tammikuu 2017

Aamiaisen jälkeen lähdimme käymään South Beachillä. Sinne päästyämme vaihdoimme South Beach Local –bussiin, joka tekee silmukkaa South Beachin sisällä ja maksaa vain 25 senttiä. Sillä menimme ihan eteläpäähän. Biitsin eteläpäässä on pitkä laituri South Point, jonka kävimme katsastamassa. Sieltä on hieno näkymä koko South Beachille. Laiturin vieressä oleva kivikkoinen ja alkupäästä kävelyyn kivetty aallonmurtaja oli vielä kivampi paikka hengata ja fiilistellä vieressä matalasti alkavaa turkoosia merta. Eteläpään biitsi oli erinomainen ja porukkaakin vähän vähemmän kuin muualla South Beachillä.

Pienen rantawalk-chillailun jälkeen tulimme local-bussilla takaisin South Beachin keskustaan, matkalla kuvasin Miami Ink –tatuointimestan, jossa kuvataan Miami Ink –ohjelmaa. Lincoln Road Mall on erilaisten putiikkien ja ravintoloiden ympäröimä kävelykatu, jonka kävimme nyt katsastamassa. Pasta tuntui olevan tänään molempien mieleen, joten pysähdyimme Il Bolognese –ravintolaan nauttimaan melkoisen isot annokset Pasta Alfredoa minä kanalla ja Antti ravuilla. Jopa Anttiin ei ihan kaikki mahtunut. Kävimme muutamassa merkkivaatekaupassa, mutta totesimme, että vaatteet olivat hieman liian kalliita meidän budjettiin. Esimerkiksi Guessin vaatteet tuntuivat olevan täällä kalliimpia kuin Hawaiilla.

North Beachille palattua yritimme mennä vielä omalle biitsille uimaan, mutta kova tuuli teki ilmasta melko viileän ja minä jäin rannalle istumaan kun Antti kävi pulahtamassa aalloissa. Illalla olimme boardwalkilla tavallista myöhempään, boardwalk-kissojenruokailuaikaan. Joku täti toi kissoille raksuja ostoskärryn kanssa.

Paikka: Miami

Unet jäivät lyhyeksi myöhäisen hotelliin paluun vuoksi. Heräsimme sen verran ajoissa, että olimme palauttamassa autoa klo 8. Siitä oli kuitenkin tarkoitus jatkaa bussilla Miami Downtowniin. Nousimme siis bussiin ja ajelimme sillä lähes Miamin keskustaan ja jäimme pois Omnibus terminaalissa (luulimme sitä päättäriksi). Sieltä oli kuitenkin ilmainen metromover-yhteys ihan keskustaan. Metromover on katujen päällä yläilmoissa raiteella liikkuva automatisoitu vaunu. Miamin keskustaa ympäröi useampi erilaista lenkkiä tekevä metromover. Metromover-kartta on kuin helppo metrokartta, joten sen toiminnasta pääsi nopeasti kärryille. Menimme ensin katsastamaan Bayfront Parkin. Siellä oli matala pyöreä suihkulähde kuin jättikokoinen jacuzzi.

Kello oli vasta kymmenen ja kaupunki näytti heräilevän uuteen päivään. Keskusta vaikutti kovin hiljaiselta eikä kaupat olleet oikein mistään kotoisin. Tosin emme niitä nyt niin kovasti tarvinneetkaan. Vessaan oli päästävä ja menimme sitten aikaiselle lounaalle tilavan ravintolan kokoiseen Subwayhin. Siellä palvelu olisi ollut varmaan sujuvampaa espanjaksi, englanti ei tuntunut olevan työntekijöiden äidinkieli, mutta ymmärretyiksi tulimme. Jokusen hetken käpsyteltyämme tulimme pinkin katolisen kirkon luo, joka oli tripadvisorissakin mainittu. Kävimme sisällä seuraamassa hetken paikallista messua. Kävimme metromoverilla Business Districtissä ja palasimme pian takaisin. Metromover oli ajoittain kuin hidas vuoristorata pilvenpiirtäjien ja remonttityömaiden keskellä. Kävimme ihan huvin vuoksi Rossissa. Sekalaisten vaatteiden seasta oli mahdoton löytää mitään, mutta löysimme Antille Star Wars –taulun, jonka hän minun kannustuksesta osti.

