Suomen suurin matkablogiyhteisö
Monthly Archives

tammikuu 2017

Kirsikka Atacaman hiekkakakun päällä

Lähdimme Puritamaan yhdeksäksi. Ajoimme 30 km San Pedrosta pohjoiseen ja nousimme 3475 metrin korkeuteen. Pientä jonoa lämpimille lammikoille oli jo yhdeksältä. Ilmeisesti paikka oli vasta avautumassa. Sisään maksoi 15 000 pesoa (reilu 20 € aikuiselta). Parkkipaikalta oli puolen kilometrin laskeutuminen kävelytietä pitkin kanjoniin, jonka pohjalla geoterminen Puritama-joki virtasi ja muodosti kahdeksan pientä allasta. Kylmä vuoristotuuli ylsi syvään kanjoniinkin, joten kylmä ehti tulla kun vaihdoimme uima-asuihin pienissä muutaman hengen pukkareissa. Paikka oli suosittu ainakin näin talvella. Vesi oli ihanan lämpöistä, noin 30 astetta, mutta ei liian kuumaa. Meidän altaaseen vettä tuli pikkuruisen putouksen kautta edellisestä ja meidän altaan vesi tippui seuraavaan altaaseen. Altaita ympäröi korkeat ruohikot, jotka olivat innostuneet kasvamaan veden kastelemassa maakohdassa. Kauempana ympärillä oli pelkkää hiekkaista kalliota. Tänne kannatti ehdottomasti tulla ja oltiinhan tätä jo pari päivää odotettukin. Monien värjöttelyjen jälkeen lämpöisestä lammikosta todella nautittiin, mutta poiskin oli jossain vaiheessa lähdettävä.

 

Puritama Spring

Lämmin vesi laittoi hyvin veren kiertämään. Kun kuivat vaatteet oli saatu päälle, ilma ei tuntunut enää yhtään niin kylmältä kuin tänne tullessa. Reippailimme kanjonin ylös. Puritama-joki ei näkynyt ylös asti, mutta sen synnyttämä ohut kasvillisuuskaistale näkyi kyllä ja paljasti joen olinpaikan.

Joki kanjonissa

Tulimme Pedroon käväisemään nopeasti kämpillä ja lounastamaan. Iltapäivällä suuntasimme Toconaoon ja siitä vähän eteenpäin alle tunnin ajomatkan päähän Laguna Chaxaan Atacaman suola-aavikolle. Isolta tieltä risteävä hiekkatie perille oli miellyttävän hyvässä kunnossa. Chaxa paljastuikin oikein erinomaiseksi viimeisen päivän kohteeksi. Pääsy sinne oli puoli-ilmainen (3000 pesoa, noin 5 €), vessat olivat käytettävissä, muuta porukkaa oli maltillisesti ja itse nähtävyys eli flamingot näkyivät parkkipaikalle asti. Matalan suolalaguunin viereen keskelle suola-aavikkoa oli raivattu kävelypolkuja. Flamingot kahlasivat matalassa suolalaguunissa ruokaa tonkien, siivilöimällä pieniä rapueläimiä, hyönteisiä ja levää, jotka kasvavat suolaisessa vedessä. Täällä asusteli kolme eri flamingolajia, Andien, Chilen ja Jamesin flamingoja. Nämä kaverit eivät muuta talveksi lämpimämpään niin kuin monet muut linnut, vaan hyödyntävät ravinnon ja elintilan määrän muiden lintujen muuttaessa väliaikaisesti pois.

Tämä oli varsinainen kirsikka hiekkakakun päällä, niin kuin Antti sanoi. Atacaman vierailumme ei ollut tiesulkujen ja vuotavan kämpän takia mennyt aina niin kovin loistavasti, mutta nyt tuli sellainen fiilis, että tärkeimmät oli nähty ja koettu.

Laguna Chaxa

Lopuksi kävelimme lyhyen rakennetun reitin suola-aavikolla. Suolainen hiekka oli kovaa röpelöä, jonka vain laguunit rikkoivat. Kaukana olevat lumiset vuoret ja taivaalle ilmestynyt kuu loivat todella erikoisen maiseman tähän karuun ympäristöön.

Kun lähdimme takaisin Pedroon, oli sellainen fiilis koko matkasta kuin pitääkin, kaikkensa antanut ja kaikkensa saanut, hieman taas kehittynyt ja muuttunut olo, kiitollinen, mutta myös ylpeä meistä, meidän tiimistä.

Huominen kotimatka jännitti vähän, mutta hyvällä tavalla. Aikataulullisesti se on kaukana täydellisestä. Joudumme lähtemään aamuyöllä, edessä on neljä lentoa ja viimeistä pitää odottaa 12 tuntia Lissabonissa. Mutta eiköhän se suju ihan hyvin, kun mennään etappi kerrallaan. Pakkaukset oli tehtävä valmiiksi. Likapyykkipusseja arvottiin niihin laukkuihin, joihin mahtui. Niitä oli nyt viimeisen kahden viikon aikana kerääntynyt ja niin odotin, että pääsen kotona heittämään ne pesukoneeseen. Hinanolaukut olivat jo valmiiksi pakattuja, kun uutta souveniria oli tullut minimaalisesti ns. souvenir-kasseihin viimeisestä kohteesta, joten pakkausprojekti oli jopa pienempi kuin Rapa Nuissa. Ennen kahtatoista olimme petissä hankkimassa vähän unta kotiinpaluuta varten.

Atacama style road trip

Kuivana pysyttiin tämä yö ja sänkykin pysyi. Meidän päivät Pedrossa alkoivat olla kohta finaalissa, joten jollekkin kaukaisemmalle nähtävyydelle olisi kiva päästä. Vanha tuttu rekkajono odotti tutussa paikassa eli yritimme taas pohjoisreittiä ja sitähän onnistuttiin pääsemään eteenpäin. Jossain kohtaa olimme sitä mieltä, että eilinen puomikohta on ohitettu, toki tulevista esteistä ei voitu tietää mitään. 30 km:n päässä Pedrosta Guatinin muutaman hökkelin kylässä tie jakautui Puritama Springsiin ja El Tatioon johtaviksi. Mila oli juuri nukahtanut hyville päiväunille, joten päätimme mennä ensin kauempaan kohteeseen, El Tation geysireille 90 km:n päähän.

Olimme jo vähän nousseet vuoristoon San Pedroon verraten, mutta El Tatioon johtava tie nousi yhä enemmän. Ensimmäisenä tulimme Putkikaktusten valtakuntaan. Pitkiä ja paksuja kaktuspötköjä siellä täällä, ihan kuin vartioimassa rinteitä, joihin nousimme. Sitten saavutimme avaramman maiseman. Vuoret lumipeitteineen olivat tulleet lähemmäs, olimme ihan juuri saavuttamassa lumirajan. Tie oli hiljainen, mutta jokunen auto kulki samaan suuntaan meidän kanssa. Edessä menevä auto pysähtyi ja samalla bongasin ensimmäisen laamamme. Sillä oli kolme kaveria, jotka laidunsivat matalaa ruohokasvia muutaman metrin päässä autotiestä. Ei tämä reissu ainakaan turha ollut, kun paikallista eläimistöä oli esillä näin hienosti.

