tammikuu 2017

Aamupäivällä kävimme Waikiki Beachillä ottamassa kuvia. Hotellin respaan oli saapunut uli uli – paketti. Mc Donaldsissa söimme aamupalaa. Meillä oli tunti aikaa shoppailla Waikikilla ennen Antin tatuointiaikaa. Ostin keltakultaisen honukaulakorun. Lisäksi ostin pienet kultaiset plumeriakorvikset.

DFS Galleriassa kävimme kiiltävässä vessassa. Galleria oli täynnä luksusputiikkeja ja siellä puvuissa olevia myyjiä. Pienen eksymisen jälkeen selvitimme tiemme sieltä ulos kun olimme etsineet ulospääsyä 15 min. Ala Moanaan menimme bussilla, ja sieltä Kapiolanille Soul Signature Tattoo – mestaan oli lyhyt kävelymatka. Antti näytti ideaansa minun tatuointikirjasta. Tupakkatauon jälkeen Lopeti alkoi piirtämään Antin jalkaan. Tatuoinninsta tuli isompi kuin Antti oli suunnitellut, mutta hän oli tyytyväinen tussipiirrokseen. Sain seurata vierestä kun Antti menetti tatuointineitsyytensä. Noin kahden tunnin jälkeen valmiina oli 1/3. Olisimme tatumestassa vielä illallakin, kun aika oli alkanut klo 15. Puolivälissä oli tauko. Antti hieman pettyi kun sanoin, että ollaan vasta vähän yli puolen välin.

Viiden tunnin tatuointiurakka loppui klo 21. Melkoinen koettelemus, mutta lopputulos oli hieno. Vähän aikaa ehkä menee kuitenkin sopeutua niinkin isoon muutokseen.

Kello oli paljon päivällistä ajatellen, mutta olihan meiltä jäänyt lounaskin välistä. Kävelimme Waikikiin ja menimme viimeisen päivän iltaa viettämään Hard Rock Cafe Honoluluun burgeraterialle. Jälkkäriksi yhteinen brownie jätskillä (oli iso jopa kahdelle). Haikealla mielellä kävelimme Waikikia hotelliin päin viimeistä kertaa. Toisaalta oli ihan kiva mennä kotiinkin lähes 8 viikon matkan jälkeen. Mutta koska pääsemme takaisin? Ja mitä kaikkea ehdimme nähdä ja missä ehdimme matkustaa ennen sitä?

Pakkausoperaatio alkoi yöllä hotellissa.

Bussilla nro 2 pääsimme Honolulun keskustaan päin King Streetille, jossa oli Aloha Hula Supply. Sieltä olemme Suomesta käsin tilanneet paljon tarvikkeita esiintymisasuihin. Se on Mike Kopin omistama, sama mies, joka piti Hula conferenssissa Ipu heke – workshoppia. Hulatarvikekauppa oli kovin pieni, mutta täynnä kaikkea mielenkiintoista. Mike muisti minut conferenssista. Hänellä ei ollut nyt myydä minulle uli ulin sulkapäällystä, mutta oli juuri tekemässä niitä. Ystävällisesti hän lupasi toimittaa minulle huomenna hotelliin kaksi valmista ulia. Nyt sain valita mitkä ulit halusin itselleni, joihin sitten saisin päällyset. Aivan mahtavaa palvelua.

Jatkoimme samalla bussilla. Pysäkkejä oli tiheään keskustan tuntumassa. Bishop Museumin pysäkki ilmoitettiin bussissa, joten osasimme jäädä oikeassa paikassa pois. Ja museolle oli hyvät opasteet. Sisäänpääsystä sai 3 $ alennuksen kansainvälisellä opiskelijakortilla. Museo koostuu useasta rakennuksesta laajan nurmikkoalueen ympärillä. Menimme ensin Planetaarioon. Siellä alkoi ”Explorers of Polynesia” show. Meille kerrottiin kuinka polynesialaiset aikoinaan matkustivat Tahitilta Hawaiille tähtiä apuna käyttäen. He käyttivät apunaan mm. länsimaissa tunnettua skorpionia, joka on täällä kalakoukku, etelänristiä Hokule’a-tähteä. Tähtien ja tähtikuvioiden sijainti taivaalla kertoi matkustajien sijainnin kohteeseen nähden.