Illalla kävimme uudestaan MM69:ssä tällä kertaa Cajun chicken sandwicheillä, joka oli yksi reissun parhaimmista aterioista. Jälkkäriksi yhteinen suklaapirtelö, tai minä sitä join enemmän kun Anttia odotti Kona-oluet jääkaapissa.

Paikka: Miami

Heräsimme jo seitsemältä pikaiselle aamupalalle. Hotellin respasta olimme saaneet eilen varattua vuokra-auton, mutta koska tarvitsimme sen käyttöömme jo klo 8, meidän piti mennä se vuokraamosta hakemaan. Hotelliin kuljetus olisi onnistunut vasta klo 9. Onneksi bussit kulkevat täällä usein ja vuokraamo oli helppo löytää Collinsin ja 27 th streetin kulmasta. Auton palautus oli tehtävä tänään klo 6, jolloin mesta menee kiinni tai sitten huomenna klo 8, mikä tuntui hyvin kummalliselta. Yleensä palautuksen voi hoitaa virka-ajan ulkopuolella. Saimme käyttöömme Nissan Versan, jolla kohta huristeltiin pitkää siltaa pitkin kohti Miami Downtownia. Satamassa komeili pari isoa risteilylaivaa.

Tarkoituksena oli päästä ykköstielle kohti etelää. Pienen epäröinnin jälkeen onnistuimme ajautumaan Brickell Avenuelle, joka jossain kohtaa vaihtui ykköstieksi. Ensimmäisen tunnin meitä häiritsivät jatkuvat punaiset valot parin sadan metrin välein. Isolla tiellä liikenne olisi voinut olla sujuvampaakin. Olimme jonkinlaisessa markettilähiössä. McDonaldsit ja jostain syystä isot patjakaupat toistuivat katukuvassa erittäin usein. Kun lähiöt oli ohitettu, tie kapeni ja maisema muuttui meriseksi, eteneminen alkoi sujua. Vaalean turkoosi meri ympäröi helminauhana olevia saaria, joista ensimmäinen oli Key Largo. Pitkät sillat yhdistivät saaret toisiinsa.

Miamista Key Westiin oli ohjeen mukainen ajoaika 4 tuntia. Ensimmäinen etappimme oli kuitenkin suunnilleen saariketjun puolivälissä ja neljä tuntia alkoi olla hyvin jo kulunut matkaan. Meidän oli oltava perillä klo 11.45. Näytti siltä, että emme ehdi pysähtyä välipalalle emmekä vessatauolle, joten eväsleipien syönti oli suoritettava liikkuvassa autossa. Vessakäynti olikin sitten haastavampi juttu. Ei auttanut kuin pidätellä perille asti.

Turtle Hospital on Marathon-saarella, nimensäkin mukaan saarta tuntui riittävän loputtomiin varsinkin kun kello kulki meitä kovempaa. Hiukan taisi olla onnea matkassa kun ehdimme juuri paikalle ja vessojen kautta. Klo 12 alkoi opastettu kierros kilpparisairaalassa, heleän turkoosissa rakennuksessa. Ensin meille kerrottiin sairaalan toiminnasta ja siellä hoidettavista potilaista. Richie Moretti perusti Turtle Hospitalin 80-luvulla ja se toimi aluksi motellin yhteydessä. Lapset olivat kyselleet häneltä miksi hänellä ei ole kilppareita isossa motellin yhteydessä olevassa altaassa. Terveitä merikilppareita ei saanut pitää vangittuna, mutta sairaita sai hoitaa. Siitä oli lähtenyt ajatus sairaalasta, jollaiseen Keysissä olikin suuri tarve. Vuonna 2005 hurrikaani Wilma tuhosi paikan ja sen jälkeen se kunnostettiin kokonaan merikilpparien (honujen) auttamiseksi. Motellihuoneet toimivat toipuvien kilpparien yksityishuoneina.