Kaktusmaa

Isot kiven lohkareet ja pienet ruohoiset pensaskököt olivat osittain lumen peitossa. Ehkä eilisyön sade oli tullut täällä lumena ja siksi tie oli ollut eilen kiinni. Matala pieni laguuni oli osittain jäätynyt päältä. Seuraava laamalauma yllätti meidät taas pian ja se oli iso. Niitähän oli täällä paljon. Ne olivat mukavia kavereita. Ruokailivat sopivan matkan päässä, mutta eivät juosseet karkuun ihmistä. Tien varrella olevat peuravaroitukset taisivat ollakin laamavaroituksia. (Eivät vain olleet tehneet laamalle omaa kylttiä.)

Lumirajalta noustiin vielä, kun maisema muuttui kokonaan lumiseksi ja vuoret olivat todella lähellä. Matkan teko oli hidasta tien mutkaisuuden ja tässä vaiheessa lumen takia. Kesärenkailla oltiin liikkeellä. Tie oli paikoin myös kehnompaa kuin aikaisemmilla osuuksilla, välillä tie oli ns. nimismiehen kiharoilla, terävillä pienillä kiharoilla tiessä, jotka tuntuivat auton tärinänä. Vessahätä alkoi olla eikä toivoakaan wc-fasiliteeteistä ollut. Maisema oli avaraa ja vuorten ympäröimää. Muita autoja ei ollut, joten helppohan siinä oli kyykistyä hetkeksi tarpeilleen. Tuuli oli kuitenkin hyvin kova. Mila ei hetkeä kauempaa viihtynyt ulkona, vaikka pipo oli päässä. Lunta oli tien varressa kymmenisen senttiä. Lumiset vuoret tekivät maisemasta armottoman kauniin. Olimme pienellä seikkailulla. Tänne ei auttaisi jäädä auton kanssa jumiin. Apua ei olisi ihan heti saatavilla. Puoliksi jäätyneessä matalassa järvessä oli paljon vesilintuja tutun näköisistä sorsista eksoottisempiin otuksiin.

El Tatioon lopulta saavuttiin kahden tunnin ajon jälkeen (San Pedrosta). Autiolta näytti tämä nähtävyys. Parkkipaikka oli ja talo, joka oli kiinni. Puomi esti autolla etenemisen. Otimme Milan reppuun ja päätimme kokeilla matkan jatkamista kävellen. Geysirit näkyivät parkkipaikalle. Lumessa tarpominen 4321 m:n korkeudessa tuulisessa Etelä-Amerikan talvessa ei ollutkaan niin helppoa ja hetken kuluttua päätimme, että geysirit, jotka eivät edes näyttäneet kovin upeilta, olivat liian kaukana. Palasimme autolle, jossa Mila nautti purkkilounaansa kylmänä niin kuin kunnon retkeilijä. Meidän jälkeen parkkipaikalle tuli kaksi muutakin autoa. Jotkut muutkin hölmöt olivat lähteneet geysireille talvella, mutta taisivat jo ajoissa huomata, että geysirien lähelle ei ollut asiaa.

El Tatio

Paluumatka oli pientä alamäkeä ja meni tuplasti nopeampaa kuin menomatka. Lounasaika oli jo ohi ja korvasimme lounasta sipsillä ja snickersillä. Snickersillä pärjää pitkälle, varsinaista ruokailua voi sen avulla viivyttää useita tunteja. Muutamaan kohtaan pysähdyimme kuvaamaan, mm. laamoja, jotka ihastuttivat edelleen.

Guatinissa käännyimme Puritamaan. Sinne oli vain 6 km risteyksestä, mutta vuoristoista kiemuratietä sekin. Vastaan tulevan auton kuski sanoi ”cerrado”. Paikka olisi siis kiinni. Menimme kuitenkin perille asti, jossa meille jonkun ystävällisen tulkkaamana selvisi, että paikka on nyt täynnä. Huomenna pääsisimme aamulla klo 9. Ei nyt ihan voittokulkua ollut tämäkään päivä. Käytännössä emme päässeet tänäänkään mihinkään nähtävyyteen, johon olimme aikoneet. Päivä ei kuitenkaan tuntunut hukkaan valuneelta. Road trip oli ollut erittäin mielenkiintoinen. Tässä hyvä esimerkki siitä kuinka matka voi olla joskus tärkeämpi kuin päämäärä (tai oikeastaan aika useinkin).

Palattiin siis ”sivistyksen” pariin San Pedroon lounastamaan. Kävimme myös pienessä konditoriassa kakkuostoksilla.

Vuotava koti ja suunnitelma C

Yöllä alkoi sataa. Heräsimme viideltä siihen, että pisaroita tippui sänkyyn meidän väliin. Olin hetken, että voiko tämä olla totta. Katto vuotaa ja meidän sänky on kohta märkä. Milakin heräsi kun aloimme häärätä, mutta nukahti pian uudelleen. Sänkyä oli siirrettävä. Laitoimme kattilan keräämään putoavaa vettä. Sitten vain yrittämään vielä unta. Meidän sängyn keskellä oli nyt pieni lätäkkö. Siihen jäi sitten sellainen ohut kuiva soiro, jossa sai jotenkuten kyljellään nukuttua. Ennen seitsemää herättiin kun toinenkin kohta katosta oli alkanut vuotaa. Ja sitä seurasi vielä pari muuta. Kattila ja vuoka piti laittaa nyt sängylle kun emme sitä uloskaan makuuhuoneesta saaneet. Alkuperäinen vuotokohta oli kerännyt kattilaan lähes kaksi litraa vettä. Vettä oli valunut myös ulko-oven kautta eteiseen parin neliömetrin alueelle. Ei hitto mikä sotku. Mila heräsi ja siinä hetken aikaa yritettiin piristyä huonon yön jälkeen ja ihmeteltiin koko tilannetta. Ei auttanut kuin ryhtyä päivän toimiin, suihkun kautta aamupalalle. Sade onneksi loppui eli meidän ei tarvinnut jäädä vahtimaan vuotavia kohtia vaan voisimme lähteä päivän autoretkelle. Antti huomasi, että oli saanut cabanan omistajalta mailia myöhään eilen illalla (vähän ennen kahtatoista). Siinä oli sanottu, että voisimme mennä yöksi isompaan kämppään kun sateen takia nykyisessä voi tulla ongelmia. Siis mitä helvettiä? He siis tietävät, että mökkimme on asumakelvoton paska. Ja miten hitossa he voivat olettaa, että me luemme sähköpostia yöllä kun voisimme olla jo nukkumassa. Jos me emme olisi olleet mökissä kun sisällä alkoi sataa, niin sänky lainehtisi. Mitä jos katto olisi vuotanut vaikka läppärin päälle, tuskin olisivat korvanneet sitä. Tämä tilanne sai meidät todella miettimään isäntiemme tyhmyyttä.

