Ukraina, Lviv ja Slovakian vuoret

Pe 24.11.2017 (pvä 7), Budapest (Unkari)

Läntisessä Ukrainassa sijaitseva Lviv-niminen kaupunki on sympaattinen ja käymisen arvoinen paikka. Rentoja, mitä erilaisemmin teemoin, mutta tyylillä, kalustettuja hipsterihenkisiä kahviloita ja ravintoita satojen vuosien ikäisissä rakennukissa. Kultturellia, mutta hieman boheemia henkeä. Moni puhuu englantia.Tähän varmaan vaikuttavat osaltaan kaupungissa sijaitseva suuri yliopisto ja sen pitkä historia osana Puolaa ja Itävalta-Unkaria. Kaupunki on perustettu jo 1200-luvulla.

Tämä oli toinen käyntini Lvivssä. Ukrainassa se taisi olla neljäs. Näistä reissusta ensimmäistä lukuunottamatta olen ollut liikkeellä autolla. Huolimatta Lvivin keskustan mukavasta hengestä, ei kylmä ja pimeä vuodenaika ole ehkä paras ajankohta Ukrainassa käydä. Ajellessamme noin tunnin matkan iltahämärissä Puolan rajalta Lviviin palasivat mieleeni elävästi ensimmäisen talvisen reissuni ensimmäiset mielikuvat Kiovan rautatieasemalta. Odotushoneen penkeillä nuokkui tuolloin puolensataa ihmistä niin samanvärisissä tummissa palttoissa, etteivät yksittäiset kasvot oikein erottuneet ruskeanharmaasta massasta. Ulkona oli kova pakkanen. Odottelijoita taisi aseman lämpö väsyttää. Kyynisempi tarkkailija olisi ehkä tuuminut, että odottelijoita väsytti elämä sinänsä.

Tämä sama väriläiskien puute näkyi Ukrainan maanteillä. Ukrainalaiset osaavat valita talvisen vaatetuksensa harvinaisen hyvin vastaamaan maantien ja sen pientareen väritystä. Heijastimia ei kukaan käytä. Pientareella kävelevän ihmisen huomasi yleensä vasta kohdalla, jos silloinkaan. Bussipysäkillä pieniä keltaisia ja vanhoja linja-autoja odotteleva suuri ihmisjoukkokin saattoi jäädä kokonaan huomaamatta, elleivät auton tai pysäkille pysähtyvän bussin valot sattumalta pyyhkäisseet odottelijoiden laumaa. Välillä näitä jalankulkijoita suorastaan säikähti, niin yllättäen ne yleisestä harmaudesta ilmestyivät. Kovin pimeitä ja harmaita sävyjä pimeää ja harmaata taustaa vasten. Tällainen ei jätä kävijään kovin iloluontoista vaikutelmaa.

Toisaalta, eipä se niin värikästä aina Suomessakaan talvisin ole. Julkista valaistusta taitaa tosin olla Suomessa merkittävästi enemmän, ja rikkinäistä harmaata betonia, asfalttia ja muurausta taas vähemmän.

Lvistä lähdössä, tällä kertaa päivänvalossa.

Torstainen tievalintamme oli pääosin mainio. Emme ole kumpikaan käyneet Slovakian itäosissa, joten päätimme poistua Ukrainasta tätä kautta. Rajalla on Uzhanskyin kansallispuisto, jonka läpi rajalle täytyy tätä kautta tultaessa ajaa. Tie (numero M13) oli yllättävän puiston puomille asti hyvä. Ukrainan teitä aiemminkin nähneenä odotin paljon pahempaa. Ei kuoppia tällä kertaa, maisemat mainioita, mäkisiä, jopa vuoristoisia. Hiljaista. Sääkin suosi meitä. Ukrainainan maaseudun yleisilme näytti huomattavasti tulopäiväämme pirteämmältä matkan varren pikkukylissä kun aurinko paistoi.

Kansallispuiton rajalle päästyämme asutus oli jo aikaa sitten kadonnut ja tiellä kinkymmenen senttiä lunta. Näkyvyys oli sankan sumun takia heikko. Suoranaiset ääriolosuhteet. Täällä törmäsimme puomiin. Yrmeä maastopukumies tarkasti passimme ja avasi sitten puomin. Kysmyksiin tien kunnosta hän ei vastannut, meillä kun ei ollut yhteistä kieltä.

