tammikuu 2017

Kahtia jaettu saari

Lyhyehkö lomamatkamme konttaavan taaperon kanssa suuntautui Karibialle ja edulliseen RCI-lomaosakemajoitukseen. Päätarkoitus oli rentoutua, mutta pelkkään allas- ja biitsioleiluun en pysty taipumaan eli jotain tuli saarella tehtyäkin. On kyllä myönnettävä, että lämpötila ja ilman kosteus olivat sitä luokkaa, että hotellin isossa altaassa lilluminen ja meressä uiskentelu olivat niitä nautinnollisimpia juttuja.

St. Martin/Maarten on siitä erikoinen, että vaikka se on kovin pieni (87 neliökilometriä), niin se on jaettu Ranskan ja Hollannin kesken. Molemmilla puolilla on omat pääkaupunkinsa, Hollannin puolella Philipsburg ja Ranskan puolella Marigot. Kahtia jako näkyy parhaiten siinä, että Ranskan puolella puhutaan ranskaa ja Hollannin puolella kuulee lähinnä englantia. Saarella voi vapaasti liikkua ilman minkäänlaisia rajamuodollisuuksia, vain pienet monumentit tien vierellä muistuttavat, että raja on ylitetty. Julkinen liikenne, pienet minibussit, kulkevat tiuhaan Mahon ja pääkaupunkien väliä. Olihan niihin vähän ahtautumista kokoon taitettavien matkarattaiden kanssa, mutta hyvin meidät otettiin aina mukaan. Tutustuimme molempiin pääkaupunkeihin ja tykästyimme selvästi enemmän Philipsburgiin. Marigot vaikutti kovin hiljaiselta kauppojen ja muun elämän osalta. Rantakadulta tosin löytyi hyviä ravintoloita, ranskalaisella fiiliksellä ja menulla varustettuna. Philipsburgissa oli paljon enemmän souvenir-shop –meininkiä, souvenireja myyvä tori ja runsaasti korukauppoja. Sen lisäksi valkohiekkainen Great bay beach on jätetty rantachillailijoille kun venesatama sijaitsee rannan sivussa. Veneet ja laivat snorklausretkille ja  naapurisaareen St. Bartsiin lähtevät  sieltä. Rantakatu, Boardwalk, on viihtyisä kävelykatu ravintoloineen ja bikinishoppeineen. Saaren Hard Rock Cafe löytyy myös sieltä. Philipsburgissa tuli muutamakin kerta käytyä pikkuostoksilla. Kapeat kadut häiritsivät pikkuisen rattailla kulkemista, mutta ainakin se boardwalk oli tarpeeksi leveä.

Auton vuokraaminen saarella oli edullista ja me nautimmekin omasta kulkupelistä kaksi päivää. Molempina päivinä saari tuli kierrettyä kokonaan ympäri. Keskellä saarta 424 metrin korkeuteen kohoava Pic Paradis houkutteli meidät paikalle pelkällä nimellään. Se on kuitenkin ehdottomasti käymisen arvoinen näköalapaikka jos omalla autolla on liikenteessä. Kannattaa vain varautua siihen, että vuokra-auto puuskuttaa välillä kovin jyrkillä ja huonopäällysteisillä teillä.

 

Karibialaista ravitsemusta ja viihdettä

Jos etsii ulkona tehtyä paikallista ruokaa, niin kannattaa suunnata Ranskan puolelle hiljaiseen Grand Caseen. Sieltä pienen rantakadun varrelta löytää kerralla useamman ulkoilmaravintolan ulkokeittiöllä. Ruuanlaiton savu houkuttelee syömään edulliseen hintaan. Tällaisissa paikoissa ja muissakin kannattaa vakavasti harkita kala-ateriaa. Kalat, kuten mahi mahi, ja katkaravut ovat erityisen hyviä ja tuoreita, saarella kun ollaan. Kotiin viemiseksi löytyy mm. monenlaisia paikallisia rommeja. Me maistoimme kookosrommia ja rommiksi se oli aika hyvää. Sen kaverina kotiin lähti myös passionrommi. Rommipullot teki erityisen houkutteleviksi niissä lilluvat hedelmän palaset, kookosrommissa kookossiivut ja passionrommissa passionin siemenet.

Yöelämää ja biletystä emme toki olleet tulleet hakemaan, mutta Mahossa se varmasti onnistuu. Sieltä löytyy varmasti joka illalle baari tai muu biletysmesta. Yhtenä iltana Mahon kasino piti sisäänheitto-shown. Komea 12 hengen rumpubändi houkutteli meidätkin illalla Mahon (ainoalle) kadulle seuraamaan värikkäisiin sonnustautuneita rumpaleita. Joukossa oli muutama pieni poikakin. Rumpushowta seurasi värikäs kimaltava ja höyheninen tanssishow sekä nais- että miestanssijoilla. Se laittoi tanssijalan ja –lantion heilumaan. Mahossa voi kokea myös koko päivän biletystä. Viereisessä hotellissa oli yhtenä päivänä musat päällä koko päivän myöhäiseen iltaan asti. Musiikki kantautui hyvin myös meidän hotellin allasalueelle. Mikäs siinä polskiessa hyvän musiikin tahdissa. Yöt olivat kuitenkin hiljaisia eikä Mahon viihdepuoli häirinnyt meitä kertaakaan.