Jotain vikaa katossa…

 

Virityksiä, jotta sänky pysyisi kuivana

Lähdimme kuitenkin aamupäivällä katsomaan taas tukossa ollutta tietä. Siellähän ne rekat olivat ja jono vain kasvoi. Sivutie oli täynnä ja jono ylettyi melkein valtatielle. Kävimme puomin luona kääntymässä ja yllätykseksemme naapuriautossa osattiin englantia. Tie oli kuulemma suljettu lumen takia eikä sen avaamisesta tiedetty. Tie nousee ilmeisesti vuorille, jossa lunta on kai sitten normaalia enemmän. Kesärenkailla siellä on ymmärrettävästi hankalaa ja vaarallistakin. Päätimme sitten kokeilla pohjoiseen johtavaa tietä El Tatioon ja Puritama Springsiin. Ajoimme keskustasta pari kilometriä, mutta puomi tuli sielläkin vastaan. Tämä ei nyt ollut enää hauskaa. Olimme täällä ilmeisesti ihan väärään aikaan kun suurin osa nähtävyyksistä on suljettu. Tämäkin varmaan lumen takia. Elikkäs plan C, joka oli etelätie Toconaohon asti. Laguna Cejar oli Antin mielestä liian kallis (15000 pesoa eli yli 20 € per aikuinen) pelkäksi katselupaikaksi. Vesi olisi varmaan niin kylmää, ettei huvittaisi uida ja lisäksi hyvin suolaista. Päätimme mennä katsomaan toisen suolajärven, laguna Tebinquiche, joka oli vain vähän pitemmällä hiekkatien varrella kuin Cejar. Molemmat sijaitsevat Salar de Atacamassa eli Atacaman suolatasangolla, jossa vedet ovat hyvin suolaisia ja maa-aineksessa suolaa on myös paljon värjäten alueen hyvin vaaleaksi. Matkalla sinne kuvasimme kaksi cenoten näköistä pyöreätä muutaman metrin levyistä vesikuoppaa keskellä suola-aavikkoa.

Jatkoimme matalalle suolajärvelle, joka näkyi jo. Sinne oli parin tonnin sisäänpääsy eli kolmisen euroa. Vessa oli huollossa, joten pissahätää piti alkaa pidättelemään. Järven rantaan vei osoitettu tie, joka oli hiekan ja suolan sekoitusta, mitä lähempänä järveä, sitä vetisempää vaaleata mössöä. Mila kiinnostui siitä ja tutki laatoiksi kuivuneita suolakökköjä.

Laguna Tebinquiche

 

 

Infokopin luona tapasimme jonkinlaisen aavikkoketun, joita oli nähty jo pari aiemminkin, mutta tästä kaverista ehdittiin saada kuvia.

Atacama fox

Tulimme San Pedroon lounaalle. Kana-avokado-ciapattat ranskalaisilla oli erinomaisen hyvää ja niistä riitti hyvin Milallekkin.

Tulimme tänään ajoissa kämpille. Lisää vesivahinkoa ei ollut tullut, mutta kukaan ei ollut myöskään käynyt kämpässä tarkastamassa asiaa tai siivoamassa (, jos tämä kerran oli odotettavissa). Olimme ostaneet talouspaperia pari rullaa juuri lattiaa varten. Ja sitähän meni eteisen kuivaukseen ja pesemiseen melkoisesti. Makuuhuoneen lattiaa emme vaivautuneet kovin tarkkaan pesemään siltä osin kun likainen osuus jäi sängyn alle. Yön tapahtumia ihmeteltiin vieläkin ja sitä, kuinka paljon tästä asumiskelvottomasta kämpästä pyydettiin yöltä. Laitoimme mailia englanniksi ja google translaten avulla espanjaksi isännille, jossa pyydämme osaa kämpän hinnasta takaisin. Edes yhden yön hinta olisi kohtuullista saada kun kerran kesken yötä sisällä alkoi sataa.

 

San Pedrossa suunnitelma B eikun….

Lämmin vesi toimi tänäkin aamuna. Aloin pikku hiljaa luottaa siihen. Menimme tänään katsomaan josko rekkajono olisi hävinnyt ja tie auki. Eipä ollut. Rekkoja oli tullut vain lisää jonottamaan. Tuskinpa heilläkään oli tietoa, milloin tie avattaisiin. No suunnitelma B sitten. Lähdimme etelään kohti Toconaota ja Socairea, kohteena Miscanti lake parin tunnin ajomatkan päässä. Toconaon huudeilla oli pieniä puukeskittymiä siellä täällä rikkomassa avaraa autiomaamaisemaan. Matka meni rattoisasti jutellessa seuraavista matkoista ja Milan ottaessa aikaista päikkäriä takapenkillä. Näin reissun lopussa se aina tulee… mihin mennään seuraavaksi. Toki niin paljon on tehty ja nähty tällä matkalla, että ihan välitöntä matkakuumetta ei varmasti tule. Kotiin paluu ensi viikolla tuntuu oikeastaan tosi ihanalta. Ja nämä cabanakokemukset saavat oman kodin kyllä tuntumaan paratiisilta. Antti on ollut jo pitkään sitä mieltä, että ensi kesän matkan on oltava aika helppo ja edullinen (mielellään RCI-majoituksella). Nyt minäkin olen kallistumassa siihen ajatukseen. Tämä matka on mennyt hyvin, mutta on ollut aika rankkakin. Ensimmäinen matka kahden lapsen kanssa tulee olemaan taas hyvin erilainen kokemus ja ehkä siihen kohtaan on otettava jotain vähemmän mutkikasta kuin tämä.

Lähes huomaamattamme olimme nousseet aika paljon San Pedroa korkeammalle. Ensin huomasimme sen siitä, ettei automme jaksanut pitää vauhtia ylämäissä, sitten tulimme lumirajalle. Olimme noin 4000 metrin korkeudessa ja päässeet pikkuruiseen Socairen kylään. Sieltä ei matka jatkunutkaan. Tiellä oli puomi. Yksi auto tuli vastakkaisesta suunnasta ja puhui poliisista meille. Ilmeisesti poliisi esti etenemisen puomin jälkeen. Noniin suunnitelma B:kin oli mennyt mönkään. Eipä auttanut muu kuin kääntyä takaisin.

Tiesulut alkavat käydä liian tutuiksi täällä.

Jäimme kuitenkin hetkeksi Socaireen kuvailemaan lumista maisemaa. Ihmiset olivat innoissaan lumesta ja lapset olivat ryhtyneet lumisotaan kirkon pihalla. Mustavalkoinen kissakin tuli meitä lumella tervehtimään. Antille oli tullut huono olo heti autosta noustua. Se varmaan johtui korkeudesta. Lähdimme samantien takaisin päin. Socairessa ei edes näyttänyt olevan lounaspaikkaa.

Lumirajalla

Antin olo helpottui kun tulimme alas, takaisin reiluun 2000 metriin. Pysähdyimme Toconaoon, 30 km:n päähän San Pedrosta lounaalle, joka oli ennemminkin välipala. Hiljaisen oloisessa kylässä ei ollut juurikaan vaihtoehtoja pikkuravintoloiden suhteen. Istuimme syömään välipala-empanadat. Olimme ravintolan ainoat asiakkaat ja isolta TV-ruudulta tuli mitäs muuta kuin jalkapalloa.

Toconaossa

Mietimme mikä olisi meidän suunnitelma C tälle päivälle ja päädyimme San Pedron ohitettuamme Kuulaakson lähelle Valle de la Muerteen (kuoleman laaksoon). Nimellisellä sisäänpääsymaksulla sinnekkin. Hiekan väriset vuoren seinämät reunustivat laaksossa mutkittelevaa hiekkatietä. Isolle dyynille kiipesi porukkaa lautojen kanssa. Tämä oli yksi suosittu sandboarding-paikka.