Onneksemme tie kuitenkin painui aika pian laaksoon ja sumu sekä lumi katosivat. Tie tosin muuttui heti puomilta alkaen kehnonlaiseksi. Paljon reikiä ja vaurioita. Tällaista olin nähnyt Ukrainassa aiemminkin. Toiseenkin pysyvään tarkastuspisteeseen törmäsimme. Tällä kertaa papereita tutkinut mies oli poliisi, ja hän halusi nähdä auton paperit ja ajokortin. Passit eivät häntä kiinnostaneet. Kieliongelmia oli taas, mutta pääsimme jatkamaan ilman sen suurempia ongelmia. Paperit, sikäli kun tämä poliisi ne ymmärsi, olivat kaiketi ok.

Vuoristossa sijaitseva raja-asema (Malyj Breznyj) oli aika hiljainen, ja selvisimme sen kautta Slovakian puolelle noin tunnin jonoteltuamme ja odoteltuamme. Kummankin maan viranomaiset olivat verraten rentoja, eikä autoa esimerkiksi juurikaan tutkittu. Näyttää siltä, että kun rajamiehet näkevät auton sisustan ja sinne pedatun sängyn, vähenee heidän kiinnostuksensa tavaroitamme kohtaan huomattavasti. Emme sopine matka-autoinemme salakuljettajien tyyppiprofiiliin. Oikeastaan auto itsessään selittää aika tyhjentävästi matkamme tarkoituksen: Olemme autoturisteja.

Itä-Slovakiassa oli Ukrainan jälkeen kovin siistiä ja hyväkuntoista. Toisaalta ihmisiä ei näkynyt missään. Ukrainan pikkukaupunkien kaduilla säpinää oli huomattavasti enemmän. Muutaman talon kylissäkin yleensä joku ukko seisoskeli talonsa puutarhassa aitaan nojaillen. Slovakiassa ei näkynyt ketään. Nurmikot olivat hvyn leikattuja ja tiet hyväkuntoisia, vaikkakin välillä vähän kapeita. Yleisilmeen perusteella olisimme voineet saapua Saksan tai Itävallan syrjäisempiin osiin.

Illan pimennyttyä Slovakiassakin nousi sumu. Ajoittain moottoritietä (maksullista sellaista) ajellessamme, eteen ei pimeydessä meinannut nähdä muutamaa auton mittaa pidemmälle. Majoittumispaikkakin piti etsiä melkoisessa usvapilvessä, mutta sellainen kuitenkin lopulta löytyi. Demanovska talviurheilukeskuksen kausi on vasta alkamaisillaan, ja moni parkkipaikka oli tyhjillään. Yhden tällaisen vuoripuron kupeessa sijaitsevan nurkaan auto parkkeerattiin yöksi. Hyvä ja rauhallinen yöpymispaikka oli se, kauniskin kun sumu oli aamulla pääosin hävinnyt.

Tänään aikamme Slovakian vuorimaisemia katseltuamme ajelimme illaksi Budapestiin. Matkaa keskisestä Slovakiasta tänne oli vain kaksi sataa kilometriä Täältä matka jatkuu taas sunnuntaina.

Kuvamateriaalina vaihteeksi pääosin klassisia tiekuvia. Kuvien lisääminen WordPressiin (sovellus, jolla nämä blogit julkaistaan) on välillä vähän työlästä, joten kuvia kannattaa katsoa myös Instagramista, jonne peustimme varta vasten profiilin tätä varten. Instagram-profiili löytyy osoitteesta:

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

Kansallispuiston kutsuva portti Ukrainassa ja ääriolosuhteet.

Tie puistossa oli välillä kehno. Tällaista odotin Ukrainan teiltä, mutta yllättäen ne olivat yleensä paljon parempia kuin kuvan väylä.

Perjantaiaamu Slovakian vuoristossa. Lumesta huolimatta oli aika lämmin.

Matkaa voi seurata myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

Facebooktwittergoogle_plusmail

Lisämietteitä Ukrainasta

Ma 14.4.2014, Etelä-Libanon (LB)

Ukrainassa kuohuu jälleen. Itse kuvittelin, että ehkä Krimin niemimaa olisi Venäjälle tällä kertaa riittänyt, mutta viime päivien tapahtumien valossa kuvitelmani alkavat näyttää vääriltä. Sivuttuani aihetta jo taannoisessa Kypros-postauksessani en voi mieltäni malttaa ja vastustaa kiusausta kommentoida tätä maailmanpolitiikan kriisiä vielä uudemman kerran, olenhan epäilemättä kahden maahan tekemäni vierailun ansiosta suoranainen Ukraina-asioiden erityisasiantuntija. Kuinkas muuten, olenhan sentään viettänyt siellä monta päivää.

Kiova joulukuussa 2012.

Kiova joulukuussa 2012.

