Vuoristotietä, pankkikortteja ja dieseliä – päivä 80

Ke 18.2.2015, Debre Birhan (ET) – Dessie (ET)

Vaikka yö Debre Birhanissa oli kylmä, aamulla paistoi jo aurinko. Yhdeksän jälkeen oli jo kovin lämmin ja villapaidat ja kaulahuivit sai aamupäivän mittaan heittää pois. Iltapäivän lämpötila taisi ylittää jo kirkkaasti Suomen hellelukemat. Bussissa tarkeni. Vuorokausivaihtelut ovat näemmä suuret, mutta niin kaiketi vuoristoisilla seuduilla usein on. Korkeutemme vaihteli päivän aikana sangen paljon, joka sekin varmasti vaikutti asiaan paljon. Iltapäivällä olimme paljon lähempänä merenpintaa kuin alkumatkasta.

Päivä alkoi käytännön toimilla. Auto piti tankata ja rahaa piti nostaa, käteinen kun alkoi useimmilla olla sangen vähissä. Debre Birhanissa pankkiautomaatteja oli useita, kuten niitä tyypillisesti on ollut oikeastaan kaikissa Etiopian vähänkään suuremmissa asutuskeskuksissa. Yleisesti ottaenkaan rahan nostaminen Afrikassa ei ole ollut kovin suuri ongelma. Visa-automaatteja on löytynyt lopulta joka maasta, joistain paikoista helpommin, joistain pienen etsimisen jälkeen. Pankkeja täällä näkyy olevan paljon. Mastercard toimii joissain automaateissa, mutta Afrikkaan matkustavalle suosittelisin ehdottomasti Visaa.

Itse automaatin löytämistä suurempi ongelma on usein ollut toimivan sellaisen löytäminen. Afrikassa kun sekä sähköt ja tietoliikenneyhteydet ovat ajoittain sangen epäluotettavia, eikä automaatti rahaa anna jos toinen näistä yhteyksistä ei satu toimimaan. Tämä sama pätee hotellien ja majoituksien maksamiseen kortilla. Paikoissa joissa korttimaksumahdollisuus on, se saattaa onnistua tai saattaa olla onnistumatta. Sanoisin onnistumisprosentin olevan tällä saralla paljon huonompi kuin pankkiautomaattien suhteen. Tuskin edes joka toinen yritys omalla kohdallani on onnistut. Ei siis kannata luottaa siihen, että korttimaksumahdollisuus toimii vaikka tiskillä tätä näyttävästi mainostettaisiinkin. Käteistä siis on hyvä olla aina mukana.

Rahaa siis saatiin. Seuraavaksi vuorossa oli tankkaus, joka on ollut Etiopiassa ongelmallista. Ainetta ei vain ole. En muista ikinä matkailleeni maassa, jossa vastaavanlaiseen polttoainepulaa olisin törmännyt. Erityisesti tämä koskee dieseliä, jota me tarvitsemme. Debre Birhanin ainoalla dieseliä tarjonneella huoltoasemalla oli jono. Paikallisenkin raskaankaluston täytyy liikkua. Pienten puheiden ja selitysten jälkeen saimme ostettua asemalta hieman yli 60 litraa menovettä. Paikallisille kuskeille myytiin vain puolet tuosta. Ajokki kulkee tuolla määrällä parisataa kilometriä, joten määrä oli aika vaatimaton.

Myöhemmin ostimme matkan varrelta varmuuden vuoksi kolmenkymmenen litran kanisterillisen lisää. Paikallinen pienyrittäjäporukka myi – kaiketi pimeää – dieseliä kanistereissa, mikä on täällä hyvin yleistä. Kaverit imaisivat kanisterista lappoletkulla tavarat bussimme tankkiin. Samaan polttoaineenostotapaan näyttävän turvautuvan myös paikalliset autoilijat. Weldiya-nimisestä hieman suuremmasta kaupungista löytyi lopulta alkuillasta huoltoasema, joka myi ilmeisesti pelkkää dieseliä. Saimme vihdoin täytettyä tankin piripintaan. Tälläkin asemalla jonoteltiin. Paikallisia kuorma-autoja ja minibusseja. Ei ole helppoa kuljetusyrittäjien elämä täällä.