Valle de la Muerte

Tulimme San Pedroon etsimään lounaspaikkaa. Päivä oli pilvisyyden takia hiukan eilistä viileämpi ja minua vähän paleli. En ollut varustautunut niin lämpimillä vaatteilla kuin monet täällä. Monet ravintolat ovat täällä ulkoilmassa. Yhden ravintolan skippasimme, koska siellä tuuli liikaa. Valitsimme sitten toisen, joka myös oli ulkoilmassa, mutta tuulen suojassa. Mila sai raivaria kun kävin vessassa ja jatkoi sitä makaamalla maassa melkein siihen asti kun ruoka tuli. Spagettiaterioista meni taas ”Milavero” ja ne hädin tuskin täyttivät meidän masua.

Yhdessä San Pedron minimarketeista

 

Valle de la Luna

Antti laittoi lämmittimen kylppäriin odottamaan minun aamusuihkua. Olihan suihkusta mukavampi tulla lämmitettyyn kylppäriin. Aamun puhteena meillä oli vesikanisterin lataaminen vesiautomaattiin. Eihän me ikinä olla sellaista tehty, mutta täällä tietysti oletettiin, että se on ihan perusjuttu kaikille. Kyllä se saatiin ja saatiin toimimaankin. Aamupalaksi oli paahtista (ilman leivänpaahdinta) kun täällä ei muutakaan leipää myydä. Aioimme lähteä tänään Bolivian suuntaan Los flamencos kansallispuistoon ja mahdollisesti Bolivian puolelle Laguna Verdeen. Sinne menevällä tiellä näytti olevan pitkä letka rekkoja, joilla oli kyydissään autoja. Ne odottivat jotain ja kun ajoimme muutama sata metriä pitemmälle, syy selvisi. Tiellä oli puomi ja se oli suljettu. Emme tienneet miksi eikä missään lukenut. Tuskinpa kukaan osaisi meille selvittää syytä ja päätimme kokeilla tietä huomenna.

Makuuhuone ja yksi sängyn valloittaja

 

Maisema meidän pihasta

Tänään päätimme mennä noin 10 kilometrin päähän (pohjoiseen Calaman suuntaan) katsomaan Valle de la Lunaa. Se on saanut nimensä kuun pintaa muistuttavasta maisemasta. Sisäänpääsy oli 3000 aikuiselta (eli noin 5 €) ja infotalossa sai sopivasti käytyä vessassakin. Hiekan väriset vuoret, pienemmät nyppylät, paikoin laaja hiekkatasanko, hiekkadyynit ja taustalla kohoilevat lumihuippuiset vuoret tekivät maisemasta omalla tavallaan todella hienon. San Pedro on 2438 metrin korkeudessa merenpinnasta. Joten olimme jo aika korkealla ilman varsinaista vuorille kiipeämistä.

Valle de la Luna

Pysähdyimme kiipeämään vähän matkaa polkua, joka nousi hiekkadyynin peittämälle vuoren nyppylälle.

Jatkoimme hiekkatietä loppuun asti, jossa kolme Mariaa eli kolme pitkulaista kivenlohkaretta komeili keskellä melko tasaista hiekkakenttää.

Kolme Mariaa

 

Valle de la Luna

Jatkoimme vessatauon jälkeen vielä Calaman tielle, jossa on lookout vuoren rinteeltä kuulaaksoon. Sen verran mohkuraista oli maasto, että lenkkarit oli hyvä vaihtaa siellä. Milan kanssa piti olla toki tosi varovainen ja ekstravarovainen kun oltiin lähellä reunaa. Sieltä olikin komea maisema kuulaakson vuorten juovaisille rinteille.

Palasimme San Pedroon lounastamaan halpisravintolaan, jossa kanaa soosilla ja paistettua perunaa sai noin 6 eurolla. Antti otti lasagnea, mutta se olikin kasvisversio eikä ihan tyydyttänyt Antin nälkääkään. Kiertelimme vähän aikaa keskustassa, mutta shopit alkoivat olla aika nähtyjä. Kävimme ostamassa jätskipallerot jäätelöpuodista, jossa myytiin erilaisista kasveista tehtyjä jätskejä. Valitsimme ananaspallon ja ruskean värisen pallon, jossa oli hauskan kanelinen maku. Ananas oli tosi hyvä ja maistui aidolta ( ei mikään esanssiananas). Mila sai oman ananaspallon ja söi sitä rattaissa hartaudella. Ruokakaupan kautta mökkiin, jossa Antti valmisti ”herkullisen” kuppinuudeliaterian paistetulla kalalla. Kun Mila oli mennyt nukkumaan, Antti avasi viinipullon, chileläisen Misiones D Rengo -punaviinin. Viinipullon jälkeen avautui vielä jokunen olutkin. Olisi ollut kiva juoda itsekin vähän.

Jätskillä

San Pedro de Atacama

Yöllä tuli välillä jopa kuuma, kun lämmitin puhalsi tehokkaasti pieneen suljettuun huoneeseen. Aamulla heräsimme, kun katto rämisi ihan kuin siellä olisi remppaa tehty. Mutta tuulihan se vain oli. Ilmeisesti meidän katto ei ollut ihan parasta tekoa. Suihkusta tuli lämmintä vettä. Olin hetken jopa vähän pettynyt. Nyt minulla ei ollut pätevää syytä pyytää meitä muuttamaan hotelliin vaan täytyisi jäädä tähän alkeelliseen ongelmalliseen cabanaan. No olihan lämmin suihkuvesi ja lämmitin sentään saatu, tärkeimmät tällä hetkellä. Pikkasen kyllä jännitti laittaa shampoot päähän, jos vaikka lämmin vesi loppuisi juuri silloin. Ei sentään, vaan pystyin suihkuttelemaan loppuun asti mukavan lämpöisessä vedessä.

Cabanan ongelmat eivät kuitenkaan olleet siinä. Aamupalailun jälkeen meiltä loppui vesi kokonaan. Ajattelin, että ehkä olimme suihkutelleet sen loppuun ja illalla taas tulisi, kun tulemme takaisin kämpille. Kämppä veti puoleensa pikkuhämiksiä. Milakin oli oppinut pelkäämään niitä, vaikka olimme yrittäneet välttää tässä tilanteessa mallioppimista. Antti sai listiä pikkutulokkaita tämän tästä. Ulko-oven ja seinän välissä oli melkoinen rako. Kylmän ilman lisäksi se voi olla kulkureitti ötököille. Tukimme sen paperilla ja myöhemmin huomasimme, että se tehosi jonkin verran ötökkäongelmaan.

Meidän mökki. Katossa näytti olevan jotain ongelmaa nyt kun päivän valolla sitä katselimme. Eipä ihme, että tuuli vähän rämisteli sitä.

Tänään oli ohjelmassa tutustumista pieneen San Pedroon. Päivä oli viileä, pilvinen ja tuulinen, eli parempi kaupunkikäppäilylle kuin nähtävyyksien katselemiselle. Meiltä ajoi keskustaan parissa minuutissa. Hiekan väristä ja paikoin valkoista matalaa kivirakennusta oleva ”savimajakaupunki” oli outo ilmestys. Kävelytiet olivat hyvin kapeita. Siksi pääkadut olivat ihmisten, suureksi osaksi turistien, valtaamia ja autolla ajo vaati kärsivällisyyttä ihmisjoukkojen keskellä.

San Pedrossa

Kaupungin kirkko on keskusaukiolla, jonne on istutettu muutamia puita ja pensaita. Kaupungin väritykseen maastoutuvan pienen kirkon alttari oli koristeltu nukkemaisilla seinäkoristeilla.

