Ulkosuomalaisuus Yleinen

Itsekkäät vanhemmat muuttavat lastensa kanssa ulkomaille?

perjantai, helmikuu 8, 2019

Mielessäni on pyörinyt jo pitkään ajatus kirjoittaa lapsiperheen ulkomaille muutosta ja etenkin meidän erilaisesta suhtautumisestamme siihen. Nyt näiden epävarmojen asumiskuvioiden keskellä, kun elämämme tulee ainakin jollain tapaa taas muuttumaan, tuntui sopivalle ajankohdalle päästää nämä ajatukset julki.

Olen puhunut viime vuosina kohtaamieni ihmisten kanssa tästä aiheesta melkoisen usein. Olen käynyt useita mielenkiintoisia keskusteluja aiheesta niin oman perheen, sukulaisten, ystävien, tuttavien kuin tuntemattomienkin kanssa. Etenkin muiden ulkomailla asuvien tai asuneiden kanssa on kiinnostavaa vaihtaa kokemuksia ja saada, sekä antaa vinkkejä puolin ja toisin.

Tällaiset suuret elämänvalinnat herättävät meissä herkästi voimakkaita mielipiteitä ja toisinaan jopa suuria tunteitakin. Parhaimmillaan tällaiset ajatuksenvaihdot ovatkin erittäin hedelmällisiä ja keskustelun molempia osapuolia kehittäviä. Toisinaan taas keskustelu päättyy siihen, että sitä jää miettimään, miten jyrkkiä tai tuomitsevia toiset voivat mielipiteissään ollakaan. Olen monet kerrat saanut kuulla, että vain itsekkäät vanhemmat vievät lapsensa pois heidän tutusta ympäristöstä. Kärjistetysti tiivistettynä: vanhemmat toteuttavat omia urahaaveitaan tai intohimoaan nähdä maailmaa lastensa kustannuksella.

Kun veri (tai jokin muu) vetää ulkomaille

Miksikö haluan tästä aiheesta kirjoittaa? Siksi, että vaikka olemme päättäneet asettua tänne Ruotsiin määrittelemättömäksi ajaksi, on meidän yhteinen suuri haave lähteä vielä ulkomaille tässä 5-10 vuoden sisällä. Meistä olisi mahtavaa luoda vielä koko perheelle muistoja uudessa maassa asumisesta ja näin rikastuttaa tietysti myös itsemme, mutta erityisesti lasten henkistä pääomaa. Ajatuksena, tai oikeammin haaveena olisi lähteä noin 2-3 vuodeksi ja sitten palata taas omaan kotiin tänne Ruotsiin (olettaen, että sellainen ylellisyys meillä siinä vaiheessa jo olisi). Mutta tällä hetkellä mennään siis täysin haaveilun tasolla, sillä työkuviothan ne sitten lopulta aina ratkaisevat, tuleeko tämä milloinkaan toteutumaan. Lisäksi meidän täytyy tietysti olla varmoja, että kroonista suolistosairautta sairastava tyttäremme saisi tarvitsemaansa seurantaa ja tarvittaessa myös asiantuntevaa hoitoa.

Itse olisin valmis lähtemään melkeinpä minne tahansa päin maailmaa, mutta realistiset vaihtoehdot taitavat kuitenkin rajoittua Eurooppaan. Itäinen Keski-Eurooppa on tullut meille jo suhteellisen tutuksi; ehdimme reilussa neljässä vuodessa tutustua Tšekkiin, Slovakiaan, Itävaltaan, Unkariin sekä jonkin verran Saksan itäiseen osaan. Niinpä haluaisin seuraavaksi lähteä esimerkiksi Hollantiin, jossa viehättää erityisesti leppoisalta vaikuttava ilmapiiri ja mainio sijainti. Tai Sveitsiin, joka olisi taas varmasti hyvin erilainen, käsitykseni mukaan jopa konservatiivinen maa, jonka maisemat ja sijainti suhteessa muuhun Eurooppaan on varmastikin vertaansa vailla. Enkä kyllä kieltäytyisi Saksaan muutostakaan; mies oli töissä Kölnin alueella 7kk, jonka jälkeen vielä Hampurissa 3kk ennen esikoisemme syntymää ja pidin todella paljon molemmista kaupungeista.