”The Friendly Island” ei ollut aina niin friendly

Saari mainostaa itseään nimellä The friendly island. Emme kuitenkaan ihan täysin allekirjoittaisi tätä nimeä. Yleensä reissatessa tapaamme ystävällisiä ja hyvin palvelumyönteisiä ihmisiä. Täällä kuitenkin törmäsimme harvinaisen moneen töykeään tapaukseen. Törkeimmät esimerkit olivat hotellimme siivooja, joka oli hyvin töykeä ja autovuokraamon täti, joka väitti meidän jättäneen valot autoon kun se ei seuraavana päivänä käynnistynytkään (asiahan ei näin ollut vaan autoon oli tullut isompi vika). Toki kauppojen myyjät olivat ystävällisiä kun heidän toimentulonsa riippui lähes suoraan asiakaspalvelun laadusta. Meille kaikista ystävällisimpinä jäivät mieleen retkitiskin työntekijä ja snorkkeliretken miehet, jotka kaikki olivat alun perin eurooppalaisia. Myös muut turistit, jotka lähes kaikki meidän hotellissa olivat yhdysvaltalaisia, olivat myös erityisen ystävällisiä.

 

Mahon lentokonebongarit

Harvassa paikassa maailmalla pääsee seuraamaan lentokoneiden laskeutumisia ja nousuja niin läheltä kuin Sint Maartenin Mahossa, jossa kokemusta kaunistaa vielä yksi saaren parhaista biitseistä, jolla istua ja turkoosi meri, jossa lillua juuri sitä haluamaansa lentokonetta odotellessa. Varsinkin isommalla koneella saarelle tuleminen tai sieltä lähteminen saa ihan uuden fiiliksen kun yleisöä on rannalla ihan varmasti jopa kaatosateisena päivänä. Saarelle lentää paljon potkurikoneita muualta Karibialta, isompia koneita Yhdysvalloista ja kerran päivässä saapuu ja lähtee yksi hollantilainen KLM ja yksi ranskalainen Air France. Euroopasta lentävät isoimmat koneet keräävät suurimman katsojamäärän rannalle. Lentokoneiden aikatauluja seurataan nettisivuilta, jotta juuri ne isoimmat päästään bongaamaan paikan päälle. Minä olen aina pitänyt lentokoneista ja onhan ison lentokoneen laskeutuminen komeaa katseltavaa kun pääsee ihan viereen tai alle sitä seuraamaan. Kokemuksia olivat myös ne jet blastit kun isot lentokoneet lähtivät kiihdyttämään kiitoradalla, jonka alkupää oli parin metrin päässä rannasta. Minä seurasin kaksi kertaa sitä enkä pysynyt kummallakaan kerralla pystyssä. Siksi onkin tärkeätä, että voi turvallisesti istua hiekalle tai veteen kun ilmavirta käy liian voimakkaaksi. Lähtöämme seuraavalla viikolla uutisoitiin, että naisturisti oli kuollut roikuttuaan kiitoradan aidassa ja lennettyään betoniin jet blastin voimasta. Varoituskyltit eivät ole aidassa turhaan. Suurimmat fanit tulevat Mahon hotelleihin bongaustarkoituksessa. Meille se ei ollut hotellia valitessa ykkösjuttu, mutta kieltämättä loi kivaa tunnelmaa ja vähän erilaista hotellielämää kun lentokoneita pystyi seuraamaan ihan omalta parvekkeeltakin. Yöllä lentokoneet eivät häirinneet kun kenttä hiljeni kymmenen jälkeen.

 

Wildlife

Meidän kaltaisille wildlife-bongareille saari tarjosi parhaimmillaan iguaaneja ja muita liskoja milloin missäkin, myös hotellin allasalueella asustivat omat söpöt kaverit. Snorklaajalle meri tarjoaa värikkäitä kaloja ja välillä piikkirauskuja ihan rannan tuntumassa. Kilpparibongaukseen kannattaa lähteä valmisretkelle Tintamarreen, pikkuruiseen saareen St. Martinin edustalle. Kilpparit tulevat ruokailemaan matalaan veteen hiekkarannan läheisyyteen. Kauniinakin päivänä yli tunnin merimatka sinne on pomppuinen, joten pahoinvointipillerit kannattaa ottaa etukäteen. Useat retken järjestäjät tekevät retkiä sinne ja ainakin meillä Red Baronin kyydissä oli erinomainen palvelu, mukavat tyypit ja loistava lounas grillauksineen ja salaatteineen. Juomatarjoilu oli myös kohdillaan. Pisteitä sai myös retken kiireettömyys. Me molemmat ehdimme olla vedessä riittävästi vaikka jouduimmekin tekemään sitä vuorotellen. Tintamarre on ehdottomasti retken arvoinen paikka. Kun kilppareita ja rauskuja on seurannut tarpeeksi, voi uida autiolle hiekalle tsekkaamaan turkoosia maisemaa.

