Kenia – Etiopia, ”Road to hell”, osa 2 – päivä 69

La 7.2.2015, Marsabit (KE) – Moyale (KE/ET) – Mega (ET)

Raskas ja pitkä päivä. Ei tosin siitä syystä kuin odotimme sen sitä olevan. Tällä kertaa jossain määrin negatiivinen yllättäjä oli Etiopia, eikä Kenia kuten olimme ennakkotietojen perusteella olettaneet.

Lähdimme liikenteeseen jälleen suhteellisen hyvissä ajoin ja olimme jo aamukahdeksalta hyvää vauhtia matkalla kohti pohjoista ja Etiopian rajaa. Matkaa rajalle oli noin 250 kilometriä. Marsabitissa majailimme kuusikymppisen Swiss Henry –nimisen kaverin pienellä leirintäalueella. Jälleen overlandereiden suosimia paikkoja muuten. Saimme lähtöohjeistukseksi kannustavia kommentteja. Tie rajalle on kuulemma parantunut huimasti viimeisten vuosien aikana. Pääosa siitä olisi kuulemma päällystetty. Nyt Henry epäili sn onnistuvan suuremmitta ongelmitta myös bussillamme. Pari vuotta sitten meillä ei kuulemma olisi ollut toivoakaan. Kuulosti lupaavalta.

Ja toden totta, tie olikin sangen mainiossa kunnossa. Hei päivän alkajaisiksi saimme ajella noin 110 kilometriä yhtenäistä ja tuliterää asfalttipintaa. Muuta liikennettä ei pahemmin ollut ja muutenkin seutu oli perin hiljaista ja karua. Joitain karja- vuohi- ja kamelilaumoja paimenineen puuttomissa ja kivisissä maisemissa ajoittain vaelsi, mutta maiseman elonmerkit olivat pääsääntöisesti vähäisiä. Tien rakentamista varten oli näemmä perustettu joitain asfalttiasemia ja kivenmurskaamoja, joiden ympärillä oli enemmän elämää. Tietöiden johtovastuista sai jonkun käsityksen kun ohitimme erään tietyöporukan. Kiinalaisen näköinen pönäkkä kaveri poltteli hieman sivussa tupakkaa jonkinlainen olkinen sombrero päässään katsellen, kun paikalliset kaverit tekivät hommia. Selvä päällysmies oli hän.

150208-1

Mainiota uutta tietä ja työkoneita.

150208-2

Kiertotie ja paikallista asutusta.

Tietyöt olivat kuitenkin kesken ja jouduimme ajoittain vanhalle tielle, joka oli eilisen kaltaista sorapintaa ja melkoista rynkytystä. Kiertoteitä oli kuitenkin vain pari ja niiden pituudet eivät ylittäneet kymmentä kilometriä. Lopullisesti asfalttipinta loppui noin 60 kilometriä ennen rajaa. Meitä oli peloteltu viimeisillä rajaa edeltävillä kilometreillä, mutta ne eivät lopulta osoittautuneet juuri sen pahemmiksi kuin nuo lukuisat tietöitä kiertävät tiet. Epätasaista sorapintaa ja ajoittaisia hiekkaisempia osuuksia. Oli hyvin kuivaa ja kaikki auton sisäpinnatkin alkoivat olla tasaisen punertavan pölykerroksen peitossa. Toisaalta tämä oli hyväkin asia. Voin kuvitella, että sateella punainen maaperä muuttuu sellaiseksi liejuksi, jota ei juuri minkäänlaisella ajopelillä kuljeta.

Matka siis eteni joutuisammin kuin kuvittelimme. Pahin pätkä tiellä helvettiin oli loppujen lopuksi muutamat kymmenet Marasbitia edeltävät kilometrit perjantaina. Selvisimme siten Etiopian rajalle hyvissä ajoin, jo kolmen jälkeen. Keniasta pois leimautuminen sujui rauhalliseen tahtiin – virkailija piti käydä etsimässä jostain – ja pääsimme etenemään Etiopian puolelle. Liikenne muuttui rajojen välissä oikeanpuoleiseksi.