Iso kartanomainen rakennus on nimeltään Hawaiian Hall. Alakerrassa esitellään Polynesian saariryhmät ja mm. hain hampaista tehtyjä koruja, pieniä tikipatsaita ja tatuoinnin historiaa. Ison hallin keskelle oli rakennettu polynesialainen kylä kaislakattoisine majoineen. Toisesta kerroksesta (Wao Kanaka – The Realm of Man) löytyy polynesialaisten käyttämiä tarve-esineitä ja hulaimplementtejä. Kolmannessa kerroksessa (Wao Lani – The Heavenly Realm) esitellään Hawaiin kuninkaalliset. Katosta roikkuvat mallit isosta spermavalaasta, haista ja parista honusta.

Paki Hall – talo esittelee Hawaiin maailmalla menestyneet urheilijat. Heurekamainen tiedekeskus oli kolmannessa talossa. Siellä demonstroidaan sulan laavan käyttäytymistä ja vedenalaisen maanjäristyksen aiheuttamia aaltoja. Souvenirshopista löytyi kirja, joka kertoo Hawaiin saarten synnystä.

Pikaisen nugettivälipalan jälkeen palasimme bussilla Honolulun keskustaan. Kävimme Aloha Towerissa, jossa olimme ainoat turistit. Siltikin jonkin sortin vartija halusi tonkia reppumme ennen pieneen torniin nousua.

Ross-myymälästä löysin monet halvat sandaalit, alle 10 $ pari. Kävimme Iolani Palatsin luona, jossa kuvasimme kuningatar Liliuokalanin ja kuningas Kamehamehan patsaan.

Kun palasimme Waikikiin bussilla (Honolulun keskustasta on liian pitkä matka kävellä), jäimme hotellimme viereen fiftarityyliseen Teddy’s Bigger Burger – ravintolaan syömään. Cool Cat Cafen jälkeen matkan parhaat burgerit.

Illalla kävimme International Market Placessa Waikikilla. Siellä on aivan järjettömän paljon kojuja, jotka myyvät toinen toistaan samanlaisempaa turistikrääsää. Joten siellä emme kauaa viihtyneet. Cheesecake Factoryssä oli äärettömän vaikea valita omaa juustokakkupalaa, kaikki olivat niin hyvän näköisiä. Lopulta valitsin kakkupalan, jossa joka toinen kerros on suklaakakkua ja joka toinen juustokakkua. Hotellihuoneessa nautiskelin ja ihmeellistä, että Antille jäi ¼ kakusta.

Kävimme aamupäivällä hotellimme altaalla uimassa. Bussi nro 8 vei meidät nopeasti Ala Moanaan, jonka vieressä Hawaii Tattoo oli. Minua jännitti kamalasti. Dougin suunnitelma paperilla näytti kovin erilaiselta kuin olin etukäteen kuvitellut. Kun hän piirsi sen jalkaani, olinkin paljon tyytyväisempi. Jalassa se oli ehdottomasti hienon näköinen. Nauhaan rakentui symbolit perheelle, elämän rakennuspalikoille, matkustamiselle, eläimille, tanssille ja merelle. Kun Doug oli selitttänyt symbolit ja olin hyväksynyt piirroksen, pääsimme tositoimiin. Nilkkaa lähestyessä kipu lisääntyi, jalkapöydän hibiscus sattuikin sitten aivan järkyttävästi (niin kuin olin aavistellutkin). Lopputulos oli hieno ja oloni helpottunut.

Neosporin on jenkkien bepanthenia. Sitä ostin Ala Moanasta kun menimme syömään. Kolmatta ja viimeistä kertaa Mama’s Spagetti Houseen. Lopun päivää kiertelimme ostoskeskuksessa ja hotelliin viemiseksi ostimme juustokakun palaset.