San Pedron kirkko

Keskustan kaduilta löytyi paljon ravintoloita, pieniä souvenirpuoteja, pari isompaa souvenirbasaaria ja monen monta retkimyymälää sekä rahanvaihtopaikkaa. Souvenirpuodit myivät mm. värikästä pikkukrääsää, villapaitoja, lämpimiä leggingsejä ja kudottuja reppuja. Paikka on nuorten reppureissaajien suosiossa, mutta emme me ainoat rattaalliset olleet. Muitakin pikkulapsiperheitä oli, mutta he taisivat olla chileläisiä.

Menimme lounaalle CKunna-ravintolaan, jossa tarjoilija puhui erinomaista englantia verrattuna muihin tapaamiimme paikallisiin. Valitsimme kolmen ruokalajin lounaan. Alkuruuaksi oli quesadillat juustolla, herneellä ja maissilla. Niitä Milakin pisteli poskeensa mieluusti. Antti otti pääruuaksi tulisen kalakeiton ja minä alfredopastan sienillä. Jälkkäriksi oli perussuklaajätskit. Saimme nauttia elävästä musiikista, kun kahden hengen bändi tuli panhuiluineen ja kitaroineen soittamaan ravintolaan. Tunnelma oli kohdallaan ja yllätysesitys piristi kovasti kun eilisilta oli mennyt vähän pieleen. Viereisen pöydän tädit kiinnostuivat Milasta, joka lopuksi hurmasi heidät lentopusuilla tapansa mukaan.

 

Antin soppa

Ensimmäisestä souvenirpuodista ostin itselleni valkoisen neulotun pipon. Se tuli todella tarpeeseen sillä menin koko viime talven ilman pipoa, kun en ollut muka ehtinyt löytää mieleistä. Ostin myös kaksi rannekorua, jotka oli tehty värikkäistä pehmopalloista. Mila oli valitsemassa niitä, tosin hän olisi valinnut kaikki. Ne olivatkin mieleiset korut neidille.

Mila esittelee uusia korujaan.

Rapa Nuin ”minimarkettiongelma” jatkui täällä. Pieniä ruokakauppoja oli paljon, mutta hyvin erilaisilla valikoimilla. Pian aloimme oppia mistä kaupasta saa lihaa pannulla paistettavaksi, mistä banaania ja mistä jugurttia. Kiertelimme pienen keskustan kaduilla niin pitkään, että päätimme mennä aikaiselle päivälliselle pizzeriaan. Mila söi minun pizzasta kokonaisen slicen. Ei ole neidin ruokavalio ihan kohdillaan ollut tällä reissulla, mutta eiköhän se kotona taas kohene.

Autotiellä

Palasimme mökkiimme auringon laskettua. Päivä oli ollut aika kylmä. Paikalliset ja muut turistit kulkivat toppatakeissa tai lämpimissä retkeilyvarusteissa. Antti pärjäsi t-paidalla iltaan asti. Minä olin vähän väliä hytissyt ohuessa villapaidassa ja ajatus kylmään mökkiin menemisestä ei houkutellut yhtään. Autossakin on mukavampaa, kun sinne saa lämmityksen. Kämpillä sitten asetuin lämmittimen viereen illaksi ja vedin uuden piponi päähän. Vettä ei tullut hanoista vieläkään, mutta asia selvisi pian. Cabanan omistajaa ei näkynyt, mutta saimme avun toisilta asukkailta. Joku oli laittanut meidän vesihanat ulkopuolelta kiinni, joten hanat saatiin toimimaan helposti. Antti maisteli illalla perulaista Cusquena-olutta, mutta piti sitä liian makeana. Ei ollut ollenkaan Rapa Nuin Mahinan veroista.

Blogin parissa, lämmittimen vieressä

Atacamaan

Matkan ainoa buffet-aamiainen odotti meitä aamulla alakerrassa ja kyllä minäkin olin sitä niin odottanut. Vaikka se ei ihan viiden tähden aamiainen ollut niin kyllä masut saatiin enemmän kuin täyteen kun tarjolla oli munakasta, hedelmiä, juguja, makkaroita ja pikkuleivoksia. Milakin pisteli montaa sorttia suuhun.

Aamiaisella

Edullinen shuttle vei meidät kentälle. Suunnistimme heti check-innin jälkeen portille, mutta siellä hetken jonotettuamme, meille tultiin selittämään jotain. Olimmekin väärällä portilla. Portin numero oli ehtinyt vaihtua sillä välin kun me olimme sinne menneet. Täällä jopa lentokenttähenkilökunta puhuu täysin surkeasti jos nyt yhtään englantia ja se ihmetytti meitä kovasti. Luulisi, että jos täällä jotain kieltä opiskellaan niin ensimmäinen vaihtoehto olisi englanti.

Viime lennolla Mila oli saanut nousun ja laskun olla sylissä, mutta tässä koneessa oli eri säännöt ja kiukkuinen neiti oli saatava omalle paikalle vöihin. Tässäkin asiassa saman lentoyhtiön eri lennoilla on eri käytäntöjä. Parin tunnin lento pohjoiseen meni Milan pyöriessä ja hyöriessä. Lasku oli taas yhtä kiukkuisen neidin kiinni pitelemistä. Laskeuduimme Calamaan, Atacaman autiomaahan. Paikka näytti sellaiselta, josta yleensä vain lennämme yli matkalla meren äärelle. Tämän olikin tarkoitus olla totaalinen maiseman vaihdos.

Olimme varanneet vuokra-auton etukäteen Europcarilta. Vuokraamo oli heti kentällä kätevästi. Jonossa piti kuitenkin odotella puolisen tuntia. Vähän jännitti, että mahdummeko autoon, mutta onneksi mahduimme tumman harmaaseen Renault Symboliin, jonka saimme viikoksi käyttöön. Mila saatiin vihdoin matkustamaan selkä menosuuntaan päin niin kuin kuuluu kun itse asensimme istuimen. Matkaa San Pedroon oli reilu 90 km. Sinne johtavalle tielle oli helppo löytää. Vaalea hiekkakeidas, kauempana kohoilevat vuoret ja iso tuulivoimapuisto, jonka läpi ajoimme, olivat miellyttävä näky hiljaisella (ja onneksi hyväkuntoisella) tiellä. Milakin nukkui päikkäriä niin saimme keskustella rauhassa. San Pedro oli meille kohteena aika lailla tyhjä taulu. Toki jotain tiettyjä juttuja haluttiin nähdä, mutta päässä ei ollut mitään selvää listaa asioista ja tekemisistä.

Calamasta San Pedroon

San Pedroon löysimme hyvin, ison tien varrella olevaan ”savimajakaupunkiin”. Majoitukseemme Cabana Julietaan emme sitten niinkään hyvin. Meillä oli kyllä osoite ja päädyimme oikealle tielle, kun olimme ensin kulkeneet kaupungin läpi kapeata osittain ihmisten valtaamaa Calama-katua pitkin. Missään ei vain ollut kylttiä meidän cabanaan, että olisimme tienneet tulleemme oikeaan paikkaan. Pihoja ympäröi korkeat heinäaidat, mutta yhdessäkään ei lukenut meidän cabanan nimeä. Yksi pihapiiri kyllä näytti siltä netin kuvien perusteella. Vastaan tulevassa autossa oli ystävällisiä ihmisiä, jotka soittivat meidän puolesta cabanan tyypille, joka ei kuitenkaan osaisi englantia. Olimme olleet oikeassa pihassa ja palasimme sinne. Pihapiirissä oli kolme betonimökkiä ja pieni uima-allas. Mitä ihmettä tekee kylmää vettä täynnä oleva uima-allas Atacaman talvessa, jossa lämpötilat laskevat yöllä usein lähelle nollaa? Meidän mökki oli ulkoa päin… hmmm ehkä asuttavan näköinen.