Biitsi poikineen

Biitsibongarille St. Martin on paratiisi. Pieneen saareen mahtuu 37 hiekkarantaa, joista kävimme vain seitsemässä. Toki olimme katsoneet netistä etukäteen mihin kannattaa mennä. Biitsejä yhdistää valkoinen hieno hiekka ja turkoosi vesi, joka oikein kutsuu pulahtamaan. Veistoksellisia kallionrinnebiitsejä on vain yksi, Cupecoy beach, joka tosin ei ole enää entisellään koska loma-asuntorakentamisen yhteydessä kalliota on rikottu. Mutta romanttisen sopen sieltä kyllä löytää reilujen aaltojen tyrskytessä isoihin kivimöhkäleisiin. Jos haluaa nauttia rantaelämästä shoppailun ja hyvän ruuan merkeissä ja ehkä vielä jatkaa iltaan asti, niin Orient Bay on ehdoton. Saaren pisimmältä hiekkarannalta löytää Kontiki-, Kakao-, Bikini-, Coco- ja Waikiki-ravintolan, jotka muuttuvat illalla yökerhoiksi. Me testasimme Kontikin, josta saimme loistavaa ruokaa melko edullisella hinnalla. Suihku- ja wc-fasiliteetit ovat kaikkien käytössä ja välillä voi käydä shoppaamassa ranta-asuja tai ihan ruokaa perusmarketista.

Meidän mielestä loistava biitsi on sellainen, joka ei ole tupaten täynnä eli jonne mahtuu hyvin nauttimaan olostaan ja ajatuksistaan, jonka hiekka on mukavaa kävellä eikä vedessä ole juurikaan yllättäviä kiviä ja jonka vesi on kirkasta ilman lilluvia leviä. Plussaa biitsi saa jos siellä on hyvät näkymät snorklata ja erityistä plussaa jos siellä snorklatessa tapaa kivoja otuksia kuten kilppareita tai rauskuja. Meille St. Martinin biitseistä ehdoton helmi oli Mullet Bay, joka on alle 10 minuutin kävelymatkan päässä Mahosta, jossa asuimme. Mullet Beach on aurinkoisena päivänä kimaltava turkoosi luonnon allas. Hiekkaa riittää paksusti pitkällä rannalla. Täysin virheetön laineileva hiekkapohja jatkuu pitkään matalana sopivassa snorkkelointisyvyydessä. Rantaa reunustavat pienet kalliot, joiden lähellä kivet ja jokuset korallit keräävät monenlaisia kaloja, kirkkaan keltaraidallisista, laventelin sinisiin. Mielenkiintoista elämää voi tavata myös hiekkapohjassa. Siellä viihtyvät piikkirauskut, jotka tulevat välillä ihan alle metrin päähän rannasta. Meillä tämä ranta pääsi top 3:n joukkoon kaikista koetuista rannoista ympäri maailmaa. Se jäi meidän mieleen myös saaren parhaana paikkana. Mila tosin etsi hiekalta siellä täällä olevia pieniä kuivia lehtiä minkä kerkesi, joten rannalla olijalla ei ollut tylsää kun toinen oli vedessä. Toki Milakin pääsi veteen ja nautti pienissä aalloissa keinumisesta paljon enemmän kuin hotellin lasten altaasta. Auringon laskiessa horisonttiin tai ehkä useammin pienen pilvirykelmän taakse, ranta lähes autioituu. Pehmoisella hiekalla on tunnelmallista katsella purjeveneen matkaa ja miettiä, että jos vielä kerran veteen pulahtaisin.

Saari oli tullut jo sen verran tutuksi, että viimeiseksi kokonaiseksi päiväksi olimme suunnitelleet tutustumisen naapurisaareen, rikkaiden St. Bartsiin. Eli kimpsut rintareppua myöten mukaan ja bussilla Philipsburgiin. Koska olimme ajoissa, meillä oli hetki aikaa yhdessä Boardwalkin souvenirpaitashopissa kun kaikki muut olivat vielä kiinni klo 8.30. Netistä varattujen lippujen varausnumeroa vastaan sai viralliset laivaliput Great bay expressin toimistosta satamasta. 45 minuutin laivamatka oli melko pomppuisa, mutta onneksi kukaan meistä ei voinut pahoin tällä kertaa ja Milakin vietti matkan meidän välissä nukkuen.

