Olen aiemminkin kertonut olevani keskiaikaintoilija, ja se myös tuo oman lisämausteensa matkoihinkin. Rakastan linnoja, keskiaikaisia katedraaleja ja muita historiallisia rakennuksia, ja tykkään sellaisissa kiertelystä. OIen myös erityisen kiinnostunut Britannian historiasta (okei, siihen on helpompi perehtyä kuin vaikkapa Ranskan tai Saksan historiaan, koska kielimuuria ei ole), ja varsinkin Tudor-hallitsijasuvun jäsenistä ja heidän vaiheistaan. Tudorithan nyt eivät varsinaisesti enää keskiajalle asetu, mutta heidän juurensa ja dynastian valtaannousu kuitenkin.
Siksi oli melkoisen selvää, että taannoisella Lontoon-matkallani menisin käymään Westminster Abbeyssa. Paloin halusta päästä näkemään tuon kirkon, joka on toiminut niin monien merkkitapahtumien näyttämönä, sekä ikuistamaan kuviin kuningatar Elisabet I:n, hänen epäonnisen serkkunsa Maria Stuartin sekä Henrik VII:n ja hänen vaimonsa Yorkin Elisabetin haudat. Olin varautunut jonottamaan sisään kauan, mutta kyllähän nyt pyhiinvaelluskohde on sen arvoinen!
Alkuun sain yllättyä positiivisesti. Olin liikkeellä perjantaina iltapäivällä, mutta silti katedraalin jono ei ollut mitenkään megapitkä. Sisään selvisin ehkä noin vartissa, mikä ei ollut ollenkaan paha.
Ikävä yllätys: Westminster Abbeyssä on valokuvauskielto
Eteisessä katse suuntautui pakostakin ylös: tilan huima korkeus, holvikaaret ja katon sekä seinien monimutkaiset veistoskoristelut tekivät vaikutuksen. ”Quite nice, I’d say”, tokaisi edessäni jonottava harmaahapsinen brittiherrasmies nähdessään ällistelyni.
Vähemmän nice olikin sitten lippuluukulla selvinnyt tieto, ettei itse katedraalin sisällä saa valokuvata. Siihen jäivät sitten pyhiinvaellusselfiet mestattujen tai muuten vain traagisesti menehtyneiden kuninkaallisten haudoilla. Pöh.
Kuvauspettymys karisi kuitenkin niskoilta nopeasti, kun itse rakennuksen tunnelma tempaisi mukaansa. Olen toki ennenkin ollut keskiaikaisissa katedraaleissa, ja vaikkapa York Minster on kokoluokaltaan samaa sarjaa. Mutta Westminsterin tekee niin ainutlaatuiseksi sen historia, johon perehtymätönkin saa hyvän johdatuksen audio-oppaan avulla. Kun seurasi merkittyä reittiä ja kuunteli opasta, sai tietää paljon rakennuksen muistomerkeistä, käytöstä ja sinne haudatuista merkkihenkilöistä. Kuninkaallisten lisäksi Abbeyssä kun lepää myös esimerkiksi kirjailijoita ja säveltäjiä.
Westminster Abbey on Williamin ja Katen hääkirkko
Kirkossa on kruunattu hallitsijoita ja järjestetty kuninkaallisia häitä. Sen salmiakkikuvoinen lattia muistetaan esimerkiksi prinssi Williamin ja Kate Middletonin häistä. Tämän vuoden aikana katedraalin aiemmin yleisöltä suljettuna ollut yläkerta on myös määrä avata yleisölle. Siellä pääsisi tutustumaan katedraalin kokoelmiin, joissa on muun muassa kuninkaallisten hautajaisiin ennen tehtyjä näköisveistoksia vainajista sekä vaatteita, joihin ne on puettu. Makaaberia? Ehkä, mutta myös niin kiinnostavaa että kokoelma on vielä jonain päivänä nähtävä.
Kiertelin katedraalia ehkä tunnin, ja on pakko tunnustaa että kuningatar Elisabetin sekä Maria Stuartin haudat ahtaassa sivukappelissa eivät olleet niin vavahduttava kokemus, kuin toivoin. Oli kuitenkin kiinnostavaa tutkailla haudoilla olevia näköisveistoksia, ja miettiä miltä nuo kuulut kuningattaret ovat oikeasti aikoinaan näyttäneet.
Tudor-dynastian isä Henrik VII oli sen sijaan rakennuttanut itselleen ja vaimolleen niin komean kappelin, että heidän hautapaikkansa teki kyllä kaikessa loistossaan vaikutuksen. Ja miestä vielä väitetään pihiksi! Hänen kuuluisampi poikansa, se kuudesta vaimosta tunnettu Henrik VIII, on haudattu muualle.
Komean katedraalin ohella samalla pääsylipulla pääsi tutkailemaan samassa rakennuskompleksissa oleva puutarhaa ja luostarikirkkoa, joissa sai myös kuvata. Eli sain minä edes jotain kuvallisia muistoja pyhiinvaelluksestani. Pettymystä tasoitti myös katedraalin matkamuistomyymälästä ostamani jääkaappimagneetti. En yleensä sorru matkamuistokrääsään, mutta tämä oli pakko ostaa, koska kuva kirkon sisätiloista nyt vain on niin komea.
Keskiajan ihmisillä oli pyhiinvaelluksilleen kovia odotuksia: niitä tehtiin muun muassa siksi, että haluttiin päästä pyhään paikkaan rukoilemaan vaikkapa raskaaksi tuloa tai vaikeasta sairaudesta parantumista. Voitte arvata, etteivät toiveet aina toteutuneet. Mutta toivon mukaan matkoista oli silti jotain iloa – itselleni oli ainakin omasta Westminster Abbey -fiilistelystäni.
