Polttoainepulaa ja turismia Egyptin sydänmailla – päivä 93

Ti 3.3.2015, Luxor (EG) – Qena (EG)

Olimme yrittäneet tankata autoa jo Assuanissa, mutta homma jätettiin sikseen pitkien huoltoasemajonojen vuoksi. Olihan tankissa vielä ainetta. Illalla Luxorissakin huoltoasemilla näkyi pitkiä jonoja, mutta emme vieläkään osanneet sen kummemmin tilanteesta huolestua. Kaikki ei kuitenkaan ollut niin kuin pitää. Totuus selvisi meille vasta tänään kun tankkiin piti oikeasti saada lisää dieseliä. Polttoaine oli loppu joka asemalta ja seuraavana aamuna – mahdollisesti – tulevaa kuormaa autot olivat edellisenä iltanakin huoltoasemien edessä odotelleet. Tämän olisi oikeastaan voinut arvata siitäkin, ettei kaikissa jonon autoissa ollut edes kuljettajaa. Ja ehkä myös siitä, että erään aseman polttoainemittarin luona pari kaverusta pelasi suurehkon miesporukan katsellessa tammea. Mitään ei kaiketi ollut tapahtumassa pian.

Mutta kuten todettua, tämä kaikki valkeni meille vasta tiistain aikana. Oikeastaan koko päivä meni koko lailla pipariksi. Ajelimme vain noin 70 kilometriä Luxorista pohjoiseen kaupunkiin nimeltä Qena. Pyörimme kaupungin ympäristössä ja kaupungilla, mutta polttoainetta ei ollut missään. Lopulta alkuillasta löytyi tien varresta sattumoisin asema, jossa ainetta oli. Täältäkään ei meille tosin sitä annettu kuin 60 litraa. Paikalliset suorastaan tappelivat jonossa. Hermot olivat näemmä kovin kireällä muillakin.

Ruuhkaa huoltoasemalla.

Ruuhkaa huoltoasemalla.

Egyptissä on kuulemma sääntö, jonka mukaan ainakaan joillain teillä ei saisi ajaa kuin aamukuuden ja iltakuuden välillä. Ainakin itselleni on jäänyt hieman epäselväksi, mitä teitä tämä oletettu sääntö koskee. Ainakin Niilin vierustaa kulkevalla maantiellä liikennettä oli kuuden jälkeenkin, eikä meitäkään sen kummemmin piinattu vaikka eilen itsekin ajelimme pimeän tulon jälkeen noita samaisia teitä. Sääntö kuitenkin lienee oikeasti olemassa, sillä kovin moni on siitä puhunut. Emme siten uskaltaneet jatkaa matkaa enää polttoaineen löytymisen jälkeen, olihan jo pimeä.

Päätimme majoittua Qenaan. Tämä oli helpommin sanottu kuin tehty. Kaupunki sinänsä näytti hyvin aktiiviselta illallakin. Säpinää ja valomainoksia. Kaupungin muutamat hotellit olivat kuitenkin täynnä. Lopulta löysimme yhdentoista jälkeen hyvin egyptiläishenkisen hotellin, jossa oli tilaa, vaikkakin respan mies oli alun perinkin hyvin nihkeä huoneita antamaan. Passit olivat tärkeitä, ne tuli ehdottomasti jätttää kopiotavaksi respaan. Avain irtosi lopulta ja menimme huoneeseen.

Jonkin ajan kuluttua, puolen yön maissa jo valot sammutettuamme, ovelle koputettiin. Avasin. Hotellin vastaanoton kaveri seisoi siellä passimme toisessa kädessä ja huoneen maksuun käyttämämme raha toisessa selittäen ankarasti arabiaksi jotain. Yhtään sanaa englantia hän ei taitanut. Lopulta selvisi, että mies halusi meidän poistuvan hotellista. Mikäli kaverin elekielestä mitään ymmärsin, hän oli soittanut jollekin ja pelkäsi poliisin laittavan hänet rautoihin jos hän meidät suomalaiset paikkaansa majoittaa. Tilanne oli epätodellinen. Egypti näemmä pystyy yllättämään yhä uudelleen ja uudelleen. Laitoimme kamat kasaan, vedimme vaatteet taas päälle ja marssimme autolle. Edessä olisi taas bussissa vietetty yö.

