600 kilometriä lisää aavikkoa ja Sudanin sapuskaa – päivä 89

Pe 27.2.2015, Karima (SD) – Dongola (SD) – Wadi Halfa (SD)

Eiliseltä tuttu teema jatkui heti aamutuimaan. Päivä nimittäin käynnistyi lähes kahdensadan kilometrin matkalla Karimasta Dongolaan. Pelkkää hiekkaa ja hyvä, suora asfalttitie, ei oikeastaan mitään muuta. Klassista hiekkaerämaata juuri sellaisena kuin se on totuttu populaarikulttuurin stereotypioissa mieltämään.

150228-1

Bussin aamuista todellisuutta. Penkeillä voi nukkua myös näin päin.

150228-2

Päivä oli taas pääosin tätä.

Dongolan tienhaarassa oli taas poliisien tarkistuspiste. Tällä kertaa näytti ensin siltä, ettei poliisiteltasta kukaan vaivautuisi meitä piinaamaan. Auto piti tankata ja Janin kysellessä risteyksessä kuljettajan ikkunasta paikallisen tauolla olevan bussikuskin mielipidettä lähimmän huoltoaseman sijainnista, työntyi autoon sisälle puoliväkisin kaksi kaverusta. Ensimmäisellä, keski-ikäisellä ja hieman keskivartalolihavalla kaverilla oli päällään miehillä täällä yleinen valkoinen, mutta jo hieman tahraantunut kaapu. Toisella, hoikalla herrasmiehellä oli puolestaan päässään palestiinalaishuivista tehty turbaani ja päällään parempia päivä nähneet länsimaiset vaatteet. Ensimmäisen kasvoja koristivat harvat viikset, toisen risuparta. Mitä lie puliukkoja.

Tilanne oi kiusallinen puolin ja toisin. Olimme jo häätämässä ukkoja autosta ulos – Ajokki kun ei aja mitään Nuubian aavikon paikallislinjoista – kun toinen miehistä sai suustaan ymmärrettävän sanan ”police”. Eipä olisi heti uskonut. Tilanne pelastettiin jälleen jo tutuksi käyneellä vakiokeinolla: viranomaiselta ruvettiin heti kyselemään jotain asiaan liittymätöntä, tällä kertaa dieseliä ja lähimmän huoltoaseman sijaintia. Alkoi ankara käsien heiluttelu ja selitys. Meitä opastettiin seuraavaan risteykseen. Yhteistä kieltä ei taaskaan ollut, mutta kiittelimme vuolaasti avusta parhaamme mukaan. Epäuskottavasti pukeutuneet poliisimiehet poistuivat kiltisti autosta hyvin mielin saatuaan auttaa. Olivat kaiketi jo unohtaneet miksi sinne olivat nousseet.

Eilisiltana sama kuvio toimi kartan kanssa. Kolmen siviilipukuisen poliisin paukattua autoon kysyimme välittömästi kartta kädessä parasta reittiä Egyptin rajalle. Tilanne laukesi heti ja pääsimme silloinkin jatkamaan matkaa nopeasti yleisen hyvän tuulen ja naureskelun säestyksellä. Hyvä ettemme joutuneet suorastaan kahveja juomaan. Mikäli ennakkotiedot pitävät paikkansa, tätä keinoa joutunemme käyttämään vielä monesti Egyptissä.

Sudanin ruokakulttuuriin emme ole pahemmin ehtineet lyhyen vierailumme aikana perehtyä, mutta kahden viimeisen ajopäivän aikana sentään jotain paikallismuonaa tienvarsikuppiloissa on syöty. Kuten Etiopiassa, myös Sudanissa ruokailu näyttää sujuvan käsin. Ruokailuvälineitä ei pöytään pikkupaikoissa kanneta. Etiopiasta poiketen syömiseen ei täällä kuitenkaan käytetä injera-henkistä lettuleipää, vaan rehellistä pitaa, joita näyttää saavan tuoreina kaikkialta. Suuri pussi näitä pita-leipiä maksaa ehkä puolisen euroa. Hyvää, mutta sangen suolatonta. Ehkä ajatus on se, että leipä täytetään tai dipataan jollain, jossain on enemmän makua.