150208-3

Moyale. Lauantain seudut taisivat olla niitä koko matkan syrjäisimpiä. Tänne ei vaihingossa eksy.

150208-4

”Diversion”. Etiopian ilta oli täynnä näitä tynnyreitä ja merkkejä sekä tällaista, tai vielä huonompaa tietä.

Ensimmäisellä Etiopian rajapuomilla meidän tuli käydä puomin viereen pystytetyssä teltassa mittauttamassa ruumiinlämpömme ja vilauttamassa keltaista rokotuskorttia. Ebola, tiedättehän. Koko porukka läpäisi testin. Jo tässä vaiheessa oli käynyt ilmi, että Etiopian raja-alue oli jossain määrin piinallinen paikka. Kaikenlaista sitkeää yrittäjää, opasta ja palveluntarjoajaa pyöri alueella todella paljon. Lopulta saimme bussin parkkiin ja kävimme leimauttamassa passimme rajatoimistossa. Kaikista aiemmista Afrikan raoista poiketen kyseessä oli tällä kertaa jonkinlainen perustoimisto palvelutiskin sijaan. Toimiston esimies oli myös jossain määrin töykeä, mutta varsinaisia ongelmia ei ollut. Sormenjäljet otettiin kaikilta sekä jokainen valokuvattiin. Passiin lyötiin voimallisesti leima, ja siviiliasuinen kaveri viskasi passin koriin josta sen sitten sai noukkia. Tämä taisi olla myös ensimmäinen raja, jolla rajavirkamiehet eivät käyttäneet univormua.

Autotulli oli kuulemma mennyt jo kiinni, olihan lauantai. Eräs paikalla pyörineistä ”avustajista” kuitenkin järjesti jonkun paikalle, tai ainakin väitti niin. Auton paperit saatiin kuitenkin leimattua. Loppujen lopuksi rajanylitys sujui paljon paremmin kuin olimme sen kuvitelleen menevän. Raja-asema ja sen toimintamallit eivät kuitenkaan oikein positiivista kuvaa jättäneet. Kaiken lisäksi meitä piinannut kaveri jatkoi piinailua ja halusi viedä meidät välttämättä tietämäänsä hotelliin. Lähdimme ajamaan, mutta mies seurasi meitä moottoripyörällä. Tämä oli viimeinen pisara. Ajoimme saman tien ulos koko kaupungista ja jatkoimme matkaa. Etiopian puoleisesta Moyalesta ei oikein positiivista mielikuvaa jäänyt. Hektinen paikka täynnä kaikenmoisia riivaajia.

Seuraava suurempi asutuskeskus oli hieman yli sadan kilometrin päässä. Paikka nimeltä Mega. Muutaman kilometrin matka sujuikin hyvin. Sitten varsinainen piina alkoi. Olimme kuvitelleet Etiopian tiet jos nyt ei hyviksi, niin ainakin säällisiksi. Lähes koko sadan kilometrin matka osoittautuikin käytännössä yhdeksi pitkäksi tietyöalueeksi. Tieura kiemurteli molemmin puolin varsinaista uutta rakenteilla olevaa tietä ja vastasi kunnoltaan Kenian puolella ajettua viimeistä 60 kilometriä. Lisäksi lyhyillä asfalttiosuuksilla oli suuria kuoppia, joihin piti ajaa ryömintänopeutta. Lopulta tähän matkaan kului neljä tuntia. Kun pääsimme perille oli ollut pimeä jo pitkään. Jälleen kerran.

Noin tunnin pyörimisen ja säätämisen jälkeen kylästä löytyi lopulta hotelli ja pääsimme majoittumaan kymmenen maissa illalla. Ensimmäinen ilta Etiopiassa ei antanut oikein mairittelevaa kuvaa maan teiden kunnosta. Jos kaikki tiet maassa ovat tässä kunnossa, tulee matkasta Addis Abebaan todella pitkä ja hermoja raastava. Matka jatkuu heti huomenna. Silloin asia selvinnee paremmin.