 

St. Barts (Saint-Barthelemy) kuuluu Ranskalle niin kuin St. Martinin toinen puoli ja on hallinnollisesti Ranskan merentakainen yhteisö. Saari on ollut myös Ruotsin siirtomaa (1785-1878), jonka perua on saaren pääkaupungin nimi, Gustavia. Pinta-alaa saarella on vain 24 neliökilometriä eli on vielä paljon pienempi kuin St. Martin. Saaren kiitorata on yksi maailman lyhimpiä ja siksi sinne lentääkin vain pieniä koneita. Kauempaa tulevat joutuvat lentämään St. Martinin kautta. St. Barts on kuuluisa rikkaiden ja kuuluisuuksien loma-asunnoista ja luksusjahdeista.

Punakattoiset talot vuoren kupeessa sijaitsevassa Gustavian satamakaupungissa on silmiin pistävä piirre. Vuoren rinteelle on laitettu iso Jeesus ristillä –patsas. Passintarkastusmuodollisuudet olivat satamassa, jonka jälkeen meillä oli nelisen tuntia aikaa tutustua pieneen kaupunkiin. Myöskin täällä niin kuin St. Martinissa, on paljon valkohiekkaisia rantoja. Emme kuitenkaan viitsineet lähteä taxilla niihin tutustumaan lyhyen ajan ja saaren kalleuden vuoksi. Tyydyimme siis Gustavian rantakadun luksusputiikkien tsekkailuun. Tarjolla oli Louis Vuittonista lähtien hienompaa shoppia luksushuviloissaan talvehtivalle rikkaammalle väestölle. Mutta löytyi sieltä tavallisemmallekin turistille jotain. Kirjakaupasta löytyi kortteja, ahtaasta souvenirshopista vaikka kuinka paljon krääsää ja t-paitakaupasta St. Barts-paitoja kohtuuhinnalla. Kesäiset biitsitunikat maksoivat kuitenkin reilusti normaalia enemmän ihan normaalin näköisessä kaupassa ja joistakin peruspaidoistakin löytyi St. Barts –lisällä varustettu hinta (topista 80 €, collegesta 145 €). Meitä oli varoitettu, että St. Bartsilla käynti tulee kalliiksi, mutta kyllä käynnin pystyy edullisestikin suorittamaan. Rantaravintolan hinnat olivat kohtuullisia ja hyvä ja halpa ruokakauppakin löytyi, jossa halvimman viinin hinta oli reilu 2 €.

Me emme olleet tulleet turistikrääsää ostamaan vaan lähinnä fiilistelemään ja leikkimään minkälaista olisi olla rikas ja shoppailla rantakadun putiikeissa. Tai ehkä minä olin. Antti oli tullut saarelle puolipakolla kun halusin MTP-pisteen saaresta. Pääsin aika hyvin rikkaaseen fiilikseen ja ihastuinkin Longchampin vaaleanpunaiseen pieneen käsilaukkuun näyteikkunassa. Se jäi pahasti vaivaamaan mieltäni kun jatkoimme saman tien matkaa. Me olemme ahkeria Quiksilver/Roxy –vaatekaupoissa käyviä tyyppejä ja tällä kertaa matkan ainoa Quiksilver oli täällä. Sieltä löytyi Milalle hauska trooppinen kesäasu ehkä ensi tai seuraavalle kesälle ja minullekin jotain. Joissakin kaupoissa kävimme ihan vain katselemassa ja ihmettelemässä suuria hintoja. Longchampin laukku oli kuitenkin jäänyt pahasti vaivaamaan mieltäni. Minä sitten menin katsomaan sitä tarkemmin ihan liikkeen sisälle kun Antti meni Milan kanssa viilentymään ruokakauppaan. Vaaleanpunaisen lisäksi samaa mallia oli valkoinen. Hintaa oli enemmän kuin riittävästi. Ikinä en osta sen hintaisia laukkuja. Joku pieni luksusminä oli kuitenkin päättänyt haluta laukun ja enää oli päätettävä, että kumman värin haluan. Ihastukseni oli kuitenkin vaaleanpunainen ja sen minä ostin. Minä, joka en ikinä osta kalliita merkkilaukkuja, olin ottanut siis leikkini tosissaan kun tulin kaupasta ulos Longchampin laukku kassissa ja aivan suurenmoista mielihyvää täynnä.