Pelkäsimme hieman etukäteen edessä olevia vuoristo-osuuksia. Niihin pääsimmekin tutustumaan heti aamupäivästä. Maisemat ja oikeastaan tiekään eivät kuitenkaan olleet lainkaan sitä mitä olin odottanut. Jotenkin kuvittelin edessä olleen vuoriston karuksi, harmaaksi ja jylhäksi, tiet jyrkänteen reunalla kulkeviksi serpentiineiksi. Näin ei kuitenkaan ollut. Nousimme ja laskimme, mutta mitään tavattoman mahdotonta tietä emme kohdanneet. Auton jarrutkaan eivät pahemmin kuumenneet. Paljon hurjempia vuoristoteitä olen nähnyt – ja ajanut – kotoisessa Euroopassakin, esimerkiksi viimeksi ennen tätä matkaa Kanariansaarilla. Mäkimaisemien värimaalimakin oli miellyttävän maanläheinen. Ruskean eri sävyjä ja vihreää. Ei lainkaan synkkää harmautta.

Itse tie oli koko matkan päällystettyä ja sangen hyväkuntoista. Korkeuserojen lisäksi matkantekoa hidastivat monet kylät ja tienvarsia kuljeskelleet ihmiset sekä eritoten tielläkin haahuilleet elukat. Vuohia, nautoja, aaseja ja kameleita. Kaikkia näitä. Auton torveen nämä eläimet eivät näytä reagoivan oikeastaan mitenkään. Siirtyvät kun se heille sopii. Erän kylän kohdalla paikallisten piti käydä häätämässä omanarvontuntoinen paikoillaan pönöttänyt vuohi pois tieltä, se kun ei siirtynyt mihinkään vaikka bussin puskuri oli lähes kiinni sen kyljessä ja auto seisoi.

Yöksi majoituttiin Dessieen – tai Deseen – nimien kirjoitusasut kun täällä vaihtelevat aika usein. Aika vilkas kaupunki, muuten. En muista, milloin olisimme ajaneet näin hyvin valaistuun kaupunkiin Etiopiassa. Ihmisiäkin oli vielä pimeän tultua seitsemän jälkeen illalla liikkeellä paljon. Huomenna matka jatkuu. Tuolloin on tarkoitus ajaa ihan Lalibelan välittömään läheisyyteen. Tiedossa on taas tiettävästi vuoristoa.

150219-1

Havupuita!

150219-2

Rusehtavaa maisemaa ja asutusta matkan varrelta.

150219-3

Poseeraavaa yleisöä iltapäivätauolla.

150219-4

Työn raskaan raatajat. Vettä ja risuja kantavat näemmä ainoastaan naiset.

Facebooktwittergoogle_plusmail

…ja edelleen Addis: varaosista ja mobiilinetistä ulkomailla

Ti 17.2.2015, Addis Abeba (ET)

Emme me täältä eilen mihinkään päässeet. Aivan turha toive. Bussin Suomesta tilatun varaosan tarina alkaa saada kafkalaisia piirteitä. Lähetysseurannan mukaan kyseinen liitin on ollut Addis Abebassa jo kohta viikon. Tullaaminen kestää, tai mikä lie käsittely, kuulemma. Eilen sen vihdoin piti olla haettavissa DHL:n keskustan toimistosta kellon neljältä iltapäivällä. Kahden hengen iskuryhmä lähti odottamaan.

Vähän ennen neljää selvisi, että osa on yhä lentokentän tullissa ja sen lunastaminen onnistuisi sieltä. Siispä taksiin ja lentokentälle. Eipä ollut sielläkään helppoa. Lähetys oli saapunut perille ja oli tosiaan mainitussa toimipisteessä, mutta erinäisistä papereista tarvittiin kopioita sillä pitäähän dokumenttien toki kunnossa olla. DHL ei papereita kuitenkaan kopioi, tietenkään, eikä tulli. DHL toimittaa tavaraa ja tulli tullaa. Piti siis löytää toinen paikka joka kopioita suostuisi ottamaan. Kun sellainen vihdoin kentältä löytyi, paperit oli kopioitu ja toimitettu juoksujalkaa toimipisteeseen selvisi, että työaika oli päättynyt. Kello oli 17:02. Toimipiste sulkeutui viideltä.

