja Aavan) 177 €. Virkailija ei osannut sanoa syytä tähän. Hän vain laskutti meitä niin kuin hänen tietokoneensa käski.

Matkalaukkujen lisäksi rattaat, Aavan turvakaukalo ja matkasänky lähtivät myös ruumaan, onneksi ilmaiseksi. Eteneminen kohti turvatarkastusta laukkujen ja lapsien kanssa tuntui jo tässä kohtaa hyvin työläältä ja mietin, että mitähän tästä oikein tulee. Tarkastus sujui kuitenkin ihan mallikkaasti ja porttimme 25 oli lähellä, johon oli helppo tehdä tukikohta. Epätoivon fiilikset taisivat kuitenkin enemmän olla peräisin valvotusta yöstä. Väsymys alkoi uuvuttaa minua ja Anttia ihan tosissaan. Kävin ostamassa perinteiset herkut, hääsuklaan (wiener nougatin) ja nallekarkit.

Aavan ensimmäinen lento oli Finnairin siivin Pariisiin. Se sujui oikein hienosti. Pientä touhottamista oli aluksi sylissä, mutta sitten hän rauhoittui nousun ajaksi tissille. Siihen hän nukahti, mikä antoi myös minulle autuuden nukahtaa. Kohta nukkuivat myös Mila ja Antti.  Milan viime vuoden turvavyöraivo näytti kadonneen ainakin tämän yhden lennon perusteella. Oli hän muutenkin kehittynyt paljon viime vuodesta mitä lentämiseen tulee. Hän taisi myös paremmin tajuta, mitä lentäminen on.

Pariisin vaihto oli sujuvin pitkään aikaan. Suoritimme vaippojen vaihdot ja muut vessailut heti terminaalissa. Meidän ei tarvinnut mennä bussilla ollenkaan kun siirryimme terminaalista 2D terminaaliin 2F, kävelemistä oli vain reippaanlaisesti. Meillä oli hyvin aikaa ja löysimme Air Francen toimistonkin 2F:n aulasta. Kävimme siellä kysymässä matkalaukkumaksuista. Kaksi laukkua oli mennyt normaalihinnalla, Milan oli mennyt toisen laukun hinnalla, vaikka oli Milan ”ensimmäinen” laukku. Eli siinä kohtaa oli tullut virhe, jota Finnairin virkailija ei ollut tiennyt. Lopputulema oli se, että Finnairiin tarvitsee tehdä oikaisuvaatimus. Se, miksi Antin laukku ei maksanut, ei selvinnyt. Mutta sitten taas paluumatkaan tämän virkailijan mielestä kuuluivat laukut eli silloin ei tarvitse enää maksella ylimääräisiä maksuja.

Ensin turvatarkastuksen, sitten passintarkastuksen kautta portille. Aava vaihtoi minun sylistä mummin syliin. Mila kulki iskän kädessä. Tämä terminaali 2F oli paremmin varusteltu kuin 2D. Täältä löytyi ihan tax free shoppia ja kahvilaakin. Pitkän hiostavan kävelyn jälkeen oli kiva päästä hengaamaan hyvin ilmastoituun tilaan ja syömään eväänä olevat saarioispizzat. Mila kävi mummin kanssa suklaa- ja vesiostoksilla. Antti asettui selälleen lattialle ja Aava pääsi könyämään hänen masulle. Aava kaipasi jo ryömimään. Nuutunut ja uninen olo oli pienillä lentokoneunilla ja cofi-tabsilla vaihtunut optimistiseen virkeyteen. Nautin piristyneestä olosta, elämä hymyili taas vähän aikaa. Noin kolmen tunnin vaihto oli hyvin sopiva. Iso Air Francen lentokone odotteli jo matkustajia. Mila pääsi sitä portin luona katselemaan.

Rentoilua kentällä

Yhdeltä siirryimme toiselle lennolle. Meillä oli kahdet peräkkäiset paikat. Mila meni mummin viereen. Meillä oli Aavan kanssa koppapaikka. Aava istui kiltisti minun sylissä ja nukahdin jo ennen nousua. Kofeiinin vaikutus oli lyhyt. Nousun jälkeen Aava kaipasi unitissiä, jonka jälkeen saimme hänet koppaan unille. Viereisessä kopassa nukuttiin myös, siellä taisi olla hiukan Aavaa vanhempi tyttö. Ihanaa, tässä kohtaa sain hetken omaa aikaa ja kaivoin läppärini esiin. Saimme vähän nukuttua ruuan jälkeen. Luulin nukkuneeni parikin tuntia, mutta lähes yhdentoista tunnin lentoajasta oli vielä yli seitsemän jäljellä. Olin nukkunut ehkä tunnin ja nyt Aavakin heräili jo. Hän ei ollut samanlainen lentokoneessa nukkuja kuin sisko oli saman ikäisenä ollut. Eli Aava nousi syliin, könyämään, pomppimaan, imemään spagettipussiansa, imemään tissiä ja katselemaan maailman menoa. Minä olisin kaikista mieluiten jatkanut unia. Tähän asti hienosti jaksanut Mila alkoi näyttää väsymyksen ja kyllästymisen merkkejä. Aika tuntui matelevan. Yritin saada Aavaa pari kertaa takaisin koppaan nukkumaan, mutta hän ei suostunut. Tissille nukahti kyllä. Katsoin leffaa The Star Is Born.

Vähän aikaa niin ihanasti koppaunilla.

