tammikuu 2019

Heipä hei!

Kerron yleensä mielelläni ulkosuomalaisuuden hyvistä puolista; siitä, miten ulkomailla asuminen tiivistää perhettä ja siitä, miten jännittävää on tutustua uuteen maahan ja kaupunkiin, uuteen kulttuuriin ja uusiin ihmisiin. Olen aina kannustanut muitakin kokeilemaan ulkomailla asumista, mielestäni voitettavaa on ehdottomasti enemmän kuin hävittävää. Lasten tämän viikkoinen, tavallista rajumpi sairastelu ja samalle viikolle osunut miehen työreissu kirvoitti kuitenkin nyt tällaisen vähän negatiivisemman tekstin siitä ulkosuomalaisuuden toisesta puolesta.

Mitä ulkomailla asumiseen tulee, olen mielestäni jo aika monessa liemessä keitetty. Koska olemme lähteneet alun perin matkaan täysin omin päin, ilman työkomennusta tai vastaavaa, olemme aina vastanneet myös kaikista käytännön järjestelyistä itse. Emme ole saaneet valmiina tai avustettuna juurikaan mitään, vaan muutot, kodinetsintä, koulut, vakuutukset, terveydenhoito ja pankkiasiat ovat olleet täysin omilla harteillamme. (Lue: hyvinkin pitkälle allekirjoittaneen harteilla, toinen meistä kun on aika lailla aamusta iltaan töissä). Lisämausteensa omaan arkeeni on tuonut tietysti vielä se, että olen ollut aina kotona 2-3 lapsen kanssa. Eli meninpä sitten verotoimistoon, lääkäriin tai pankkiin, on mukanani aina oma entourageni 😊

Voin siis kertoa hakanneeni päätäni seinään yhden, jos toisenkin kerran, sillä monet asiat, jotka kotimaassa hoituisivat muutamalla napinpainalluksella, voivat ulkomailla vaatia tuntien, vuorokausien tai kuukausien vääntämisen. Ja vaikka näin naapurimaassa ollaankin, olen tosiaan saanut tehdä työtä sen eteen, että ihan yksinkertaisimmatkin perusasiat alkaisivat rullata. Olen tilannut papereita Suomesta, soittanut ja odottanut soittoa, postittanut ja odottanut postia ja siltikin on välillä tuntunut, ettei tästä tule ikinä valmista. Onneksi nyt vaikuttaa sille, että pahin paperisota alkaa olla jo ohi.
Mutta tätä naista ei siis enää ihan pikkujutut lannista! Kuitenkin on myönnettävä, että mullakin on ne heikommat hetkeni, jolloin tunnen oloni epävarmaksi ja pelokkaaksi. Välillä on tuntunut myös siltä, että olen tässä maailmassa – tai ehkä paremminkin tässä maassa, ihan yksin lasteni ja ongelmieni kanssa.

Pahin epävarmuus ja pelko iskee tietenkin silloin, kun joku perheen jäsen sairastuu pahoin. Noina kertoina tulee helposti ajateltua; ”oltaisiinpa nyt Suomessa”. Miten paljon turvallisempi olo onkaan kotimaassa, kun kyseeseen tulee terveydenhuolto. Itselläni on kyllä myös takana niin järkyttävä kokemus sairaan lapsen hoitoon saamisesta ulkomailla (ei Ruotsissa), että se kummittelee mielessäni varmastikin koko loppuelämäni. Lyhyesti kerrottuna, olin silloin pienen, erittäin huonokuntoisen  lapsemme kanssa jo sairaalaan sisäpuolella, mutta koska en löytänyt ulkomaalaisille tarkoitettua vastaanottotiskiä (lue: maksutiskiä), olimme vähällä jäädä ilman apua. Kun sitten puolen tunnin etsinnän jälkeen tämä paikka löytyi ja luottokorttitiedot oli sisällä, alkoi sitä apuakin löytyä. Tämä kokemus avasi todella silmäni. Ehdin hetken jo ajatella, että voiko todella olla niin, että ihmisen annetaan kuolla sairaalan käytävälle vain sen vuoksi, ettei oikeaa ilmoittautumispaikkaa löydy! Olen aina luottanut ehkä liiankin sokeasti ihmisiin ja uskonut siihen, että inhimillisyys ajaa aina byrokratian ohi. Tämän tapahtuman jälkeen en kuitenkaan enää pidä mitään itsestään selvyytenä.

Täällä Ruotsissa oloni on onneksi lähes yhtä turvallinen kuin Suomessa. Tietysti uudessa terveydenhoitosysteemissä on opeteltavaa ja kestää aikansa, että uusiin toimintatapoihin tottuu. Täällä on kuitenkin erittäin hyvät ohjeistukset, miten missäkin tilanteessa tulee toimia sekä erinomainen puhelinterveysneuvonta. Koska myös puhumme paikallista kieltä, on avun löytäminen ja saaminen entistä helpompaa (vaikka apua saisi toki aivan yhtä hyvin englannin kielelläkin).