Tätä kirjoitettaessa Jani on hoitamassa asiaa kentällä. Kaiken piti olla selvää ja kopiot tällä kertaa kunnossa, mutta kuinka ollakaan, saatujen tietojen mukaan näin ei kuitenkaan ollut. Eilen käynyt lähetyskuitti ei olekaan tänään enää käypä. Tai jotain sinne päin. Toimistokin sulkeutui yllättäen ilman näkyvää syytä. ”You have to wait, Sir”. Tällä tavoin täällä siis tällä hetkellä edetään. Eli ei yhtään mihinkään.

150217-2

Jälleen yksi aamu ja jälleen yksi hotellihuone. Addis Abeba, Etiopia.

150217-1

Bussi ei liiku.

Varaosafarssin ollessa eilen täydessä vauhdissa, koitin itse saada oman prepaid-nettiliittymäni toimimaan. Hankin sim-kortin lauantaina paikallisen johtavan operaattorin liikkeestä ja tuolloin henkilökunta ei saanut sitä tunnin kestäneistä yrityksistä yhdistymään verkkoon. Lopulta asiakaspalveluhenkilö ei keksinyt muuta keinoa kuin laittaa viesti heidän tekniseen tukeensa – eivät nimittäin näyttäneet vastaavan puhelimeen. Asia kuulemma korjaantuisi pian.

Asia ei ollut korjaantunut maanantaihin mennessä. Siispä marssin toiseen samaisien operaattorin liikkeeseen selvittelemään asiaa, ensimmäisen henkilökunta kun ei toimillaan minua oikein onnistunut vakuuttamaan. Seurasi toista tuntia ihmettelyä ja pään raavintaa. Ainakin neljä ihmistä koitti saada asiaan selvyyttä, mutta ei. Kaiken piti olla kunnossa mutta liittymä ei vain toiminut. Lopulta kaveri kokeili tablettiini toista sim-korttia, tavallista sellaista. Olinhan ostanut vain datakäyttöön tarkoitetun kortin jonka piti olla nettikäyttöön parempi. Kalliimpi se ainakin oli. Maksoin kortista 60 birriä ja olin ladannut sinne 100 birrin arvosta rahaa, joka yhteensä vastaa noin 7…8 euroa.

Halvempi normikortti – jolla siis voi sekä soittaa että päästä verkkoon – yhdistyi välittömästi myös internetiin. Loistavaa! Myy minulle tuo kortti, pyysin. Kaveri kääntyi tietokoneeseensa päin ja rupesi räpläämään sitä, mutta kuinka ollakaan: firman järjestelmä oli kuulemma juuri kaatunut. Uusia liittymiä ei pystyttäisi reikisteröimään eikä hän voisi myydä minulle mitään. Tähän hetkeen asti järjestelmä oli toiminut ongelmitta. Olin puoli minuuttia hiljaa ja tuijottelin seinää. Sitten kiitin ja lähdin pois. Etiopia, raskas maa.

150217-3

Osa sim-korttikokoelmastani.

Sananen mobiilineteistä Afrikassa. Kaikissa vierailemissamme maissa ainakin omaan mobiililaitteeseeni sopiva liittymä on ollut hankittavissa melko helposti ja suhteellisen kohtuullisin kustannuksin. Itse olen hoitanut asian paikallisen operaattorin liikkeissä, joissa on yleensä saanut myös asiakaspalvelua. Laitteen asetukset on tarvittaessa laitettu kohdalleen ja erilaiset palvelukoodit on neuvottu. Joskus palvelu on ollut parempaa, joskus kehnompaa. Aina netti on kuitenkin lähtenyt – Etiopiaa lukuunottamatta – toimimaan.

Byrokratia vaihtelee. Joissain maissa sim-kortteja myydään myös monenmoisissa pikkuputiikeissa eikä ostajan henklötietoja pahemmin kysellä. Tyypillisintä kuitenkin on, että liittymän ostamiseen tarvitaan passi, jonka tiedot operaattori sitten syöttää järjestelmäänsä. Etiopiassa hakemukseen tarvittiin jopa passikuva ja kopio henilöllisyystodistuksesta (eli siis passista) ja nämä asiakkaan piti tuoda mukanaan. Operaattorin toimistossa ei kuulemma kopiokonetta ollut. Mutta ehkä etiopialaiset toimintamallit tulivat jo tuossa aiemmin käsiteltyä sangen kattavasti, joten hillitsen itseni enkä enää palaa niihin.