 

Facebooktwittermail

Pohjois-Kenia, ”Road to hell”, osa 1 – päivä 68

Pe 6.2.2015, Isiolo (KE) – Marsabit (KE)

Perjantai Pohjois-Keniassa oli lämmin päivä. Starttasimme Isiolosta hyvissä ajoin seitsemän jälkeen aamulla, emmehän tienneet mitä päivä tulisi pitämään sisällään. Matkaa olisi taitettavana noin 260 kilometriä ja tie siis lempinimeltään lupaavasti road to hell. Alku näytti tästä huolimatta perin hyvältä. Uudenkarhea asfalttitie oli lähes täysin muusta liikenteestä vapaa ja eteneminen oli helppoa. Ohitimme Archers post –nimisen, noin 35 kilometrin päässä Isiolosta sijaitsevan kylän jo puolen tunnin kuluttua lähdöstä.

Tätä uuden asfaltin huvia kesti kaiken kaikkiaan 130 kilometriä. Merillen kylässä uusi päällystetty tie loppui ja sorapintainen tieosuus alkoi. Alku olikin ollut vähän turhan helppoa ottaen huomioon tien lempinimen. Merillestä Laisamikseen – ainoa tällä välillä paperikarttaamme merkitty paikannimi muuten – tie oli ajettavissa. Nimismiehenkiharoiden poimuttama tie muistutti kunnoltaan paljon Etoshan kansallispuistossa Namibiassa ajamaamme. Aivan kuten puiston tielläkin, vauhti hidastui noin kolmeen kymppiin ja tie täristi autoa, matkustajia ja kaikkea irtaimistoa melko lailla. Ei tämäkään vielä liian hankalalta tuntunut. Vähäiset paikalliset bussit ja kuorma-autot pyyhälsivät ohitsemme melkoista kyytiä jättäen jälkeensä valtaisan pölypilven. Epätasainen tie ei näyttänyt näitä kuskeja paljon häiritsevän.

Hieman yllättäen alkumatkan suurimmat ongelmat koettiin Laisamiksen kylässä, jossa hyvin tamppaantuneelle hiekkatielle oli rakennettu useampikin korkea töyssy, ilmeisesti jälleen kerran liikenteen hidastamistarkoituksessa. Sinänsä ymmärrettävää ottaen huomioon paikallisten bussikuskien edesottamukset. Nämä korkeat ja jyrkähköt töyssyt olivat kuitenkin lähes liikaa bussillemme. Ensin keula meinasi ottaa niihin kiinni, ja jahka keula saatiin töyssyn yli, oli koko bussi jäädä töyssyn päälle jumiin keskirungostaan. Näihin muutamaan töyssyyn paloi aikaa ainakin puoli tuntia. Mukanamme olevia vaneripalasia – alkujaan kuulemma sängynpäätyjä jostain, ties mistä hotellista – jouduttiin jälleen sovittelemaan renkaiden alle ja lopulta näistäkin esteistä suoriuduttiin lopulta kunnialla.

Jyryytettyämme epätasaista soratietä noin 60 kilometriä, eli siis muutaman tunnin, törmäsimme jälleen asfalttitiehen. Tämä tie se vasta uutta olikin, sillä sitä näyttiin tehtävän jatkuvasti lisää. Työmaalla oli paljon kalustoa. Erään tiejyrän ikkunassa roikkui kookas Turkin lippu. Kiintoisaa. Lieköhän tieurakka turkkilaisten heiniä. Olisi mielenkiintoista tietää, kuka tiepätkän uudistamisen lopulta rahoittaa, kuka toteuttaa. EU:n lippukin nimittäin esiintyi useammassa päivän aikana ohitetussa tien varren kyltissä. En voi tosin olla varma, liittyivätkö ne itse tieurakkaan.

