Minulta kysyttiin vähän aikaa sitten, mikä on erikoisin käymistäni matkakohteista. Ensin meinasin vastata, etten minä juuri missään erikoisissa paikoissa reissaa. Sitten mieleeni tuli vastata Georgia, ja Georgiasta vielä tarkennus: Etelä-Ossetian raja. Tuo kriisialuehan se erikoisin kohteeni totta kai on. Ehdottomasti.
Vaikka olen toimittaja, ei minun työhöni kuulu sotatoimialueilla tai katastrofien jäljille kiertelyä. Mutta Etelä-Ossetiaa olisin tuskin ilman ammattiani päässyt näkemään. Olin toimittajille tarkoitetulla opintomatkalla Georgiassa, ja meille järjestettiin tilaisuus tutustua tuohon alueeseen. Nimenomaan järjestettiin, koska sinne ei pääse ilman viranomaisten lupaa.
Me saimme luvan maan sisäministeriöstä pari päivää ennen retkeä, ja ministeriö järjesti meille mukaan myös sotilassaattueen. Varmaan omaksi turvaksemme, mutta ehkä myös siksi ettei lauma suomalaisia toimittajia aiheuta ongelmia Georgian rajavyöhykkeellä toilailemalla.
Virallinen rauha yhä solmimatta
Georgia ja Venäjä eivät ole solmineet virallista rauhansopimusta vuoden 2008 sodan jälkeen, vaan maiden välillä vallitsee vain aselepo jota EU valvoo. Etelä-Ossetia oli yksi sodan motiiveista. Alue on julistautunut itsenäiseksi tasavallaksi, mutta vain Venäjä, Venezuela, Nicaragua ja Nauru tunnustavat itsenäisyyden. Muut pitävät aluetta osana Georgiaa. Jotkut eteläossetialaiset ovat jopa halunneet liittyä osaksi Venäjää, ja läheisestä Venäjä-suhteesta kertoo myös se, että Georgian vastaista rajaa valvoo nimenomaan Venäjän armeija.
Ilmeisesti teleoperaattorinikin kannattaa ajatusta, koska rajaa lähestyttäessä kännykkääni tupsahti tekstiviesti, joka toivotti tervetulleeksi Venäjälle ja kertoi puhelujen sekä datasiirron hinnoista. Olisivat muuten olleet halvempia kuin Georgian puolella.
Pakolaisleirejä ja autiokyliä
Vuoden 2008 sodassa alueella käytiin kovia taisteluja, ja Venäjän armeija valloitti monia georgialaisten asuttamia kyliä ja kaupunkeja. Taistelujen alta pakeni paljon ihmisiä, joista suuri osa asuu yhä pakolaisleireillä. Ankeita parakkileirejä näkyikin siellä täällä moottoritien varressa matkalla kohti rajavyöhykettä.
Kriisialueella onkin paljon tyhjilleen jääneitä taloja ja jopa kokonaisia kyliä, joissa ei asuta. Toisaalta löytyy myös yhä sitkeitä jääräpäitä, jotka eivät ole kotoaan suostuneet lähtemään. Monet heistä ovat vanhuksia. Heitä asuu siellä täällä tyhjentyneissä kylissä huonokuntoisten sorateiden varsilla.
Kylät olivat varsin murheellinen näky. Tyhjien talojen pihoilla rehotti villiintyneitä hedelmäpuita, sillä hedelmien viljely oli ennen seudun pääelinkeinoja. Puut notkuivat omenoiden ja päärynöiden painosta, mutta kukaan ei ollut korjaamassa. Jonkun talon pihalla oli sentään lieassa yksinäinen hevonen.
Rajavartijoiden vodkakekkerit
Meidät vietiin noiden kylien läpi pikkubussilla yhdelle rajavartioasemalle tutustumaan oloihin, joissa rajalla partioivat sisäministeriön joukot toimivat. Aika karuiltahan paikat vaikuttivat: muutama parakki, poteroita ja bunkkereita sekä autonrenkaista koottuja suojavalleja. Sinne tänne oli kasattu tyhjiä vodkapulloja ja oluttölkkejä. Ilmeisesti vapaa-ajalla ei ole hirveästi muuta tekemistä kuin ryypiskely.
Sotilaiden lisäksi asemaa asutti lauma kulkukoiria, jotka ovat asettuneet sinne asumaan. Sotilaat ruokkivat niitä, leikkivät niiden kanssa ja rapsuttelivat haukkuja. Koirilla olisi ollut esteetön pääsy rajapuomien toiselle puolelle, jossa liehuivat Venäjän ja Etelä-Ossetian liput. Kuulemma ne eivät sinne kuitenkaan mieluusti menneet, koska georgialaiset antoivat niille parempaa ruokaa.
Voi toki olla että tässäkin tarinassa kyseessä oli vain meille paikkoja esitelleen upseerin rehentely ja pienoinen propaganda, mistäpä noita osaa mennä sanomaan.
Ambulanssilla ankean rajan yli
Rajavartioasema, jonne meidät päästettiin, ei ollut kovin vilkas. Sen kautta rajan yli kulkivat oikeastaan vain EU:n valvojat sekä Punaisen Ristin ambulanssit. Koska Georgia laskee eteläossetialaiset kansalaisikseen, on heillä oikeus käyttää georgialaisia sairaanhoitopalveluja. Niinpä suuremmat vaivat tullaan hoidattamaan Georgian puolelle.
Asemalla ei saanut kuvata, mutta kuvaustarkoituksia varten meidät vietiin vielä toiselle rajaosuudelle kauemmas venäläisjoukkojen tukikohdasta. Aika surulliselta näytti sielläkin: pitkät matkat syksyn ruskettamaa joutomaata, ja kaukana siintäviä vuoria. Ankeaa maaplänttiä katsellessani en voinut olla pohtimatta, kuinka mieletöntä siitä tappeleminen oikeastaan oli. Mutta hyvähän se minun on sanoa, koska minulla ei ole minkäänlaisia tunnesiteitä alueeseen.
En pysty sanomaan, kuka tässä konfliktissa on oikeassa ja kuka väärässä. Mutta retki Etelä-Ossetian rajalle opetti ainakin konkreettisesti, kuinka mieletöntä sota on.