Keysin alueella elää viittä lajia merikilppareita; Green, Loggerhead, Hawksbill, Leatherback ja Kemp’s Ridley. Meille tutuin green turtle on pääosin kasvissyöjä. Ravintonaan leviä käyttävä green on saanut nimensä siitä, että levä muuttaa sen rasvan vihreäksi. Loggerhead on kovakuorisia selkärangattomia syövä laji. Sen suuri pää ei suinkaan pidä sisällään suuria aivoja (aivot ovat rypäleen kokoiset), vaan suuria puremalihaksia, joilla se saa rikottua mm. ison kotilon. Hawksbill (, jonka vauvoihin tutustuimme Mauilla viime kesänä) kaivaa terävällä nokallaan mm. sienieläimiä ravinnokseen. Leatherback on suurin merikilppari ja maailman suurin matelija krokotiilin jälkeen. Pituutta sille voi kertyä jopa 1,7 metriä ja painoa 250-700 kg. Toisinkuin muut lajit, se elää syvissä vesissä. Sen kilpi ei ole samaa keratiinia niin kuin muiden, vaan kovaa nahkaa. Joustavan kuoren ansiosta se voi sukeltaa syvälle, jopa 1,2 kilometriin. Siinä syvyydessä keratiininen kova kuori hajoaisi. Kemp’s Ridley on valkoinen, ns. kummituskilppari. Se ilmestyy erittäin harvoin ihmisten näkyville.

Kaikki merikilpparilajit ovat uhanalaisia. Niitä metsästetään lähinnä niiden kilven vuoksi. Monilla alueilla metsästys on kielletty ja niitä on alettu suojella. Ihmisten aiheuttamat saasteet ja roskat ovat monin paikoin pahin uhka kilppareille, niin myös Floridan vesillä. Turtle Hospital hoitaa eri tavoilla loukkaantuneita ja sairaita kilppareita ja palauttaa mereen kaikki, jotka toipumisen jälkeen kykenevät itsenäiseen elämään meressä. Kalastusverkkoon takertunut kilppari voi menettää raajansa verkon silmukan kiristyessä sen ympärille. Kilppari pystyy elämään kolmella toimivalla raajalla. Siksi ne voidaan vapauttaa kun ovat saaneet ensin tarvittavan hoidon. Meressä kelluvia roskia kilppari luulee usein syötäväksi, esimerkiksi muovipussi näyttää vedessä meduusalta. Roskat aiheuttavat ummetusta ja suolistoon kerääntyvää kaasua. Kaasun muodostuminen estää kilpparia sukeltamasta. Kilven alle voi joutua ilmaa jos kilppari törmää laivaan tai veneeseen. Ilma kilven alla estää myös sukeltamisen. Tähän ns. bubbletautiin ei ole vielä tarpeeksi tehokasta hoitoa. Kilpeen kiinnitetään painoja, jotta kilpparit pystyvät sukeltamaan. Ne kuitenkin irtoavat aikanaan eivätkä siten ole pysyvä ratkaisu, joten ne kilpparit jäävät sairaalan pysyviksi asukkaiksi. Aikuisten kilpparien yleisimmät pedot ovat hait ja miekkavalaat. Myös hain puraisemia kilppareita tulee sairaalaan hoitoon. Fibropapillooma on kilppareihin leviävä virus, johon terveellä kilpparilla on vastustuskyky. Merivesien myrkyt kuitenkin alentavat vastustuskykyä ja yhä useampi kilppari kärsii fibropapillooman aiheuttamista tuumoreista. Riippuen siitä mihin ne kehittyvät, kilpparin toimintakyky voi heikentyä, esimerkiksi vaikeuttamalla liikkumista tai sokeuttamalla silmän. Sairaalassa tuumoreita poistetaan kirurgisesti. Sen jälkeen kilpparia seurataan vuosi ja jos uusia tuumoreita ei ilmesty, se voidaan vapauttaa mereen. Jos toinen silmä näkee, kilppari on elinkykyinen meressä.

Sitten pääsimme katsomaan ensin yhteisaltaissa uivia honuja ja sitten sellaisia, joilla oli oma allas. Vesi tuotiin altaisiin suoraan merestä, puhdistuksen kautta. On kuitenkin tärkeää, että normaalit bakteerit pidetään vedessä, jotta honujen vastustuskyky ei kärsi. Pari bubbletaudista kärsivää kelluivat suuren osan ajasta pylly pystyssä, voi raukkoja. Monet honuista olivat onneksi aika terveen ja hyvinvoivan näköisiä. Tapasimme sellaisen, jolla ei ollut enää toista silmää ja muutaman sellaisen, joilla oli vain kolme raajaa. Yksityisaltaissa oli fibropapilloomasta toipuvia honuja. Niiden altaiden vieressä oli kuva niistä kun ne oli löydetty. Tuumorit oli hyvin saatu poistettua ja pienet arvet olivat jäljellä. Viimeinen allas oli ison uima-altaan kokoinen, entisen motellin uima-allas. Siellä asuivat pysyvät asukkaat, joilla on bubble-tauti. Puolentoista tunnin kierros oli erittäin opettavainen ja sai minut taas todella pohtimaan ammatinvalintaa. Voi kunpa tänne voisi tulla vakka joksikin aikaa töihin.