150306-2

Kaupustelijoiden valtakunta Kuninkaiden laakson kupeessa. Kuten kuvasta näkyy, ovat turistit sangen vähissä.

150306-3

Yleiskuva Kuninkaiden laaksosta. Tätäkään kuvaa ei kaiketi olisi saanut ottaa. Kuvauksen kieltäviä merkkejä oli tämän tästä, mikä ei tosin ainakaan egyptiläisiä matkailijoita tuntunut häiritsevän. Selfieitä otettiin ahkerasti.

Niin, ja harrastimmehan tiistaina sangen perinteistä turismiakin. Kävimme aamupäivällä katsastamassa kuninkaiden laakson, alueen johon lukuisia muinaisen Egyptin kuninkaita on haudattu. Laakso oli juuri sitä mitä sen ehkä voisi kuvitellakin olevan. Perin turistinen paikka. Sadan Egyptin punnan (noin 11 euroa) pääsymaksua vastaan pääsi alueelle ja katsastamaan kolme hautaa kymmenistä alueella olevista. Valintaa tosin helpotti se, että yli puolet haudoista oli suljettu. Valokuvaus oli kielletty, mutta ainakin paikalliset turistit kuvia tuntuivat ottavan.

Kallioon kaivettuja pitkänomaisia tunnelikomplekseja ja paljon hieroglyfejä sekä muinaisegyptiläistä kuvataidetta. Sellaisia olivat haudat. Seinätaide lienee entistetty ja väritetty uudelleen, sillä moiset selvät ja kirkkaat värit eivät voine olla peräisin tuhansien vuosien takaa. Sinänsä ristiriitaista. Toisaalta entisöidyt toki haudat tarjoavat paljon enemmän nähtävää kuin alkuperäistilaan jätetyt haalistuneet kallioseinät tarjoaisivat. Mutta sitten toisaalta, kovin uuden oloiset ja hyväkuntoiset maalaukset tuovat väistämättä mieleen uudistuotannon ja monen ravintolan ja hotellinkin seinällä nähdyt Egypti-henkiset maalaukset ja kuvat.

Laakson sisäänpääsyn yhteyteen parkkipaikan kupeeseen oli rakennettu ”visitor center”, jossa oli myös matkamuistomyymäläsiipi, alue jonka läpi oli haudoille päästäkseen pakko kävellä. Harvinaisen piinallinen paikka. Kauppiaat suorastaan roikkuivat vähien turistien hihoissa kiinni tyrkyttäen kuka mitäkin kuppia, patsasta tai maalausta, aivan käsittämättömiin ylihintoihin, kuinkas muuten. Luulisi, että moinen kaupustelutyyli ei kovin moniin turisteihin pure. Lähinnä se vain ahdistaa. Mutta kaiketi kilpailu sitten on kovaa ja matkailijoita Egyptissä nykyään perin vähän. Kauppiaiden on pakko kaupata tuotteitaan meille vähille matkailijoille epätoivon vimmalla.

Polttoaineen etsintä jatkuu taas huomenna. Toivoakseni pääsemme silloin kunnolla eteenpäin pelkän lähes paikallaan pyörimisen sijaan.

Facebooktwittermailby feather

Seikkailuja Niilin molemmin puolin – päivä 92

Ma 2.3.2015 Assuan (EG) – Luxor (EG)

Auton egyptiläisiin papereihin piti vielä tehdä bussin maasta vientiä koskevat viimeiset tarkennukset, joten Jani ja Mohammed kuluttivat maanantaiaamupäivän jossain paikallisessa, tämänkaltaisia asioita hoitavassa virastossa. Paikalla oli paljastunut, että aiempi samojen tullikilpien sudanilainen käyttäjä oli jättänyt ylinopeussakkoja maksamatta. Nämä piti nollata. Koska myöskään viraston vastaava virkamies ei ihan aamusta ollut toimipaikalleen ilmaantunut, aikaa koko prosessiin kului lopulta useampi tunti. Asia oli selvä vasta puolilta päivin. Tämän jälkeen kokoon saatuja papereita piti vielä skannailla laivayhtiölle, joten bussi liikkui vasta yhden jälkeen iltapäivällä.

Fikseri Mohammed jätti meille jäähyväiset ja neuvoi meidät vielä tielle kohti pohjoista. Meidän kannattaisi käyttää jälleen sotilastietä, joka olisi Luxoriin vievistä reiteistä nopein. Kuulemma yleensä ulkomaalaisetkin tielle päästetään. Ajoimme Niilin yli sen länsipuolelle ja uusi moottoritie, ”western desert road”, löytyi nopeasti. Heti liittymän jälkeisellä ensimmäisellä tarkastuspisteellä tuli kuitenkin ongelmia. Meillä ei kuulemma olisi mitään asiaa tielle ilman kyydissä olevaa poliisia. Lainkaan englantia puhumaton sotilas – sululle pysähtynyt toinen autoilija tulkkasi – oli jopa takavarikoida paikallisen rekisteriotteemme, mutta se sentään saatiin lopulta takaisin. Näemmä kyseessä ei ollutkaan läpihuutojuttu, kuten meidän oli annettu ymmärtää.

Käännyimme takaisin. Avulias fikserimme oli neuvonut meitä myös tällaisen, tosin hänen mielestään äärimmäisen epätodennäköisen skenaarion varalta. Meidän tulisi tällöin ajaa takaisin sillalle ja kääntyä juuri ennen sitä pohjoiseen, siis pysyen edelleen Niilin länsipuolella. Teimme näin. Tämä oli toinen huono neuvo. Tämä reitti nimittäin paljastui kapeaksi, kaikkien mahdollisten kylien läpi kulkevaksi pikkutieksi, jolla piti pysähdellä tämän tästä odottelemaan reitin selviämistä. Välillä maalaismaisemissa kulkeva tie oli niin kapea, että näytti jo siltä, ettei bussi mahdu sitä kulkemaan. Antennit katolla ottivat kiinni tien päällä kasvaneisiin puihin. Hidastetöyssyjä oli paljon.

Muistelin katsoneeni kartasta jo aiemmin, että vaihtoehtoisia reittejä oli kolme. Aavikolla kulkeva viivasuora sotilastie, sekä Niilin molemmin puolin kulkevat maantiet. Kun karttaa vilkaisi uudelleen, kävi ilmi että tie jolla olimme, oli piirretty karttaan pienimmällä mahdollisella valkoisella viivalla. Toisella puolella jokea, siis Niilin itärannalla, kulkenut tie taas näytti merkityn karttaan normaaliksi päätieksi, punaisella. Seuraavalle sillalle oli yli 50 kilometriä ja koko kinttupolun pituudeksi tulisi lähes sata. Hienoa.

Olin yrittänyt kysellä Mohammedilta näistä eri reittivaihtoehdoista aamulla, mutta selvää vastausta hän ei tähän – kuten moneen muuhunkaan asiaan – antanut, vaikka paljon puhuikin. Asia jäi silleen. Kuvittelin miehen tietävän mitä tekee ja miettivän mitä sanoo. Ei olisi kaiketi pitänyt. Muistan kuulleeni jonkun merkkimiehen käyttäneen joskus jossain fraasia trust but verify, luota mutta varmista itse. Näin kai olisi nytkin pitänyt toimia. Moinen menettelytapa on vain kovin raskas, ja niin mielellään sitä luottaisi paikallistenkin arvioihin ja kykyyn antaa päteviä neuvoja, eritoten jos he sitä työkseen tekevät.

Edellä kuvattu ei tosin ollut mitään uutta. Vietin viime talven Lähi-idässä ja valitettavan usein sielläkin joutui paikallisten yhteistyökumppanien edesottamuksiin hyvin samankaltaisella tavalla pettymään. Haluamansa lopputuloksen saadakseen kaikki piti tyypillisesti varmistaa ja kysyä moneen kertaan, suorastastaan jankkaamaan.

Miksi näin sitten käy niin helposti aina uudelleen vaikka asian tiedostaisikin? Oma teoriani on, että monet täälläpäin toimivat yrittäjät ovat vain hyvin kielitaitoisia, kansainvälisiä ja hyviä suustaan antaen itsestään kuvan asioista selvillä olevina maailmanmiehinä. Juuri tällainen oli fikserimmekin. Tällöin sortuu hyvin helposti kuvittelemaan, että myös herrojen toimintakulttuuri ja ajatusmallit ovat pohjoiseurooppalaisia. Kun näin ei olekaan, sitä pettyy. Tietenkin poikkeuksiakin toki on, kuten aina. Joskus homma toimii ja asiat todella hoituvat, oli kyseessä mikä maailmankolkka tahansa. Siitä, siitä tulee hyvä mieli.

Ajoimme siis kylätien loppuun ja sillan tullessa kohdalle vaihdoimme puolta. Alkoi olla jo pimeä. Kovin nopeaksi ajettavaksi ei Niilin itäpuolikaan osoittautunut. Liikennettä oli melko paljon ja hidastetöyssyjä tämän tästä, kuin Tansaniassa konsanaan. Tie sentään oli leveähkö. Erilaisia poliisin ja armeijan tarkastuspisteitä oli myös sangen tiheässä, mutta meitä ei niillä juuri pysäytelty. Passit katsottiin vain kerran. Tarkastuspisteiden kohdallakin vauhti piti kuitenkin aina hidastaa lähes pysähdyksiin asti, joten keskinopeus ei maanantaina kovin korkeaksi noussut.

Olimme perillä Luxorissa vasta iltayhdeksältä. Pienen pyörimisen jälkeen löysimme sopivan hotellinkin. Hintataso oli jälleen kohdallaan, tällä kertaa yhden hengen huone maksoi noin 14 euroa. Huomenna taas jatketaan, jahka ensin on harrastettu hieman turismia.

150304-1

Niilin länsipuolta. Kuvassa yksi helpommin ajettavista pätkistä.

150304-2

Niilin ympäristössä on vehreää.

150304-3

Liikennekaaosta Niilin itärannalta. Liikenne lienee täällä kaoottisinta koko matkalla.

 

Facebooktwittermailby feather

Ensimmäinen päivä Egyptiä: sotilastietä Assuaniin – päivä 91

Su 1.3.2015, Abu Simbel (EG) – Assuan (EG)

Vaikka hieman hotellimme hintatasoa eilen arvostelinkin, täytyy myöntää aamiaisen olleen mainio. Ainakin se sopi ensimmäiseen sunnuntaiaamuun Egyptissä. Tarjolla oli tuoreen leivän, jogurtin, falafelien sekä jonkinlaisen papumuhennoksen lisäksi juustoa. Tuote, jota Afrikassa ei ole oikeastaan ole saanut missään. Olemme näemmä pääsemässä ruokakulttuurillisestikin lähemmäs Välimerta ja Eurooppaa. En valita.

Matka siis jatkui myös tänään asianhoitajamme Mohammedin johdolla. Lähdimme hotellilta puoli kymmenen aikoihin ja tankkasimme nopeasti matkalla sotilastien alkupisteelle. Matka oli lyhyt sillä Abu Simbel ei kaupunkina kovin suuri ole. Saattueen tai autoletkan – miksi tätä convoy-nimiellä kulkenutta operaatiota haluaakaan sitten kutsua – piti lähteä sieltä kymmeneltä. Olimme paikalla ajoissa mutta ilmeisesti viimeisinä, sillä muilla tuntui olevan kova kiire päästä liikkeelle. Mohammed hyppäsi kyydistä pois ja hänen tilalleen auton etupenkkiin nousi konepistoolilla varustettu viiksekäs ja englantia näemmä lainkaan taitamaton armeijan kaveri.

Lähdimme liikkeelle vauhdilla. Abu Simbelistä ulos pääseminen kesti hetken vaikka liikennettä ei juuri ollut ja tietkin olivat aika selkeitä. Varsinainen sotilastie paljastui uudeksi, hyvin tasaiseksi ja suoraksi aavikolla kulkevaksi moottoritieksi. Tien varrella oli säännöllisin väliajoin sotilaiden ylläpitämiä tarkastuspisteitä, mutta emme pysähtyneet niihin kertaakaan. Hidastaminen riitti. Turvamieskyytiläisemme vain tervehti kättä heilauttamalla tarkastuspistemiehiä ikkunasta. Muuten kaveri keskittyi pääosin torkkumiseen, mikä ei olekaan ihme, olihan tie loppujen lopuksi sangen tylsä eikä 240 kilometrin päivämatka paljon ohjelmaa ainakaan matkustajille tarjonnut.

Meidät määrättiin jo alussa paljolti muista turistibusseista koostuneessa autoletkassa viimeisten joukkoon. Lopulta taisimme olla viimeisiä, sillä meidän jälkeemme tullut bussikuski ei jaksanut Ajokin 90 kilometrin tuntinopeutta, joka sivumennen sanoen oli nopeusrajoitus tiellä, katsella ja ohitti meidät. Hyvin pian muut autot hävisivät horisonttiin eikä minkäänlaisesta saattueesta voinut enää puhua, jos se nyt oli sitä edes alun perin ollut. Tämä ei kuitenkaan tuntunut olevan ongelma tai ainakaan se ei mitenkään häirinnyt kyytiläistämme. Ajoimme omaa tahtiamme ja muut ajoivat omaansa. Minkäänlaista ajoneuvojen loppukokoontumista ei hommaan liittynyt.

Pääsimme perille Assuaniin hyvissä ajoin iltapäivällä. fikserimme yhytti meidät keskikaupungilla ja montaakaan sanaa kanssamme matkan aikana vaihtanut, ehkä seuraamme jopa hieman ujostellut sotilas nousi kyydistä pois. Tällä kertaa ennalta järjestetyn hotellin hinta-laatusuhde oli kohdallaan. Huoneen hinta oli 35 us-dollaria, mikä tuntui edellisestä yöstä maksetun jälkeen sangen kohtuulliselta.

Egyptin hatarasta turvallisuustilanteesta saatiin muistutus illalla. Hotellilla lepäilyn keskeytti kahdeksan jälkeen jostain kaupungilta kuulunut kova pamaus. Tutkailin heti tilannetta parvekkeelta, mutta ainakin lähialue näytti sangen rauhalliselta. Pamauksen alkuperästä ei näkynyt viitteitä. Kadulla kuljeskelevat ihmiset puuhastelivat omiaan eikä mitään poikkeuksellista näkynyt. Myöhemmin selvisi, että kyseessä ei ollut mikä tahansa satunnainen pamaus. Paikalliselle poliisiasemalle oli tehty pommi-isku. Muutama ihminen oli ilmeisesti räjähdyksessä kuollutkin. Melkoista.

Huomenna matka jatkuu taas ja tavoitteena on tuolloin Luxor. Matka ei ole pitkä, mutta taitamme sen ensimmäistä kertaa omin päin. Fikserimme toimeksianto nimittäin päättyy Assuaniin. Päivän pitäisi olla helpohko, sillä päivämatkan pituus ei ole kahtakaan sataa kilometriä.

150303-1

Aamunäkymä Abu Simbelistä.

150303-2

Suoraa aavikkotietä.

150303-3

Salakuva torkkuvasta vartiomiehestä.

150303-4

Assuanin maisemia iltapäivällä.

 

Facebooktwittermailby feather

Maanteitse Sudanista Egyptiin – päivä 90

La 28.2.2015, Wadi Halfa (SD) – Abu Simbel (EG)

Sudan, tuo The Fund for Peace –järjestön tilastojen mukaan maailman epäonnistuneimman valtion kyseenalaista kunniaa vuonna 2007 kantanut maa jäi taakse tänään. Monista viivästymisistä ja auto-ongelmista johtuen olemme hieman jäljessä alkuperäisestä aikataulusta, joten vierailumme Sudanissa jäi melko lyhyeksi. Jonkinlaisen käsityksen maasta kuitenkin ehti saada. Khartum ja paljon autioita seutuja. Vaikka väestö näytti olevan pääosin hyvin tummaihoista, alkoi yleistunnelma selvästi lähestyä islamilaisten arabimaiden vastaavaa varsinaisen Afrikan sijaan. Olimme selvästi siirtymässä yhdeltä kulttuurilliselta alueelta toiselle.

Vielä vuosi sitten Sudanista ei maanteitse Egyptiin päässyt. Tuolloin noin kerran viikossa Sudanin pohjoisesta rajakaupungista Wadi Halfasta lähti lautta Egyptin Assuaniin. Matka kesti päiviä ja lautat olivat aina myöhässä ja kulkivat epävarmasti. Matka maiden välillä oli siis hyvin hankala, mikä sinänsä on aika merkillistä kun ottaa huomioon kuinka pitkä maaraja maiden välillä on. Tuhansia kilometrejä. Eikä yhtään tietä. Tämäkin kertonee siitä, kuinka syrjäisistä seuduista on oikeasti kyse.

Nyt uusi helpompi reitti on kuitenkin auki ja mekin pääsimme sitä hyödyntämään. Ensitöiksemme lauantaina ajoimme – jälleen hyvää tietä, muuten – Wadi Halfasta joitakin kymmeniä kilometrejä pohjoiseen kunnes törmäsimme Sudanin puolen raja-asemaan, jota paikalliset kutsuvat jostain syystä nimellä ”port”, satama, vaikka vettä ei näy mailla halmeilla. Ylityspiste sijaitsee keskellä autiomaata. Tämä aiheutti aluksi jonkin verran epäselvyyksiä kommunikoidessamme puhelimitse rajanylityksessä auttamaan saapuvan kaverin – siis se kuuluisa fikseri – kanssa. Olisiko meidän pitänyt ajaa johonkin satamaan? Asia selvisi kuitenkin rajalla. Olimme kuin olimmekin oikeassa paikassa.

Sudanin raja-asemalla.

Sudanin raja-asemalla.

Egyptiläinen fikseri Mohammed kysyi meiltä puhelimessa, tarvitsisimmeko apua Sudanista poistumiseen. Miksikäs ei. Rajalla oli muutama paikallinen linja-auto matkustajineen ja pian myös paikallinen avustaja löysi meidät. Hän keräsi passimme ja sekä auton paperit ja lähti hoitamaan asioita. Paikalliset jonottivat tavaroineen raja-asemalle, me lorvimme autossa. Sudanista poistuminen kesti pari tuntia ja lopulta saimme passimme takaisin leimattuina. Asiaa hoitanut kaveri esitti tässä vaiheessa myös laskunsa. Käsin kirjoitetussa paperissa oli viitisen kohtaa ja kokonaissumma koko porukalta ja autolta 201 us-dollaria. Jaahas. No, itsehän apua pyysimme vaikka kaiketi olisimme itsekin nuo paperihommat voineet hoitaa. Pääsimmehän maahan sisäänkin ilman apua. Kaivoimme siis kuvetta.

Ajoimme pois Sudanin aidatulta tullialueelta Egyptin vastaavan alueen porttien eteen. Selvisi, että päästäkseen alueen sisäpuolelle oli maksettava pääsymaksu, kokonaisuudessaan autolta ja matkustajilta viisisataa Egyptin puntaa eli noin 60 euroa. Tästä suoritteesta saimme jopa jonkinlaiset pääsyliput, joten maksu ei liene ollut tyystin keksitty. Autoon nousi Egyptin armeijan miehiä jotka keräsivät rahat ja liimasivat passeihimme jo valmiiksi viisumitarran.

Tässä vaiheessa oma asiamiehemmekin oli jo meidät löytänyt ja otti tilanteen haltuunsa. Alkoi ainakin kolme tuntia kestänyt operaatio, jonka aikana kaikki paperiasiat selviteltiin. Me matkustajat pääsimme sangen helpolla. Auton paperit sen sijaan veivät enemmän aikaa. Suurin koitos ja epämukavuus meille matkustajille oli oikeastaan kaikkien matkatavaroiden kantaminen läpivalaisuun ja sieltä takaisin autoon. Aiemmin Sudanin puolella näkemämme paikallisbussit matkustajineen nimittäin olivat myös täällä. Roinaa paikallisilla oli paljon, alkuperäispakkauksissaan olevista televisioista ja kaasuliesistä lähtien. Kaikki piti läpivalaista ja se haluttiin näemmä tehdä yhtä aikaa. Jonottaa ei kukaan osannut tai halunnut. Aikamme vuoroamme odoteltuamme meidät tosin ohjattiin läpivalaisulaitteelle ruuhkan ohi. Samoin kävi passintarkastuksessa. Turistilla on näemmä eri oikeudet, tai sitten fikserimme tunsi hyvin rajahenkilökunnan. Tai molempia.