Ihana Karlovy Varyn pikkukaupunki Tšekissä

Budapest

Oman kokemukseni mukaan ihmisten suhtautuminen lapsiperheen ulkomaillemuuttoon on pääosin positiivista. Ja miksi ei olisikaan, sehän on mahtava tapa hankkia uusia kokemuksia, elämyksiä ja ihmisiä perheen elämään – silloin kuin lapset ovat pieniä. Ihan tosi. Lasten kasvaessa ja etenkin koulun tullessa mukaan kuvioihin, alkaakin asenteet muuttua kielteisemmiksi. Näille kielteisille kriittisemmillekin ajatuksille on tietysti perusteensa, mutta valitettavan usein ihmiset unohtavat, miten erilaisia me kaikki olemme ja etenkin sen, miten tätä erilaisuutta pitäisi kunnioittaa.

Miten eritavoin asioista voidaankaan ajatella

Tottahan se on, että kouluikäisen lapsen kanssa ei lähtö onnistukaan ihan niin helposti kuin pikkulasten kanssa. Näin meille suomalaisille tyypilliseen tapaan ajateltuna tämä tarkoittaisi sitä, että lapsen täytyy lopettaa tutussa koulussa ja sanoa heipat opettajalle, luokkakavereille ja muille ystäville. Tutut harrastukset on jätettävä, kodista nyt puhumattakaan. Uudessa asuinmaassa on aloitettava uudessa koulussa, kenties opeteltava myös uusi kieli ja löydettävä uudet ystävät. Voi olla, että täysin samoja harrastusmahdollisuksia ei myöskään ole, joten ehkäpä täytyy kokeilla jotakin aivan uutta (!). Kaiken lisäksi koti voikin tässä uudessa maassa olla aivan erilainen kuin se, millaisessa perhe on asunut ennen.

Itse taas ajattelen, että ulkomaille muuton myötä lapsi saa mahdollisuuden tutustua perusteellisesti uuteen maahan, sen kulttuuriin ja tapoihin. Hän pääsee irtautumaan hetkeksi tutusta ja turvallisesta, mikä kasvattaa häntä monella eri tasolla. Hän oppii, että asioita voi tehdä monella eri tavalla ja saa huomata, että koti ei ole sama asia kuin talo, vaan että koti löytyy todellakin sieltä sydämestä. Lisäksi lapsi saa uusia ystäviä, vaikka joutuukin ehkä aluksi laittamaan vähän extra efforttia sen eteen. Ja parhaassa tapauksessa hän oppii jopa uuden kielen- tai kaksi. Lapsi tulee avarakatseisemmaksi ja rohkeammaksi sekä itsevarmemmaksi. Ainakin ideaalitilanteessa.

Uiskentelua Zell am Seessa

Pulkkamäkimaisema Prahassa

Ymmärrän myös sen, ettei aina kaikki sujukaan ihan suunnitelmien mukaan. Entä jos lapsen on vaikea saada uusia ystäviä? Tai entä jos häntä kiusataan koulussa? Mitäs sitten, jos hän ei koekaan uutta maata kodikseen? Itse ajattelen, että vastaavia ongelmia lapsi kohtaisi aivan yhtä suurella todennäköisyydellä myös kotimaassaan. Jos lapsemme joutuisi vaikkapa muuton seurauksena vaihtamaan uuteen kouluun täällä Tukholmassa, olisi oman ajatteluni mukaan todennäköisyys näihin mahdollisiin ongelmiin aivan yhtä suuri. Jos koulu ja koti vaihtuvat on mielestäni aivan saman tekevää, onko etäisyys vanhaan kotiin 2km vai 8000km.