Matka jatkui kohti Key Westiä. Tulimme kohta seven mile bridgelle, seitsemän mailia aaltoilevaa siltaa vaalean meren yllä. Matkaa Key Westiin oli vielä tunnin verran.

Perillä meitä odotti turistipaljous ja sympaattisen väriset puutalot. Jätimme auton tunnin parkkiin ja menimme infosta kysymään tietä Ernest Hemingwayn taloon, joka olikin vain muutaman korttelin päässä. Minulla oli hämärä kuva talosta, jossa olin käynyt 8-vuotiaana. Paremmin muistin 6-varpaiset kissat, joita pihalla asusti kymmenittäin. Nykyiset kissat ovat Hemingwayn kissojen jälkeläisiä. Kissoja asuu siellä 40-50, joista puolella on ylimääräinen varvas, yleensä etutassuissa. Sisäsiittoisella saarella kuitenkin monet ja Hemingwayn kissoista kaikki kantavat ylimääräisen varpaan aikaan saamaa mutatoitunutta geeniä. Hemingway oli saanut kuusivarpaisen uroskissan eräältä merikapteenilta, kissa oli sittemmin päässyt hyvin lisääntymään.

Kävimme ensin sisällä katselemassa mm. Hemingwayn olohuonetta, makuuhuonetta ja kylppäriä. Monet huonekalut ovat eurooppalaisia, peräisin siltä ajalta kun hän asui Euroopassa. Olohuoneessa oli paljon tauluja hänen kalastusreissuilta. Pihalla oli kissoille pieniä mökkejä, mutta enemmän he tykkäsivät hengata niiden alla tai runsaan kasvillisuuden suojassa.

Sitten meidän oli tarkoitus lähteä paluumatkalle, mutta tankkauksen jälkeen päädyimme pyörimään ympyrää kun emme tienneet varmasti mistä ykköstie pohjoiseen lähtee. Kartta olisi ollut hyvä. No, kyllähän se oikea tie löytyi lopulta ilman karttaakin. Taco Bellistä ostimme tacoja mukaan. Ajoimme tunnin verran Bahia Honda State Parkiin, matkan varrelle. Menimme päivällispicnicille pienelle hiekkarannalle, jossa saimme nauttia ihan kahdestaan tacot ja mukaan tulleet mansikat ja suklaa chip cookiet.

Matka jatkui pian seven mile bridgeä ja Marathonin läpi. Aurinko oli kuuden jälkeen tulossa alaspäin. Key Largossa meitä ohjattiin toiselle tielle. Syytä siihen emme tienneet. Seuraavat lähes kaksi tuntia olikin sitten etenemistä lähes kävelyvauhtia tiheän pusikon ympäröimällä tiellä. Lopulta meille selvisi kiertoreitin syy kun ajoimme metsäpalon ohi. Se oli sulkenut Keysiin vievän ykköstien osittain. Mutta sitä emme ymmärtäneet miksi liikenne oli ollut niin hidasta kahden tunnin ajan.

Olimme tulleet markettilähiöön, jossa pysähdyimme yhteen kymmenistä mäkkäreistä iltapalahampurilaisille ja pirtelölle. Liikennevalot olivat nyt myötämielisempiä meille kuin aamulla ja pääsimme aika sujuvasti Miamiin asti. Perillä hotellin luona olimme puoli yhdeltä, vain puolitoista tuntia myöhemmin kuin olimme arvioineet. Olihan siinä kuitenkin paluumatkaa istuttu autossa yli kuusi tuntia.