Hintaso on vaihdellut myös. Itse sim-kortti on yleensä hinnaltaan nimellinen (yhden euron luokkaa). Tämän jälkeen kortille on ladattava rahaa, joka tapahtuu yleensä ostamalla puheaikalipukkeita, joiden koodit sitten syötetään laitteeseen ja saldo kasvaa. Yhden gigatavun hinta on ollut halvimmillaan alle 10 euroa (muistaakseni Malawissa) ja kalleimmillaan yli pari kymppiä.

Yleensä ostettu puheaika kannattaa muuttaa datapaketiksi (data bundle), jolloin samalla rahalla saatu tiedonsiirtomäärä on paljon suurempi kuin jos siihen käyttäisi pelkästään peruspuheaikaa. Ja hintahan on toki suoraan sidoksissa tiedonsiirron määrään. Gigatavu on aika paljon, varsinkin jos yhteydet ovat hitaita. Kuten puheaikaakin, myös mainittuja datapaketteja voi ostaa pienempinä erinä ja yhden kerrallaan. Tällöin toki yksittäisen megabitin hinta on kalliimpi. Mitä enemmän ostat kerralla, sitä edullisempaa se on. Näinhän se maailma toimii.

Itse pidän paikallista puhelinliittymää ja erityisesti siihen liittyvää mobiilinettiä erittäin hyödyllisenä ja matkustamista helpottavana asiana. Vähänkään pidempään jossain maassa viipyessäni hankin yleensä aina sellaisen. Makuasioitahan nämä ovat, mutta liittymän hinta verrattuna siitä saatuun hyötyyn on mielestäni täällä Afrikassa ollut sangen kohtuullinen. Yksi liittymä on myös riittänyt minulle mainiosti vaikka mukana on useampia laitteita. Yhteyden kun voi mobiililaitteella jakaa ja hyöydyntää sitä näin myös vaikkapa kannetavassa koneessa.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Sudanin paperit, muutama kuriositeetti sekä kamera

Ma 2.2.2015, Nairobi (KE)

Sudanin lähetystö oli vaikea löytää. Tai se olisi ollut, mikäli oma kuskimme ei paikkaa olisi tiennyt. Rakennuksen muureissa tai huomaamattomassa peltiovessa ei näemmä ollut minkäänlaisia tunnuksia ja koko paikka sijaitsi aivan eri puolella kaupunkia mihin googlen kartta sen merkitsi. Pääasia että löytyi.

Pakollinen maisemakuva. Nairobin laitamilla on myös paljon hulppeita (ja aidattuja) asumuksia.

Pakollinen maisemakuva. Nairobin laitamilla on myös paljon hulppeita (ja aidattuja) asumuksia.

Olimme paikalla papereinemme kymmenen aikoihin aamupäivällä. Meitä jatkaa yhdeksän, joten erilaisia lappuja ja kopioita oli melkoinen pino. Viisumikaavake – useaan kertaan kopioitu haalistunut kaksipuolinen paperi, jonka saimme perintökalleutena Jungle Junctionista – piti täyttää kahtena kappaleena. Valokuvia tarvittiin myös kaksi. Passista piti olla kopio sekä kunkin hakijan luottokortista (!), ilmeisesti todisteena viisumin anojan riittävästä varallisuudesta, sekä tietenkin voimassa oleva passi.

Tämän lisäksi asiaa auttaa suuresti hakijan kotimaan lähetystön viisumia varten laatima suosituskirje. Tällaisen paperin saimmekin Suomen Nairobin suurlähetystöstä jo viime viikolla siellä vieraillessamme. Maitse matkaavan tulee liittää mukaan hakemukseen myös auton paperit, eli käytännössä kopiot ajoneuvon tulliasiakirjasta (Carnet). Paljon paperia. Viime viikolla ostamamme kopiokone-skanneri kävi kuumana sunnuntaina. Hyvä ostos oli se. Näiden kaikkien lappujen monistamiseen ja skannailuun olisi jossain kopioliikkeessä mennyt ikä ja terveys.