Meidän cabana, ehkä viimeinen cabana, jossa haluan asua.

Sisällä meitä odotti pieni olohuone, pieni keittiö kaasuliedellä, ihan tunnelmallisen näköinen makuuhuone, toinen makkari kahdella sängyllä ja kylppäri, jossa amme- ja seinälaatat oli laitettu vähän niin sun näin. Päivä oli ollut lämmin, mutta ilta oli viilenemässä ja kämpässä oli aika kylmä. Etsin ensiksi lämmitintä. Sitä ei löytynyt. Cabanan mies ei ymmärtänyt yhtään kun pyysimme sellaista. Keittiön hanasta tuli vain jääkylmää vettä. Halusin heti tarkistaa, tuleeko suihkusta lämmintä vettä. Sen cabanan mies jotenkin tajusi ja näytti, että sitä tulee. Tosin en luottanut siihen, että sitä tulee tarpeeksi. No sitten siistin näköinen laattalattia ei tietenkään ollut niin siisti. Kun mies ei ymmärtänyt lattiasta mitään, aloin talouspaperilla pestä lattiaa. Sitten hän tajusi, että jonkun pitäisi tulla sitä pesemään. Kysyimme netistä, koska se näytti toimivan olemattomasti. Keittiöstä puuttui roskis. Päätin käyttää roskiksena olohuoneen puista arkkua. Vessasta puuttui saippua eikä minkäänlaisia käsipyyhkeitä ollut, johon jääkylmän veden jälkeen käsiä olisi voinut pyyhkäistä. Tällaiset ihan pikkuasiatkin on vaan toimittava hotellin tasoisessa paikassa.

Ihmisiä alkoi pyöriä meidän kämpän sisällä ja ulkona. Ei tuntunut ihan siltä, että meidän tuloon olisi mitenkään varauduttu. Kukaan ei puhunut sanaakaan englantia. Joku nuori nainen kävi pesemässä lattian vaaleanpunaisella pesuaineella. Tekniikka oli kuitenkin ihan hakusessa eikä lattiasta tullut todellakaan puhdasta. Sitten hän kävi hakemassa meidän sängystä lakanat ja pyyhkeet pois, uusia ei kuulunut. Seinän ulkopuolella oli jotkut räpeltämässä ilmeisesti vesijohtojen kanssa jotain. Kokeilin vettä, eikä lämmintä vettä enää tullut. Antti kävi vaatimassa lämmitintä. Sellainen oli toisessa kämpässä. Ilmeisesti lämmitintä lähdettiin hakemaan Calamasta asti. Joku poika kävi hakemassa TV:n kaukosäätimet ja toinen nuori mies toi meille uuden reitittimen nettiä varten. Ei olisi taas yhtään huvittanut alkaa pesemään lattioita, mutta oli pakko jos halusimme olla sukkasillaan sisällä. Yöstä ei tulisi mitään jos emme saisi lämmitintä ja vaikka saisimme, emme voisi laittaa Milaa yksin kylmään huoneeseen nukkumaan jos meillä on lämmitin makkarissa. Otimme toisesta sängystä patjan ja veimme sen oman parisänkymme viereen Milan omaksi pesäksi. Minä aloin olla pikkaisen kyllästynyt tähän cabana-touhuun. Tyypit toimivat täällä kuin olisivat eilen perustaneet majoitusyrityksen. Maksu piti suorittaa käteisellä ja eniten ihmetytti se, että tämä oli reissun kallein majoitus, hinta oli yötä kohden 123 €. Ihan hotellin hinnoissa oltiin, mutta meininki ei ollut ollenkaan sen tasoista. Ainoat asiat, jotka täällä olivat hyvin, olivat uuden reitittimen avulla hyvin toimiva netti ja se, että vessapaperia oli monta rullaa. Uusia TV:n kaukosäätimiä ei kuulunut, mutta emme me TV:tä oikeastaan tarvitsekaan. Lämmintä vettä ei tullut vieläkään ja nyt jo otti päähän pestä kädet jokaisen vessareissun jälkeen jääkylmällä vedellä. Cabanaan oli tulossa muitakin uusia asukkaita, jotka tulivat ensiksi juttelemaan meille kun omistajaa ei näkynyt. He osasivat englantia ja saimme heiltä ystävällisesti tulkkausapua. Heidän kauttaan pystyimme pyytämään meille myös lakania sänkyyn.

Kotiutuminen uuteen kämppään oli kaikista ongelmista johtuen edelleen kesken, mutta nälkä oli kova ja ilta oli pimentynyt. Ulos ei ollut asiaa ilman taskulamppua. Mitään valoja ei ollut pihassa, vain maassa pikkulamput. Kämpässä oli sentään valmiina iso kahvallinen lamppu. Uuteen kaupunkiin olikin aika kurjaa lähteä tutustumaan pimeällä, mutta löysimme jonkinlaisen pienen ruokapaikan, jossa saimme masumme täyteen spagettia halvalla. Minikokoisesta ruokakaupasta saimme jotain evästystä aamuksi. Suurin osa ruuista oli tiskin takana, josta niitä piti myyjältä pyytää. Outoa, vanhanaikaista ja ahdistavaa sekin.

Paikallisten suosima ”ravintola-alue”

Jos aamulla ei tulisi lämmintä vettä, lähtisimme cabanasta ja menisimme johonkin hotelliin asumaan. Jääkylmässä vedessä on mahdoton peseytyä enkä minä lomallani ala viikkoa elämään kuin mökillä ja lämmittämään jokaista suihkukertaa varten kattilakaupalla vettä. Mila oli ollut jo pitkään nukkumassa kun ovelle koputettiin yhdentoista jälkeen. Uusi lämmitin oli saapunut Calamasta. Samalla saimme 20 litran tonkan juomavettä vesiautomaattiin, joka piti toki itse asentaa. Kyllä nämä ihmiset kilttejä olivat ja yrittivät auttaa, mutta mielessä kävi, että ovatko he vain tosi tyhmiä, kun ongelmia ja mokia tapahtui niin monessa asiassa. Ainakin saisimme nukuttua ensi yön. Lämmitin lämmitti yhden huoneen ihan tehokkaasti, mutta koko kämpän lämmittämiseen siitä ei ollut. Veden keittopuuhiin päästiin kuitenkin jo tänä iltana, kun minun oli pyykättävä alusvaatteita.

Pyykkihommia

Hetki vielä Rapa Nuita ja sitten Manner-Chileen

Saimme pitää kämppää yhteen asti, joten aamulla ehdittiin hyvin tehdä pakkauksia ja käymään viiden minuutin kävelymatkan päässä Rapa Nui -museossa. Nämä lähimmät nähtävyydet tuppaavat jäämään usein viimeiselle päivälle. Ilmainen museo oli käymisen arvoinen. Siellä oli esillä joitakin moaita ja niiden osia, kivimöhkäleitä, joissa oli kaiverrusta sekä muinaisten asukkaiden työkaluja.

