
Tyypillinen lokakuun lopun sää: taivas on harmaa ja pilvet sadetta lupaavan synkkiä. Viiltävän kylmä tuulii riepottelee puiden viimeisiä lehtiä, ja saa silmät vuotamaan. Tosin kyyneleet johtuvat osin myös itse paikasta: olemme Dachaun keskitysleirillä Münchenin lähellä.
Miksi ihmeessä, koska kyseessä on kuitenkin lomareissu. Pitkä viikonloppu. Miksi kiusata itseään epämiellyttävöll historialla, kun tämänkin iltaäivän voisi viettää istumalla jossain Münchenin oluttuvista?
Syitä on useita, eikä historia nyt vain aina ole kaunista. Olemme käyneet ennenkin karuissa paikoissa, ja tututuneet esimerkiksi Vilnan kansanmurhan uhrien museoon eli KGB-museoon ja Budapestin Terrorin taloon. Kyllähän tämäkin paikka pitäisi silloin kestää!

Dachau valikoitui retkikohteeksi myös helppouden vuoksi: ensin junalla 25 minuuttia Münchenin päärautatieasemalta. Dachaun asemalta pääsee leirille bussilla, ja bussipysäkki on hyvin merkitty. Eipä oikesta autosta voi muutenkaan erehtyä, koska se tulee täyteen turisteja. Halukkaat voivat myös kävellä leirille Dachaun asemalta samaa reittiä jota vangitkin aikoinaan käyttivät. Noin kolmen kilometrin mittainen taival on hyvin merkitty, ja sen varrella on historiasta kertovia opaskylttejä.
Itse leiri on muistopaikka samaan tapaan kuin kesällä vierailemamme Bunker Valentin -sukellusvenetehdas Bremenissä. Toien maailmansodan kauhuista kertoavat muistopaikat ovat Saksassa yleisölle maksuttomia ja julksilla varoilla ylläpidettyjä instituutioita. Omatoiminen kiertely on siis ilmaista, leiristä kertovan audio-oppaan voi vuokrata infopisteestä pientä maksua vastaan. Me emme sellaista ottaneet, ja pakko todeta että informatiiviset kyltit kertovat karusta paikasta aivan riittävästi.

Sillä Dachau on kokemuksena nimenomaan karu. Ja hyytävä, jos käytetään toista lehtiotsikoissa suosittua sanaa (tosin jo ihan säätilan puolesta). Itse leirin vankiparakit ovat poissa, niiden paikat on kuitenkin merkitty valtavalle kentälle. Parakit, joissa voi vierailla, ovat myöhemmin rakennettuja rekonstruktioita.
Entinen hallinto- ja työpajarakennus on pystyssä. Nykyään siellä on keskitysleirin historiaa esittelevä museo, kirjasto ja elokuvateatteri. Aita on osin entisellään, samoin ennen miehitetyt vartiotornit ovat jäljellä. Ja krematoriorakennukset, niin vanha kuin uusikin.

Krematoriot ovat hieman erillään itse leiristä, metsän keskellä. Metsä on kaunista ja vehreää, mutta sen ihailu tuntuu pahalta – voiko tällaisesta paikasta löytää kauneutta? Saako sitä löytää? Vanha, pieni krematorio muistuttaa ulkoa maalaismökkiä. Se voisi ihan hyvin olla vaikkapa maatilan pyykkitupa tai sauna. Vaarattoman näköinen on myös suurempi ja uudempi krematorio, joka rakennettiin kun vanha kävi liian hitaaksi ja tehottomaksi. Sen molemmissa päissä on kammari, joissa säilytettiin ruumiita. Keskellä ovat polttouunit, sekä entinen kaasukammio.

Krematorion läheltä puistomaisesta metsästä löytyy myös joukkoteloituspaikka. Sille on pystytetty muistomerkki, samoin kuin niihin kohtiin joihin haudattiin krematorion tuottamaa tuhkaa. Muistomerkkien lisäksi Dachaun leirin alueelle on pystytetty muistokappeleita eri uskontoja edustaneille uhreille. Löytyy niin ortodoksinen, protestanttinen, katolinen kuin juutalainenkin pyhättö. Alueella toimii myös luostari, jonka kellojen kajahtelu tuo aina välillä oman lisänsä leirin äänimaailmaan.

Dachaun kiertäminen vetää hiljaiseksi. Ei oikeastaan löydy sanoja sille, mitä täällä on tapahtunut. Vaikka kuvat esimerkiksi tämän leirin vapauttamisesta ovatkin entuudestaan tuttuja, on todellisuus paljon vaikuttavampaa. Tapahtumat tulevat lähemmäs, kun on nähnyt leirin ja tajuaa että täällä tosiaan tuhottiin tuhansia ihmisiä.
Hiljainen ja vaisu fiilis jatkuu pitkälle iltaan, ja kaupungin keskustan vilinä tuntuu Dachaun jälkeen epätodelliseltä. On lauantai, ja München on ruuhkainen. Täynnä elämää. Todellisuutta tämäkin.




