Hej på er!
Tuntuu taas, että aika kuluu niin kovaa vauhtia, ettei sen mukana tahdo pysyä! Meidän 6-vuotiaalla oli tämän viikon maanantaina hänen ensimmäinen vasalaukun- ja suolistontähystys täällä Ruotsissa. Yllätyksekseni tyttö itse oli edessä olevasta tutkimuksesta enemmän innoissaan kuin peloissaan, mikä luonnollisesti helpotti todella paljon myös omaa suhtautumistani asiaa kohtaan.

Kuten aiemmassa IBD-päivityksessä kerroinkin, halusi tytön lääkäri tehdä tähystystutkimuksen niin nopealla aikataululla kuin mahdollista, ja noin kaksi viikkoa hänen soitostaan olikin lapsi jo itse tutkimuksessa. Meillä oli varmasti myös onnea mukana, sillä saimme soiton peruutuspaikasta, jonka otimme tietysti ilolla vastaan.

Itselleni jäi sellainen olo, että tällä kertaa tutkimus ja siihen valmistautuminen sujui todella helposti ja rennosti, melkein huomaamatta. Olenkin tässä miettinyt, voiko Suomen ja Ruotsin välillä olla näin suuret erot, vai ovatko käytännöt sairaalakohtaisia, vai vaikuttiko kenties tämänkertaiseen ”helppouteen” se, että lapsi on nyt vanhempi? Tällä kerralla tietystikin myös tiesimme, mitä tuleman pitää, joka varmasti myös helpotti kovasti. Käytännöissä oli kuitenkin aika paljon eroja verrattuna tytön ensimmäiseen tutkimukseen Helsingissä, mutta näin kahden tutkimuksen kokemuksella, en voi tietenkään puhua aiheesta kovin yleisellä tasolla, vaan kaikki kertomani pohjautuu tähän ensimmäiseen tähystykseen Karolinskassa täällä Ruotsissa ja vastaavasti Suomessa vuoden 2016 tutkimukseen Helsingin Lastenklinikalla. Yhtä kaikki, olen todella iloinen, että lapsi on nyt tutkittu ja kaikki meni paremmin kuin osasin odottaa.

Tähystys suoritettiin maanantaiaamupäivänä ja mies sai edeltävänä torstaina puhelimitse ohjeet toimenpiteeseen valmistautumista varten. Haimme apteekista Toilax-nimisiä pillereitä (suoliston tyhjennystä varten) ja koko tyhjennysprosessi hoidettiin kotona ennen sairaalaan saapumista. Ohjeiden mukaan lapsi sai syödä täysin normaalisti sunnuntain lounaaseen asti, jonka jälkeen hän sai nauttia ainoastaan nesteitä. Itseäni ihmetytti kovasti se, että nesteruokavalio alkoi vasta alle vuorokausi ennen tutkimusta, sillä suomessa sitä kesti kauemmin. Myöskään juotavien nesteiden määristä emme saaneet mitään tarkkoja mittoja, vaan miehelle oltiin vain sanottu, että lapsen tulisi juoda mahdollisimman paljon. Sen sijaan Suomessa sairaalaan saavuttiin jo vuorokausi ennen tutkimusta, jossa myös annettiin tarkat ohjeet siitä, miten paljon lapsen tulee juoda. Lisäksi hoitajat kävivät tuon tuosta tarkistamassa, että lapsi on juonut riittävästi. Luulen, että tällä kerralla ohjeiden epämääräisyys johtui puhtaasti siitä, että tyttö oli saapumassa tutkimukseen niin lyhyellä varoitusajalla. Emme olisi ehtineet saada kirjallisia ohjeita viikonlopun aikana. Kuitenkin jäi vähän ihmetyttämään, miten välinpitämättömän oloisesti valmistautumiseen suhtauduttiin.

Tässäpä pähkinänkuoressa valmistautumisemme toimenpidettä varten. Coca-colakin oli ”lääkärin määräys” (?)

Tutkimusaamuna täytyi sairaalaan saapua kello yhdeksältä ja lapsella täytyi olla valmiina puuduttavat laastarit molemmissa kämmenselissä ja kyynärtaipeissa. Täällä muuten nuo Emla-laastarit ovat ihan välttämätön hankinta lääkekaappiin, sillä laboratorioiden työntekijät eivät suostu ottamaan lapsilta verikokeita, ilman että pistokohta on puudutettu. Tämän opin jo tytön ensimmäisellä labrakäynnillä täällä, jolloin jouduin tosissani käyttämään kaikki suostuttelutaitoni, että saatiin verikokeet otettua ilman puudutteita. Se tuli kuitenkin hyvin selväksi, että jatkossa täytyy puudutuslaastareita käyttää. Ja siis ihan hyvä niin, lastenhan parasta tässäkin ajatellaan.

