Mersin, turkkilaista ruokaa sekä blogitiedonanto

Su 29.3.2015, Mersin (TR)

Ensin ne tärkeimmät. Seuraavan kuukauden ajan kirjoittelen näitä aivoituksiani myös Pikavuoro maailman ympäri -blogiin, joka sijaitsee osoitteessa www.rantapallo.fi/pikavuoro. Tästä johtuen täällä omassa blogissani saattaa olla jatkossa hiljaista, vaikka tämä tämänkertainen matka vielä vapun tietämille asti jatkuukin. Muutaman jutun tuonne jo päättyvän viikon aikana raapustelinkin, joten mikäli Pikavuoro-projekti, seikkailuhenkinen linja-automatkailu ja sen tämän hetkinen tila kiinnostaa, kannattaa käydä vilkuilemassa raportteja edellä mainitun linkin takaa.

150329-1

Mersin kuvattuna kaupungin korkeimman rakennuksen (hotelli) ylimmästä kerroksesta.

150329-2

Näkymä Merinin kattojen yli. Kuva harmaalta lauantailta.

Mersiniä on siis ihmetelty viimeinen viitisen päivää. Wikipedian mukaan täällä näkyy olevan lähes 900 000 asukasta, mutta keskustassa pyöriessä sitä on vaikea uskoa. Vaikka kapeilla jalkakäytävillä on ajoittain ahdasta, tunnelma on silti jotenkin pienemmän kaupungin kaltainen. Sen vähän mitä naapurikaupunki Adanaa näin, vaikuttaa Mersin paljon alkuperäisemmältä ja ehkä turkkilaisemmalta kaupungilta modernimman oloiseen naapuriinsa verrattuna. Kadut ovat kapeampia ja rakennukset ehkä jossain määrin nuhjuisempia. Oman vivahteensa kaupunkiin antaa varmaan myös suuri tavaraliikennesatama. Satamakaupungeissa on ehkä aina jonkinlaista särmää ja säröä.

Adanassa huomioni kiinnittivät lukuisat eurooppalaistyyliseen hengailuun sopivat suuret kahvilat laajoine terasseineen. Niitä tuntui olevan rautatieasemalta lähtevän pääväylän varressa ihan vieri vieressä. Tällaista kahvilakulttuuria en Mersinistä ole meren rannalla olevassa puistossa olevan muutaman kahvilan lisäksi oikein havainnut. Perinteistä ehkä tämäkin. Kebabia sen sijaan löytyy. Joka paikasta. Erillaisia varraslihoja tunnutaan tarjoiltavan melkein joka toisessa liikekiinteistössä. Monesti näissä ravintoloissa tai pikaruokaloissa – miksi niitä sitten haluaa kutsuakaan – ei oikein edes ole ruokalistoja. Ruokailijat kaiketi lähtökohtaisesti tietävät mitä haluavat.

150329-3

Ruokaa. Kuvassa tekstissä mainittu 18 euron ateria, tai oikeammin osa siitä. Aivan kaikki näistä höystöistä ja salaateista eivät oikein omaan makuuni ole.

Eräässä – näemmä hyvin suositussa – paikassa ruokaillessamme ainut meille esitetty kysymys oli, jotta syöttekö kana- vai lammasvartaita. Kun tämä päätös oli tehty, pöytään alettiin kantaa monelaista kuppia ja kippoa. Salaatteja, jugurttia, tuoretta leipää ynnä muita höysteitä. Lautasia oli lopulta osin kahdessa kerroksessa. Mitään näistä ei siis tarvinnut tilata, vaan ilmeisesti henkilökunta tiesi asiakasta paremmin mitä pöydässä kuuluu olla. Eikä tuo varsinaisesti mitään haitannut, säästyimmepä taas ylimääräiseltä säätämiseltä sillä eihän tässäkään paikassa niitä listoja näyttänyt olevan.