Paikka: Miami – Keys

Antin toiveesta pidimme tänään lepopäivän vaikka minusta kaikki päivät olivat olleet aika rentoja. Suuntana aamupalan jälkeen oli siis oma biitsi, jossa yltynyt tuuli oli vielä eilisestä nostattanut aaltoja. Pysyttelin lähellä rantaa. En halunnut, että aalto kieputtaisi minua yhtä rajusti kuin Tahitilla pari kertaa, jolloin päädyin rähmälleni ja biksut jossain ihan muualla kuin pitäisi. Hallitun aaltohyppelyn jälkeen rantauduin veden rajaan nauttimaan hiekasta ja sitä jatkuvasti kastelevasta vedestä. Antti jatkoi aaltojen sisässä kellumista ym. vielä jonkin aikaa. Pikasuihkun jälkeen menimme lounastamaan vastapäiseen kortteliin (69th streetin kohdalla), joka oli varustettu erinomaisilla ravintoloilla, eivätkä olleet mitään ketjuja. Tänään oli vuorossa mexicolainen kala- ja katkaraputacoilla. Antti otti kylkeen riisin ja pavut, minä lämpimät kasvit (jossain hyvässä soosissa pehmenneet) edes vähän hiilareita vähentääkseni. Jälkkäriä menimme nauttimaan hotellikorttelimme Sweet & More –kuppilaan, joka nimestä huolimatta tarjosi taivaalliselta kuulostavien jätskiannosten lisäksi suolaisempaakin syötävää. Death by Chocolate (runsaat suklaajätskipallot, suklaakastike, aivopähkinää ja kermavaahtoa) oli sopiva kahdestaan jaettavaksi ja ihan niin kuin oletinkin, taivaallisen namia.Masu pinkeänä nukahdin täyteläisyyden aiheuttamana päikkäreille reiluksi tunniksi. Alkuillasta lähdimme toteuttamaan mukavaksi havaittua boardwalk-kävelyä etelään, tällä kertaa pitemmälle kuin ensimmäisenä iltana. Juuri kuin ajattelin, että kissat olivat paenneet kohtalaisen reipasta tuulta, mustavalkoista ja harmaata kisua alkoi ilmestyä puskista. Olivat kylläkin aremman oloisia kuin ensimmäisen illan kisut.

Paikka: Miami

Aloitimme päivän reippaasti omalta biitsiltä. Aallot olivat tänään pikkuisen isompia kuin viime kerralla, mutta vain sen verran, että minäkin viihdyin niissä masun kanssa.

Pikaisen suihkun jälkeen tankkasimme itseemme pienen välipalan, purkkilasagnen, ja suuntasimme bussipysäkille. Meille sattui juuri sopivasti tulemaan sopiva bussi, nro 120, jossa luki Aventura Mall. Olimme valinneet Aventuran ostoskeskusreissua varten, koska se on melko lähellä, vain vartin verran Miami Beachiä pohjoiseen. Toinen vaihtoehto olisi ollut Dolphin Mall (Outlet mall) paljon kauempana lentokentän takana, jonne järjestettiin 30 dollarin kuljetuksia hotellista. Meillä ei ollut kuitenkaan tarkoitus ihan hirveästi shoppailla niin halpa kyyti läheiseen ostoskeskukseen riitti meille. Matkalla tuli vastaan Bal Harbour –hotellikeskittymä, jossa komeilivat mm. Donald Trumpin omistamat hotellit.

Kolmekerroksinen ostoskeskus oli juuri sopivan kokoinen meille kierrettäväksi. Muutamien kalliiden putiikkien lisäksi siellä oli paljon kohtuuhintaisia vaatekauppoja, mm. meidän suosikit Quiksilver ja Guess. Yksittäisten kauppojen lisäksi löytyivät tavaratalot Macy’s, JCPenney, Sears ja Bloomingdale’s.

Etsimme jonkin aikaa sopivaa lounaspaikkaa. Ravintoloihin, kuten Cheesecake Factoryyn, oli isot jonot. Päätimme sitten mennä vain välipalalle Sbarroon, syömään yhteensä kolme pizzaslicea. Enemmänkin olisi mahtunut ja hetken oli sellainen olo, että jouduin kesken ruokailun lähteä taas shoppailemaan. Ostoskeskusta tuli käveltyä paljon edestakaisin välillä jotain tiettyä shoppia, välillä vessaa etsien. Sisälle tuodut kalliit autot, kuten Lamborghini, Maserati ja Jaguar, toimivat suunnistuksen apuvälineinä. Mukaan tarttui pari mekkoa, Desigual-käsilaukku ja Antille mm. Quiksilver-kello.Paluu kotihuudeille sujui yhtä sujuvasti kuin menomatkakin. Kävimme heittämässä ostoksemme hotelliin ja menimme hotellia vastapäätä sijaitsevaan Little Brazil -ravintolaan syömään. Se oli matkan hienoin ravintola valkoisine pöytäliinoineen, mutta silti meidän budjettiin sopiva. Viinipullo odotti pöydässä (, mutta ei Antti viitsinyt siitä yksin juoda/maksaa). Kanapihvit peruna- ja vihanneslisukkeilla sekä riisillä ja mustilla pavuilla olivat erinomaisia. Sen verran hienossa ravintelissa oltiin, että jälkkkäri oli otettava. Valitsimme yhteiseksi sisältä sulan suklaasufflen jätskillä.