Antti ei toki ollut ostoksestani yhtä onnellinen kuin minä, mutta ymmärsi kuitenkin ehkä yhden promillen siitä tyydytyksestä, jota minä shoppailullani sain. Ruokakaupasta ostimme patonkia ja Antti löysi  Leffe-luksusolutta halvalla ja oli siitä ihan pähkinöinä. Ruokailimme omia eväitä, patonkia ja kylmää purkkilasagnea luksusjahteja katsellen sataman kävelykadulla. Hikinen Barts-vierailu alkoi olla lopuillaan ja mihinkään kauppaankaan ei päästy enää viilentymään kun ne olivat menneet siestalle klo 13. Hetken kävelyä ja odottelua rantakadulla kun laivamme takaisin St. Martiniin lähti klo 14.30 Satamassa oli huonot ohjeet, passintarkastuksen kautta piti saada lippuun joku merkintä, jolla pääsi laivaan ja jouduimme suhaamaan edestakaisin siinä kärryinemme sen takia. Paluumatka oli hieman tyynempi, Antti ja Mila nukkuivat molemmat päikkäreitä viileässä cabinissä.

Paikka: St. Maarten -> St. Barts

Tänä aamuna piti päästä sutjakkaasti liikkeelle kun auto odotti valmiina, mutta se ei käynnistynytkään. Kaikki muu siinä toimi paitsi moottori. Herzin tiskillä täti tokaisi heti, että olimme jättäneet valot päälle autoon. No emme olleet. Tässä yksi hyvä esimerkki paikallisten tylystä käytöksestä saarella, joka kutsuu itseään nimellä ”friendly island”. Huonosta kohtelusta huolimatta saimme uuden auton, tällä kertaa Hyundai i10:n täksi päiväksi. No sitten turvaistuin jumitti vanhaan autoomme ja meidän piti hakea uusi Herziltä. Yli tunnin tunaroinnin jälkeen olimme vihdoin vauhdissa. Ajoimme saaren pohjoiskautta Orient Bayhin, saaren pisimmälle hiekkarannalle. Ensin ajoimme vähän syrjään tavoitepaikasta ja jouduimme pakkaamaan roinamme uudelleen autoon ja pois, koska aina pitää olla mukana Antin sanoin ”koko hiton operaatio” (sisältäen mm. Milan hoitolaukun, Milan vedet, meidän vedet, Milan naksut, kamera, uimakamat…). Täällä kuumassa ja kosteassa se on erityisen rasittavaa kun hiki puskee saman tien. No ”virhepaikassa” tuli ainakin tavattua muutama komea iguaani kipittäen ja juosten.

Orient Bay on Ranskan puolella ja selvästi vähän rikkaampaa aluetta. Saarella yleensä näkee huonosti hoidettuja rapistuneita taloja teiden varsilla. Mutta täällä pienten resorttien lisäksi katukuvassa piristi siistit pastelliväriset talot ja huvilat. Biitsi on jaettu viiteen mielikuvitusalueeseen rantaravintoloiden mukaan; Kontiki, Cacao, Bikini, Waikiki ja Coco. Ravintoloiden lisäksi joitakin ranta-asuputiikkeja ja pieniä ruokakauppoja on myös. Me suuntauduimme Kontiki-biitsille. Ranta oli valkealla hiekalla lepäävien aurinkotuolien kansoittama.

Kontikin isoon terassiravintolaan oli kiva istahtaa lounaalle, muutaman metrin päähän merestä. Juhlapäivän kunniaksi valitsimme tänään listalta neljän ruokalajin lounaan. Sähkökatkon vuoksi ruokaa piti hiukan odottaa, mutta mikäs siinä odotellessa kun lievä tuulikin puhalsi ja helpotti nihkeätä oloa. Alkupalaksi saimme pienet kupit homogeenistä parsamössöä, joka oli maustettu jollain tosi hyvällä. Mila sai osansa meidän patonkipaloista. Alkupala loi jo toiveikkaat odotukset. Oli hauskaa, että ruokaa tuotiin pöytään monta kertaa ja pienissä erissä. Kontiki-salaatissa oli raputäytteiset kevätrullat, raakaa tunaa ja gratinoitua mahimahia munakas-päällisellä. Oi mitä herkkua. Pääruuassa oli Balletkalan fileetä (Meniere style) kreolihöystöllä ja limellä. Erittäin hyvää oli sekin. Jälkiruoka oli muhkea tiramisu leveässä lasissa.

Horisontissa oli tummaa pilveä ja päädyimme vain kahlailemaan meressä. Kontiki-baarista olisi saanut ilmaisen drinkin jos oli topless. Harkitsin hetken, mutta päädyin sitten vain keinumaan baarin puukeinussa.