Varsinainen annoslautanen oli verraten pieni sisältäen vain sen mainitun vartaan, mutta lisukkeita oli ihan ylen määrin. Kaikkea emme saaneet kolmen ihmisen voimin syötyäkään, mutta se lienee ehkä ollut tarkoituskin. Annosten hinnottelupolitiikkakin oli ilmeisesti tässä nimenomiasessa paikassa vähän sinne päin. Laskun loppusumma oli lopulta tasaraha, 50 liiraa eli noin 18 euroa. Mistähän hihasta tuonkin ravistivat. Eipä ollut kuitenkaan hinnalla pilattu kolmen ihmisen ateriaksi. Einehtimesen jälkeen – ja oikeastaan lähes tilanteessa kun tilanteessa – täällä tarjotaan yleensä pieni lasillinen vahvahkoa teetä. Ravintolassa tästä ei monesti tarvitse maksaa, sillä teetä näkyy olevan aina valmiina iso pöntöllinen lähes paikassa kuin paikassa. Kupillisia tulee päivän mittaan juotua aika monta, alkaahan teen lipittäminen jo aamupalalta jatkuen oikeastaan jokaisen ruokailun ja odotushetken yhteydessä pitkin päivää. Korjaamollakin hetkeksi istahdettuamme meille lyötiin lähes heti teelasi kouraan. Vaan ei se mitään haittaa, ole alkanut suorastaan pitää tästä tavasta.

Kuten olen tainnut jo aiemminkin todeta, Merinissä monikaan ei puhu oikeastaan lainkaan englantia. Jopa täällä tapaamani hotellin respahenkilöt eivät yleensä kielitaidollaan loista. Toisaalta hyvin moni tunutuu kuitenkin kieltä jonkin verran ymmärtävän. Puhumispuoli sen sijaan tuottaa yleensä hankaluuksia. Tämäkin kertonee siitä, että Merisin ei satamasta huolimatta ole kaupungeista kaikkein kansainvälisin.

Sää on kuitenkin meitä täällä ollessamme suosinut. Lämpötilat ovat muistuttaneet suomen kesäkelejä eikä palella ole tarvinnut kuten Istanbulissa oli välillä asian laita. Junamatkan vuoristo-osuudella maassa näkemästäni lumesta ei myöskään ole ollut täällä tietoakaan ja mereltä välillä puhaltava tuulenvire on sangen leuto. Eilen ja tänään on tosin ollut pilvisempää ja nytkin satelee jonkin verran vettä. Tämäkään ei pahemmin haittaa, ovathan sateet näemmä aika kuuroluontoisia ja lämpötila kuitenkin miellyttävä.

Täältä matka kkohti Istanbulia jatkuu toivoakseni huomenna. Ennen lähtöä aamulla, ja päivälläkin, on kuitenkin vielä tehtävää, joten nähtäväksi jää kuinka pitkälle pääsemme. Saattaa olla, että Istanbuliin tullaan lopulta ajamaan kolmessa päivässä aiemmin ajatellun kahden sijasta.

 

Facebooktwittermailby feather

Junamatkailua Turkissa: Ankarasta Mersiniin

Ti 24.3.2015, Mersin (TR)

Yöjunamatka Ankarasta Adanaan ei ollut miellyttävyystasoltaa ihan Istanbul – Ankara -välin veroinen kokemus. Mitään vallan vastenmielistäkään se ei tosin ollut, itse asiassa kokemus oli melko neutraali. Ehkä hyvin samanhenkinen kuin vastaava pitkä matka yöbussilla olisi ollut.

Juna oli vanhempi ja hitaampi kuin uusi Istanbulista Ankaraan kulkenut, mutta yleisilmeeltään siisti. Turkin junissa istuimet – siis myös kakkosluokassa, jossa tämän kaksitoistatuntisen välin matkustin – on näemmä aina järjestetty 2 + 1 -asemaan, eli toisella puolella käytävää on istuimia vain yksi. Itse istuin tällä kertaa tällaisella yksittäisellä penkillä. Muuten hyvä, mutta valitettavasti paikkani oli vaunun päässä, jossa viimeiset istuimet olivat vastakkain ja jalkatila ehkä siten vähän pienempi kuin se keskemmällä vaunua olisi ollut. Potkimme siten ajoin unissamme toisiamme vastapäätä istuneen kaverin kanssa.