Eilen tienvarressa leivän kanssa tarjottiin paistettua kananmunaa sekä suuressa astiassa kiehunutta jonkinlaista papusoppaa tai –muhennosta. Lihaakin olisi saanut, mutta raaka sellainen näytti kokin sitä esitellessä melko epämääräiseltä. Kärpäsiä se ainakin houkutteli. Liha jäikin illalla väliin. Tänään päivällä törmäsimme sattumoisin pikkupaikkaan, jossa tarjoiltiin falafeleja ja ranskanperunoita. Tuotteet olivat esillä tiskillä, joten tilaaminen oli helppoa: saanko noita ja noita. Tämän annoksen mukana pöytään tuli taas myös leipää sekä jokunen kurkun- ja porkkananpala sekä salaatinlehti.

Kaikki tarjoillaan näemmä yleensä suurissa metallisissa kulhoissa tai tarjottimilta. Ruokailijat sitten syövät käsin näistä astioista. Omia lautasia ja annoksia ei täällä taideta yleensä harrastaa. Falafel-annoksesta söi lopulta kaksi ihmistä ja sen hinta kahden kahvin kera ilman muita juomia oli 17 paikallista puntaa eli alle kaksi euroa.

150228-3

Alle kahden euron ateria. Pussi leipiä ja juomat eivät kuulu hintaan.

150228-4

Wadi Halfa, tylsä ja hiekkaisa paikka.

Päivämatka oli pitkä, mutta helposti ajettavasta aavikkotiestä ja muun liikenteen lähes täydellisestä puuttumisesta johtuen se eteni nopeasti. Olimme perillä määränpäässämme Wadi Halfan rajakaupungissa hyvissä ajoin valoisaan aikaan. En tiedä, mitä olimme kyseiseltä paikalta odottaneet, mutta kaiketi enemmän. Perillä nimittäin selvisi, että kaupunki ei kummoinen paikka ole. Parhaaksi mainitussa hotellissa ei esimerkiksi ollut lainkaan suihkuja. Peseytyminen olisi kieltämättä ollut paikallaan, se kun jäi edellisenä iltanakin väliin. Ehkä sitten Egyptissä. Edessä olisi toinen bussiyö, sillä näkemiemme hotellien, niin autenttisia kuin ne olivatkin, ikkunattomista kopeista ei mitään kannata maksaa.

Aamulla suuntaamme Egyptin rajalle, jossa meitä pitäisi olla vastaanottamassa paikallinen ”fikseri”, eli eksaktimmin muotoiltuna vaikkapa ulkomaalaisten ajoneuvojen ja ihmisten Egyptiin auttamiseen erikoistunut koordinaattori. Tämän rajanylityksen pitäisi siis sujua kitkatta, mutta ymmärtääkseni aikaa se silti vie. Katsotaan miten käy. Laivausasiakin alkaa olla Aleksandrian päässä sovittu ja alkaa olla selkeä. Asiat näyttävät siis luistavan. Loppusuora häämöttää jo.

 

Facebooktwittermailby feather

Khartumista kohti pohjoista: aavikkoa – päivä 88

To 26.2.2015, Khartoum (SD) – Korti (SD) – Karima (SD)

Polttoaine Sudanissa ei ole hinnalla pilattu. Epävirallisen, siis selvästi virallista paremman kurssin, mukaan laskettuna litra dieseliä maksaa noin 0,30 euroa. Otimme tankin täyteen ennen kuin suuntasimme Khartumista pohjoista. Khartumin ulosmenotien varrella asemia näytti olevan useita, emmekä Sudanissa ole vielä Etiopian kaltaista polttoainepulaa kohdanneet. Aina kun on löytynyt asema, on löytynyt dieseliäkin.