Ulkomaille muutto ei estä hyvää vanhemmuutta

Meidän vanhempien tehtävä on tukea lapsiamme elämän eri ongelmatilanteissa ja auttaa heitä parhaamme mukaan uskomaan itseensä, mitä ikinä elämä heidän eteensä tuokaan. Uskon, että sillä ei ole merkitystä, asummeko koko elämämme siinä samassa osoitteessa Purokatu 7 vai kiertelemmekö maailman eri kolkissa; lapsemme tulevat kohtaamaan mitä erilaisempia haasteita ja vastoinkäymisiä aivan yhtä lailla. Ja meidän vanhempien lähtökohdat tukea lapsiamme näiden haasteiden edessä ovat aivan samat, asuimmepa sitten Suomessa, Italiassa tai Kiinassa. Sen sijaan uskon, että lapsen tulevaisuuden kannalta ei ainakaan ole haitaksi vähän laajentaa perspektiiviä.

Myös meri oli sellainen juttu, jota oltiin yhdessä ikävöity

City-elämän jälkeen lapset osaavat todella arvostaa metsässä oleskelua

Näin siis minä ajattelen. Mitä mieltä te muut olette? Onko ajatukseni ja kuvitelmani liian ruusuisia? Entäpä te, joilla on kokemusta ulkomaille muuttamisesta koululaisten kanssa, miten te koitte muuton lasten kannalta? Olivatko lapset innoissaan vai lähtivätkö he matkaan vastentahtoisesti? Alkoiko arki kivuttomasti vai koitteko paljon hankaluuksia?

Tähän kaikkeen vaikuttaa varmasti hyvinkin paljon myös se, millaisia yksilöitä ulkomaille muuttavat lapset ovat. Meidän lapset ovat aina olleet suht rohkeita ja ennakkoluulottomia ja ainakin täällä Ruotsissa he saivat aika helposti uusia kavereita. Toki tänne muuttaessa he olivat  jo tottuneet elämään vieraassa kulttuurissa ja etenkin vieraan kielen ympäröimänä. Uskon, että tämä helpotti paljon tänne Ruotsiin kotiutumista. Toisaalta, ovat kaikki meidän lapset myös erittäin herkkiä ja tietyissä asioissa jopa hyvinkin arkoja ja harkitsevia. Monilapsisen perheen etuna on kuitenkin se, että lapset saavat tukea ja rohkeutta toisistaan, eivätkä jää ainakaan täysin ilman kavereita, niitä kavereita kun on jokaisella se kolme kappaletta pelkästään jo täällä kotona 🙂

Mutta palatakseni vielä otsikkoon: Koen, että ns. normaalitapauksessa pyrkii jokainen vanhempi olemaan omalle lapselleen se paras mahdollinen äiti tai isä. Jokainen meistä pyrkii varmasti tarjoamaan lapselleen niin hyvän lapsuuden kuin mahdollista, viettipä lapsi sitä kotimaassaan tai ulkomailla. Itse en usko, että kukaan vanhempi muuttaisi perheensä kanssa ulkomaille ainoastaan itsekkäistä lähtökohdista ja tällaisia suuria elämänmuutoksia harkitaan varmasti jokaisessa perheessä tarkkaan. On kuitenkin myönnettävä, että kun on kerran lähtenyt, on se uudelleen lähteminen ehkä helpompaa. Itse en enää ainakaan miettisi enää kahta kertaa, jos lähtötarjous tulisi (kuten silloin ensimmäisellä kerralla), vaan voisin lähes suoralta kädeltä ilmoittaa, että lähdemme!

Mutta kuten jo aiemmin mainitsinkin, on mielestäni väärin tuomita toisia itsekkääksi tällaisten valintojen perusteella. Minäkään en tuomitse niitä, jotka haluavat elää koko elämänsä samassa kaupungissa tai jopa samassa osoitteessa. Sellainen elämä ei vain ole meitä varten. Siitä olen kuitenkin aivan varma, että jos perheen perusasiat ovat kunnossa ja lapset saavat kotoaan tarvitsemaansa turvaa, huolenpitoa ja rakkautta, on ulkomailla asuvilla lapsilla aivan yhtä suuri todennäköisyys onnelliseen lapsuuteen kuin niillä lapsilla siellä Purokatu 7:kin.

Olen puhunut.

Ihanaa viikonloppua! 😊

<3 Heini

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.