150324-1

Perillä Adanassa. Juna oikealla.

150324-2

Yöjuna sisältä.

Suurin tämän yöjunan negatiivinen puoli oli sen jatkuva pysähtely. Pysäkkejä oli tasaisin väliajoin myös yöllä ja väki junassa vaihtui taajaan. Liikennettä käytävällä oli siis paljon, ja uskon matkustajan joillain omaa paikkaani ympäröivillä penkeillä vaihtuneen matkan aikana pariinkin kertaan. Nukkuminen oli siis aika rauhatonta, sikäli kun unen laatu kovin hyvä olisi muutenkaan istuvassa asennossa ja valaistussa vaunussa ollut. Joissain lähteissä kerrotaan, että tämän välin voisi matkustaa myös makuuvaunussa. Käsitykseni mukaan makuupaikkoja ei tässä junassa kuitenkaan ollut. Ainakaan sellaista ei minulle tarjottu ja lippua Ankaran asemalta ostaessani ei muutakaan kyselty. Liekö siis junassa ollut vain yhdenlaisia ja -hintaisia istumapaikkoja.

Heräsin jossain vaiheessa yötä junan jälleen pysähdyttyä jollekin pikkuasemalle ja hämmästyksekseni huomasin ulkona olevan lunta. Juna taisi käydä melko korkealla. Matkustajien kulkiessa edes takaisin ulkoa kävi myös sangen viileä tuulahdus. Vaunussa kuitenkin oli koko matkan ajan lämmin, välillä suorastaan kuuma. Palella ei tarvinnut. Päästyäni aamulla perille Adanaan sää oli sangen leuto eikä lumesta tai kylmistä ilmoista ollut tietoakaan. Oikein mukava ja aurinkoinen kevätaamu. Kävellessäni hiljaista mutta leveää ja vehreää asemalta lähtenyttä puistokatua Adana vaikutti muutenkin, ainakin maanantaisena aamupäivänä, ihan viihtyisältä paikalta. Kovasti hienoja kahviloita.

Adanasta Merisiniin näytti menevän junia tämän tästä, monta tunnissa. Yöjunan saavuttua perille kahdeksan maissa yksi tällainen oli juuri lähdössä asemalta. Kovin näytti täydeltä, joten päätin ihmetellä hetken Adanaa. Ehkä tilanne rauhoittuisi myöhemmin aamupäivällä. Käveleksin siis jonkin verran ympäriinsä, söin aamupalaa ja lorvin. Yhdentoista maissa kyllästyin. Ostin pari euroa maksaneen junalipun viimeiselle etapille ja nousin junaan, joka ihme kyllä oli nytkin sangen täynnä. Kaikki halukkaat kuitenkin pääsivät istumaan huolimatta siitä, että paikkalippuja ei junaan myyty. Siisti ja uuden oloinen pakallisjuna pysähtyi 50 minuuttia kestäneen matkan aikana muutaman kerran ja puolelta päivin olin perillä Mersinissä.

150324-3

Mitä ihmettä? Lunta Turkissa! Kuva yöllisen junamatkan varrelta.

150324-4

Aurinkoisessa Adanassa lumesta ei ollut enää tietoakaan.

Ensivaikutelma kaupungista oli hektinen. Aamun seesteiseen Adanaan verrattuna Mersinin jalkakäytävät olivat näemmä paljon kapeampia ja niillä liikkui paljon enemmän ihmisiä, välillä suorastaan ruuhkaksi asti. Toinen selvä ero Istanbuliin verrattuna näyttää myös olevan kielitaito. Istanbulissa kaikki tuntuivat lähtökohtaisesti puhuvan englantia, monet jopa erittäin hyvää sellaista. Mersinissä taas tuntuu eilisten kokemusteni perusteella englanninkielentaitoisuus olevan enemmän poikkeus kuin sääntö. Mutta näinhän se lienee maassa kuin maassa, kun kansainvälisistä suurkaupungista siirtyy maakuntiin.