Khartumista ei ollut helppo päästä pois. Lähtö oli tällä kertaa myöhäinen ja kello oli jo puoli kaksi kun bussi liikkui. Ensin yritimme kaupungin keskustan läpi, mutta tämä osoittautui käytännössä toivottomaksi urakaksi. Seisoimme ruuhkassa linja-autoaseman – erään niistä monista – kohdalla yli puoli tuntia lähes paikallaan. Meininki oli kaoottista. Busseja, henkilöautoja, kolmipyörätakseja ja jalankulkijoita oli kaikkialla. Ajoradalle ei juuri tyhjiä koloja jäänyt. Tästä ei tulisi mitään. Päätimme kiertää. Pitkän jonottamisen jälkeen pääsimme kääntymään keskustasta pois vievälle tielle ja liikenne rupesikin pian, jos nyt ei vetämään, niin ainakin liikkumaan.

Hieman väljemmille vesille päästyämme päätimme tankata. Valitsimme tosin huoltoaseman hieman typerästi kantakaupungin alueelta ja mittarilta pois ajaminen pitkin Khartumin kapeita ja päällystämättömiä pikkukujia meinasi muodostua haasteelliseksi, peruuttamaan kun ei päässyt. Lopulta bussi kuitenkin saatiin ujutettua takaisin jonkinasteiselle asfalttikadulle ja pääsimme jatkamaan jossain määrin tuskalliseksi muodostunutta urakkaa poistua Sudanin pääkaupungista. Olisi pitänyt tankata vasta myöhemmin.

Pitkällisen kiemurtelun ja parin tunnin hikisen – olihan päivän kuumin aika – piinan jälkeen pääsimme lopulta ulos kaupungista ja pohjoiseen johtavalle maantielle. Välillä tuntui, että kaupunki ei ota lainkaan loppuakseen. Tällä kertaa tie oli kuitenkin oikein mainiota ja maisemat hyvin aavikkomaiset. Hiekkaa, paljon hiekkaa. Näin hyvää tietä ei ole Afrikassa ajettu sitten Namibian. Näyttää siltä, että meidän reitillämme Afrikan alku- ja loppupää ovat tässä mielessä perin miellyttäviä, siihen väliin jäävä 10 000 kilometriä vain jätti usein jonkin verran toivomisen varaa.

Joskus aiemmin, muistaakseni Sambiassa, paikallisten tienkäyttäjien vilkunkäyttö herätti meissä ihmetystä. Se, miksi vastaantuleva autot vilkuttivat maassa aina kohdattaessa keskiviivan suuntaan, jäi vaille lopullista vastausta. Sudanissa autoilijoilla näyttää maantiellä olevan tapa vilkuttaa valoja aina toisen ajoneuvon kohdatessaan. Alussa tämä tuntui jossain määrin oudolta. Varoittivatko vastaantulijat jostain? Kyseessä lienee kuitenkin pelkkä tervehdys, sillä tätä tekee lähes jokainen vastaantulija, myös pimeällä. Ehkä tämäkin on sitä kuulua sudanilaista ystävällisyyttä.

Auto kulki tasaisesti ja auringon eteen ilmestyi loppuiltapäivästä jonkinlaista yläpilveä, joka helpotti hieman ja lämpötila autossa laski. Matkaa hidastivat taas muutaman poliisi- tai viranomaisstopit. Passimme taidettiin katsoa illan aikana kahteenkin kertaan. Yhteistä kieltä viranomaisten kanssa ei tälläkään kertaa oikein löytynyt, mitä nyt erään tarkastuspisteen uniformumiehet naureskellen kyselivät kaljaa ja votkaa. Heti Khartumista ulos päästyämme maksoimme myös tietullia. Taksa oli tällä kertaa 168 paikallista puntaa, eli katukurssin mukaan noin 20 dollaria. Kallista lystiä. Tosin mikäli oikein ymmärsimme, kyseinen summa kattaa koko tuhatkilometrisen matkan perille asti. Lappu on arabiaksi joten siitä ei oikein saa selvää.

Yöksi pysähdyimme lopulta Karima-nimiseen pikkukaupunkiin tai oikeammin kylään, joka oli näemmä puolen yön aikaan täysin kuollut. Aavekaupunki. Hotelleja, motelleja – sikäli kuin edes niitä tunnistaisimme, olivathan kaikki kylän tekstit arabiaa – tai muitakaan auki olevia liikeyrityksiä ei näkynyt, joten sopivan hiekkakentän löydettyämme laitoimme auton parkkiin ja vetäydyimme bussiin yöpuulle jatkaaksemme matkaa kohti Egyptin rajaa heti aamulla.

Khartumin liikennekaaos iltapäivällä.

Khartumin liikennekaaosta iltapäivältä.

150227-0

Taannoisen kojelautapalon alkulähde.

150227-2

Kameleita ja uutta tietä.

 

Facebooktwittermailby feather

Sudanin tasaista kuumuutta – päivä 86

Ti 24.2.2015, Gedaref (SD) – Khartum (SD)

Yö meni siis autossa. Vaikka ulkolämpötila laskikin illalla inhimillisiin lukemiin, bussissa oli yhä sangen lämmin aina aamuyöhön asti. Päivän aikana lämmenneet rakenteet hohkasivat. Viiden aikoihin aamuyöllä sisälläkin alkoi jo viihtyä. Hiki ei enää virrannut. Lähdimme liikkeelle vasta kahdeksan maissa, olihan vasta aamuinen uni ollut laadultaan parasta. Hieman yllättäen yön kiusana olivat myös hyttyset. Luulin jo, että olimme päässeet niistä eroon eivätkä ne tällaisessa aavikkoympäristössä enää pahemmin kiusaisi. Väärin luultu.

Tiistain missio oli ajaa aina Sudanin pääkaupunkiin Khartumiin asti. Matkaa oli hieman yli 400 kilometriä ja tien piti olla tasaista ja hyvää. Tasaista se toden totta olikin, mäkiä emme juuri kohdanneet. Niitä ei tainnut olla ainuttakaan koko päivämatkan varrella. Tien kunnossa sen sijaan oli ajoittain toivomisen varaa. Väylä oli koko matkaltaan päällystetty, mutta nytkin tiessä oli paljonlaisesti painautumia ja kuoppia. Kyyti ei varsinkaan aamupäivällä ollut aina niin tasaista. Jostain syystä kaistamerkinnät puuttuivat koko matkalta. Kummallista.

Liikkeellä oli melko paljon linja-autoja ja rekkoja, joista edelliset ajoivat taas afrikkalaiseen tyyliin hirveää kyytiä ja ohittelivat meitä usein, pysähtyen sitten johonkin tien varren taukopaikkaan, ja ohittaen meidät tauon päätyttyä taas kaasu pohjassa torvi soiden. Rekka-autot taasen eivät paljon muita ohitelleet. Lastia oli paljon ja kalusto näemmä vanhaa. Monella raskaan kaluston kulkijalla näkyi olevan tien varressa ongelmia. Konepelti oli auki tai vielä tyypillisemmin rengasta vaihdettiin. Tämäkin kertonee omaa tarinaansa tien kunnosta.

Meillä ei onneksi rengasongelmia ollut. Bussin tekniikkakin pelasi mitenkuten eikä huollollisista syistä yhtään pysähdystä tarvinnut tänään tehdä. Toisen takapään ilmajousen epäkuntoisuudesta ilmoittanut varoitusvalo tosin syttyi, mutta minkäänlaista vikaa ei havaittu. Tämä ei olekaan ihme, sillä kyseisten varoitusvalojen ei kuulemma pitäisi edes olla toimia.

150225-1

Suoraa tietä ja vaikeuksissa oleva kuorma-auto.

150225-2

Asutusta aavikolla.