Kevyen hotellihuoneaamiaisen jälkeen lähdimme bussilla 22 Makapu’u Pointin viereen Sea Lifeen. Bussimatka kesti tunnin. Pyöreän Shark tankin kautta pääsimme varsinaiselle Sea Life – alueelle. Mm. muutama pieni vasarapäähai uiskenteli siellä. Yleisöä ei ollut liikaa, joten melko pientä Sea Lifea oli helppo kiertää rauhassa. Isot tummaselkäiset rauskut lepattelivat matalassa altaassa. Menimme katsomaan delfiinishowta. Juontajan jenkkimäiseen täysin ylipirteään huutamiseen ei tottunut millään. Meille esiteltiin kaksi Atlantin pullonokkadelfiiniä, yksi Tyynenmeren pullonokkadelfiini ja maailman ainoa wolfin, eli miekkavalaan ja delfiinin risteytys. Wolfin oli tummempi ja pyöreäpäisempi kuin delfiinit.

Tapasimme myös Etelä-Amerikan pingviinit ja minun suosikit, laiskat kovaääniset merileijonat, joita oli ainakin kahdeksan. Osa heistä otti aurinkoa kivisellä saarella, osa lillui vedessä. He kellivät selällään, pienet evämäiset tassut nipussa mahan päällä. Tuota täydellisen laiskaa olo oli kiva seurata.

 Olimme etukäteen varanneet itsellemme delfiinitapaamisen. Eettistä tai ei, niin halusin sen kokea, koska en ollut ikinä ollut sellaisessa. Olimme 15 hengen porukassa delfiinialtaassa, johon oli rakennettu kävelyteline noin metrin syvyyteen. Lasten lisäksi porukassa oli myös paljon aikuisia. Naarasdelfiini tuli meidän luokse. Saimme silittää hänen kumimaisen sileää ihoa. Ohjauksen jälkeen saimme jokainen poseerata leuasta pitäen ja antaa delfiinille pusun. Antti sanoi sen olevan elämänsä toiseksi paras ensisuudelma. Toinen delfiini tuli, jonka kanssa saimme ”tanssia”. Löimme kädet yhtä aikaa veteen ja delfiini nousi seisomaan, jotta voimme ottaa kiinni evistä.
Olin etukäteen ajatellut, että delfiinitapaaminen olisi ollut liian lapsellista, mutta ei se siltä tuntunut ja kivaa se vain oli. Toki olisin vielä mieluummin halunnut tavata delfiinit meressä, aidossa ympäristössä. (No, sitten en ehkä oli saanut pussata.) Lounaaksi söimme hulihuli chicken burgerit. Sen jälkeen delfiinikuvat olivat valmistuneet ja ehdimme vielä klo 16 lähtevään bussiin takaisin Waikikiin. Pääsimme vaihdolla takaisin. Vaihtoaikaa on 2-6 tuntia, riippuen mikä kellonaika lukee lipussa, mistä se sitten johtuu… en tiedä.

Pienen lepäilyn jälkeen lähdimme Waikiki Beachille. Rantauduimme vakiopaikallemme pinkkihotellin edustalle. Surffareita oli kauempana ja pari harjoitteli SUPia. Isolle rannalle mahtui porukkaa ilman, että sitä tuntui olevan liikaa.

Meressä saimme olla lähes kahdestaan. Aurinko oli laskemassa. Paratiisissa, Tyynenmeren aalloissa minua kosittiin.

Sylikkäin meren syleilyssä, nautimme vielä jonkin aikaa. Sekaisin onnesta ja ihmeissään. Auringon laskua seurasimme vielä rannalla istuen. Lähdimme kävelemään hotellia kohti pitkin Waikikia, juuri kihlautuneena, mikä ihana tunne. Pysähdyimme matkalla Cold Stone Creameryssä. Antti nautti suklaapirtelön ja minä lämpimän brownien, jonka päällä oli vaniljajätskiä, suklaakastiketta ja kermavaahtoa. Niin namia, niin namia. Alakertamme ABC:stä ostimme Kalifornialaisen Mondavi Chardonnay-viinipullon.

”E Hoomau Maua Kealoha” (Kestäköön rakkautemme ikuisesti.). Kippistimme hotellihuoneessa Meille. Välipalaksi rypäliä. Kymmeneltä siirryimme samassa talossa olevaan Lulu’s baariin. Siellä oli hyvää musaa, tämän hetken biisien lisäksi joitakin ysäreitä. Saimme oman tarjoilijan. Hawaiian Blue, pari Mai Taita (paras tällä matkalla) ja Antille parit oluet. Baari oli sopivasti täynnä ja meininki oli hieno. Kun kengät lähtivät jalasta, ei tarvinnut pelätä lasinsiruja. Jenkkien lisäksi oli myös japanilaisia.