 

Matkamme jatkui kohti Philipsburgia, niin saari tuli taas kierrettyä. Tiet alkoivat olla tuttuja parin päivän ajelun ja muutaman bussikyydin jälkeen. Tahdoin hääpäivälahjaksi kultaisen nilkkakorun ja Philipsburgissa oli parhaiten koruliikkeitä. Pieni kaupunki oli täynnä autoja ja vielä enemmän parkkeerattuja autoja. Jouduimme ajelemaan aika kauan ennen kuin päädyimme jonottamaan maksulliseen toriparkkiin. Mutta jonotusta kesti vain pari minuuttia ja parkkimaksukin vain 2 dollaria/ tunti (tunnin jälkeen yksi dollari/tunti). Front Streetillä on korukauppoja maailman tunnetuista Diamond Internationalista ja Tiffanysta pienempiin paikallisiin. Muutamassa koruliikkeessä tuli käytyä. Tavan mukaisesti miehelle tarjottiin olutta kun vaimo teki hidasta valintaa (, no olisin minäkin olutta saanut). Pitkällä harkinnalla saatiin ainakin edullinen tarjous ja lopulta päästiin lähtemään kaupasta kultainen hely nilkassa.

 

Viime kerralla Philipsburgissa olimme missanneet Boardwalkin Hard Rock Cafen. Menimme korjaamaan asian nyt. Vaikka emme syöneet mitään varsinaista päivällistä siellä, niin tärkein tuli syötyä myös St. Maartenin Hard Rockissa eli Brownie jätskillä (, jonka otamme aina Hard Rockissa jälkkäriksi). Se tuli popsittua kolmestaan kun Milakin innostui jätskistä.

 

Hääpäivän iltaamme vietettiin rannalla mansikoiden, macaronien ja Antin tekemän sangrian äärellä. Kun Mila oli kärrytelty uneen, oli taas romanttisen kuutamouinnin aika.

Paikka: Sint Maarten/Saint Martin

Olimme varanneet autovuokran kahdeksi päiväksi jo perjantaina viereisen hotellin Herz-tiskiltä. Hintaa kahden päivän autovuokralle tuli 101 dollaria sisältäen lapsen istuimen ja kattavan vakuutuksen. Täällä autoilu näytti olevan sen verran villin lännen meininkiä, että päätimme ottaa vakuutuksen, joka oli vain reilu 10 dollaria päivässä. Saimme nopeasti valkoisen Nissan Marchin, mutta siitä puuttui lapsen istuin. Tuntui oudolta, että meidän piti hakea se Herzin lentokenttäkonttorista kun olimme sen etukäteen pyytäneet. No se meni sitten pitemmän kaavan kautta kun Antti ei löytänyt paikkaa ja autovuokraamon tyyppi lähti sitten hakemaan. Tunti ylimääräistä säätöä, kunnes päästiin sitten matkaan.

Pikkuautomme oli jenkkituristeja varten automaattivaihteinen, pompuissa vaahtokarkin tuntuinen, käännöissä kömpelö ja ylämäissä puuskuttava kaveri, mutta eiköhän sillä pari päivää pärjätä. Suuntasimme Ranskan puolelle. Kun olimme Marigotin pienen ruuhkan ohittaneet, olimme muutaman jyrkän ylä- ja alamäen jälkeen perillä saaren pohjoisosassa pienessä hiljaisessa Grand Casen kylässä. Grand Casen edustalla meressä tönöttää Creole Rock, kuulemma hyvä snorklauspaikka. Se näytti olevan kuitenkin sen verran kaukana, että emme harkinneet uivamme sinne (ja kun olisi pitänyt yksin uida toisen hoitaessa Milaa). Jotain speed boat –retkiä sinnekin tehdään. Pienellä köyhän näköisellä rantatiellä oli muutama ravintola ulkoilmakeittiöllä. Savustuksen sauhut virittivät jo valmiiksi vähän nälkäiset masumme lounasaikaan ja innokas sisäänheittäjä sai meidät asiakkaaksi. Tänään nautittiin savustettua mahimahia. Milakin sai elämänsä ensimmäiset kokonaiset kalapalat. Kiva olla välillä aidossa ulkoravintolassa vaikka savu ottikin välillä vähän silmään.

 

Turkoosi vesi houkutteli kun hiki alkoi taas olla, mutta yhtä hyvä biitsi meillä on Mahossakin. Jatkoimme matkaa. Parkkipaikalla saimme eräältä naiselta raaputusarvat ja minun ”voittoarvalla” meitä ”huijattiin” Westin-resorttiin Interval International lomaosake-esittelyyn. Voitin joko 1000 dollaria, loma-kupongin tai i Padin, mutta se selviäisi vasta kun olemme osallistuneet 90 minuutin esittelyyn. Kuulosti huijaukselta, eikö muka joka toisessa arvassa ole tuota ”pääpalkintoa”? Nainen varmisteli, että olemme naimisissa, yli 30 v ja että ilmoitamme tienesteiksi tarpeeksi paljon. Osakemyyntiähän tämä vaan on, tuskin mitään 1000 dollarin palkintoa on olemassakaan. Jäimme miettimään, voisihan siellä Westinissä piipahtaakin kun ei meillä kiire tänään ollut.

