Pääkaupunkiseudulla asuvina meidän on halutessamme helppo piipahtaa katsomassa keikkoja myös Viron puolella. Siksi onkin ehkä hassua, että teimme niin ensimmäisen kerran vasta tänä syksynä, kun komean Will To Power -levynsä juuri julkaissut Arch Enemy esiintyi Tallinnassa. Joo kyllä, olisivat he esiintyneet Helsingissäkin, mutta Tallinnan-konsertti oli miellyttävämmin lauantai-iltana. Helsingissä joukkio esiintyi seuraavana päivänä.
Joten ostimme liput Tallinnaan – tämä operaatio sujui vaivattomasti Piletilevi-sivun kautta. Plussaa siitä, että tarjolla oli e-lippuvaihtoehto, joten ei tarvinnut miettiä hukkuuko lipputoimitus postissa tai mistä tikettinsä voi noutaa ennen keikkaa. Piletilevin kielivaihtoehdot ovat viron lisäksi myös englanti, venäjä ja suomi, joten ostaminen oli simppeliä.
Keikkapaikkana toiminut Rock Cafe on siis Viron suurin rock-klubi, ja se sijaitsee suhteellisen lähellä Tallinnan linja-autoasemaa. Tien toisella puolella nököttää Sikupillin ostoskeskus, josta löytyy muun muassa Prisma. Paikka on entinen teollisuuskiinteistö, ja rosoisuudessaan Rock Cafe muistuttaakin paljon esimerkiksi kotoista Nosturiamme. Klubille mahtuu 1 100 kuulijaa, ja keikkaa voi seurata kahdesta kerroksesta. Paikalle päässee kohtalaisen hyvin julkisillakin, me tosin turvauduimme taksiin.
Toisen kerroksen kaiteen vieressä olevat paikat olivat jo tiukasti varattuja, kun saavuimme paikalle. Jos siihen olisi mielinyt päästä, olisi pitänyt varmasti saapua keikalle jo ennen lämmittelybändiä soittanutta Jinjeriä. Me ilmaannuimme vasta päätähteä varten, onneksi ajoissa sillä Arch Enemy aloitti keikkansa jokusen minuutin ilmoitettua etuajassa.
Rock Cafe toimii suomalaisen kotoisasti myös siinä, että takit jätetään vartioituun narikkaan eikä myyntitiskillä ole käytössä tuoppipantteja, juomapoletteja tai muita kommervenkkejä. Suomalaisen tuttua oli myös järjestysmiesten toiminta: keikan alussa olimme toisessa kerroksessa, jossa on myös pöytäryhmiä, sohvia ja penkkejä. Soiton alkaessa moni innokas (kuten myös me) nousi seisomaan pöydille tai muille korokkeille, ja pääsi nauttimaan muutaman biisin ajan hyvästä näkyvyydestä. Kunnes yrmy portsari tuli komentamaan väen alas – kuten Suomessakin olisi käynyt.
Kaiteiden edessä oli niin tiivis ja sankka ihmismuuri, että katsoimme parhaaksi siirtyä loppukeikan ajaksi alakertaan, jossa näki kohtuullisen hyvin. Ilmanvaihtokin pelasi, eikä tullut sellainen fiilis, että happi loppuu kesken (terveisiä vain vaikkapa Tukholman Klubbenille!).
Itse keikasta on kulunut jo sen verran aikaa, että konserttikuvauksen kirjoittaminen alkaa olla jo turhaa. Eikä se itse asiassa varmaan onnistuiksikaan, koska elin niin täysillä mukana. Se vain oli yksi niitä iltoja, jolloin on yhtä musiikin kanssa ja soljuu sen mukana tunnelmasta toiseen. Tässä tapauksessa mukana oli paljon raivoja ja energiaa: Alissa White-Glutzin karisma ja esiintyminen vetoavat ainakin minuun, ja soittajathan ovat mitä osaavimpia. Taisi tunnelma vedota muihinkin, niin täysillä porukka lauloi vaikkapa No Gods, No Mastersia mukana.
Keikan jälkeen Rock Cafe näytti miinuspuolensa. Sali tyhjeni kyllä sujuvasti, mutta sinne olisi silti mieluummin kannattanut jäädä juomaan vielä vaikkapa yhdet oluset. Ruuhka kun siirtyi narikkaan, jonka palvelu oli tukossa. Takkejaan sai ryysistellä kaoottisessa tungoksessa, jota vielä pahensi se että narikka oli porrastasanteella. Ehkä klubi olisi tässä suhteessa miellyttävämpi kokemus lämpimämpänä aikana, kun ulkotakkia ja sen myötä vaatenaulakkoa tarvita.
Kovin eksoottinen kokemus Rock Cafe ei siis keikkapaikkana ollut, ja yleisön joukosta kuului paljonkin suomea. Mutta hyvä vaihtoehto kotimaisille klubeille, jos kiertueaikataulut sattuvat tuonne täkäläisiä keikkoja sopivammalla tavalla.