 

Venäjän virallisen linjan mukaan itäisen Ukrainan etnisesti venäläinen väestö pelkää keskushallinnon sortotoimia ja liikehtii levottomasti. Julkisia rakennuksia on jo vallattu. Kova tuntuu olevan itäukrainalaisten, kuten taannoin krimiläistenkin, hinku äiti-Venäjän turvalliseen syliin jos näitä itärajan takaa kuuluvia viestejä on uskominen. Kovin tuntuu tutulta tämä kuvio. Ehkä näemme pian taas uutiskuvissa vihreisiin asusteisiin pukeutuneita tunnuksettomia – mutta perin hyvin varustettuja – kodinturvajoukkoja, suojelemassa paikallisväestöä kaikenlaiselta riistolta ja sorrolta. Saattavatpa nuo vihreät miehet vaalitkin järjestää, onhan heillä siitä kaiketi tuoretta kokemusta.

Ukrainan väliaikainen hallitus on melkoisessa pakkoraossa. Venäjä on kovin sanoin varoittanut Ukrainaa puuttumasta asevoimin maan itäosien levottomuuksiin ja talonvaltauksiin. Tällainen toiminta antaisi epäilemättä Venäjän asevoimille tekosyyn ylittää maiden välinen raja ja miehittää Ukrainan venäjänkielinen itäosa. Ei siis ole ihme, että erilaiset määräajat kuluvat umpeen eikä minkäänlaisia rynnäköitä tai vastaiskuja ole Ukrainan hallituksen taholta uhkauksista huolimatta nähty.

Vaihtoehtona on olla tekemättä mitään. Tämä taas johtaa epäilemättä siihen, että hallintorakennuksia vallataan Ukrainan venäjänkielisillä alueilla lisää ja ennen pitkää ollaan tilanteessa, jossa maan itäosa, tai oikeammin sen kovaäänisimmät separatistit – olivat ne sitten kotoperäisiä taikkapa venäläistä tuontitavaraa – vaativat äänestystä alueen itsenäistymisestä.

Jos Krimin tapahtumista voidaan mitään johtopäätöksiä vetää, on äänestyksen tuloskin selvä jo ennakkoon. Alue ”itsenäistyy” , mutta pahaksi onnekseen herää välittömästi liiallisen vapauden aiheuttamaan turvattomuuden tunteeseen pyytäen mitä nöyrimmin Putinia liittämään itsensä Venäjään. Ja kun kohteliaasti pyydetään, tokihan Putin armollisesti tähän suostuu. Onhan kansa puhunut uurnilla, ja kukas nyt kansan tahtoa kävisi vastustamaan.

Tämän pelin Venäjä on pelannut hyvin. Moraalin, oikeuden tai kansainvälisen lain kanssa näillä peliliikkeillä ei tosin taida olla kovin paljon tekemistä.

140414_Tsernivtsi

Tsernivtsi by night, syksy 2013.

 

Lviv, syksy 2013.

Lviv, syksy 2013.

 

Itse en ole Itä-Ukrainassa käynyt ja tunnustettava on, että kaksi maahan tekemääni vierailuakin ovat olleet melko lyhyitä. Ukrainan länsiosan jotkut kaupungit tosin yllättivät minut viime syksynä positiivisesti ja esimerkiksi Lviv ja Tsernivtsi jäivät mieleen miellyttävinä paikkoina. Paljon olisi tosin tehtävääkin. Tiet olivat yleisesti ottaen melko kehnossa kunnossa ja rakennetun ympäristön yleisilme muuttui huimasti parempaan suuntaan kun ajoimme Ukrainasta Romanian puolelle. Paljon parjattu Romania näytti ainakin tässä mielessä Ukrainaan verrattuna perin vauraalta maalta.

Ukraina on suuri maa, kyynisesti ajatellen nykyisellään ehkä liian suuri liittymään vaikkapa Euroopan unioniin. Sen sijaan maan länsiosa saattaisi vielä olla pelastettavissa, läntisen demokratiakäsityksen ja oikeusvaltioajattelun piiriin. Antaa itäosan liittyä taantuvaan ja takapajuiseen Venäjään jos se, tai Venäjä, sitä niin kovin haluaa. Jaetun Ukrainan väliin tosin varmaankin nousisi tällöin jonkinlainen uusi rautaesirippu ja Venäjä eristettäisiin kansainvälisiltä kentiltä omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä. Uusi kylmä sota, mutta mitäs tuosta. Onhan noita aiemminkin nähty, kylmiä sotia. Aina se kuuman sellaisen voittaa. Näin siis voisi ajatella kyynikko.

Ja ehkä ajatteleekin. Johtaahan Yhdysvaltojakin nykyään tunnettu pragmaatikko.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail