Monthly Archives

heinäkuu 2018

Kirsikka Atacaman hiekkakakun päällä

Lähdimme Puritamaan yhdeksäksi. Ajoimme 30 km San Pedrosta pohjoiseen ja nousimme 3475 metrin korkeuteen. Pientä jonoa lämpimille lammikoille oli jo yhdeksältä. Ilmeisesti paikka oli vasta avautumassa. Sisään maksoi 15 000 pesoa (reilu 20 € aikuiselta). Parkkipaikalta oli puolen kilometrin laskeutuminen kävelytietä pitkin kanjoniin, jonka pohjalla geoterminen Puritama-joki virtasi ja muodosti kahdeksan pientä allasta. Kylmä vuoristotuuli ylsi syvään kanjoniinkin, joten kylmä ehti tulla kun vaihdoimme uima-asuihin pienissä muutaman hengen pukkareissa. Paikka oli suosittu ainakin näin talvella. Vesi oli ihanan lämpöistä, noin 30 astetta, mutta ei liian kuumaa. Meidän altaaseen vettä tuli pikkuruisen putouksen kautta edellisestä ja meidän altaan vesi tippui seuraavaan altaaseen. Altaita ympäröi korkeat ruohikot, jotka olivat innostuneet kasvamaan veden kastelemassa maakohdassa. Kauempana ympärillä oli pelkkää hiekkaista kalliota. Tänne kannatti ehdottomasti tulla ja oltiinhan tätä jo pari päivää odotettukin. Monien värjöttelyjen jälkeen lämpöisestä lammikosta todella nautittiin, mutta poiskin oli jossain vaiheessa lähdettävä.

Puritama Spring

Lämmin vesi laittoi hyvin veren kiertämään. Kun kuivat vaatteet oli saatu päälle, ilma ei tuntunut enää yhtään niin kylmältä kuin tänne tullessa. Reippailimme kanjonin ylös. Puritama-joki ei näkynyt ylös asti, mutta sen synnyttämä ohut kasvillisuuskaistale näkyi kyllä ja paljasti joen olinpaikan.

Joki kanjonissa

Tulimme Pedroon käväisemään nopeasti kämpillä ja lounastamaan. Iltapäivällä suuntasimme Toconaoon ja siitä vähän eteenpäin alle tunnin ajomatkan päähän Laguna Chaxaan Atacaman suola-aavikolle. Isolta tieltä risteävä hiekkatie perille oli miellyttävän hyvässä kunnossa. Chaxa paljastuikin oikein erinomaiseksi viimeisen päivän kohteeksi. Pääsy sinne oli puoli-ilmainen (3000 pesoa, noin 5 €), vessat olivat käytettävissä, muuta porukkaa oli maltillisesti ja itse nähtävyys eli flamingot näkyivät parkkipaikalle asti. Matalan suolalaguunin viereen keskelle suola-aavikkoa oli raivattu kävelypolkuja. Flamingot kahlasivat matalassa suolalaguunissa ruokaa tonkien, siivilöimällä pieniä rapueläimiä, hyönteisiä ja levää, jotka kasvavat suolaisessa vedessä. Täällä asusteli kolme eri flamingolajia, Andien, Chilen ja Jamesin flamingoja. Nämä kaverit eivät muuta talveksi lämpimämpään niin kuin monet muut linnut, vaan hyödyntävät ravinnon ja elintilan määrän muiden lintujen muuttaessa väliaikaisesti pois.

Laguna Chaxa

Tämä oli varsinainen kirsikka hiekkakakun päällä, niin kuin Antti sanoi. Atacaman vierailumme ei ollut tiesulkujen ja vuotavan kämpän takia mennyt aina niin kovin loistavasti, mutta nyt tuli sellainen fiilis, että tärkeimmät oli nähty ja koettu.

Lopuksi kävelimme lyhyen rakennetun reitin suola-aavikolla. Suolainen hiekka oli kovaa röpelöä, jonka vain laguunit rikkoivat. Kaukana olevat lumiset vuoret ja taivaalle ilmestynyt kuu loivat todella erikoisen maiseman tähän karuun ympäristöön.

Kun lähdimme takaisin Pedroon, oli sellainen fiilis koko matkasta kuin pitääkin, kaikkensa antanut ja kaikkensa saanut, hieman taas kehittynyt ja muuttunut olo, kiitollinen, mutta myös ylpeä meistä, meidän tiimistä.

Huominen kotimatka jännitti vähän, mutta hyvällä tavalla. Aikataulullisesti se on kaukana täydellisestä. Joudumme lähtemään aamuyöllä, edessä on neljä lentoa ja viimeistä pitää odottaa 12 tuntia Lissabonissa. Mutta eiköhän se suju ihan hyvin, kun mennään etappi kerrallaan. Pakkaukset oli tehtävä valmiiksi. Likapyykkipusseja arvottiin niihin laukkuihin, joihin mahtui. Niitä oli nyt viimeisen kahden viikon aikana kerääntynyt ja niin odotin, että pääsen kotona heittämään ne pesukoneeseen. Hinanolaukut olivat jo valmiiksi pakattuja, kun uutta souveniria oli tullut minimaalisesti ns. souvenir-kasseihin viimeisestä kohteesta, joten pakkausprojekti oli jopa pienempi kuin Rapa Nuissa. Ennen kahtatoista olimme petissä hankkimassa vähän unta kotiinpaluuta varten.

Atacama style road trip

Kuivana pysyttiin tämä yö ja sänkykin pysyi. Meidän päivät Pedrossa alkoivat olla kohta finaalissa, joten jollekkin kaukaisemmalle nähtävyydelle olisi kiva päästä. Vanha tuttu rekkajono odotti tutussa paikassa eli yritimme taas pohjoisreittiä ja sitähän onnistuttiin pääsemään eteenpäin. Jossain kohtaa olimme sitä mieltä, että eilinen puomikohta on ohitettu, toki tulevista esteistä ei voitu tietää mitään. 30 km:n päässä Pedrosta Guatinin muutaman hökkelin kylässä tie jakautui Puritama Springsiin ja El Tatioon johtaviksi. Mila oli juuri nukahtanut hyville päiväunille, joten päätimme mennä ensin kauempaan kohteeseen, El Tation geysireille 90 km:n päähän.

Olimme jo vähän nousseet vuoristoon San Pedroon verraten, mutta El Tatioon johtava tie nousi yhä enemmän. Ensimmäisenä tulimme Putkikaktusten valtakuntaan. Pitkiä ja paksuja kaktuspötköjä siellä täällä, ihan kuin vartioimassa rinteitä, joihin nousimme. Sitten saavutimme avaramman maiseman. Vuoret lumipeitteineen olivat tulleet lähemmäs, olimme ihan juuri saavuttamassa lumirajan. Tie oli hiljainen, mutta jokunen auto kulki samaan suuntaan meidän kanssa. Edessä menevä auto pysähtyi ja samalla bongasin ensimmäisen laamamme. Sillä oli kolme kaveria, jotka laidunsivat matalaa ruohokasvia muutaman metrin päässä autotiestä. Ei tämä reissu ainakaan turha ollut, kun paikallista eläimistöä oli esillä näin hienosti.

Kaktusmaa

Isot kiven lohkareet ja pienet ruohoiset pensaskököt olivat osittain lumen peitossa. Ehkä eilisyön sade oli tullut täällä lumena ja siksi tie oli ollut eilen kiinni. Matala pieni laguuni oli osittain jäätynyt päältä. Seuraava laamalauma yllätti meidät taas pian ja se oli iso. Niitähän oli täällä paljon. Ne olivat mukavia kavereita. Ruokailivat sopivan matkan päässä, mutta eivät juosseet karkuun ihmistä. Tien varrella olevat peuravaroitukset taisivat ollakin laamavaroituksia. (Eivät vain olleet tehneet laamalle omaa kylttiä.)

Lumirajalta noustiin vielä, kun maisema muuttui kokonaan lumiseksi ja vuoret olivat todella lähellä. Matkan teko oli hidasta tien mutkaisuuden ja tässä vaiheessa lumen takia. Kesärenkailla oltiin liikkeellä. Tie oli paikoin myös kehnompaa kuin aikaisemmilla osuuksilla, välillä tie oli ns. nimismiehen kiharoilla, terävillä pienillä kiharoilla tiessä, jotka tuntuivat auton tärinänä. Vessahätä alkoi olla eikä toivoakaan wc-fasiliteeteistä ollut. Maisema oli avaraa ja vuorten ympäröimää. Muita autoja ei ollut, joten helppohan siinä oli kyykistyä hetkeksi tarpeilleen. Tuuli oli kuitenkin hyvin kova. Mila ei hetkeä kauempaa viihtynyt ulkona, vaikka pipo oli päässä. Lunta oli tien varressa kymmenisen senttiä. Lumiset vuoret tekivät maisemasta armottoman kauniin. Olimme pienellä seikkailulla. Tänne ei auttaisi jäädä auton kanssa jumiin. Apua ei olisi ihan heti saatavilla. Puoliksi jäätyneessä matalassa järvessä oli paljon vesilintuja tutun näköisistä sorsista eksoottisempiin otuksiin.