Valmiina sairaalaan lähtöön

Mies oli tytön mukana sairaalassa, joten itselläni on ainoastaan toisen käden tietoa siitä, miten siellä kaikki lopulta menikään. Mutta taas oli vaistoni ollut oikeassa, sillä hoitaja oli kummastellut miehen puhelimessa saamia ohjeita tyhjennystä koskien. Hoitajan mukaan tytön olisi täytynyt olla täysin syömättä jo sunnuntaiaamusta saakka. Onneksi mies ei kuitenkaan saanut sen kummempia nuhteita, sillä olimme toimineet täysin hänen saamien ohjeiden mukaan, virhe oli tällä kertaa tapahtunut jossain muualla.

Tyttö oli ollut rauhallinen koko sairaalassa olon ajan, ainoa suru oli iskenyt kanyylin laiton yhteydessä, sillä hoitaja oli onnistunut tässä vasta kolmannella yrityksellä. Verikokeet, rokotukset ym. neuloihin liittyvät kun ovat muutenkin meidän tytöille (ja varmaan aika monelle muullekin lapselle) erittäin vastenmielisiä toimenpiteitä. Itse tutkimus oli kestänyt noin 1,5 tuntia, jonka jälkeen mies pääsi heräämöön odottelemaan tytön heräämistä. Tytön heräämisestä ei mennyt kahta tuntiakaan, kun he jo pääsivät takaisin kotiin. Kaikki sujui siis tosi nopeasti!

Tutkimuksen tuloksista tiedämme vasta sen verran, että kaikki näytti ainakin päällisin puolin oikein hyvältä. Lääkärin mukaan ohutsuoli ei ollut tulehtunut, vaan edelleenkin pientä turvotusta/tulehdusta on havaittavissa ainoastaan paksu- ja ohutsuolen yhtymäkohdassa. Muutenkin kaikki oli vaikuttanut hyvälle, eikä tutkimuksen jälkeen tarvittu kortisonia, eikä mitään muutakaan lisälääkitystä. Jatkamme nyt siis samalla annostuksella Pentasaa, kuten aiemminkin 11.4. asti, jolloin tapaamme tytön oman lääkärin poliklinikalla. Silloin saamme myös tietää koepalojen tulokset ja mitä todennäköisemmin myös hoitosuunnitelman jatkoa ajatellen.

Kaikilla meillä on nyt kuitenkin todella helpottunut olo, sillä ehdittiin jo vähän säikähtää tätä asian kiireellisyyttä. On kuitenkin sanoinkuvaamattoman hienoa, että lääkäri halusi varmistaa asian, jos häntä kerran jäi ultran tuloksista jokin vaivaamaan.

Näinpä meidän reipas 6-vuotias pääsi myös suunnitelman mukaan aloittamaan pikkusiskonsa kanssa tiistaiaamuna dagiksen 😊 Dagis on alkanut molempien tyttöjen osalta todella hyvin ja olenkin ehkä vähän järkyttynyt, etteivät he ole kaivannut mua ollenkaan! Mutta lisää tästä sitten omassa postauksessaan 😊

Koitan pian kirjoitella myös vähän omista kuulumisistani, sillä tulevina viikkoina on taas luvassa jos jonkin moista!
Ihanaa viikonloppua kaverit <3

<3 Heini

Hej på er!

Meidän 4- ja 6-vuotiaat aloittavat ensi tiistaina dagiksen. Tätä päiväähän ollaan meidän perheessä odotettu jo syksystä 2017 asti.

Valittettavasti  tytöt eivät kuitenkaan pääse aloittamaan dagista meidän omalla asuinalueella, vaan he menevät erääseen yksityiseen päiväkotiin naapurikunnan Sundbybergin puolelle. Meidän kotoa aikuinen kävelisi sinne reilussa 20 minuutissa ja bussilla sinne ajaa alle 10 minuuttia.

Päädyimme viime syksynä hakemaan lapsille paikkaa myös Sundbybergin yksityisistä päiväkodeista, sillä aloimme tajuta, ettei meille vielä tämänkään kevään aikana tulisi irtoamaan paikkoja lähidagiksista. Meistä tuntui, että tyttöjen olisi tärkeä päästä jo ikäistensä pariin kokemaan ja oppimaan kaikkea, mitä heidän ikäiset lapset nyt päiväkodissa tekevätkään. Tytöt tulevat aloittamaan samassa ryhmässä, jolloin he saavat myös toisistaan tukea ja turvaa ja he tulevat viettämään dagiksessa max. 30h/vko. Kovin pitkää aikaa eivät lapset kuitenkaan tässä dagiksessa viivy, sillä olemme päättäneet, että 4-vuotias tulee siirtymään heti syksyllä lähidagikseemme, kun paikka sieltä aukeaa ja isosisko siirtyy kouluun.

Käytännössä dagiksen aloitus taitaa täällä Ruotsissa tapahtua aika lailla samoin kuin Suomessakin. Edessä on siis 1-2 viikon mittainen harjoittelujakso, jossa 4 ensimmäistä päivää aikuinen on lapsen mukana päiväkodissa. Puhuimme tästä jo alustavasti dagiksen johtajan kanssa ja sovittiin, että meidän tyttöjen kohdalla voidaan ajatella vähän lyhyempää harjoitteluaikaa, koska tytöt ovat jo niin isoja ja saavat tukea toisistaan. Mutta tämä tietysti edellyttää sitä, että kaikki sujuu ensimmäisinä päivinä hyvin.