Paikka: Miami

Paikallisbussit S, L ja 120 vievät North Beachiltä South Beachille ja koska Collins kulkee pohjoiseen ja parin korttelin päässä oleva Abbott etelään niin menimme pysäkille Abbott streetille, jossa busseja tuli ilmeisesti usein. Bussimatkan hinta on 2,25 $ ja pitää olla tasaraha. Bussimatka kesti parikymmentä minuuttia pienen ruuhkan kera. Meidän kodikkaaseen alueeseen verrattuna South Beach on vilkkaampaa seutua. Art Deco districtin talot on maalattu pastelliväreillä. Rantakadulla ne oli varustettu ravintoloilla ja baareilla. Jokaisessa kuului oma musiikki ja ihmiset joivat margaritoja isoimmista ikinä näkemistäni margaritalaseista. Olisi vähän tehnyt mieli itsekin sellainen ostaa. Pistäydyimme varsinaisella South Beachillä. Sama ranta ja boardwalk jatkuvat meille asti, mutta täällä ne ovat vain vilkkaammassa käytössä. Aurinkotuolirivit peittivät osan merimaisemasta. Täältä löytyy myös pieniä kojuja, joissa myydään juotavaa ja evästä rantailijoille. Olimme kuitenkin tyytyväisiä, että asumme rauhallisemmalla pohjoisrannalla, siellä kun voi kokea omistavansa sitä pienen suikaleen.

Biitsin ja rantakadun välissä oli mukavan näköistä puistoa pirteän turkooseine tuoleineen, jossa porukka myös vietti aikaa. Pistäydyimme Surf Style –souvenirpuodissa, josta kumpikin löysi ”pakollisen” hihattoman turistipaidan. Top Burger mainosti valmistavansa erityisen tuoretta tavaraa. Tyylikkäästi sisustettu burger-ravintola todella osasi tehdä mehukkaat ja tuoreelta maistuvat burgerit ja kylkeen erinomaiset valkosipuli-yrttiranskalaiset. Victoria’s Secret oli taas tämän matkan osalta löydetty ja sieltä valitsin perinteisesti viidet pikkupökät alennushintaan.

Kävimme rantakadulla sijaitsevassa Art Deco–museossa pakoilemassa eiliseen verrattuna kuumemmalta tuntuvaa päivän paistetta. Art Deco –tyyli sai alkunsa 1920-luvulla ja geometrisiä vaikutteita sen ajan autoista, junista ja laivoista. Sen kerrotaan saaneen vaikutteita myös Egyptin ja Mesoamerikan (Mayojen ja Atsteekien) pyramideista, niiden geometrisista muodoista ja kuvioinneista. Rapistuvat Art Deco –talot meinattiin purkaa 70-luvulla suurempien hotellien tieltä kun uudet isot hotellit olivat vieneet turistit Miami Beachin pohjoispuolelle. Kirjailija Barbara Capitman halusi säilyttää South Beachin art deco –ilmeen ja ystävänsä avulla onnistui siinä. Alun perin valkoiset talot kunnostettiin ja maalattiin merellisillä pastelliväreillä ja alueen omalaatuinen tyyli alkoi kerätä taas turisteja eteläpuolelle.

Kovasti lämmin päivä sai minut alituisen janoiseksi. Repussa olevat lämpimät vesipullot eivät tarjonneet tarpeeksi helpotusta, joten etsimme jonkinlaista smoothiemestaa. Ja nyt kun sitä etsittiin, se oli tietenkin todella kiven takana. Margaritoja sen sijaan olisi ollut tarjolla enemmän kuin kylliksi. Etsintä kuitenkin palkittiin Häagen-jätskibaarilla, josta saimme nauttiaksemme reilut mangosmoothiet (reiluun 8 dollarin hintaan).

Paikka: Miami

Aloitimme rennon päivän hotellimme vieressä North Beachillä. Porukkaa oli juuri sopivasti siellä täällä, ihan omassa rauhassa sai olla. Rauhallisesti aaltoileva turkoosi vesi kutsui meitä. Meri syveni todella maltillisesti ja pohja oli sileätä hiekkaa ilman ikäviä sattumia, ihanteellinen mesta vedessä lillumiseen ja nautiskeluun. Oi tätä oli odotettu. Täällä pystyi unohtamaan työt ja melkein koulunkin, ainakin sen joka hiton päiväisen ja öisen pänttäämisen. Lomafiilikseen oli siis päästy.

Lopun päivää ajattelimme käppäillä North Beach –huudeilla. MM69 näytti edulliselta ravintolavaihtoehdolta ja ulkopuolella mainostettiin pirtelöitä. Sellaista teki mieli. Antin valinta oli Garlic chicken sekä ranskiksilla että riisillä. Minä otin kanafileen bataattiranskalaisilla ja salaatilla. Bataattiranskikset olivat miellyttävää vaihtelua. Jälkkäriksi ne suklaapirtelöt, joita oli jo eilen tehnyt mieli, namiiii. Pirtelöt blendattiin paikanpäällä ja ylimääräpirtelö, joka ei mahtunut lasiin, tuotiin pienessä pahvimukissa lisukkeeksi.

Eilen emme olleet vielä hoksanneet ihan lähellä olevaa isoa Publix-ruokakauppaa. Menimme sinne nyt ostamaan täytettä pieneen jääkaappiimme. Hawai’ilta tuttu leivonnaisosasto pullineen, kekseineen ja kakkuineen oli houkuttelemassa heti aluksi. Seuraavaksi houkuttelivat läpinäkyviin rasioihin pakatut marjat ja hedelmän palat. Antille löytyi Kona Brewing companyn Hawai’i–oluita, peräti kahta sellaista sorttia, joita hän ei ollut vielä maistanut. Maksamisen jälkeen ostoskärryt sai kulkemaan alakertaan niille tarkoitettuja ”rullaportaita” pitkin, jotka kulkivat ihmisten rullaportaiden vieressä.

Ennen illan hämärtymistä kävimme kävelemässä vielä Boardwalkia pohjoiseen päin. Hotellit loppuivat kävelytien viereltä, niin olivat loppuneet kissatkin, joita olimme eilen tavanneet niin paljon etelään päin kävellessä. Päädyimme North Shore Open Space Parkiin, jossa mm. koirat tapasivat toisiaan aidatulla alueella.

Illalla nautimme jälkkäriksi palat NY juustokakusta, jonka olimme kaupasta ostaneet. Antti nautti myös uusista olutkokemuksista, varsinkin hiukkasen kookokselle maistuvasta Koko Brownista.

Paikka: Miami Beach

Puolen yön aikaan pakkausten oli oltava valmiina ja me itse suihkun raikkaina. Oli hitsin outoa pakata vain 10 päiväksi. Matkalaukku jäi kovin tyhjäksi. Ihan hupparikelistä ei voinut puhua kun yöllä lähdimme, mutta emme ehtineet juuri palella bussia odotellessa. Matka bussilla Helsinki-Vantaalle sujui minun osaltani unessa, olihan kello puoli kaksi ja melkein meidän nukkumaan menoaika. Olimme ajoissa perillä ja heti huomasimmekin, että Lufthansan lentomme Frankfurtiin lähteekin terminaali 1:stä. Me kun luulimme sitä kotimaan terminaaliksi. Eipä siinä mitään ongelmaa ollut kun näin pienellä kentällä ollaan. Kävely teki ihan hyvää. Joku ongelma taas oli meidän lähtöselvityksissä, jotka Antti oli tehnyt eilen. Minä en ollut saanut boarding passia jatkolennolle. Sitä selvitettiin tiskillä ja ilmeisesti virkailijan piti soittaa Saksaan asiasta, jotta saatiin se hoitumaan.

Sitten pidimme evästaukoa ja koska Antti oli unohtanut ruisleivät jääkaappiin, niin minäkin sain nauttia Saarioisen kylmää pizzalättyä. Ykkösterminaalin palveluvalikoima oli niukka, mutta mitäpä me olisimme tarvinneet. Namujakaan ei viitsitty ostaa näin lyhyelle reissulle, herkutellaan sitten kuitenkin paikan päällä.

Kahden tunnin lento Frankfurtiin myöhästyi puolisen tuntia määränpäässä olevan sumun takia. Matka meni eri pituisilla torkuilla.

Frankfurtissa siirtyminen portille Z66 saman terminaalin sisällä oli erittäin sujuvaa. Ei monenkertaisia turvatarkastuksia niin kuin Pariisissa viime vuonna. Vain yksi passintarkastusjono ja sekin kesti vain minuutin. Lentoasema sai ainakin tällä kertaa meiltä täydet pisteet kun hyvän sujuvuuden lisäksi tarjolla oli kohtuuhintaisia ruokapaikkoja (vaikka emme niitä tällä kertaa tarvinneet), vesipisteitä ja toimiva netti. Luokitteluun voisi ottaa yhdeksi osa-alueeksi nukkumismahdollisuudet, jotka myös olivat kohtuulliset portin luona olevilla tuoleilla, joissa ei ollut ikäviä käsinojia estämässä pitkäkseen menoa. Lisäksi jos matkalaukut vielä löytävät perille meidän kanssa yhtä aikaa reiluksi tunniksi jääneestä vaihdosta huolimatta, niin voimme olla saksalaisten toimintaan erittäin tyytyväisiä.

Boarding oli erittäin sujuvaa boarding-automaattien ansiosta. Lento ei ollut ihan täynnä ja saimme nauttia kolmesta istumapaikasta kahden sijasta. Kyllä kelpasi vähän levittäytyä. Lennon kesto oli tänään vain 8,5 tuntia. Se tuntui kovin lyhyeltä, mutta hyvin ehdin blogeilla, lukea Johannesburgista ostamaani leijonakirjaa, nukkua parin tunnin päikkärit ja katsoa jopa Stephen Hawkinista kertovan leffan The theory of everything. Meille tarjottiin erinomaiset ruuat. Kaiken kaikkiaan erinomainen arvosana Lufthansalle, vaikka pikku nälkä jäikin päivällisestä. Laskeuduimme Miamiin paikallista aikaa klo 14, seitsemän tuntia Suomen ajasta jäljessä.

Koska meillä on sama passi ja Esta, joilla olemme menneet aikaisemminkin jenkkilään, niin pääsimme tällä kertaa passintarkastuksesta melko kivuttomasti automaattien kautta. Varmaan nopein jenkkeihin tulo ikinä. Kun vielä aloha-tarroin varustetut matkalaukut tulivat hihnalta niin koko porukka oli taas koossa. Olimme varanneet Super Shuttle –hotellikuljetuksen etukäteen. Opasteista huolimatta sen lähtöpaikkaa oli vähän vaikea löytää ja saimme odottaa vartin kyytiä. Matkaa Miami Beachille oli parisenkymmentä minuuttia. Vastapäiseen suuntaan oli isot ruuhkat. Jätimme ensin pois kyydistä sellaiset, jotka asettuivat South Beachille. North Beachille, jossa me asuimme, oli jonkin verran ruuhkaa. Karsea nälkä alkoi vaivata siinä vaiheessa. Viideltä olimme perillä Crystal Beach Suitesissa. Kolmen tähden apartmenttiimme kuului kaksi huonetta ja olohuoneen yhteydessä oleva minikeittiö. Niin kova oli nälkä, että emme pitkän matkan jälkeen romahtaneet sänkyyn vaan vaihdettuamme kesäisemmät kuteet, lähdimme metsästämään ravintelia. Trouville löytyi ihan vastapäätä, ns. pääkadun Collins Avenuen varrelta. Pizzat maistuivat ja niistä jäi vielä aamupalaksikin. Järjetön nälkä vaihtui melkeinpä liian täyteläiseen ja painavaan masuun.

Sitten lähdimme tutustumaan siihen kuuluisaan Miami Beachiin. Kivipäällysteinen kävelytie reunusti pitkälle pitkälle jatkuvaa hiekkarantaa siniturkoosin Atlantin kyljessä. Hiekka oli miellyttävää kävellä, ei upottanut liikaa. Kävelimme jonkin matkaa kävelytietä etelään. Lämpötila illalla oli täydellinen kesämekkokeli ilman pelkoa hikoilemisesta. Tapasimme kymmenittäin hyvin eri värisiä kissoja. Yksi heistä odotti pentuja. Osa niistä näytti olevan hotellien asukkaita.

Kävelimme takaisin Collinsia pitkin ruokakauppaa etsien. Löysimme Walgreensin, jossa kemikaali –ja apteekkitavaran lisäksi myydään vähän ruokaakin. Sieltä saatiin mukaan pari jugua ja rypäliä illaksi. Totaalinen krässäys koitti kun pääsimme takaisin hotelliin. Jaksoimme sentään suihkussa käydä ja iltapalaa vetää napaan. Sammuimme sänkyyn jo kymmeneltä.

Paikka: Tampere -> Miami