Geologisesti aktiivisen Tyynenmeren pohjassa on mannerlaattojen rajakohtia. Näistä kohdista on siellä täällä muodostunut tulivuoria ja niiden seurauksena saaria. Näin on syntynyt myös Rapa Nui, joka on yksi maailman eristäytyneimpiä asuttuja alueita. Pitcairn on lähin asuttu saari 2000 km:n päässä ja Chilen rannikolle on 3700 km. Nykyisen Ranskan Polynesian alueelta Polynesian kolmion kärjet Hawai’i, Aotearoa ja Rapa Nui, lähdettiin asuttamaan reilu 1000 vuotta sitten. Ensimmäiset asukkaat toivat mukanaan viljelykasveja, mutta hyödynsivät myös saaren endeemistä kasvistoa. Linnuilla on tärkeä rooli saarten asuttamisen historiassa. Monet lajit eivät selvinneet yhteiselosta ihmisten kanssa. Lintuja käytettiin monenlaisiin tarkoituksiin. Niitä käytettiin ravintona ja osoittamaan hyviä kalastuspaikkoja. Sulkia ja luita käytettiin erilaisissa tarvikkeissa ja koristeluissa, mikä näkyy selvästi nykyäänkin esim. tanssiasuissa. Linnut olivat myös yhteydessä jumaliin. Rapa Nuissa Tangata Manu (bird man) -kultti liittyi vuosittaiseen seremoniaan, jossa seuraavan vuoden johtaja (Tangata Manu) valittiin. Siinä eri heimojen päälliköt kilpailivat siitä, kuka löytää manutaran (Rapa Nui sea gull) ensimmäisen munan. Seremoniat pidettiin manutarojen lisääntymisalueilla, pienillä saarilla Rapa Nuin vieressä, Motu KaoKaolla, Motu Itillä ja motu Nuilla. Tangata Manu asui hallintavuotensa Rano Rarakussa tai Anakenassa ja häneen liittyi tabuja ja valtaa.

Mila vietti vähän aikaa värityslehtisensä kanssa, jonka oli saanut sisäänkäynnin luota, mutta hän myös kiinnostui hiplaamaan kivisiä museoesineitä, mikä ei ehkä ollut niin suotavaa.

Palasimme kämpille lämmittämään ja syömään eilen ostamamme empanadat lounaaksi ennen lähtöä. Tätä asumusta ei tullut ikävä, mutta Rapa Nuita ehkä tulisi. Tämä on monille kerran elämässä -paikka, mutta me taidamme joskus vielä palata.

Bye bye cabana.

Miguel vei meidät lentokentälle, jossa laukut läpivalaistiin heti kättelyssä mahdollisten maaperätuliaisten estämiseksi. Olihan meillä maaperää, Tahitilta keräämääni mustaa hiekkaa, joka näkyi läpivalaisussa. Mutta ongelmia ei tullut kun se oli Tahitilta, ilmeisesti. Kentällä on vain yksi lähtöportti ja sen yhteydessä olevat pienet kaupat ovat auki vain silloin kun lento on lähdössä. Latam lähti lennättämään meitä kohti Chilen pääkaupunkia Santiagoa puoli neljältä iltapäivällä. Lento meni ihan kivasti Milankin osalta. Päivällinen oli tosi maistuva, muusia, kanaa ja juustokakku. Milakin oli hereillä ruokailun ajan, tosin sähläsi siinä minkä kerkisi ja loi haastetta Antin viinin juontiin. Mutta ilmeisesti Milankin napaan jotain safkaa meni. Neiti nukahti vasta lennon lopussa ja minä sain kirjoiteltua ja luettua mukavasti ennen laskeutumista. Alle viiden tunnin lento oli perillä kymmenen aikaan illalla, kun kelloja siirrettiin kaksi tuntia eteenpäin. Saarilta oli tultu taas ”suureen maailmaan” kun päästiin poistumaan tuubia pitkin. Kun matkalaukut oli saatu, piti hetki jonottaa tulliin. Vähän ihmettelimme sitä, koska olimme tulleet domesticcina. Mitään laukkujen tarkastusta ei kuitenkaan ollut, kun vain sanoimme, mistä olemme tulleet. Samassa jonossa oli myös Brasiliasta tulleita.

Olimme menossa lentokenttähotelliin yöksi ja kuljetus sinne oli vähän epäselvä, mutta ilmeisesti sellainen sinne olisi. Taxin kauppaajat tulivat kiihkeästi tarjoamaan palveluitaan ja yhdeltä perässä roikkujalta saimme hyvän tarjouksen, joten otimme sen. Ulkona huomattiin, että oltiin tultu selvästi viileämpään paikkaan. Me olimme ihan kesähepenissä. Milalle toki oli varattu lämmintä päälle. Matkaa oli vain 4 km hotelli Manquehueen. Yksi yö lentokenttähotellissa auttoi pikkiriikkisen Rapa Nuilta saamaani hotellinälkää. Pääsimme heti illallliselle hotellin ravintolaan, joka oli melkein vuorokauden ympäri auki. Spagettiaterioiden jälkeen kelpasi kotiutua hotellihuoneeseen. Pelkkä matkalaukkujen tuonti matkalaukkukärryllä, kylpyhuoneen lavuaaritaso ja muhkea valkoinen king size bed tuntuivat niin luksukselta cabanan jälkeen. Ja mikä parasta, täällä näytti netti toimivan erinomaisesti. Kävin suihkussa, aah…. se oli ihanaa. Ei tarvinnut pelätä lämpimän veden loppumista.  Valvoin kirjaimellisesti puoli yötä netin ja blogin parissa. Milalle ei ollut omaa sänkyä, joten tämä yö menisi meidän välissä. Hän nukahti keskelle isoa sänkyä jo hyvissä ajoin ennen meitä kun me valvoimme netistä nauttien. Minua ei varsinaisesti väsyttänyt. Olin niin innoissani toimivasta netistä. Nukahdin kuitenkin heti kun asetin itseni pehmoiseen pesään.

Oikeassa hotellissa…ihanaa…

Maunga Terevaka

Ennen auton palauttamista klo 10, kävimme vielä eteläpisteessä Orongossa, joka oli ollut torstaina kiinni. Orongossa on 48 ellipsin muotoista kivimökkiä. Me olimme siellä ensimmäiset ja vartija tuli pönöttämään paikkaan ihan vain meitä varten. Se tuntui oudolta. Olimme mestoilla vain hetken aikaa aikataulusta johtuen. Täällä kuitenkin maisema alas merelle ja pieneen motuun oli jotenkin kiehtovampi kuin arkeologiset ihmeet. Myös Rano Kauhun näkyi täältä, eri suunnasta kuin varsinaiselta lookoutilta.

Orongo

Orongo

Olimme juuri kymmeneltä palauttamassa autoa. Loppupäivä hengattaisiin Hanga Roan keskustassa. Kävimme kirkon vieressä mercado artesanassa, jossa souvenirshoppien kamat olivat vain isompina valikoimina. Täällä yllättävän monessa paikassa ei käynyt luottokortti, joten käteistä oli kulunut odotettua enemmän. Minulla oli käteiset ihan finaalissa. Käteisnosto automaatista oli pelastus, sillä seuraava kämppä pitäisi maksaa käteisellä.