El Tatioon lopulta saavuttiin kahden tunnin ajon jälkeen (San Pedrosta). Autiolta näytti tämä nähtävyys. Parkkipaikka oli ja talo, joka oli kiinni. Puomi esti autolla etenemisen. Otimme Milan reppuun ja päätimme kokeilla matkan jatkamista kävellen. Geysirit näkyivät parkkipaikalle. Lumessa tarpominen 4321 m:n korkeudessa tuulisessa Etelä-Amerikan talvessa ei ollutkaan niin helppoa ja hetken kuluttua päätimme, että geysirit, jotka eivät edes näyttäneet kovin upeilta, olivat liian kaukana. Palasimme autolle, jossa Mila nautti purkkilounaansa kylmänä niin kuin kunnon retkeilijä. Meidän jälkeen parkkipaikalle tuli kaksi muutakin autoa. Jotkut muutkin hölmöt olivat lähteneet geysireille talvella, mutta taisivat jo ajoissa huomata, että geysirien lähelle ei ollut asiaa.

Paluumatka oli pientä alamäkeä ja meni tuplasti nopeampaa kuin menomatka. Lounasaika oli jo ohi ja korvasimme lounasta sipsillä ja snickersillä. Snickersillä pärjää pitkälle, varsinaista ruokailua voi sen avulla viivyttää useita tunteja. Muutamaan kohtaan pysähdyimme kuvaamaan, mm. laamoja, jotka ihastuttivat edelleen.

Guatinissa käännyimme Puritamaan. Sinne oli vain 6 km risteyksestä, mutta vuoristoista kiemuratietä sekin. Vastaan tulevan auton kuski sanoi ”cerrado”. Paikka olisi siis kiinni. Menimme kuitenkin perille asti, jossa meille jonkun ystävällisen tulkkaamana selvisi, että paikka on nyt täynnä. Huomenna pääsisimme aamulla klo 9. Ei nyt ihan voittokulkua ollut tämäkään päivä. Käytännössä emme päässeet tänäänkään mihinkään nähtävyyteen, johon olimme aikoneet. Päivä ei kuitenkaan tuntunut hukkaan valuneelta. Road trip oli ollut erittäin mielenkiintoinen. Tässä hyvä esimerkki siitä kuinka matka voi olla joskus tärkeämpi kuin päämäärä (tai oikeastaan aika useinkin).

Palattiin siis ”sivistyksen” pariin San Pedroon lounastamaan. Kävimme myös pienessä konditoriassa kakkuostoksilla.

Vuotava koti ja suunnitelma C

Yöllä alkoi sataa. Heräsimme viideltä siihen, että pisaroita tippui sänkyyn meidän väliin. Olin hetken, että voiko tämä olla totta. Katto vuotaa ja meidän sänky on kohta märkä. Milakin heräsi kun aloimme häärätä, mutta nukahti pian uudelleen. Sänkyä oli siirrettävä. Laitoimme kattilan keräämään putoavaa vettä. Sitten vain yrittämään vielä unta. Meidän sängyn keskellä oli nyt pieni lätäkkö. Siihen jäi sitten sellainen ohut kuiva soiro, jossa sai jotenkuten kyljellään nukuttua. Ennen seitsemää herättiin kun toinenkin kohta katosta oli alkanut vuotaa. Ja sitä seurasi vielä pari muuta. Kattila ja vuoka piti laittaa nyt sängylle kun emme sitä uloskaan makuuhuoneesta saaneet. Alkuperäinen vuotokohta oli kerännyt kattilaan lähes kaksi litraa vettä. Vettä oli valunut myös ulko-oven kautta eteiseen parin neliömetrin alueelle. Ei hitto mikä sotku. Mila heräsi ja siinä hetken aikaa yritettiin piristyä huonon yön jälkeen ja ihmeteltiin koko tilannetta. Ei auttanut kuin ryhtyä päivän toimiin, suihkun kautta aamupalalle. Sade onneksi loppui eli meidän ei tarvinnut jäädä vahtimaan vuotavia kohtia vaan voisimme lähteä päivän autoretkelle. Antti huomasi, että oli saanut cabanan omistajalta mailia myöhään eilen illalla (vähän ennen kahtatoista). Siinä oli sanottu, että voisimme mennä yöksi isompaan kämppään kun sateen takia nykyisessä voi tulla ongelmia. Siis mitä helvettiä? He siis tietävät, että mökkimme on asumakelvoton paska. Ja miten hitossa he voivat olettaa, että me luemme sähköpostia yöllä kun voisimme olla jo nukkumassa. Jos me emme olisi olleet mökissä kun sisällä alkoi sataa, niin sänky lainehtisi. Mitä jos katto olisi vuotanut vaikka läppärin päälle, tuskin olisivat korvanneet sitä. Tämä tilanne sai meidät todella miettimään isäntiemme tyhmyyttä.