Turkin junayhteyksiä selvittäessäni turvauduin jälleen tuttuun ja erinomaisen kattavaan pintatiematkailua ja erityisesti junamatkoja käsittelevään sivustoon nimeltä The Man in Seat Sixty-one. Suosittelen. Turkkia koskevaa alasivua tuli tavattua muutaman viimeksi kuluneen päivän aikana hyvin ahkerasti. Se löytyy tästä. Turkin junaliput voi ostaa myös netistä. Varausjärjestelmä löytyy tämän linkin takaa. Itse tosin ostin lippuni aina asemilta, mutta tätä samaa varausjärjestelmä näkyi asemahenkilökuntakin käyttävän lippuja minulle myydessään. Junaliput olisi siis kaiketi ihan yhtä lailla voinut ostaa netistäkin hyvissä ajoin ennen matkaa. Tuolta näemmä selviää myös kunkin junan reaaliaikainen paikkatilanne.

 

Facebooktwittermailby feather

Yhä Istanbulissa – mutta kuinka sieltä pois?

La 21.3.2015, Istanbul (TR)

Onpas hankalaa. Tarkoitukseni on pikku hiljaa suunnata täältä Istanbulista kohti Välimeren rannalla sijaitsevaa satamakaupunkia nimeltä Mersin. Afrikan matkamme linja-auto nimittäin laivataan sinne ja bussin pitäisi olla perillä Turkissa aivan näinä päivinä. Siispä paremman tekemisen puutteessa ajattelinpa mennä ottamaan autoa vastaan minäkin. Matka Mersiniin ei ole aivan lyhyt, sinne lienee nimittäin tuhannen kilometriä. Suuri maa tämä Turkki.

Ajattelin mennä junalla. Turkissa näkyy ainakin internetistä löytämieni tietojen perusteella olevan uudenkarhea luotijunaverkosto, joka olisi kiintoisaa testata, onhan noilla nopeilla junilla tullut monessa muussakin maassa tullut matkustettua. Lisäksi reitti Adanaan ja Mersiniin kulkee Ankaran kautta, jossa pitää vaihtaa junaa. Turkin pääkaupunki tulisi siten kätevästi vilkaistua samalla. Kaksi kärpästä samalla iskulla. Tämä kuulosti hyvältä suunnitelmalta.

Asiaa selviteltyäni ja junista eri tahoilta kyseltyäni suunnitelma alkoikin näyttää kinkkisemmältä. Järjestäen kaikki asiassa neuvoneet tyrmäsivät junavaihtoehdon lähes suoralta kädeltä. Juna on kallis ja vaihtoja on kaksi. Lisäksi kaupungin itäpuolen päärautatieasema on remontissa ja nämä nopeat junat lähtevät tätä nykyä kaukaa Aasian puolelta, lähes 30 kilometrin päästä Bosborilta (aseman nimi on Pendik). Tälle asemalle ei pääse myöskään metrolla tai paikallisjunalla. Raide löytyy, mutta sekin on remontissa. Kannattaa siis kuulemma mennä bussilla. Se on edullisempi, kaikin puolin kätevämpi ja menee suoraan perille Mersiniin. Kaiken lisäksi Ankara on kuulemma tylsä paikka eikä sinne kannata mennä. Näin minua on toistuvasti neuvottu.

Nyt alkaa olla aika päättää uskoako neuvojia vaiko pitääkö päänsä. Kaikki saamani neuvot ovat olleet järjestäen niin samankaltaisia, että tilanne alkaa jo suorastaan jossain määrin ärsyttää. Moisen vastarinnan edessä tulee väistämättä mieleen, että kulkupeliksi on ihan kiusallaankin valittava juna. Ja kuinka tylsä Ankara voi muka olla? Olisihan se nähtävyys sekin, lähtökohtaisesti kaikkien poikkeuksellisen tylsänä pitämä kaupunki. Vastavirtaan, lohien sukua, tiedättehän.