Poliisi- ja muita tarkastuspisteitä oli tämän tästä. Tietulliakin jouduttiin maksamaan. Jälleen kerran osa meitä pysäytelleestä porukasta oli siviiliasuissa, osa selvästi poliisin unformussa. Passeja ja auton papereita jouduttiin esittelemään pariin otteeseen. Noin puolessa matkassa yhdellä näistä stopeista eräs, ilmeisesti kyytiä tarvinnut viranomainen, hyppäsi autoon ja hikoili kanssamme bussissa Khartumiin asti. Yhteistä kieltä ei meillä kaverin kanssa ollut, joten emme pahemmin ajatuksia päässet vaihtamaan. Tämä lienee ollut kolmas tai neljäs jonkinlainen viranomainen joka on koko Pikavuoron historiassa Ajokkiin pidemmäksi matkaksi liftannut. Ensimmäinen tapaus sattui muinoin Kazakstanissa. Tuolloinkaan meillä ei ollut minkäänlaista yhteistä kieltä etupenkkiin leveästi hymyillen istuneen karvalakkipäisen poliisin kanssa. Toista sataa kilometriä silloinkin, siitä huolimatta, yhdessä taitettiin.

Sudanin maasto on siis näemmä hyvin tasaista ja aavikkoista. Tien varressa näkyi ajoin valtavat määrät ilmeisesti tuulen siihen kuljettavaa roskaa. Kaikki puskat, pensaat ja tienvarret olivat kirjavanaan muovipusseja ja muuta pikkujätettä. Lämpötila pysyi vielä aamupäivällä jollain tavoin siedettävänä, mutta varsinkin loppuiltapäivä oli jälleen melkoista tuskaa. Auton sisäpuhaltimet eivät siis toimi enää ja sisälämpötila nousi taas yli 40 asteeseen. Onneksi ilma on täällä aika kuivaa. Kosteassa ilmastossa moinen lämpö olisi täysin kestämätöntä.

Neljän aikaan iltapäivällä sitä on hyvin vaikea kestää täälläkään. Asiaa ei auttanut lainkaan se, että juuri näihin aikoihin pääsimme perille Khartumiin, sopivasti iltapäiväruuhkan aikaan. Operointia kaupungissa vaikeutti internet-yhteyksien puute. Lopulta parkkeerasimme bussin erään suuren ja kalliin (noin 200 usd/ yö) eteen. Hotellin internet toimi auttavasti, ja saimme lopulta selville kylliksi koordinaatteja hieman halvemman majapaikan löytämiseksi. Lopulta maksoimme kolmen hengen huoneesta 95 dollaria yöltä. Tämä oli vähemmän kuin olin kuvitellut, Khartumin majoitusten hintatasosta kun liikkuu melko pöyristyttäviä juttuja.

150225-3

Khartoum Center, sinne päin käy tiemme. Ruuhkat ovat vielä tässä vaiheessa edessä.

150225-4

+44 celsiusastetta. Autossa ei viluta.

Ulkomaalaisten matkailijoiden rekisteröityminen on Sudanissa pakollista. Kolmen päivän kuluessa maahan saapumisesta on käytävä ilmoittautumassa viranomaisille ja täytettävä jälleen jonkinlaisia lappuja ja maksettava lisää dollareita Sudanin valtionhallinnon kassaan. Tämä operaatio on tarkoitus hoitaa huomenna, sillä muualla kuin pääkaupungissa asian kuntoon saattaminen olisi ilmeisesti perin hankalaa. Toivoaksemme tarvittavat leimat saadaan passeihin ja pääsemme jälleen tielle torstaiaamuna. Ajamista piisaa vielä reilusti, sillä meidän pitäisi olla Sudanin pohjoisrajalla jo lauantaina. Tapaaminen rajanylityksessä auttavan egyptiläisen ”fikserin” kanssa on sovittu Wadi Halfaan silloin.

 

Facebooktwittermailby feather