Jotain vikaa katossa…

 

Virityksiä, jotta sänky pysyisi kuivana

Lähdimme kuitenkin aamupäivällä katsomaan taas tukossa ollutta tietä. Siellähän ne rekat olivat ja jono vain kasvoi. Sivutie oli täynnä ja jono ylettyi melkein valtatielle. Kävimme puomin luona kääntymässä ja yllätykseksemme naapuriautossa osattiin englantia. Tie oli kuulemma suljettu lumen takia eikä sen avaamisesta tiedetty. Tie nousee ilmeisesti vuorille, jossa lunta on kai sitten normaalia enemmän. Kesärenkailla siellä on ymmärrettävästi hankalaa ja vaarallistakin. Päätimme sitten kokeilla pohjoiseen johtavaa tietä El Tatioon ja Puritama Springsiin. Ajoimme keskustasta pari kilometriä, mutta puomi tuli sielläkin vastaan. Tämä ei nyt ollut enää hauskaa. Olimme täällä ilmeisesti ihan väärään aikaan kun suurin osa nähtävyyksistä on suljettu. Tämäkin varmaan lumen takia. Elikkäs plan C, joka oli etelätie Toconaohon asti. Laguna Cejar oli Antin mielestä liian kallis (15000 pesoa eli yli 20 € per aikuinen) pelkäksi katselupaikaksi. Vesi olisi varmaan niin kylmää, ettei huvittaisi uida ja lisäksi hyvin suolaista. Päätimme mennä katsomaan toisen suolajärven, laguna Tebinquiche, joka oli vain vähän pitemmällä hiekkatien varrella kuin Cejar. Molemmat sijaitsevat Salar de Atacamassa eli Atacaman suolatasangolla, jossa vedet ovat hyvin suolaisia ja maa-aineksessa suolaa on myös paljon värjäten alueen hyvin vaaleaksi. Matkalla sinne kuvasimme kaksi cenoten näköistä pyöreätä muutaman metrin levyistä vesikuoppaa keskellä suola-aavikkoa.

Jatkoimme matalalle suolajärvelle, joka näkyi jo. Sinne oli parin tonnin sisäänpääsy eli kolmisen euroa. Vessa oli huollossa, joten pissahätää piti alkaa pidättelemään. Järven rantaan vei osoitettu tie, joka oli hiekan ja suolan sekoitusta, mitä lähempänä järveä, sitä vetisempää vaaleata mössöä. Mila kiinnostui siitä ja tutki laatoiksi kuivuneita suolakökköjä.

Laguna Tebinquiche

 

Infokopin luona tapasimme jonkinlaisen aavikkoketun, joita oli nähty jo pari aiemminkin, mutta tästä kaverista ehdittiin saada kuvia.

Atacama fox

Tulimme San Pedroon lounaalle. Kana-avokado-ciapattat ranskalaisilla oli erinomaisen hyvää ja niistä riitti hyvin Milallekkin.

Tulimme tänään ajoissa kämpille. Lisää vesivahinkoa ei ollut tullut, mutta kukaan ei ollut myöskään käynyt kämpässä tarkastamassa asiaa tai siivoamassa (, jos tämä kerran oli odotettavissa). Olimme ostaneet talouspaperia pari rullaa juuri lattiaa varten. Ja sitähän meni eteisen kuivaukseen ja pesemiseen melkoisesti. Makuuhuoneen lattiaa emme vaivautuneet kovin tarkkaan pesemään siltä osin kun likainen osuus jäi sängyn alle. Yön tapahtumia ihmeteltiin vieläkin ja sitä, kuinka paljon tästä asumiskelvottomasta kämpästä pyydettiin yöltä. Laitoimme mailia englanniksi ja google translaten avulla espanjaksi isännille, jossa pyydämme osaa kämpän hinnasta takaisin. Edes yhden yön hinta olisi kohtuullista saada kun kerran kesken yötä sisällä alkoi sataa.

 

San Pedrossa suunnitelma B eikun….