 

Kahden jälkeen kun baari hiljentyi, kävimme mäkistä ostamassa Antille hampparin ja minulle mansikkasmoothien. Tunnelmallisesti Waikikin kiveykselle istumaan tummaa merta katsellen. Palasimme hotelliin. Ikimuistoinen päivä sai täydellisen lopun.

Edessä oli kokopäiväretki O’ahun pohjoisosaan Polynesian Cultural Centeriin. Viereisen korttelin Marriot-hotellin edestä bussi tuli hakemaan meitä ja muutamaa muuta turistia klo 10.30. Oppaanamme oli rasittavan jenkkiläinen alun perin tongalainen mies. Matka kesti noin tunnin. Hän opetti Hawaiin kielisiä sanoja ja lauloi tuntemaani hulabiisiä ärsyttävällä äänellä.

Perillä päätimme kiertää alueen itse ilman opastettua kierrosta. Porteilla jokainen saarialue (Samoa, Fiji, Tonga, Tahiti, Aotearoa (Uusi-Seelanti), Rapa Nui (Pääsiäissaaret) ja Hawaii) oli esitettynä postereilla. ”Polynesian kolmion” kulmissa sijaitsevat Hawaii, Aotearoa ja Rapa Nui. Puistossa jokaisella saariryhmällä on oma alueensa, jossa saaria esitellään. Puiston halki kulkee pieni joki. Petyin kun meille ensin annettiin leit, otettiin kuvat ja sitten jouduimme luopumaan niistä.

Nälkä oli jo pienen aamupalan jälkeen tullut ja kävimme syömässä kanahampurilaiset pikaruokapaikassa. Eri saarten esitykset kestivät puoli tuntia. Menimme katsomaan Aotearoan esitystä ison puutalon luo. Siihen kuului maorien nenätervehdys ja maoritanssia, jota olimme nähneet jo Kaua’illa. Fijin alueeseen kuului muutama kaislakattoinen pikkutalo. Sisällä oli täydessä talossa oli intiimi tunnelma, kun meille esiteltiin Fijin saaria, kerrottiin sen monikansallisuudesta ja kehuttiin Fijin loistavia snorklaus- ja sukelluspaikkoja. Lopuksi fijiläinen tanssiesitys.

Joella kulki vene, joka veti perässään pieniä esiintymislavoja. Siellä oli tanssijoita kaikilta saarilta. Voi minäkin olisin halunnut joelle tanssimaan. Tongalla yleisö otettiin vastaan rummutuksin. Yleisöstä valittiin kolme miestä, joille opetettiin rummutusta ja tongalaisia tanssiesityksiin kuuluvia karjaisuja. Hyvin pärjäsivät miehet Louisianasta, Marylandista ja Japanista, jokainen omalla tavallaan. Tahitilla meille esiteltiin Ranskan Polynesian viisi saariryhmää, Society Islands (, joihin Tahitin saari kuuluu), Tuamotu Islands, Marquesas Islands, Gambier Islands ja Australis Islands. Naiset saivat nousta ja kokeilla tahititanssia esitanssijan opastuksella. Antti sanoi, että olin paras… no tietysti olin. Olisinpa vain saanut jatkaa tanssia lavalla. Samoalla oli stand up-koomikon tapainen mies. Hän halkaisi kookoksen ja juotti kookosmaidon yleisöstä keräämille lapsille. Loppunumero oli kiva kun mies kiipesi palmun latvaan ja poseerasi sieltä meille monessa asennossa. Rapa Nuita edusti vain pieni saareke joen keskellä, johon oli rakennettu kuuluisien Moai-patsaiden jäljennökset.

Kello läheni viittä ja menimme jonottamaan Ohana Luauhun (ohana = perhe, luau = tanssiesitys ja ruokailu). Saimme kukuileit kaulaamme ja tällä kertaa pitää ne. Meidät ohjattiin pitkiin pöytiin istumaan. Lavalla oli hulaesityksiä lasten ja aikuisten tanssijoiden esittämänä. Pöydässä oli lilan värisiä poi-sämpyliä, makeita, mutta hyviä. Buffetista keräsimme lautaselle salaattia, krutinkeja, tomaatti-sipulisalaattia, makeaa poi-perunaa, riisiä, löysän spagetin tuntuista läpinäkyvää pitkää riisiä, kanaa, porsasta ja paikallista valkoista kalaa. Jälkkäripöydästä hain suklaakakun paloja, kookosvanukasta ja bread puddingia. Seisova pöytä oli kivaa vaihtelua hampurilaisiin.