 

Ajoimme hetken takaisin päin ja käännyimme sisäosaan vuorelle menevälle tielle. Asfaltti muuttui välillä epätasaiseksi kivitieksi ja pikkubiilimme sai taas puuskuttaa jyrkissä mäissä. Karttaan oli merkitty Pic Paradis melko lailla saaren keskelle ja sen olimme päättäneet tsekata. Tien päässä oli TV-masto ja jyrkän näköinen metsäpolun alku. Onneksi saimme neuvoja palaavalta turistilta. Hän sanoi, että näköalapaikalle kävelee 10 minuuttia ja neuvoi mihin pitää tieltä kääntyä. Tilanne vaikutti juuri sellaiselta, mihin me usein törmäämme, että matka kestääkin pitempään, ilmasto on järkyttävän hikinen ja minä taas rantasandaaleissa kiipeämässä jotain metsäpolkua. Lisäksi meillä on vielä Mila kannettavana. Yllätyimme kuitenkin positiivisesti kun kiipeämistä oli vain viitisen minuuttia kunnes olimme perillä. Pic Paradisista oli komea näkymä 424 metrin korkeudesta saaren länsipuolelle.

 

Jyrkkä metsäpolku oli pienten liskojen kansoittama. Ruskeiden liskojen lisäksi kiveltä toiselle livahteli myös sinivihreä kaveri.

Koska meillä oli hyvin päivää jäljellä, niin päätimme pistäytyä Westinissä, takaisin vain Grand Caseen ja sieltä nimensä mukaisesti länsirannikolle. Saarella on melko helppo ajaa ja tuohon viiden tähden resorttiin oli toki lähempänä opasteet. Atlantin puoleisella Dawn Beachillä, hieman syrjässä muulta elämältä ja jyrkän mäen nyppylän takana, jonka vuokrabiilimme hädin tuskin jaksoi, sijaitsi hulppea lomakylä, jonka vieressä köllötti kymmeniä iguaaneja.

Kävimme siis viiden tähden lomaosake-esittelyssä ihan huviksemme ja joku naiiviussiemen meissä ajatteli, että jos vaikka tulisi se 1000 dollarin voitto. Olihan lomaosakejutut tuttuja kun minun vanhemmilla niitä on ja nytkin asumme Mahossa vaihtohuoneistossa. Mutta emme ehkä ole vielä siinä elämäntilanteessa, että sellainen kannattaisi ostaa saati sitten täältä, jonne tuskin ikinä palaamme. Saimme sentään ilmaiset drinkit ja pääsimme tutustumaan kadehdittavan hienoon lomahuoneistoon merinäköalalla. Ainiin ja se palkinto, no se oli tottakai matkalahjakortti, joka piti käyttää ensi tammikuuhun mennessä. Eli ei mitään mahdollisuutta käyttää. Lähdimme Mahoon ilman osaketta ja tuhatta dollaria, mutta kokemusta rikkaampana.

Paikka: Sint Maarten/Saint Martin

Kahden pilvisen päivän jälkeen taivas oli onneksi aurinkoinen ja vain pienillä pilvillä varustettu tänä aamuna kun olimme lähdössä laivaretkelle. Snorkkelikamat mukana ja klo 8 oli haku hotellin aulasta. Mukaan tuli nelihenkinen perhe ja isovanhemmat New Jerseystä sekä naiskaverukset. Onneksi kaikki tuntuivat ilahtuvan meidän pikkumatkustajasta, joka matkusti taas bussissa rintarepussa. Philipsburgin pienestä satamasta lähti meidän pieni Red Baron –laivamme, jonka kapteenina oli saksalaissyntyinen Michael. Hän on asunut myös Australiassa, jossa hänen kaksi lastaan asuvat, mutta sydän oli tuonut hänet takaisin St. Maarteniin. Henkilökuntaan kuului myös toinen mies, jonka puolestaan tyttöystävä oli töiden perässä tuonut tänne. Cabin-tilaa oli niin vähän, että rattaat jäivät paatissa turhaksi. Mila oli sylissä koko ajan varjoisalla peräkannella. Etukannella olisi ollut tramboliinimainen löhöilyalue, joka toki olisi houkutellut. Toisen kädet olivat kuitenkin koko ajan sidottuna Milaan ja ehkä meille kaikille oli terveellisempää olla mahdollisimman varjossa. Kun pääsimme ulos Great Baysta, reilummat aallot alkoivat keinuttaa melko hitaasti kulkevaa paattia. Suuntasimme saaren rannikkoa pitkin pohjoiseen. Matka kesti arviolta puolitoista tuntia, mikä tuntui pitkältä kun laiva hyppelehti koko ajan.