Kävimme lounaalla Haitonga-ravintolassa. Valitsimme kahden hengen aterian, jossa oli kanaa, paneroituja katkarapuja, bataattisipsiä, juuston paloja ja leipää kahdella dippisoosilla. Milakin osallistui siihen ja ateria jäi pikkuisen pieneksi, mutta toisen samanlaisen tilaaminen olisi ollut ehkä liikaa.

Iltapäivää menimme istumaan Ahu Tahaihin ja Mila nukkui sopivasti päikkäreitä rattaissa. Kaupungissa ympäriinsä menevät koirat olivat ihan kivoja, mutta jotkut vähän liian tungettelevaisia. Täällä kolme koiraa vetivät välillä sellaista rähinärallia keskenään meidän ympärillä, että jänskätti jo oman kärrykaravaanin puolesta.

Ohi lipuvat tummat pilvet ripauttivat muutaman sekunnin kuuron meidän niskaan, mutta siinä ei ehtinyt edes sateensuojaan mennä. Täällä onkin paljon ollut ihan lyhyitä ja lieviä sadekuuroja kesken aurinkoista päivää.

Kävimme tutussa Sonia-ravintolassa hakemassa empanadoja illaksi ja aamiaiseksi. Odotimme ruokia pitkältä tuntuvan ajan ravintolan ovella auringon paistaessa kovasti. Emme kärryinemme viitsineet yrittää mahtua ahtaaseen ravintolaan kun olimme ottamassa vain take awayta. Klo 16 Vai Manun penkillä söimme yhden rapu-juustoempanadan puoliksi odotellessa minun hepparetkeä. Odotimme puoli viiteen ja alkoi jo tuntua, että taas on sattunut joku kämmi. Vai Manun koju oli kiinni eikä ketään ollut paikalla. No niin huono tuuri ei sentään ollut vaan retken opas tuli puolen jälkeen hakemaan minua pakulla. Sainkin tänään privaattiretken kun muita turisteja ei ollut. Antti lähti Milan kanssa kämpille viettämään iltaa.

Maunga Terevaka on Rapa Nuin korkein vuori 510 metriä ja sen kolmas sammunut tulivuori. Juurelle johtava hiekkatie on hyvin kuoppainen. Hepat asuivat metsässä pienen aukion aitauksessa. Kimitokerau, oppaani laittoi kaksi hevosta nopeasti valmiiksi niin pääsimme lähtemään. Vuorelle pääsee vain jalkaisin tai hevosella. Minulla oli ruskea urosheppa, Haumaru, joka tarkoittaa ”quiet guy”. Olipa kiva olla taas pitkästä aikaa kunnolla hepan selässä. Meidän mukana oli myös valkoinen koira, joka näytti tietä. Tosin hevosetkin taisivat tuntea reitin aika hyvin. Kun olimme ratsastaneet metsäistä rinnettä ylöspäin, tulimme avoimelle rinteelle. Alhaalla näkyi Hanga Roa. Tuulta alkoi jonkin verran olla ja huomasin, että farkut ja takki olivat hyvä valinta, vaikka päivä oli lämmin ollutkin.

Matka ylös Terevakan huipulle kesti noin tunnin. Ylhäällä sain omaa aikaa sen verran kun halusin. Hevoset laitettiin lepäämään siksi aikaa. Aurinko oli laskemassa kun kiipesin parille nyppylälle. Minun lisäkseni siellä oli pari muutakin, jotka olivat tulleet pyörällä. Kylmä ei ollut, mutta tuuli vähän liikaa.

Huipulla

Paluumatkalla alkoi hämärtää ja metsään päästyämme oli ihan pimeää. Hepat kuitenkin tunsivat tien ja näkivät meitä paremmin. Paluumatka autolla sujui rattoisasti jutellessa ja kotona olin ennen kahdeksaa. Kimitokerau puhui parempaa englantia kuin monet täällä.

Päivälliseksi nautimme empanadat, jotka oli pakko lämmittää pannulla kun mikroa ei ollut ja uunia emme saaneet toimimaan. Tuntui pikkaisen rasvaiselta setiltä paistaa jo kerran voissa paistettua taikinaa uudestaan. Viimeiset suihkuttelut illalla arvaamattoman suihkun kanssa. Toivoin niin kelvollista suihkua San Pedroon, mutta epäilykset olivat suuret sen suhteen.

Viimeiset biitseilyt

Meillä oli viimeistä päivää auto käytössä ja lähdimme ensiksi tsekkaamaan Ahu Akivin saaren keskiosasta. Seitsemän moaita edustavat nuoria tutkimusmatkailijoita, jotka lähetettiin tutkimaan saarta ennen sen asuttamista. Oltiin vähän korkeammalla ja tuuli kovasti. Nämä moait tuli katsottua aika nopeasti.

Jatkoimme sitten Anakenaan. Mila sai väsykiukun, mutta ilostui lopulta vedessä kun ei suostunut rattaisiin nukahtamaan. Ja nautti vedestä ja aalloista kohta niin kuin ei olisi kiukussa ollutkaan.

Mila nukahti nopeasti autoon kun jatkoimme matkaa, nyt pohjoisrantaa pitkin itärannalle Tongarikin suuntaan.  Pitkin itärantaa upeat valkoiset tyrskyt osuvat mustiin kiviin.

Kävimme Hanga Roan Haka Honussa lounaalla, tällä kertaa taas hampparilla.

Palasimme kämpille. Kävin nopeasti bodysuihkussa, koska klo 16 oli sovittu, että minut haetaan hepparetkelle cabanasta Vai Manu -retkifirman toimesta. Puin farkut ja t-paidan päälle, koska retkellä voisi tulla kylmä. Ketään ei vain kuulunut ja kävin pari kertaa pihassa katsomassa. Kello alkoi lähestyä viittä ja olin sitä mieltä, että ketään ei tule. Sadettakin tuli pariin otteeseen siinä odotellessa, mutta ei kai retkeä oltu sen takia peruttu (ja jätetty ilmoittamatta, tosin minun puhelin ei tainnut toimia Hanga Roan ulkopuolella). Harmitti kovasti, olisin halunnut kiivetä Maunga Terevakaan hepalla. Iltaa oli jäljellä joten lähdimme keskustaan kysymään retkikojusta miten asia on. Koju oli auki ja siellä saatiin taas hetki selittää, että tulimme ymmärretyksi. Ilmeisesti oli tapahtunut kämmi, että opas oli luullut minun olevan jossain muualla ja oli tyytynyt kahden turistin viemiseen kolmen sijasta tai jotain. No sovittiin huomiselle sama retki ja sovittiin myös, että tulen klo 16 retkikojuun kun olemme siinä vaiheessa varmaan muutenkin Hanga Roassa. Tässä taas yksi opetus siitä, että tee kaikki retket ajoissa, älä suunnittele mitään viimeiselle päivälle. Sinne kertyy kuitenkin kaikki jämätekemiset joita ei oman tai jonkun muun tyhmyyden vuoksi saada aikaisemmin tehtyä.

Kisukamujakin vaikka koiria täällä on enemmän

 

Taidetta Hanga Roan rantatiellä

Kävimme ruokakaupassa ja apteekissa ostamassa Milalle vaippasäkin, joka toivottavasti riittää Suomeen asti. Olisi kurja joutua ostamaan iso kasa vaippoja vikoina päivinä ja sitten tunkea niitä kaikkien muiden kamojen kanssa matkatavaroihin.