Lämmin vesi toimi tänäkin aamuna. Aloin pikku hiljaa luottaa siihen. Menimme tänään katsomaan josko rekkajono olisi hävinnyt ja tie auki. Eipä ollut. Rekkoja oli tullut vain lisää jonottamaan. Tuskinpa heilläkään oli tietoa, milloin tie avattaisiin. No suunnitelma B sitten. Lähdimme etelään kohti Toconaota ja Socairea, kohteena Miscanti lake parin tunnin ajomatkan päässä. Toconaon huudeilla oli pieniä puukeskittymiä siellä täällä rikkomassa avaraa autiomaamaisemaan. Matka meni rattoisasti jutellessa seuraavista matkoista ja Milan ottaessa aikaista päikkäriä takapenkillä. Näin reissun lopussa se aina tulee… mihin mennään seuraavaksi. Toki niin paljon on tehty ja nähty tällä matkalla, että ihan välitöntä matkakuumetta ei varmasti tule. Kotiin paluu ensi viikolla tuntuu oikeastaan tosi ihanalta. Ja nämä cabanakokemukset saavat oman kodin kyllä tuntumaan paratiisilta. Antti on ollut jo pitkään sitä mieltä, että ensi kesän matkan on oltava aika helppo ja edullinen (mielellään RCI-majoituksella). Nyt minäkin olen kallistumassa siihen ajatukseen. Tämä matka on mennyt hyvin, mutta on ollut aika rankkakin. Ensimmäinen matka kahden lapsen kanssa tulee olemaan taas hyvin erilainen kokemus ja ehkä siihen kohtaan on otettava jotain vähemmän mutkikasta kuin tämä.

Lähes huomaamattamme olimme nousseet aika paljon San Pedroa korkeammalle. Ensin huomasimme sen siitä, ettei automme jaksanut pitää vauhtia ylämäissä, sitten tulimme lumirajalle. Olimme noin 4000 metrin korkeudessa ja päässeet pikkuruiseen Socairen kylään. Sieltä ei matka jatkunutkaan. Tiellä oli puomi. Yksi auto tuli vastakkaisesta suunnasta ja puhui poliisista meille. Ilmeisesti poliisi esti etenemisen puomin jälkeen. Noniin suunnitelma B:kin oli mennyt mönkään. Eipä auttanut muu kuin kääntyä takaisin.

Tiesulut alkavat käydä liian tutuiksi täällä.

Jäimme kuitenkin hetkeksi Socaireen kuvailemaan lumista maisemaa. Ihmiset olivat innoissaan lumesta ja lapset olivat ryhtyneet lumisotaan kirkon pihalla. Mustavalkoinen kissakin tuli meitä lumella tervehtimään. Antille oli tullut huono olo heti autosta noustua. Se varmaan johtui korkeudesta. Lähdimme samantien takaisin päin. Socairessa ei edes näyttänyt olevan lounaspaikkaa.

Lumirajalla

Antin olo helpottui kun tulimme alas, takaisin reiluun 2000 metriin. Pysähdyimme Toconaoon, 30 km:n päähän San Pedrosta lounaalle, joka oli ennemminkin välipala. Hiljaisen oloisessa kylässä ei ollut juurikaan vaihtoehtoja pikkuravintoloiden suhteen. Istuimme syömään välipala-empanadat. Olimme ravintolan ainoat asiakkaat ja isolta TV-ruudulta tuli mitäs muuta kuin jalkapalloa.

Toconaossa

Mietimme mikä olisi meidän suunnitelma C tälle päivälle ja päädyimme San Pedron ohitettuamme Kuulaakson lähelle Valle de la Muerteen (kuoleman laaksoon). Nimellisellä sisäänpääsymaksulla sinnekkin. Hiekan väriset vuoren seinämät reunustivat laaksossa mutkittelevaa hiekkatietä. Isolle dyynille kiipesi porukkaa lautojen kanssa. Tämä oli yksi suosittu sandboarding-paikka.

Valle de la Muerte

 

Valle de la Muerte

 

Sandboarding-dyynillä

Tulimme San Pedroon etsimään lounaspaikkaa. Päivä oli pilvisyyden takia hiukan eilistä viileämpi ja minua vähän paleli. En ollut varustautunut niin lämpimillä vaatteilla kuin monet täällä. Monet ravintolat ovat täällä ulkoilmassa. Yhden ravintolan skippasimme, koska siellä tuuli liikaa. Valitsimme sitten toisen, joka myös oli ulkoilmassa, mutta tuulen suojassa. Mila sai raivaria kun kävin vessassa ja jatkoi sitä makaamalla maassa melkein siihen asti kun ruoka tuli. Spagettiaterioista meni taas ”Milavero” ja ne hädin tuskin täyttivät meidän masua.

”milavero” Milan omassa kipossa

 

Yhdessä San Pedron minimarketeista