Sitten taas toisaalta, miksi nähdä syyttä suotta vaivaa. Taidan marssia tästä suosiolla seuraavaksi osatamaan sen bussilipun. Vai olisikohan se juna kuitenkin parempi..?

Istanbulissa on muuten harmaata, sataa vettä ja on edelleen aika viileää. Päivälämpötilat ovat järjestäen olleet alle kymmenen asteen, joten sää ei ole vierailuani oikein suosinut. Se ei tosin suuremmin ole haitannut. Vaihtelua tämäkin, Afrikan helteiden jälkeen. Rahaa täällä tosin edelleen palaa ja automaatilla saa ravata tämän tästä. Suomeen vertautuva hintataso lienee jonkinasteinen shokki kolmen Afrikassa vietetyn kuukaduen jälkeen. Vaikka Afrikassa osin odotettua kalliinpaa varsinkin majoitusten osalta olikin, oli esimerkiksi syöminen ja eläminen siellä kuitenkin verraten edullista. Täällä se ei tunnu sitä olevan, tai siltä ainakin vaikuttaa. Tai sitten taskussani on reikä.

150321-1

Majapaikan maskotti osallistuu.

150321-2

Näkymiä.

150321-3

Hagia Sofian kulmilla.

150321-4

Hagia Sofian sisällä.

Palatsimuseon portilla. Turisteja Istanbulissa on  paljon, join ihan ruuhkaksi asti.

Palatsimuseon portilla. Turisteja Istanbulissa on paljon, ajoin ihan ruuhkaksi asti.

 

 

 

Facebooktwittermailby feather

Kapkaupungista Kairoon – Mietteitä Afrikasta, Istanbulista käsin

Ke 18.3.2015, Istanbul (TR)

Istanbulissa paistaa aurinko mutta on sangen koleaa. Muistini mukaan olen täällä joutunut ulkona liikkuessani käyttämään ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen kaikkia mukaan pakkaamiani takkeja ja huppareita. Edellinen tällainen kerrospukeutumiskerta taisi olla marraskuussa Tenerifalla, tulivuori Teiden huipulla. Arvelinkin tosin, etten kaikkein viimeistä päällystakkia joudu ehkä Afrikan mantereella päälleni pukemaan, ellen sitten sattumoisin Kilimanjaron huipulle eksyisi. Näin sitten kävikin. Kilimanjaro jäi valtaamatta ja päällystakki pysyi Afrikassa laukussa päätyen jälleen käyttöön vasta tällä, Istanbulin Euroopan puoleisella rannalla.

Viileähköstä säästä huolimatta – tänään asteita oli seitsemän – viihdyn erinomaisesti. Ero Afrikan mantereen olosuhteisiin on todella merkittävä, sillä ainakin Istanbulin keskustassa kaikki toimii ja on siistiä, aivan kuten Keski-Euroopassa konsanaan. Hieman karrikoiden, en muista Afrikan mantereelta paikkaa, josta voisin sanoa samaa. On suorastaan hämmästyttävää, kuinka paljon Egyptin Aleksandria – jota sitäkin pidin jo paljon kotoisampana ja tutumpana kaupunkina kuin aiemmin Afrikassa Kapkaupungin jälkeen nähtyjä – poikkeaa Istanbulista. Loppujen lopuksi kovin oli Aleksandriassa rähjäistä ja sotkuista. Tämän oikeastaan hoksasi vasta Välimeren ylitettyään. Elintasokuilu on silmämääräisesti tarkastellen melkoinen. Ei ole ihme, että moni pyrkii meren yli Afrikasta Eurooppaan, joskus henkensäkin kaupalla.

afrikka

Kutakuinkin tällainen reitti Afrikassa 1.12.2014 – 6.3.2015 ajettiin.

Afrikan pikavuoron päättymisestä Aleksandriaan on kulunut kohta kaksi viikkoa. Reissun päätyttyä pää oli pyörryksissä – en oikein tiennyt mitä olin oppinut vai olinko mitään. Lähdin koko matkalle yhtenä johtoajatuksenani selvittää itselleni mikä Afrikassa oikein mättää. Pitävätkö osin hyvin negatiivisetkin ennakkokäsitykseni paikkansa vai olivatko ne silkkaa median luomaa harhaa? En ole vieläkään varma. Varmasti monikin asia on Afrikan mantereella pielessä, mutta ehkä myös moni on paremmassa jamassa kuin olin ennalta kuvitellut. Elelevät ihmiset sielläkin, usein merkittävästi vaatimattomimmissa olosuhteissa kuin vaikkapa Euroopassa, mutta elelevät kuitenkin. Tunnelmat ovat siis yhä sangen ristiriitaiset.

Pohdiskelin aikanaan Dar es Salaamissa matkan ensimmäisen puolikkaan opetuksia (juttu löytyy täältä), ja nuo havainnot pitävät yhä paljolti paikkansa. Kukaan ei edelleenkään sairastunut vakavasti eikä varsinaisia turvallisuusuhkiakaan koettu, vaikka erilaisia asemiehiä näkyi matkan varrella edelleen paljon. Kenian pohjoisosien syrjäseuduilla kaikissa vastaan tulleissa kuorma-autoissa oli aseistettu siviilikaveri. Etiopian takamailla kylänmiehet saattoivat kuljeskella kivääri rennosti olalla keikkuen pitkin tien reunaa. Tämä olikin eteläisempään Afrikkaan verrattuna poikkeuksellista. Etelässä kaikilla asemiehillä oli lähtökohtaisesti jonkinlainen uniformu mutta Kenian pohjoisosissa ja Etiopiassa ei näin enää ollut. Voin vain kuvitella minkälaista meno on vaikkapa Somaliassa tai Jemenissä. Tästä huolimatta vaaratilanteita ei kuitenkaan onneksi ollut.

Toinen, ehkäpä vielä suurempi muutos eteläiseen Afrikkaan verrattuna oli byrokratian määrä, joka tuntui lisääntyvän tasaisesti pohjoiseen mentäessä. Eteläisessä Afrikassa kun viranomaisten kanssa toimiminen ja rajojen ylittäminen oli ollut hämmästyttävän helppoa. Pohjoisemmassa asiat olivat toisin. Etiopian lähetystö ei esimerkiksi myönnä ulkomaalaisille viisumeita Afrikassa, joten jouduimme postittamaan passimme Keniasta Tukholmaan viisumit saadaksemme. Miksi näin on, kukaan ei tunnu tietävän. Tähän meni toista viikkoa. Sudanissa kaikki ulkomaalaiset joutuvat rekisteröitymään kolmen päivän kuluessa maahan saapumisestaan (lisää rekisteröitymisestä täällä). Oman ajoneuvon vieminen Egyptiin on erittäin hankalaa, ja onnistuu tuskin lainkaan ilman paikallista byrokratian kiemurat – ja viranomaiset – tuntevaa ja arabiantaitoista asiamiestä. Tämäkään ei jälkikäteen tarkasteltuna – Ruotsin passipostittelua lukuun ottamatta – etenemistä juuri hidastanut. Stressitasoa se tosin monesti nosti.

150319-4

150319-2 150319-3

Kulttuurillisesti useimpia loppumatkan maita ja yhteiskuntia tuntui värittävän jonkinlainen konservatiivisuus, jollaista ei mielestäni eteläisessä Afrikan maissa samassa määrin esiintynyt. Jo Etiopia hyvin vanhoillisen kristinuskon perinnemaana tuntui olevan asenteiltaan sangen vanhakantainen. Esimerkiksi kahden miehen majoittuminen samaan hotellihuoneeseen oli monessa maan hotellissa, jos ei aivan kauhistus, niin ainakin keskustelua herättänyt asia. Ainakaan parisängyllisessä huoneessa moinen majoitusjärjestely ei tullut kuuloonkaan. Tämä oli ilmiö, jollaiseen en ole törmännyt missään muualla maailmassa. Miesten ja naisten majoittuminen samaan huoneeseen on saattanut aiheuttaa ongelmia, sikäli kun eivät ole naimisissa tai sukua. Tämä on tuttua. Mutta että kaksi miestäkin muodostaa ongelman – se oli uutta.