Kaikki nämä meillä siis oli, mutta se ei ollut kuitenkaan aivan tarpeeksi. Auton tulliasiakirja sekä lähetystön suosituskirje – yhdessä paperissa koko porukan nimet – olivat mukana vain yhtenä kappaleena. Kopiot näistä piti vielä liittää jokaiseen hakemukseen erikseen, siis yhdeksänä kappaleena. Yksi meistä singahti kuskimme avustamana lähimpään kopiopaikkaan ja kävi otattamassa kopiot. Nyt kaikki oli kunnossa. Asiallainen ja vakavanoloinen kaveri tiskin takana niputti passit ja hakemukset henkilö kerrallaan siisteiksi kokonaisuuksiksi, ja otti jokaiselta kertaviisumin hinnan eli 5000 shillinkiä (aika tasan 50 euroa). Helppo vaihtokurssi täällä, pitää käytännössä jakaa vain sadalla.

Saisimme hakea valmiit viisumit keskiviikkona aamupäivällä. Hyvältä näyttää. Tuskinpa niitä enää tässä vaiheessa hylätään. Kokonaisuudessaan Sudanin lähetystössä oli sangen hiljaista ja toimintakin vaikutti lopulta hyvin asialliselta. Jos koko homma oli tässä, jännitimme tätä hakuprosessia turhaan. Toivotaan niin.

150202-1

Kalliita kameroita.

Mikään kovin halpa paikka ajan viettoon tämä Nairobi ei ole. Rahaa tuntuu menevän jatkuvasti. Esimerkiksi tämän päiväinen autoajelumme lähetystöön, sieltä ostoskeskukseen ja lopulta takaisin majapaikkaamme maksoi lopulta kuutisenkymmentä euroa. Toki kyseessä oli pikkubussi ja mukaan mahtui auttavasti koko porukka, mutta melkoinen summa tuon silti pitäisi Afrikassa olla. Tavalliset taksit maksavat myös tyypillisesti paljon verrattuna muihin vastaaviin maihin ja ravintolat, siis vähänkään länsimaistyyliset sellaiset, ovat Suomen hinnoissa tai jopa kalliimpia. Rahaa palaa.

Olen koittanut etsiä täältä uutta kameraa edellisen, jo Namibiassa siipeensä saaneen tilalle. Elektroniikan hinnatkin vaikuttavat sangen kovilta ja kameramallit vanhemmilta verrattuna niihin, joita vaikkapa Suomessa on tarjolla. Nyt pähkäilen, kannattaako täältä koko kameraa ostaa, semminkin jos siitä pitää maksaa kolmannes ylihintaa. Toisaalta käsillä taitaa olla viimeinen hetki moinen kapine hankkia ennen Egyptiä. Epäilen suuresti, etteivät Etiopia ja Sudan ole niitä paikoista sopivimpia mitä viihde-elektroniikkaostoksiin tulee.

150202-2

Pehmeää, raikasta sekä tietenkin aitoa.

Pussiviinaa.

Pussiviinaa.

Koska lienen postannut jo kyllästymiseen asti kuvia Nairobista ja sen katukuvasta, toimikoon jutun kuvituksena tällä kertaa myös muutama kuriositeetti. Esimerkiksi: Afrikassa edulliset viinat – joita en ole rohjennut maistaa – myydään muovipusseissa. Ja: Nairobin marketeista saa Pandan lakua pusseissa, näemmä samoissa pakkauksissa joissa se Suomessakin myydään, ja vieläpä monena makuvariaationa. Kummallista. Suomalaisiin kulutustuotteisiin koko matkalla ei ole pahemmin törmätty. En olisi arvannut, että ensimmäinen olisi lakritsi.

Olen nyt pähkinyt kamerasiaa päiväkausia pääsemättä siinä mihinkään tyydyttävään johtopäätökseen. Heitänkin tämän lukijoille haasteen: mikä kamera sopii matkabloggarille, tai paljon matkustavalle? Mitä itse käytätte?

Kamerassa omassa tapauksessani tulisi mielestäni olla paljohkosti zoomia ja sen pitäisi kulkea vyökotelossa. Pokkari, siis. Soisin myös, että se ei ihan vähästä kaltoinkohtelusta hajoaisi. Ehkä metallirunko? Tässä asiassa en kuitenkaan ole minkäänmoinen asiantuntija, joten otan hyviä ehdtuksia auliisti vastaan. Kerro kommenttikenttään mielipiteesi!

Follow my blog with Bloglovin

 

Facebooktwittergoogle_plusmail