Kappas, viimeisestä postauksesta on vierähtänyt melkein kuukausi. Eli eipä ole mennyt blogin pitäminen ihan suunnitelmien mukaisesti. That’s life. Ja mikä sitten on parempi tapa jatkaa tarinointia tahattoman tauon jälkeen kuin kertoa, kuinka reissussakaan ei aina mene kuten suunniteltiin.
Talvilomallammehan meillä oli tavoitteena nähdä kaksi kiinnostavaa konserttia peräkkäisinä päivinä eri maissa. Alankomaiden Eindhovenista oli siis tarkoitus suunnata Saksan Bochumiin seuraamaan Symphonic Metal Night -tapahtumaa. Hieman haastetta hommaan toi se, että junien aikataulut olivat aika tiukat eli vaihtoihin oli aikaa vain muutama minuutti, ja niitä vaihtojakin oli kaksi. Mutta varasimme silti systeemin ehdottamat liput – kyllähän tässä ehditään.
No jaa, hevimatkaajien homma alkoi näyttää synkältä jo Eindhovenissa: Heviherra alkoi jo aamusta kärsiä vatsataudista ja kovasta kuumeesta. Jouduin siis syömään hotelliaamiaiseni yksin, ja toivoin että herran olo helpottaisi. Ei helpottanut, ja siinä vaiheessa alkoi jo stressata, kun juna Eindhovenista kohti ekaa vaihtoa ja Saksan rajan tuntumassa sijaitsevaa Venloa lähti myöhässä. Venlossa kun vaihtoaikaa oli vain seitsemän minuuttia, ja Trainline.eu-saitin kautta ostetut liput kävivät vain merkityille junavuoroille.
Toinen voi junassa huonosti, toinen stressasi. Voitte kuvitella, ettei se rynnistys Venlon asemalla kohti seuraavaa junaa ollut mikään riemukas – mutta ehdimme. Hyvä hyvä. Minun stressini lievitti hivenen, tosin tiesin ettei siirtymä Düsseldorfin suurella asemalla Bochumin junaan välttämättä ole sekään helppo: jaksaako herra kantaa raskasta matkalaukkuamme?
Vaadittiin limsaa, Buranaa ja pahaa sisua, mutta pääsimme kuin pääsimmekin sinne Bochumiin. Herra tosin hyytyi saman tien hotellin sänkyyn, ja näytti kärsivältä. Hänestä ei olisi ruokaseuraksi, eikä keikalle. Saisin viihdyttää itseäni illan yksin, kuului tuomio ennen kuin potilas alkoi nukkua. Mutta paras oli myös antaa toisen nukkua ja toivoa, että hän olisi seuraavana päivänä lentokunnossa.
Lähdin siis yksin kaupungille etsimään ruokaa ja mahdollista apteekkia, sekä mehua toipilaalle. Apteekki tosin tyssäsi siihen, että oli sunnuntai. Ja sunnuntaisinhan ei Saksassa ole mikään auki. Mehutkin sain ostettua vain rautatieaseman kioskista, koska Saksa ja sunnuntai. Onneksi sentään se kioski oli auki.
Ruokaa sentään löysin. Olin etukäteen tutkaillut netistä Bochumin ravintolatarjontaa, ja löytänyt kivanoloisen panimoravintolan Brauhaus Rietkötterin. Kaupungin vanhimmassa asuintalossa toimiva olutpaikka, mikäs hevimatkaajille sopivampaa? Mutta uskaltaako sellaiseen mennä yksin. Mielessä pyöri käsitys pitkistä pöydistä, jättikokoisista tuopeista ja riehakkaasta menosta kunnon baijerilaistyyliin, ja sellaisessa olisi nolottanut olla yksin. Kai.
Päätin ensin katsella jotain vähemmän noloa, mutta kaikki kahvilat ja pizzapaikat tuntuivat olevan täynnä iloisia ja riehakkaita perheitä. Omaan toisen olosta huolestuneeseen sekä kieltämättä myös pettyneeseen fiilikseen sellainen ei sopinut.
Talsin siis ympäri lähes autiota keskustaa: noita ravintoloita lukuunottamatta väkeä ei liikkunut juuri missään ja päätin etsiä jonkin rauhallisemman paikan. Bongasin sievän näköisen vanhan talon, jossa oli joku ravintola – ja kappas, se olikin se Rietkötter. Uskaltauduin sisään, ja yksi huoli ainakin haihtui: ravintola oli lähes tyhjä. Yksi pariskunta lopetteli ateriaansa. Yhdessä pöydässä hörppi vanha herra oluttaan, toisessa toinen viiniä. Välille herrat vilkuilivat toisiaan kyräillen – liekö siis kyseessä jonkin pitkäaikainen kanta-asiakkaiden kestokauna. Ei railakasta lederhosen-kansaa, eikä pakkoseurustelua. Juuri sitä rauhaa, mitä tähän hetkeen kaipasin. Ja englantia osaamaton tarjoilija.
En tykkää syödä illallista ravintolassa yksin, mutta se oikeastaan unohtui, kun sain huiman itsetuntobuustin onnistuttuani tilaamaan ruokaa ja juomaa saksaksi. Reissu reissulta koulussa opittu kielitaito palaa näköjään aina vain paremmin muistiin. Pidin ravintolan viihtyisästä miljööstä, hörpin rauhassa oluttani ja hymyilin kohteliaasti niille kyräilijäpapoille, jotka suhtautuivat minuun suopeasti sekä ystävällisesti. Eihän tämä niin kamalaa ollutkaan!
Rietkötterin ruoka oli aika lailla peruspubiruokaa, mutta ihan maukasta sellaista. Joka tapauksessa kokemus onnistui nostamaan omia fiiliksiä niin paljon, että se seuraavakin askel alkoi tuntua mahdolliselta. Ehkäpä tässä uskaltaa lähteä sinne keikallekin ihan omassa seurassaan! Kuinka se sitten sujui, siitä seuraavalla kerralla.
by 