Illan show oli isolla hienolla osittain sisäareenalla. Olimme saaneet hyvät istumapaikat katsomon keskivaiheilta. Pian alkoi Ha – The Breath of Life, Polynesialainen musikaali. Kerronta tapahtui valkokankaalle heijastettuina piirrettyinä. Tarinaa kerrottiin aina kun esityksessä vaihdettiin saarta. Tarina kertoi Tongalla syntyvän Mana-nimisen pojan elämäntarinan. Saarelle tyypillinen tanssiesitys oli jokaisella saarella tarinan teemaan liittyen. Tongalla uusi ihminen toivotettiin tervetulleeksi. Hawaiilla juhlittiin Manan kasvua mieheksi sekä kahiko- että auanatanssityyliin. Aotearoalla Mana koulutetaan taitoihin, joita hän tarvitsee tullakseen sotilaaksi. Samoalla Mana rakastuu Laniin. Hän joutuu osoittamaan rakkauttaan istumalla ja tanssimalla tulen päällä. Tahitilla Manan ja Lanin avioliittoa juhlitaan riemukkaalla tanssiesityksellä. Fijillä Mana suojelee kotiaan hyökkäykseltä ja joutuu todistamaan isänsä kuoleman. Lani tulee raskaaksi ja samoalaiset juhlivat sitä taidokkaalla tulitanssilla. Lopuksi Lani synnyttää ja kaikkien saarten tanssijat tulevat juhlimaan. Ihaillen katselin tanssijoiden pukuja, ideoita omiin asuihimme. Ja upeita tansseja, joita olisin heti halunnut alkaa opettelemaan.

Paluumatkalla myöhään illalla bussissa oli rauhallista. Ärsyttävä jenkkiopas ei ollut meidän bussissa. Takaisin Waikikilla olimme klo 23.

Pikaisesti bussilla Ala Moanaan ja sieltä City Express-bussilla 1 ½ tuntia Wai’anae Harboriin. Kuljettajan ohjeistamana jäimme oikealla pysäkillä pois. Wai’anaen satama oli pieni ja hiljainen, ison puistoalueen takana. Sinisessä puutalossa ilmoittauduimme retkelle. Olimme ensimmäisiä paikalla. Puolen tunnin odottelun jälkeen pääsimme keltaiseen kumipaattiin. Meitä oli yhteensä 20 ja 3 henkilökunnan jäsentä, joista yksi oli meribiologi Jim Ward. Hän tuli meidän kanssa veteen ottamaan kuvia.

10 minuutin reippaan kyydin jälkeen laskeuduimme Makaha Bayssa snorklaamaan. Pohjaan oli muutama metri matkaa. Kohta vastaani kölli ensimmäinen honu. Minun piti melkein väistää, kun hän tuli niin lähelle. Hän kävi hengittelemässä pinnan yläpuolella ja leijaili jonkin aikaa meidän seurassa. Pian vastaan tuli kaksi, hiukan syvemmällä korallien luona leijuvaa honua. Suurten korallien luona oli kolme honua, joista isoimmalla oli kalojen puhdistusoperaatio kesken. He pysyttelivät samassa paikassa noin kolme metriä alapuolellamme. Jim sukelteli syvälle suojakotelossa olevan järkkärikameran kanssa ja otti kuvia. Tunnin honuihastelun jälkeen nousimme takaisin paattiin ja jatkoimme matkaa.

Jim kertoi mistä Hawaii Shaka-käsimerkki on tullut. Aikoinaan eli Shaka-niminen kalastajamies, joka heilutti kädellä aina rannalla oleville. Sitten hän joutui tappeluun hain kanssa, joka söi häneltä kolme keskimmäistä sormea. Niinpä mies heilutti siitä lähtien shakaa.