Tytöt itse ovat todella innoissaan päästessään vihdoinkin dagikseen, mutta valitettavasti itse en ainakaan vielä osaa olla asiasta yhtä innoissani. Toivon todella, että osaisin suhtautua asiaan yhtä iloisesti ja odottavasti, mutta kun en!  Munhan kuuluisi hyppiä riemusta kattoon ja ajatella, miten kivaa lapsilla tulee olemaan ja miten pääsen jatkossa itsekin vähän helpommin liikkumaan ainoastaan poika mukanani. Tuntuukin siis aivan käsittämättömältä, etten osaa iloita tästä, vaikka tätä ollaan odotettu se puolitoista vuotta.

Tuntuu haikealta hajottaa tämä kolmenkopla

Mietin myös, tuleeko pikkuveli ikävöimään kovasti siskojaan

Olenkin nyt yrittänyt harrastaa vähän itsetutkiskelua ja miettiä, miksi tämä ei tunnu musta hyvältä ja päätynyt seuraavaan.

a) Mua pelottaa: Pelottaa se, että lasten on vaikea tottua dagiksen rutiineihin ja että heille tulee mua ikävä. Pelkään myös sitä, että isossa ryhmässä heitä ei ehditä kuunnella tai että kun jotain ikävää sattuu, ei heitä ehditä lohduttaa. Pelkään myös sitä, että he oppivat muilta lapsilta huonoja tapoja 😀 (?!) ja että kotona opitut käytöstavat unohtuisivat. Pelkään myös, että kaikki hoitajat/opettajat eivät kohtelisi lapsia hyvin.

b) Poden huonoa omaatuntoa: Olen vielä itse kotona pojan kanssa ja tule nyt jatkossa viemään tytöt hoitoon. Voisiko heistä kuitenkin tuntua, että dumppaan heidät vain pois ”jaloistani”? Entä jos he eivät viihdykään siellä? Entä jos heistä tuntuu, etten välitä enää heistä?

c) Alan tajuta, että yksi pitkä ja ihana ajanjakso elämässäni on tulossa päätökseen: Olen saanut olla lasteni kanssa kotona joulukuusta 2012 asti. Työt mun olisi tarkoitus aloittaa viimeistään ensi syksynä ja tämä suuri elämänmuutos alkaa nyt pikkuhiljaa konkretisoitua lasten päivähoidon aloituksen myötä. Tuntuu niin haikealle, kun tämä, mitä todennäköisimmin elämäni ihanin aika on pian ohi.

Onneksi mulle sentään jää vielä yksi 😉

Olen jutellut näistä ajatuksistani myös ystävieni kanssa ja ollaan kaikki oltu samaa mieltä siitä, että ehkä olen ollut jo jopa liian kauan lasten kanssa kotona. Tietysti päivähoidon aloittaminen herättää näitä erilaisia ajatuksia varmasti lähes jokaisessa vanhemmassa ja nämä ovatkin mielestäni kaikille vanhemmille täysin sallittuja. Mun pitäisi muistaa, että aika harva lapsi on nykyään kotona yli 4-vuotiaaksi. Ja vaikka kuinka haluaisin ajatella, että juuri minun kanssani lapseni ovat parhaassa mahdollisessa seurassa, on jo ymmärrettävä, että eihän se ihan niinkään ole (etenkään 6-vuotiaan kohdalla).

Olen nyt yrittänyt tsempata itseäni sillä, että tytöt ovat jo niin isoja, että osaavat kyllä kertoa, jos dagiksessa tapahtuu jotain ikävää. Mutta epäilen, että itselläni menee kauemmin kuin se kahden viikon harjoitteluaika, että alan tottua dagikseen!
Onko kukaan muu käynyt läpi samoja fiiliksiä, että ensiksi sitä odottaa, että lapset saavat hoitopaikat ja sitten kun se järjestyy, iskeekin kauhea ahdistus?

Nyt haluan kuitenkin alkaa ajatella tätä asiaa vähän iloisemmalta kantilta ja koitan keskittyä siihen, mitä kaikkea kivaa lapset pääsevät kokemaan, ja toisaalta, mistä kaikesta he jäisivät paitsi viettäessään päivänsä mun ja pikkuveljensä kanssa kotona. Helppoahan tämä dagiksen aloitus ei varmasti tule olemaan – siis minulle, mutta enköhän vaan tästäkin taas jotenkin selviä 😉

Ihanaa viikonloppua tyypit 😊

<3 Heini

Ps. Meidän 6-vuotias on ollut nyt kiireellisten tapausten jonossa tähystykseen ja tänään saimme soiton, että hänelle on järjestynyt peruutuspaikka maanantaille. Täällä alkaa siis pian valmistautuminen tutkimukseen ja tiistaihin mennessä meidän pitäisi olla taas vähän viisaampia tytön terveyden tilasta. Tämä peruutusaika ei olisi voinut parempaan saumaan tulla, sillä tyttö on alkanut valitella vatsaansa taas tämän viikon aikana selvästi enemmän. Toivotaan, että kaikki sujuu sairaalassa hyvin!