Haastavinta meidän perheelle tällä hetkellä on ehkä kuitenkin tukiverkostojen puuttuminen. Koska mies tekee paljon töitä ja itse olen kolmen eri-ikäisen lapsen kanssa kotona, en pääse oikein verkostoitumaan. Vauvan kanssa täällä voisi osallistua jos jonkinmoiseen aktiviteettiin ja luoda sitä kautta uusia ystävyyssuhteita. Mutta koska 6- ja 4-vuotiailla tytöillämme ei ole vielä hoitopaikkaa, en näihin vauva-aktiviteetteihin oikein pääse osallistumaan. Leikki-ikäisille suunnattua toimintaa taas löytyy todella vähän, esimerkiksi Suomen päiväkerhotoimintaa vastaavaa järjestelyä ei täällä tunneta. Mutta täällä lähes kaikki lapset aloittavatkin päivähoidon jo siinä 1,5 vuoden iässä.

Olenkin tässä miettinyt, että vaikka aikaa ei tällä hetkellä tunnu riittävän mihinkään muuhun kuin arjen pyörittämiseen ja opiskeluun, olisi paikallisista ystävyyssuhteista kuitenkin paljon iloa ja ehkä sitä apuakin. Esimerkiksi viime viikolla, kun mies lähti yllättäen työmatkalle ja jäin yksin kotiin influenssaa sairastavien lasten kanssa. Silloin mietin pariinkin kertaan, että voi kun tässä lähellä olisi ystävä, jota voisi pyytää nyt käymään kaupassa tai joka muuten vain olisi valmiina auttamaan, jos jotain odottamatonta alkaisi tapahtumaan. Ainoastaan tunne tällaisen henkilön olemassaolosta olisi helpottanut oloani esimerkiksi silloin, kun vanhin tyttö sai korkean kuumeen vuoksi ihmeellisen kohtauksen, jonka aikana hän puhui todella sekavia, kärsi kovasta pääkivusta ja oli itse aivan kauhuissaan. Onneksi hän oli juuri saanut tällaisen vastaavan kohtauksen  jo päivää ennen miehen työreissua, eli ollessani yksin lasten kanssa en mennyt enää itse paniikkiin, kuten tuolla ensimmäisellä kerralla. Ja jottei jännityskerroin tuon parin päivän aikana olisi laskenut liian alas, alkoi myös 6-vuotiaan vatsa oireilla kovin kivuin keskellä yötä, kuinkas muuten? Luonnollisesti säikähdin tätäkin  kovasti ja aloin jo miettiä, miten pääsisimme tarvittaessa sairaalaan; joudunko herättämään kaikki lapset ja lähdetäänkö päivystykseen koko porukalla? Tai entäpä todellisessa hätätilanteessa? Soittaisin tietysti ambulanssin, mutta kuka silloin lähtisi tytön mukana sairaalaan? Ja jos itse lähtisin, kuka jäisi loppujen kanssa kotiin? Onneksi mikään näistä skenaarioista ei toteutunut ja tytön vatsakivut helpottivat lopulta ihan itsestään. Mutta etenkin tällaisissa tilanteissa sitä huomaa olevansa aika yksin ja toivovansa, että täällä olisi edes muutama luottoystävä, jolta voisi pyytää tarpeen tullen apua, vaikkapa sitten keskellä yötä.

Onneksi tällaisia tilanteita ei ole kuitenkaan kovin usein odotettavissa. Jos vain tiedämme miehen työreissuista ajoissa, tulevat vanhempani mahdollisuuksiensa mukaan tänne meitä auttamaan, iso kiitos heille siitä! Kuitenkin odotan nyt kovasti sitä hetkeä, että kaksi nuorintakin tyttöämme pääsisivät aloittamaan päivähoidon/förskolan. Olisi niin kiva käydä tulevan kevään aikana pojan kanssa kahdestaan vaikkapa muskarissa tai vastaavassa ja tutustua vähän toisiin vanhempiin. Töiden aloituksen myötä tulen todennäköisesti  viimeistään tutustumaan enemmän  uusiin ihmisiin, mutta ensi syksy tuntuu vielä aika kaukaiselle. Joten toivoa sopii, että kevät toisi mukanaan ne kauan odotetut hoitopaikat tytöille ja sen myötä vähän liikkumavaraa myös itselleni.

Mutta nämä ajatukset siis kumpusivat sieltä oman ulkosuomalaisuuteni nurjalta puolelta. Ja kuten alussa jo mainitsin,  mitä ulkomailla asumiseen tulee, olen näistä tietyistä negatiivisista ajatuksistani huolimatta ehdottomasti voiton puolella. Kaikki se, mitä ulkomailla asuminen on minulle antanut on niin paljon merkittävämpää kuin ne vaikeudet joita olen kohdannut. Matkan varrella ovat myös ennen niin siniset silmäni avautuneet ja hyväuskoisuuden tilalle on tullut terve skeptisyys ja varovaisuus.

Se mikä ei tapa, niin vahvistaa, eikös vain?

<3 Heini