Lopulta auton paperitkin olivat valmiit ja viimetöiksemme tullialueella irrotimme Ajokin Euro-kilvet ja ruuvasimme paikalle rajalta saamamme keltaiset Egyptin tilapäisrekisterikilvet. Matka jatkui. Meillä alkoi kuulemma olla kiire, sillä muut autot olivat jo lähteneet tullialueelta ja edessä olisi vielä lauttamatka jonne tuli ehtiä. Fikseri hyppäsi kyytiimme ja ajoimme noin neljäkymmentä kilometriä lauttasatamaan, jossa lossi vielä seisoi, tyhjänä. Tie oli taas erinomaista ja tuliterää.

Perillä selvisi, ettei erityistä kiirettä olisi ollutkaan. Toista tuntia satamassa joidenkin rekkojen kanssa odoteltuamme – en tiedä mitä – pääsimme ajamaan sisälle lossiin. Kun lautta oli täynnä, lähdimme liikkeelle. Parinkymmenen minuutin kuluttua kävi kuitenkin ilmi, että satamaan oli ajanut vielä yksi bussi. Kannelta huudeltiin komentosillalle, josta huudeltiin takaisin. Käsiä heiluteltiin. Lopulta lossi kääntyi, ajoi takaisin satamaan ja otti lopulta tämänkin ajoneuvon kyytiinsä. Bussi mahtui lauttaan juuri ja juuri. Ehkä sitten odotimme tätä autoa, emme vain kyllin kauan. Egyptiläistä järjestelmällisyyttä.

150302-3

Merkillisiä maisemia Egyptin puolelta, matkalta kohti lossisatamaa.

150302-4

Lossi odotti meitä tyhjänä.

Kello kahdeksan jälkeen, pimeän jo tultua olimme perillä Abu Simbelissä. Lauttamatka oli kestänyt alle kaksi tuntia. Nostimme automaatista rahaa ja majoituimme fikserimme järjestämään nuubialaishenkiseen hotelliin. Ihan hieno ja omaperäinen paikka, mutta 45 euron yöpymistaksa henkilöä kohden oli nähdäkseni melko lailla yläkanttiin, vaikka hintaan illallinen ja aamupala sisältyivätkin. Tämä tosin oli odotettavissa. Kun jonkun tällaisen asianhoitajan käsiin antautuu, lienee useimmiten syytä varautua maksamaan kaikesta enemmän. Siis vielä sen alun perin sovitun palkkion lisäksi. Päivän päätteeksi selvisi vielä, että lossimatkasta oli myös luvassa erillinen lasku. Tästäkään ei fikseri ollut maininnut mitään tehdessään sähköpostitse tarjousta palveluistaan. Hieman huono maku tällaisesta suuhun jää, vaikka kovin tuttuahan tämä varsinkin arabimaissa asioita hoitaneelle on. Kauppamiehiä ovat ja osaavat pitää puolensa.

Vaikka en rajalla nähnyt dollareiden siirtyvän fiksereiltä – jotka siis veloittavat tyypillisesti palveluksistaan niitä tilanneelta jonkun ennalta sovitun könttäsumman – viranomaisille, olen käytännössä varma että niin tapahtui. Sen verran hyvää pataa he keskenään olivat. Liukkaasti ja helposti asiat luistivat. Omin päin rajan ylittäminen Egyptiin ajoneuvon kanssa olisi varmaan ollut käytännössä mahdotonta. Nyt se vei vain aikaa mutta sujui muuten sangen kivuttomasti. Tämäkin kertoo mielestäni selvästi siitä, että olemme siirtyneet erilaiseen toimintaympäristöön. Oma mielikuvani on, että ”mustassa” Afrikassa yleinen meininki oli sen verran rennonletkeää, että korruptiorahojakaan ei jakseta penätä kovin pitkään jos niistä sitkeästi kieltäytyy. Täällä asiat ovat toisin ja meno, sanoisinko, bisneshenkisempää. Rahalla saa, rahatta ei – sillä siisti.

Huomenna matka jatkuu Assuaniin, jonne ajetaan jonkinlaista sotilastietä (military road) pitkin. Tästä johtuen fikserimme hoitaa yleisjärjestelyt myös huomenna. Assuaniin kun ajetaan kuulemma tien erityislaadusta johtuen jonkinlaisessa saattueessa. Hotellikin lienee taas varattu meille jo ennalta. Assuanista eteenpäin kohti pohjoista jatkammekin matkaa omin päin.

 

Facebooktwittermailby feather