 

Olimme ottaneet pahoinvointipillerit etukäteen, mutta Antille tuli siitä huolimatta merisairas olo. Laiva keinui melkoisesti koko ajan. Itselläkin oli sellainen olo, ettei tee mieli mitään suuhun laittaa. Sitten ihan yht’äkkiä Mila oksensi syliinsä ja minun syliin. Kaikki aamupuurot tulivat ulos. Voi pientä raukkaa. Kukkamekko pestiin meille ystävällisesti ja Milalle vaihdettiin UV-puku päälle. Pieni huonovointinen matkalainen sai sympatiaa kaikilta. Antin paha olo otti myös yliotteen ja oksu lensi myös häneltä, mutta pussiin. Onneksi Murun paha olo ei uusinut ja hän suostui ottamaan vettä.

 

Kun saavuimme Tintamarren hiekkaiselle saaren nyppylälle, aallot hävisivät ja saavuimme turkoosiin matalaan veteen. Tintamarre kuuluu St. Martinin luonnonsuojelualueeseen. Toisella puolella saarta näkyy pitkulainen Anguilla. Minä sain ensimmäisen snorkkelivuoron kun Antti jäi Milan kanssa paattiin. Muutama muukin pieni laiva/vene oli tullut turisteinensa paikalle, mutta liiaksi snorklaajia ei ollut. Tarkoitus oli löytää kilppareita (honuja), eikä se kauaa kestänyt kun ui sinne missä jokunen muukin snorklaaja oli. Siellä ui honu, kävi ruokailemassa pohjassa ja pulpahti pintaan hengittämään. Tällä kaverilla ei ollut kiire. Se selvästi hengasi Tintamarressa pitempään, mutta uiskenteli kuitenkin pian pois ihmisjoukon alta. Päätin palata kohta takaisin laivaan, että Anttikin pääsee. Palatessa tapasin vielä pienehkön piikkirauskun leijailemassa hiekkapohjassa.

 

Vuoron vaihto ja minulla oli Milan ruokinta seuraavaksi ohjelmassa. Aika tuntui pitkältä kun muut olivat vedessä, tosin niitä alkoi pian tulla takaisin. Meille oli hyvän tuoksuiset safkat valmistumassa. Michael grillasi lihaa pyöreässä grillissä. Tarjolla oli perhosmakaroonisalaattia, grillattuja kana- ja naudanlihapaloja, fetasalaattia ja tomaattisalaattia. Erinomaisen hyvää oli kaikki ja hain lisääkin sen verran kuin kehtasin. Antti jäi Mila sylissä syömään kun minä lähdin toiselle snorkkelikierrokselle. Tällä kertaa tapasin isomman honun. Hänellä oli niskassa pieni viruksen aiheuttama fibropapillooma. Ne ovat yleistyneet kovasti green turtleilla. Tämä oli onneksi pieni eikä tuntunut haittaavan honun elämää ainakaan vielä. Tällä kaverilla oli myös toisessa evässä pieni metallinen tagi ilmeisesti konservaatioprojektin toimesta. Eräs idiootti nainen yritti mennä lääppimään honua kun tämä pyrki pintaan hengittämään. Muut huusivat monta kertaa ”don’t tuch”, mutta nainen ei kuunnellut. Honu pakeni ja laskeutui takaisin alas. Vaikka kaikilla laivoilla varmasti sanotaan, ettei honuihin saa koskea, niin aina löytyy joku pönttö, joka yrittää. Honu ei ollut ainoa iso tuttavuus. Minun ohi ui jättimäinen kala, ehkä barrakuda, mutta lähes metrin pituinen ainakin. Sitä vähän säpsähdin. Muutkin olivat nähneet ilmeisesti saman otuksen, kun olivat päivitelleet sen suuruutta. Myös toinen isompi rausku tuli tavattua pohjassa. Tintamarren hiekka näytti houkuttelevalta. Lähdin käymään vielä siellä, koska laivasta oli sinne arviolta 30 metriä.

 

 

Paluumatkan ei pitänyt olla yhtä heilahteleva kuin tulomme, mutta ihan riittävästi aallot paiskivat nyttenkin. Toivoimme kovasti, ettei Mila voisi taas pahoin. Hän onneksi nukahti rintareppuun ja nukkui melkein koko matkan vain pieniksi hetkiksi heräillen. Antille tuli taas paha olo, mutta ruoka pysyi onneksi sisällä kun hän piti huolen siitä, että seisoi koko ajan merta katsellen.

 

Perillä Mahossa oltiin noin viiden aikaan. Hieno retki oli kuitenkin vienyt kaikki voimat. Antilla ja Milalla oli toki ollut rankka päivä, mutta minäkin olin aivan väsynyt. Laivaretki pikkulapsen kanssa oli selvästi rankempaa kuin ilman, vaikka neiti hienosti jaksoikin olla.

Paikka: Sint Maarten/ Saint Martin