Toisessa snorklauspaikassa olimme lyhyemmän aikaa. Siellä oli keltaisia pikkukaloja ja kaunista korallia. Veneessä saimme lounaaksi kalkkunapatonkia ja sipsipussin. Palasimme satamaan. Emme nähneet delfiinejä, mikä harmitti minua. Satamassa saimme 40 $ hinnalla ohjeet Jimin kuvien lataamiseen.

Kotimatka kylmässä bussissa ja märissä bikineissä (mekkokin oli paatissa kastunut huomaamattani) oli melkoisen jäätävä. Kääriydyin pyyhkeen alle.

Bussi nro 42 vei meidät melkein hotellin ovelta Pearl Harboriin, noin tunnin päähän Waikikilta kun oli ruuhka-aika. Portilta saimme suomenkielisen esitteen. Seuraava USS Arizona Memorial-laivamatka, jossa oli tilaa, oli vasta klo 13.45. Odotteluaikana päätimme käydä noin puolen kilometrin päässä Aloha Stadionilla keskiviikkokirppiksellä. Tällä kertaa ostin haaveilemani puutaulut (kaksi hulatanssijaa ja palmu). Puuesineet olivat Hawaiilla tehty ja tosi nättejä. Niissä oli käytetty montaa eri väristä puuta.

Pilvet ripauttelivat ajoittain sadetta. Kojuja oli vierivieressä, joihin pystyi menemään sateen suojaan. Mukaan tarttui myös pienisimpukkaista leitä, rantapyyhkeitä ja Aloha-ovikyltti. Sateet loppuivat sopivasti kun pääsimme lähtemään takaisin Pearl Harboriin.Sisään ei saa viedä mitään laukkuja. Kameran sai viedä ilman kameralaukkua. Tavarat piti jättää säilytykseen ulkopuolelle. Se maksoi 3 $/ laukku. Minulla oli reppu ja ostoskassi. Minun olisi pitänyt maksaa 6 $. Olin kuitenkin maksanut aamulla jo 3 $ turhaan (kun emme menneetkään sisään). Kun kerroin siitä, niin minun ei tarvinnutkaan maksaa mitään.

Japanialisia emme tavanneet yhtäkään, vaikka heitä muuten on Hawaiilla paljon. 20 minuutin mittainen dokumenttielokuva kertoi Pearl Harborin tapahtumista 7.12.1941 ja mikä johti Japanin hyökkäykseen Pearl Harboriin.

”Japanin ja Yhdysvaltojen välit kiristyivät jo vuonna 1931 kun Japani alkoi valloittaa osia Kiinasta. Yhdysvalloilla oli myös kiinnostuksen kohteita Kaukoidässä. Sota syttyi Euroopassa ja Japani liittyi natsi-Saksan akselivaltioihin. Yhdysvallat käytti diplomaattista ja kaupallista painostusta, mm. öljysulkua. Japani piti painostusta uhkana kansalliselle turvallisuudelle. Sovitteluyrityksiä oli Japanin ja Yhdysvaltojen välillä kesällä 1941. Hyökkäys Pearl Harboriin oli osa suunnitelmaa valloittaa läntinen Tyynenmeren alue. Tavoitteena oli tehdä Yhdysvallat kykenemättömäksi vastustaa tätä suunnitelmaa. Japanin asevoimien ylipäällikkö tiesi, että voi menestyä sodassa vain tuhoamalla Yhdysvallat nopealla iskulla (ei pitkittyneessä sodassa).”

”33 japanilaista sotalaivaa lentotukialustoineen saapui O’ahun pohjoispuolelle 7.12. Yhdysvaltojen sotalentokoneet olivat turvatoimena lentokentän kiitoradalla ja laivaston lentotukikohdassa. 5 japanilaista kääpiösukellusvenettä lähti edeltä Pearl Harboriin. Yhden Yhdysvallat havaitsi ja upotti. Japanilaiset lentokoneet tekivät hyökkäyksen useassa aallossa pudottaen pommeja ja torpedoja Pearl Harboriin ja samaan aikaan lentotukikohtiin tuhoten 164 lentokonetta. USS Arizona, Oklahoma, California, West Virginia ja Utah upposivat. Muut laivat saivat vaurioita. USS Arizona vei mukanaan 1177 ihmistä. Honolulussa siviilejä kuoli kun väärin ladatut hylsyt putoilivat. Tuona päivänä Yhdysvallat liittyi mukaan toiseen maailman sotaan.”