Oma lukunsa on tietenkin myös islam, jota tunnustavan väestönosan määrä kunkin maan kokonaisväestöstä tuntui tasaisesti kasvavan matkan edetessä ja saavuttavan huippunsa Sudanissa. Maa on jyrkän islamilainen ja osittain tästä johtuen ollutkin lähes koko olemassaoloaikansa jonkinlaisten sisäisten levottomuuksien kourissa. Ei ole ollut helppoa. Khartumissa mustiin kokokaapuihin puettua naisväestöä ja vastaavasti kauppakeskuksen nurkissa matoilla Mekkaan päin kumartelevia miespuolisia sudanilaisia katsellessa ei voinut välttyä ajatukselta, että moisen energiamäärän käyttäminen tuhat vuotta vanhojen perinnetapojen noudattamiseen koko yhteiskunnan mittakaavassa on äärimmäisen tehotonta, valtavaa resurssien tuhlausta.

Ei liene siten ihme, jos moinen yhteiskunta ei nykyisessä globaalissa maailmassa oikein pärjää ja sisäisiäkin ristiriitoja on paljon. Monelle jyrkästi uskonnolliselle islamilaiselle maalle taloudellinen pelastus on ollut öljy. Sudanin epäonneksi maan öljyvaratkin – jotka olivat muuten Afrikan runsaimpien joukossa – jäivät Etelä-Sudanin puolelle tuon maailman tuoreimman valtion itsenäistyessä 2011. Häävisti ei tosin tiettävästi mene Etelä-Sudanillakaan, niin öljyä kun heillä onkin. Siellä emme tosin tällä matkalla käyneet.

Mitä tästä sitten opimme? Mikä Afrikassa on loppujen lopuksi vikana? Vai onko sitä vikaa? En osaa siis edelleenkään sanoa. Sen sijaan sen pystyn sanomaan, että minkäänlaista välitöntä – tai viipyilevääkään – ihastumista maanosa ei minussa herättänyt. En usko aivan heti ainakaan lomailun merkeissä palaavani. Oikeanlainen kiinnostava työkomennus sen sijaan voisi mantereella menetelläkin. Varsinaista antipatiaa tai kammoa ei Afrikka, tai ainakaan reittimme varrelle osuneet maat, siten myöskään onnistunut minussa herättämään. Ehkä tämä olikin se opetus. Afrikka on minulle jatkossa mystisen ja pelottavankin sijaan tuttu ja jollain tavalla arkinen – vaikkakaan ei ehkä aina täysin mieluinen – maanosa.

150319-6

150319-5

Loppuun vielä vastuuvapauslauseke sekä mainos. Kuten aina, älkää tälläkään kertaa minua uskoko. Kannattaa mennä itse katsomaan ja vetää omat johtopäätöksensä. Tästä pääsenkin oivan aasinsillan kautta mainostamaan mahdollisuutta päästä matkustamaan mainitulle mantereelle. Suomen Pakolaisapu nimittäin järjestää kirjoitus- ja kuvakilpailun 18–20-vuotiaille teemalla ”Pako tuntemattomaan”. Kilpailussa on mahdollisuus voittaa matka Ugandaan. Siispä mikäli joku kyseiseen ikäryhmään kuuluva ja uusista seikkailuista kiinnostunut sattuisi tätä jaaritusta lueskelemaan, ei muuta kun kirjoittamaan ja kuvamaan. Lisätietoja kilpailusta löydät tämän linkin takaa. Matkustaminen tunnetusti kannattaa aina, eikä yrittänyttäkään tiettävästi laiteta.

 

Facebooktwittermailby feather