Uutta tietä tehdään näemmä vanhan viereen, joten tietyöt eivät sinänsä hidasta etenemistä vanhalla reitillä. Tieopasteiden ohjattua meidät jälleen asfaltille elämä näytti hymyilevän. Kyyti oli pitkän rynkytyksen jälkeen epätodellisen tasaista. Tässäkö se koko helvetintie olikin, pohdimme. Olisimme perillä jo hyvissä ajoin iltapäivällä, lähes lounasaikaan. Väärin luultu, jälleen kerran. Saimme ajaa uutta tietä pitkin vain 15 kilometriä, jonka jälkeen opasteet ohjasivat meidät jälleen vanhalle tieuralle. Rynkytys jatkui.

Varsinaiset haasteet kohtasimme kuitenkin vasta noin parikymmentä kilometriä ennen Marsabitia. Tie muuttui ajoittain suorastaan surkeaksi. Suuria kuoppia ja kiviä, korkeuseroja. Nelivetoautojen maastoa. Bussimme oli hätää kärsimässä. Välillä keula otti kiinni, välillä alusta. Jossain vaiheessa jouduimme kiemurtelemaan tässä kynnöspellossa niin hiljaa, että paikalliset lapset kävelivät vierellämme meille naureskellen. Ihme ja kumma, mutta selvisimme kuitenkin perille Marsabitiin ilman sen suurempia vaurioita. Kellokin oli vasta neljä iltapäivällä.

Loppujen lopuksi päivä oli ollut lyhyempi kuin millaiseksi olin sen itse kuvitellut, kiitos paljolti alkupään asfalttitien. Jos koko matka olisi ollut edes soratietä, emme varmaankaan olisi päässeet perille ennen pimeää. Saati sitten mikäli taipale olisi kokonaisuudessaan muistuttanut viimeisiä tänään ajettuja kymmeniä kilometrejä, jolloin matkaan olisi varmaan mennyt vuorokausi.

Turvallisuustilanne päivämatkan varrella ei antanut juurikaan syytä huoleen. Poliisistoppeja oli useita, mutta useimmista niistä meidät huidottiin läpi sen kummin mitään kyselemättä. Yhdellä pysäytyspaikalla kaikkien passit tarkistettiin ja saimme myös neuvoja sekä opastusta. Kaikki poliisit olivat aseistettuja ja useimmissa vastaan tulleissa kuorma-autoissa näkyi myös apukuskilla olevan jalkojensa välissä kivääri. Piippu näkyi, ehkä tarkoituksella. Eivät kuitenkaan ihan turvallisia liene nämä seudut.

Pääosa paikallisväestöstä täällä näyttää pukeutuvan kirkkaanvärisiin heimoasusteisiin ja monenmoisiin koruihin. Ajoittain tien varren paimenet viittilöivät meitä pysähtymään näyttäen juomaeleitä, mutta emme niin tehneet. Olihan meitä varoitettu. En tosin usko, että näissä tapauksissa mitään sen kummempia taka-ajatuksia oli, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Sitä paitsi ja loppujen lopuksi, ei liene meidänkään velvollisuutemme jokaista janoista vastaantulijaa juottaa.

Loppumatkan huonolla ja hitaalla tieosuudella ohitimme suurehkon joukon lapsia. Ajettuamme meluavan lapsilauman ohi kolahti auton kylkeen ja perään muutama kivi. Kivittivät. Olen lukenut että tällaista on sattunut Etiopiassa, mutta näköjään niin voi käydä myös täällä. Ikävää. Vahinkoja ei tosin näistä pikkukivistä tullut, mutta eihän tuollainen kovin positiivisia mielikuvia maasta tai ihmisistä luo, niin lapsia kuin olivatkin.

Matka jatkuu taas heti huomenna. Pyrimme taas aikaiseen starttiin ja suuntana on tällöin Moyale, Kenian ja Etiopian rajalla sijaitseva kaupunki. Mikäli mahdollista, yritämme ylittää rajan jo huomenna. Tiettävästi suurempi osa rajan jakamasta Moyalen kaupungista sijaitsee Etiopian puolella, joten majoittumista ja muita palveluita ajatellen se lienee parempi paikka viettää seuraava yö.

150206-1

150206-2 150206-3 150206-4 150206-5

 

 

 

Facebooktwittermail