Pieni laiva vei meidät 10 minuutin päähän USS Arizona Memorialiin, joka on rakennettu uponneen USS Arizonan päälle. Muut uponneet laivat on nostettu. Kuolleiden miesten jäänteet ovat edelleen laivassa. Tykkitornin perusta ja savupiippu nousevat veden pinnan yläpuolelle. Laivasta vapautuu edelleen öljyä, joka pulppuaa jatkuvasti pinnalle. Muistomerkin toisessa päässä oli marmoriseinällä Arizonassa kuolleiden miesten nimet.

Arizona Memorialissa käyminen oli mielenkiintoinen kokemus ja tapahtumista kertova dokumentti oli ehdottoman tärkeä kun en etukäteen tiennyt tapahtumista juuri mitään. Käynti Pearl Harborissa ja muistomerkillä oli ilmainen. Pearl Harborin rannassa on myös sukellusvene, mutta sinne emme menneet.

Palasimme Ala Moanaan lounaalle Mama’s Spagetti Houseen ja nautimme samat ateriat kuin eilen. Hotelliin viemiseksi otimme jälkiruuaksi suklaa- ja juustokakkupalat.

 

Bussi nro 8 vei meidät Ala Moanaan, jossa vaihdoimme bussiin 40. Matka Wet’n Wild –vesipuistoon oli paljon pitempi kuin olimme luulleet. Istuimme kylmäksi ilmastoidussa bussissa vielä kahden tunnin päästäkin. Olimme jo luovuttamassa ja hyppäämässä pois bussista kun vesipuiston liukumäet näkyivät. Bussi jätti meidät ihan puiston portille.

Yhden päivän lippu maksoi 40 $ yhdeltä. Pukuhuoneet olivat siistit ja tavarat sai jättää lukkokaappiin. Kamera vain vesitiiviiseen pussiin ja menoksi. Raging Riverissä tulimme kieputtelevaa mäkeä pitkin neljän hengen donitsilla. Aaltokonealtaassa kelluimme donitsien päällä. Hitaasti virtaavassa joessa kelluttiin myös donitseilla. Siinä oli aikaa kuvata ja rentoutua, ja osua mahdollisesti pienen vesiputouksen alle. Lapsille oli myös oma allas ja liukumäet, vettä satavine sienineen. Tornadossa jyrkkää liukua seurasi valtavan kokoinen ränni, joka heitteli hurjapäisimpiä sivulta toisella. Antti toki halusi kokeilla myös sen. Big Kahuna oli perusliukumäki, mutta paikoin tosi jyrkkä.Olimme syöneet aamupalan jälkeen vain suklaapatukat. Kello läheni neljää (puiston sulkemisaikaa), eikä puistossa myyty enää ruokaa. Nälkä alkoi kovasti olla. Vaikka meillä oli ollut vain kolme tuntia aikaa, ehdimme hyvin käydä kaikki mielenkiintoiset mäet. Puisto ei ollut niin iso kuin mainoksista olisi voinut päätellä. Paluumatkan ajoitus meni nappiin kun bussi lähti puiston pysäkiltä heti meidän päästyä sinne. Paluumatkakin Ala Moanaan sujui yli puoli tuntia nopeammin. Menimme Food Courtin Mama’s Spagetti Houseen syömään. Siellä sai valita mieleisensä spagetti/pasta-aterian. Antti valitsi Spagetti bolognesen ja minä lohispagettia. Olivat parhaat spagetti-ateriat mitä olemme ikinä syöneet. Aivan tajuttoman hyvää. Ruokaa oli reilusti ja hinta vain 13 $. Lohen mötkäle oli myös reilun kokoinen. Onneksi saamme kokea tämän ihanuuden vielä toistekin.

Ilta meni osittain hotellin aulassa, jossa varasimme liput lauantaille Sea Lifeen ja ne piti vielä printata (onneksi aulassa oli printteri).