 

Näillä riitti virtaa paljon vanhempia enemmän.

Tämä oli yksi pisimmältä tuntuvista lennoista. Kaukana tuntuivat olevan ne ajat, jolloin yli kymmenen tunnin lennot menivät kirjaimellisesti siivillä omien puuhien, hyvien unien ja leffojen katselun parissa. Nyt vain odotin, että pääsisimme seuraavaan vaiheeseen, siirtymään hotelliin. Ilman hereillä olevaa Aavaa, olisin nukkunut varmasti enemmän enkä nyt olisi totaalisen univajeinen herkästi hermostuva äiti. Lentoa oli jäljellä vielä kolme tuntia, kun Mila kömpi iskän syliin nukkumaan. Umpiväsyneelle neidille kelpasi nyt vain iskän syli. Sain Aavan puoleksi tunniksi nukkumaan koppaan. Hänen piti päästä kyljelle, koska nukkui kotonakin usein kyljellä. Siihen kohtaan sain pikkiriikkiset napsut itsekin.  Ikuisuudelta tuntuva lento alkoi jossain vaiheessa kuitenkin aloittaa laskeutumista. Mila nukkui laskun ajan iskän vieressä. Minä siirryin Aavan kanssa Tarjan viereen. Alhaalla meitä odotti sademetsämaisena, taisimme tulla aika hienoon paikkaan.

Kun laskeuduimme San Joseen Juan Santamarian lentokentälle ja pääsimme sujuvasti passintarkastuksesta, Aava oli vihdoin päässyt ensimmäiseen ulkomaahansa ja minä olin vihdoin päässyt 121. itsenäiseen maahani. Kaikki neljä matkalaukkua, Aavan turvakaukalo, rattaat ja sänky tulivat kiltisti hihnalle kunhan vain odottelimme jonkin aikaa. Antti oli eilen varannut meille kyydin Booking.comista ja ulkona oltiinkin vastassa. Hetki meni, että saimme pakattua itsemme minibussiin. Milalle puhallettiin matkaistuin ja Aava tietysti pääsi matkaan kaukalossa, johon hän heti nukahti. Sopivasti ilmastoidussa autossa oli mukava matkata. Jo pimeäksi ehtinyt San Jose jätettiin taakse ja suuntasimme kohti pohjoista La Fortunaa, jonne oli minun tiedon mukaan kahden tunnin matka. Välillä ajoimme pienien kylien läpi, välillä tuli reippaastikin vettä. Missään kohtaa emme ajaneet kovin lujaa, maksiminopeus taisi olla 80 km/h tällä reitillä. Vastaan tuli rekkoja, mikä oli välillä hiukan hurjan näköistä kapeahkoilla teillä. Uni alkoi painaa, mutta yritin kovasti pysyä hereillä. Mila vaappua sammuili tuolissaan ja lopulta nukahti. Minäkin aloin pilkkiä ja pieniä nukahteluja kertyi varmaan kymmeniä. Vaikka matka vaikutti pitkältä ja olin äärimmäisen väsynyt, olin yllättävän mielissäni. Olin vaihteeksi positiivisella mielellä alkamassa olevasta matkasta.

Automatka San Josesta La Fortunaan kesti lopulta kolme tuntia ja olimme yhdeksältä illalla perillä. Hotel Los Lagos vaikutti lomakylältä ja odotin innolla, että pääsemme tutustumaan siihen huomenna. Nyt olisi ollut ihaninta vain päästä omaan huoneeseen purkamaan tavaroita ja suihkuun ennen kuin uni veisi lopulta. Hotellin ravintola oli auki vielä puoli tuntia, joten järkevintä oli mennä sinne ensin syömään ja jättää lakut siksi aikaa respaan. Mila oli rattaissa sikeässä unessa ja Aava jatkoi uniaan kaukalossa. Kanapasta oli hyvä valinta tähän iltaan. Nälkä oli pieni, pää oli väsymyksestä sekaisin ja olo oli hiukan pöhnäinen. Matkamme omaan kämppään oli vähän erikoinen. Avobussi kuljetti ihmisiä kämppien ja receptionin väliä. Meidän epäilyksistä huolimatta sillä oli tarkoitus kuljettaa myös kaikki meidän kamat. Nousimme joitakin satoja metrejä jyrkälle mäelle, jossa meidän kämppä odotti. Nuoret turistit auttoivat meitä laukkujen kanssa. Olimme vierekkäisissä kämpissä 147 ja 148. Siisti kahden ison sängyn huone odotti meitä. Sain pidettyä itseni sen aikaa pirteänä, että pääsin asettumaan, järjestämään repun sisällön, avaamaan matkalaukun, suihkuttamaan Aavan ja itseni. Olin itseeni erittäin tyytyväinen. Sitten oli vihdoin lupa mennä nukkumaan. Milan sänkyyn laitettiin tuolia ja tyynyä puskuriksi, ettei hän tipu korkealta sängyltä. Hän meni kiltisti nukkumaan omaan isoon petiinsä iltasadun kanssa. Aava oli myös matkasta väsynyt, vaikka oli nukkunut jo koko illan. Saimme hänetkin melko nopeasti nukkumaan. Olimme yhdeksän tuntia jäljessä Suomen aikaa, jossa elettiin jo maanantaiaamua. Meidän viimeiset yöunet olivat perjantain ja lauantain väliseltä yöltä. Unta ei tarvinnut muutamaa sekuntia kauemmin odottaa. Voi sitä peiton alle asettumisen ihanuutta.