Nautimme reilun aamiaisen jälleen subissa, jossa osasimme tilata patonkia nyt sujuvammin. Bussi vei meidät parissa minuutissa Diamond head State Parkiin. Diamond Head rajaa Waikikin toista reunaa kun toista rajaa Ala Wai kanaali. Pientä ylämäkeä saimme nousta jo muinaiselle kraaterille noustessa. Portilla perittiin 1 $ maksu. Diamond Head on merenpinnasta 1,3 km korkea. Trailia ylös ja alas on yhteensä 2,2 km. Kraateri ja sen rinne on kuivaa maata. Puita ja pensaita kasvaa siellä harvakseltaan.

Puolessa välissä matkaa kuumuuteen ja hikisyyteen alkoi tottua. Kiemurtelevan kävelytien lisäksi reittiin kuului jyrkät korkeat portaat ja pimeä tunneli. Huipulle nousuun meni meiltä noin puoli tuntia. Maisemat olivat hienot: etelään merelle, itään Koko Headin suuntaan, pohjoiseen vuorille ja länteen Waikikille ja kauempana Waianae-rannikolle. Huipun tuuli helpotti paahteista oloa.

Alas laskeutuminen tapahtui osittain samaa reittiä. Turisteja kulki tasaisena virtana molempiin suuntiin, mutta ruuhkaa ei ollut missään vaiheessa. Kolme litraa vettä yhteensä oli juuri oikein arvioitu veden tarve.

Iltapäivällä vuokrasimme Waikiki Beachiltä Stand Up Boardin. Saimme ison, johon mahtuu kaksi. Repun sai jättää vuokrausmajan säiliöön. Muistelimme pari päivää sitten katsomaamme opetusvideota. Meitä kuitenkin jännitti vedessä uivat ihmiset, laudan hallinta voi olla haasteellista. Antti ohjasi laudan syvemmälle ja minä kömmin sitten laudalle. Kohta vastaan tuli pari aaltoa ja sitten vähän isompi, joka heitti minut mereen. Kun Antti alkoi nousta laudalla seisomaan, hän pudotti minut kolmannen kerran. Tämä tuntui liian vaikealta kahdestaan. Uin rantaan kun Antti harjoitteli yksin laudan päällä seisomista ja melomista. SUP olisi kyllä helpompaa joessa tai järvessä, mutta me aloitimme tällä kertaa vaikeasta eli surffibiitsillä, jossa todella on aaltoja.

Sitten oli minun vuoro kokeilla. Polvilleen pysyin laudalla hyvin. Ohjailin melkein mieluummin käsillä kuin melalla, jolloin lauta tuntui menevän oman mielensä mukaan. Kahden hengen lautaa oli toki vaikeampi ohjata yksin. Ensi kerralla siis oma lauta molemmille. Laudan piti olla aaltoa vasten kohtisuorassa, muuten aalto heitti laudan kumoon. Kun tuli tyyntä, kokeilin nousta seisomaan. Vähän aikaa pysyin, sitten piti taas käydä polvillaan. Kun pyrin rantaa kohti, takaani tulevat aallot antoivat vauhtia, se oli hauskaa. Laudalla oli vaikea rantautua. Aallot heittivät laudan melkein väkisin.

Päivälliseksi söimme kanapastaa hyväksi havaitussa Red Lionissa. Food Pantrystä ostamassa ruokaa minijääkaappiin.

Honolulun eläintarha oli yhden kadun ylityksen päässä. Korkeat pensasaidat ja paksurunkoiset puut eristivät sen hyvin muusta Waikikista. Sarvikuonot kököttivät aitauksessaan punaisen hiekan värisenä. Tiikereitä oli kolme. Mangustien touhuja olisi voinut seurata koko päivän. Leijona uros ja naaras lepäilivät kalliolla. Seeprat ja kirahvit asuivat samassa isossa aitauksessa. Lammesta löytyi pieniä kilppareita ja saaresta lammen keskellä erilaisia puoliapinoita. Mustavalkoiset makit olivat kasassa nokosilla. Orangit istuivat riippumattojensa alla varjossa rättejä pidellen.

Eläintarha oli juuri sopivan kokoinen keskipäivän paahteessa ja kahdessa tunnissa kierretty. Kalakaualla menimme Red Lion baari-ravintolaan pizzalounaalle.

Illalla kävimme Waikiki Beachillä lempipaikallamme pinkkihotellin edessä uimassa. Kalakaualla oli usein happeninkiä, tänään Pan Pacific-paraati.